14.6.2019

Minä aattelin nyt avata vähän asioita, niin ei tarvi kenelläkään miettiä miks oon ajoittain ehkä hiukan hankala, levoton ja ehkä vähän maaninen. Joku saattaa nämä jo tietäänkin, joku ei, en oo vissiin koskaan koko tarinaa kertonut. Mikään pakko ei oo lukea.

Mä lakkasin nukkumasta yläasteen loppuaikoina. En saanu unta. Päässä oli koko ajan menossa ihan hirveä sirkus, joka vaan paheni iltaa kohti. Se ei vaan loppunut. Hakeuduin sitten hoitoon, en nyt muista milloin. Eka hoitotaho kertoi mulle että "oot nyt sellaisessa hankalassa iässä, kaikista tuntuu pahalta tuossa iässä." Sain kuitenki lääkityksen sitten, semmosia karmeita nappeja mitkä turvotti ja teki hätinä täysikäsen tytön olon aika kuvottavan rumaksi. Jossain vaiheessa diagnosoitiin masennus, koulussa mua pidettiin lähinnä tyyppinä joka on tahallaan hankala ja vittumainen, ja diagnoosia tekaistuna. Jossain näillä paikkeilla alkoi ihan suunnattoman itsetuhoinen käytös, mä viiltelin ja olin muutenki perseestä, ja ehdottoman varma siitä että en tuu näkemään mun 25. syntymäpäivää. Tuo kierre oli pahimmillaan 2007-2010, valvoin öitä ja vuodin verta. (Joo joo, siitä tuli hetkellisesti hyvä olo. Ei sitä voi oikein muuten selittää kuin että kun on henkisesti niin perkeleen rikki että siitä haluaa ees hetkeksi fyysistä, näkyvää, ja sillä tavalla edes jotenki käsiteltävää. Syyllistäkää vaan.) Siinä sivussa juoksin tohtorilta toiselle, mutta en saanut oikeaa diagnoosia. Tai oikeastaan mitään. Mun ongelma oli kai se, etten oikein sopinut kokonaan mihinkään diagnoosiin, joten hoitotahot tuntui mielellään lähettävän mut seuraavalle, joka ehkä osais lokeroida mut paremmin. Parhaimmillaan (köh) olin yhden lääkärin "hoidossa" VUOSIA ilman että se edes tapasi mua, uusipahan vaan reseptin aina kun meni umpeen. Sitä voi ite kukanenki miettiä minkä arvoiseksi siinä tuntee itsensä. Nukut miten sattuu, vihaat itteäs muutenki ihan tarpeeksi ja sitten vielä hoitava taho kohtelee noinki inhimillisesti. Yläasteen lopusta tähän mainittuun pisteeseen oli siis kulunut n. 8 vuotta, ja tuota unettomuutta ja lieveilmiöitä oli jatkunut aika lailla koko ajan jatkuvasti. Mitä luulet, miten ite kestäsit? Jossain tuossa välissä muuten myös lopetin yhdet mielialalääkkeet, ilman lääkärin apua, KOSKA SITÄ EI KIINNOSTANUT. Ne mömmöt teki musta ihan zombien, tuijotin vaan seiniä ja ne tuijotti takaisin.

Ja matka jatkui. Mulla oli jotakuinki kelvollinen nukahtamislääke, joka toimi noin 50% ajasta. Tässä vaiheessa olin jo autuaasti unohtanut miltä tuntuu luonnollinen uni. Semmonen oikeasti levollinen. Lääke oli myös siitä vittumainen, että se teki aivan järkyttävän nälän tunteen, ja pikkuhiljaa paino alkoi nousta hälyttävästi. Puhuin siitä edellä mainitulle lääkärille, joka ei ruvennut sitä vaihtamaan. Tuumasi mulle vaan että pienennä annosta äläkä märise. Se painonnousu oli kamalaa, murensi ennestään paskaa itsetuntoa, mutta oli silti pienempi paha kuin valvominen vuorokaudesta toiseen.

Ja edelleen mä viiltelin. Tänään voin ylpeänä sanoa, että joulun 2012 jälkeen en oo sitä tehnyt ja Katin ei tarvi pelätä mitä ruumiinosaa piilottelen. Toki edelleen näytän albiinoseepralta, mutta oon sen asian kans ihan ok.

