sunnuntai 8. heinäkuuta 2012

Lohdutus. Taivas miten typerä sana.

 Kun hetken pyörittelee kielellä.
 Lohduttaminen kuitenki on yks vaikeimpia asioita mitä tiiän. Oon todella, todella huono keksimään mitään semmosta sanottavaa mikä oikeasti helpottas toisen oloa. Viimeksi päädyin syöttämään lohdutettavalle salmiakkia. Istuin turpa rullalla ja kävin välillä työntämässä makiaisen suuhun.
 Mä olen enempi semmonen "mää nyt halaan sua ja kuuntelen jos haluat puhua", ja jos se ei riitä niin sitten menee sormi suuhun. Sen verran monesti oon ollu sekä lohduttajan että lohdutettavan jakkaralla, että tiiän kuinka vastaanottavainen sitä on järkeville neuvoille ku oikeen kovasti tympäsee. Lennokkaille kylläkin. Niille "lyödään tilanteen aiheuttajaa pulkalla/paistinpannulla/leipälapiolla/lipputangolla" -neuvoille. Siinä paljoa järkipuhe auta. Että ei se ahistus iän kaiken kestä kuitenkaan ja asiat näyttää paremmalta aamulla.
 Yleensä tilanteissa tahtoisin kertoa omista kokemuksista, jos semmosia on, kertoa että selvisin hengissä ja kurjuus ei jatkunu loputtomiin. Ne nyt vaan ei oo semmosia asioita mitä haluaa kuulla kun mökötyttää. Ainaki mun lohduteltavat tuppaa haluamaan olla surullisia seuraavat kolmesataa vuotta... Ihan sama mitä niille yrittää sanoa. Ei siinä, en voi syyttääkään, kun tiedän ite miltä se tuntuu. Vähän ku juoksis munia myöten suossa. En oo koskaan tosin juossu suossa munia myöten, mutta mää kuvittelisin että se on sangen tympeää ja loputtomalta tuntuvaa touhua. Vaikka onhan mököttäminen ihan antoisaa puuhaa. Ja kärsiminen jaloa. Vaan lopulta kuitenki tekee itsestään vähempi typerän näkösen ja kuulosen ja huomattavasti viihtysämpää seuraa kaikille, kun piristyy vähän, suhteuttaa asioita ja hymyilee vaikka. Been there. Känkkäränkästä supermuurahaiseksi. Ja selvästi asiasta kukkaruukkuun. Ai että mää joskus toivon että osaisin ajatella mun ajatukset loppuun asti, ja pidettyä ehkä jopa kiinni siitä kuuluisasta punaisesta langasta.
 Ei mun aivoilla.

9 kommenttia:

  1. Eikä sulla taida olla niitä muniakaan... ;D
    Ite melkein oisin mielummin hiljaisessa lohdutuksessa kuin kuuntelisin mitään järjen ääntä, mikä ehkä lähinnä ärsyttää siinä vaiheessa, kun kaipaa lohtua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nojoo, munat on ehkä enempi henkiset eikä niitäkään oo aina :D

      Poista
    2. No niinpä. =D Kieltämättä joskus tapaa naisen, jolla on enempi munaa kuin tusinalla miehellä yhteensä. Pääasia ehkä kuitenkin, että suurimman osan ajasta tai edes kriittisissä paikoissa sitä henkistä munaa löytyy. Muun ajan voi olla vain heikko nainen, vaikka sekin on joskus hyvin vaikeaa, kun on pitänyt aina olla tai edes olla olevinaan vahva.
      Life is a bitch... ;D

      Poista
    3. Miksihän sitä muuten muka pitää olla vahva... Tai esittää olevansa. Pakko tunnustaa että mää en tajua miksi.

      Poista
    4. Niinpä, erittäin hyvä kysymys... Miksi.
      Jotenkin niin on vaan aina oppinut tekemään, ja siihen, että yksin on pärjättävä. Pikku hiljaa ympäristö
      tottuu siihen, että mä pärjään, ja ne luulee, että mä kestän kaiken. Ja on vaan pärjättävä, vaikka joskus ei millään jaksaisi. Oikeestaan ei edes osaa olla heikko, vaikka välillä tekisi mieli luovuttaa vastuu jonkun toisen harteille. Toisille vaan annetaan enemmän kannettavaa kuin toisille.

      Poista
    5. Vähän sama. Onneksi kuiten pari lähintä kaveria tietää että mulla on tapana vähintään kerran kuussa hajota kappaleiksi, ne osaa sentään odottaa :D

      Poista
    6. Oon katsonu parhaimmaksi hajoilla ihan yksinäni, koska oon huomannu, että ympäristö ei kestä sitä järkytystä, mikä niille aiheutuu siitä, ku ne huomaa, että mäkin oon vaan ihminen, enkä kaikenkestävä ja pestävä teräskuori. Yksinolo on nykyään melko vaikeaa, kun samassa osoitteessa asuu nykyjään myös mies. Mut aina ei voi voittaa... ;D

      Poista
    7. Kyllä määki katon aika tarkasti kenen seurassa alan säröilemään, ei munkaan kaikki kaverit kestäis sitä kattoa kirkumatta niinku pikkutytöt...

      Poista
    8. Joskus oikein ihmetyttää, että onko ihmiset oikeesti noin sokeita, ettei huomaa, että ihminen on ihan rikki. Ilmeisen hyvin oon oppinu vetää tätä roolia. Jopa niin hyvin, etten aina itekää tiiä, minkälainen on oikea minä. Tosin ton miehen kaa oon monesti miettiny, että toivottavasti mä oon tämmönen, hänellä on selkeästi hyvä vaikutus muhun. Melkein jopa ite siedän itteäni... =)

      Poista

Kuiskaisit ees.