Mä alotin opiskelun pitkän harkinnan jälkeen syksyllä 2016, ja pelkäsin ihan vitusti ettei tälläkään kertaa onnistu, että tuotan taas pettymyksen. Mun onni on, että mun ryhmänohjaajaksi osui se joka osui, maailman ymmärtävin ja ihanin nainen (mä piru vie itken puhtaasta kiitollisuudesta ku kirjotan tätä), joka ei antanu eikä vieläkään anna mun luovuttaa. 30 vuoden iässä mulle sattui eka kertaa opettaja, joka uskoo muhun, pitää mua muunakin kuin turhana riesana ja tukee kaikissa ongelmissa.

Se eka syksy meni päälle päin ihan hyvin. Sain asioita aikaan, olin paikalla, suoritin. Mutta... niin sanotusti varatankilla. Alkukeväästä 2017 tuli täydellinen romahdus, ja päädyin opiskeluterveydenhuollon vakioasiakkaaksi. Onni onnettomuudessa, siellä mulle osui lääkäri, jota OIKEASTI kiinnosti. Ei siinä, en edelleenkään nukkunut tarpeeksi enkä hyvin, mutta olipa sentään joku kontakti joka otti sen todesta. Tuota jatkui vielä 2017 loppuun asti, sitten mun lääkkeet vaan lakkas toimimasta. Ne samat joille olin kehittänyt toleranssia vuosia, jotka nosti painoa, oli perseestä ja joita ei aiemmin suostuttu vaihtamaan. Ne meni vaihtoon, ja toimivat tilalle. Tai no, edelleen oli 50-50 mahdollisuus että nukkuuko vai ei, mutta ainakin se syöminen väheni ja paino on laskussa, hitaasti tosin. Sain myös joustoa koulun suunnalta mikä tuntui (ja tuntuu edelleen) ihmeeltä. Tässä vaiheessa mä vielä haaveilin että voisin lyhyen ajan sisään olla ehkä jopa täysin lääkkeetön.

Mä selvisin toisestakin opiskeluvuodesta, hieman jäljessä aikataulusta, mutta kuitenkin. Aloin hahmottaa mitkä asiat on hankalia oppia ja tajuta, enkä siltikään luovuttanut. Eikä opettajakaan.

Kolmannella vuodella säällinen hoitosuhde mahdollisti viimein sen, että mulle tehtiin AD/HD-testit. Siihenhän kaikki viittaa. Jumalauta. Pitkälle yli 30-vuotiaana. Aiemmin mua on pidetty vaan tyhmänä, laiskana ja hankalana.

Ja kevät 2019. Kuluva vuosi. Se tekee ~17 vuotta tätä puolielämää. Suoritin kevään aikana ihan saatanasti 3-5 tunnin yöunilla ja 5. toukokuuta sitten räjähti. Istuin yön itkemässä ja mietin että eikö mulla tosissaan oo lääkelaatikossa mitään millä lähtis henki. Tuo ajatus oli mulle paluu lähtöpisteeseen, ja se rikkoi mua vielä enemmän. Että eikö jumalauta pitäny jo olla yhteiskuntakelponen yksilö. Olin ihan helvetin pettynyt itseeni. Raahasin kuitenki itteni seuraavana päivänä kouluun. Kerroin mun opettajalle. Se pakkasi minut autoon, vei psykiatriselle osastolle ja istui siellä niin kauan että pääsin pidennettyyn hoidon tarpeen arviointiin. (taas mä itken.) Sieltä mä pääsin pois aamulla,  kourassa purkillinen pillereitä joilla kuulemma sais lamautettua elintoiminnot.

Ja nyt alkuviikosta oli lähellä etten ois päätynyt sinne takas. 3 vuorokautta olematonta unta, itkeskelyä, hyperventilointia ja muita paniikkikohtauksen oireita vei mut mt-päivystykseen. Eivät tuominneet osastolle, mutta tällä kertaa määrättiin lääkettä joka kuulemma on sitten hengenvaarallinen, jos yhtään ottaa alkoholia. Mää oon kyllä tosi huono alkoholisti, mutta en silti ihan ymmärrä logiikkaa.

Nyt sitten, kun kirjoitan tätä, on kello 04.03 JA MÄ EN NUKU KUTEN TÄSTÄ HUOMAA. Mulla on kolmea eriä nukahtamista edistävää lääkettä, kahta rauhottavaa ja tässä mä istun. Kertonee jotain mun aivojen tilasta. Yllättävän loogiseen tekstiin näköjään kykenen kuitenkin, kuin oikein kovasti keskityn. Ajatukset on ihan tuhannen levällään oikeasti, minun päänsisäinen sirkus on täydessä vauhdissa. Se ei sammu ja lopu edes lääkkeillä.

Tätä mun elämä on ollut yli puolet siitä ajasta mitä se on kestänyt. Joten, toivon ymmärrystä jos en aina muista kysyä mitä kuuluu ja miten menee. Tai jos oon poissaoleva tai levoton tai kiukkuinen tai huomionkipeä tai jotain. En tee sitä ilkeyttäni.

Nii joo. Ei kannata nyt murehtia että meinaanko vetää överit lääkkeillä. En mä aio. Ne on ajatuksia, joita mä mietin ja pyörittelen ajoittain, mutta tähänki asti oon selvinny elossa. Mä oon perusluonteeltani kuitenki yllättävän elämäniloinen, ja mulla on ihan liikaa tekemistä, että joutasin nyt kuolemaan.

En mä silti pahastu jos joku sillon tällön vaivautuu tarkistamaan asian.

Tulipa tekstiä. Jos jaksoit lukea alusta loppuun, oot reipas ja ansaitset ilmapallon.

the Halloween project.

Meikä oli kerranki ajoissa Halloweenin kans. Yleensähän oon menny korkeintaan parin viikon varotusajalla, yleensä lyhyemmällä. Tiiän, että maailma odotti multa jotain pin up -tyyppisiä ratkaisuita, vaan tuotin pettymyksen. Sain nimittäin mahtavan pukuajatuksen jo syyskuulla, ja muutaku tuumasta toimeen ja haalimaan tarvikkeita kasaan. Seuraa kuvaripulia!

Ensimmäisenä rupesin etsimään tarkoituksiin sopivaa mustaa viittaa. Ebay on luonnollisesti kaveri, mutta tää haku aiheutti lähinnä hallitsematonta kikattelua. Likanen mieli on likanen, ja pikavilkasulla nuo nyt vaan näyttää minusta ihan muulta kuin viitalta.


Roskalavalta minä sitten aloin mokomia kapineita anelemaan. Niitähän löytyi sitten ihan kaveripiiristäkin, Joannalta sain haltuuni seuraavanlaiset kangaskappaleet.

Tämä kaveri siis on ihan yksinkertainen edestä avoin viitta kauluksella.
















Ja tämä hupullinen kauhtana halkioilla ja pitkillä hihoilla. Noista hapsuista hankkiuduin muuten melko vinhaa vauhtia eroon. Tämä yksilö ei muuta silvontaa sitten päässytkään kokemaan.

 Ei muuta ku sivut auki olkapäille asti. Oli muuten hirvittävää ebolaa huolitella noita... Tuo kangas oli kamalaa.

Sovittelua.

 Sitten piti mennä yksityiskohtiin. Ostin tuommosta kullanväristä PVC:ksi luvattua materiaalia ajatellen että pärjään sille neulan ja langan kans. Pettymys oli valtaisa, kun kotona tutkailu paljasti, että koostumus muistutti hyyyyyyyvin ohuella pvc-muovilla päällystettyä nenäliinaa. Vaan minähän en lannistu, ongelmat on tehty ratkaistaviksi.

 Kävin ostosmatkalla entisellä työpaikalla ja mukaan tarttui ohutta tekonahkanlirua. Ostin myös kontaktiliimaa, ja vietin pari viihtyisää iltaa leikkaamalla ja liimaamalla.

 Massatuotanto käynnistetty.

Siinäpä niitä. Tässä vaiheessa hitaammanki pitäs viimestään hoksata, että mitä ajetaan takaa. Paitsi jos on huono musiikkimaku.









Ja koska minun armas Singerini ei pärjännyt tuolle tekonahkalle, niin neula- ja lankaleikiksi meni. Ei se mitään.














Ensimmäinen koemeikki. Tätä lystiä varten piti käydä ostaan valkoiset piilarit. Kiitos Niksu & Teknikmagasinet!














Ennen kuin päädyin vaatetusartesaaniopintojen pariin, mä mietin että ois siistiä olla modisti. Pistin siis olemattomat taidot koetukselle ja rupesin tekemään itelle hattua. Alusta asti, ilman ohjeita. Mitä sitä turhaa. Pohjana on muuten jotain autonpenkinverhoiluplyysiä tässä projektissa.













Hei, olen savupiippu. Valitsin tuon materiaalin muuten just siks että se seisoo ihan ilman Viagraakin.

 Lisää leikkausta ja liimausta. Tässä tuli vähän pikkutarkempaa muotoiluakin logoon.

Singerille töitä. Paljon muuta se ei mun hyväksi tässä projektissa voinutkaan tehdä. Tässä muuten tuumasin, että kun on koulussa tottunut surruuttamaan teollisuuskoneilla, niin tän rääpäleen polkeminen oli niinku vieraissa käymistä.

Kerroksia. Ja taas ompelua omin pikku kätösin.

Savupiipun päällystystä. Siinä on valkoista verhoa, jonka päälle asettui edellä nähty musta ristikuvio koristeineen.

 Sain mä sen päähänki. Tässä vaiheessa oli ihan helevetin kiva huomata, että ei helevetti, mullapa ei ollu tarpeeksi saumavaroja... Vanne kiristää päätä ja joudun luultavasti ajamaan tukan pois että myssy mahtuu päähän.

Valmis. Laitoin mustan satiinivuorin ja kaikkea. Vähän se on kiero ja ahdas, mutta onpahan ensimmäinen hattu jonka oon tehny. Oon mä siitä ylpeä.

<3

Erehdyttävän valmiin näköinen paketti eteisessä. Noihin aikoihin täällä ramppasi remppaukkelia vähän väliä, en tiiä mitä ne ajattelee mun harrastavan, vaan väliäkö tuon.

Ensimmäistä kertaa puku päällä ja meikit naamassa yhtäaikaa. Tekasin tuommosen vyön tähän, mut hylkäsin sen kuitenkin, näytti enempi obilta niin en ollut tyytyväinen. Lähetin tän saman kuvan kaverille ja en kuulemma saa mennä tän näkösenä töröttään sen sängynpäätyyn ja herättelemään. Tulis ilmeisesti kakka housuun.

 Sitten proppeihin. Sauva oli saatava. Meikä ja matemaattiset toimitukset ei olla kovin vahva kaksikko, mutta kyllä mä nyt harppia osaan pyörittää!
















Nuppineulat ja muuttolaatikko, hyvä siitä tulee kun sen maalaa. Tätä vaihetta varten piti käydä ostaan mattoveitsi. Ostin heti tusinan, enemmän on enemmän.













Joskus mua pelottaa ittiäki luovuttaa itelle teräaseita. Verenvuodatukselta säästyttiin, mutta mutta...
















...Sen verran into piukassa hosuin että onnistuin kolhaisemaan seinästä palasen! Vanerinpätkällä. Jota käytin leikkuualustana. Mun vuokraisäntä vaan nauroi mulle.

 Tässä okkultismia parhaimmillaan. Liimasin siis kaks kerrosta pahvia yhteen, ettei ihan lötkö sauva tulis.

Ja väriä pintaan! Kuvassa myös Nupun korvat, sitä samaa autonverhoiluplyysiä muuten nekin. Ja parveke haisi ihan autonmaalaukselta tässä vaiheessa.

Bling bling motherfucker! Tässä vaiheessa myös silvottu lovet vartta varten.

Alastonta polvea ja kieroa keppiä. Varrenkin hain Teknikmagasinetista, viikatteenterän nakkasin siivouskaappiin. Ei me semmosia.

Liitoskohta nyt ei loista viimeistelyllään, vaati pirusti liimaa ja pahvikiiloja että ees yritti pysyä kasassa. Eikä siltikään oikein pysy. Onneks on hätävarajeesusteippiä.

Alussa mietin, että miten toteutan riipuksen, ja stressasin sitä kamalasti. Ennenku tajusin että enhän mä sitä ees tarvi. Askarteluhuurupäissään sitten kuitenkin innostuin tekemään sen. Materiaaleina saman muuttolaatikon jäänteet ja alumiinifolio. Ja pirusti liimaa. Ja pätkä paksua metallilankaa. Tuli siitäkin ihan hieno.

Käytännön ongelmat: Eihän tuohon mikään käsilaukku mätsää. Varsinkaan mun punainen valkopilkkuinen...Apuun riensi mun festaritaskuvyö. Irrotin taskut ja kiinnitin ne eri vyöhön. Asuun sopivat hanskat löytyi omista varastoista. Tän vyön päälle tuli ihan perus musta tuubitoppi kaksinkerroin peittämään vyötä ja liitoskohtia, ja myös toimimaan lisäsäilytystilana esineille joita nyt juhliessa saattaa tarvita.


H-hetki meillä oli 5.11.2016 Hevimestassa. Etkoiltiin ystävättären luona, ja siirryttiin siitä sitten mutkan kautta juhlapaikalle Hevimestaan. Bileet oli oikein onnistuneet, mua koitettiin häätää naistenvessasta kun puku meni täydestä, kovasti piti poseerata kuvissa ja keskustella Ghostin musiikista. Loppuun vielä kuvia itse juhlaillalta.

Nätistymispuuhissa. Yllättävän nopeasti muuten tekee tuommosen naaman, vaikka huolellisesti tekeekin. Mulla meni eniten aikaa siihen, kun odotin että silmät tottuu piilareihin.

Valmis paketti. Taustat ei oikein toimi, mutta ei sen väliä.

"Mä tulen sun uniin!"

Taidekuvaa.

Paljon iloa taiteesta. Mä olen se viiden tiernapoika, tai sitten ensimmäinen rienamuija, molempi parempi.

"If you have ghosts, you have everything." Lainasin sisareni Bonnien laseja. Hyvin sopii.

Tauko.

Lisää taidetta.

Tässä ollaan jo kotona. Yllättävän hyvin kesti naamamaalit, vaan olipahan fantastista saada pannumyssy pois päästä. Rupes loppua kohden kiristämään ihan perkeleesti.

Loppukevennys: Papa ei voi hyvin. Lupasin nukkua maalit naamassa ja ottaa kuvan aamulla. Se on nyt sitten tämä.





Suurensuuret kiitokset kaikille, joilta sain apua pukuuni, ja joiden kans oli ilo ja kunnia juhlia! Olette rakkaita <3

Back to businness.

Mä olen ollut taas pois täältä kun olen luullut ettei olis enää tarvetta kirjoitusterapialle. Nyt sitten taas mennään. Tapahtuu kamalasti asioita, ja on ehkä parempi kirjoittaa kuin hautoa omassa nupissa. Vaikka kaikkea ei voikaan kirjoittaa.

Infernossa oli putkiremontti 3,5kk. Jii oli kultainen ja tarjosi minulle kodin siksi aikaa. Kuitenkin meidän määräaikainen avoliitto kariutui jo ennen evakon päättymistä ja meistä tuli kämppiksiä. En sano että ero ois ollu helppo, ei ne koskaan ole, mutta kai... odotettavissa. Mä taisin olla jollain tavalla varautunut.

Evakon aikana kävin myös pääsykokeissa. Ja sain tulokset. Niinhän siinä kävi, että olen ensi kuussa opiskelija. Vaatetusartesaaniksi pitäis taipua, ja mua suoraan sanottuna pelottaa ihan saatanasti. Onko musta siihen, selviänkö loppuun, mitä sen jälkeen, mitä jos en? Tulevaisuus on kamalan, hirveän pelottava.

Tunne-elämäkin on sekaisin! (Ylläri, kun minusta on kyse...) On asioita, joita en ole kovasta yrittämisestä huolimatta saanut haudattua, ja ajoittain ne pulpahtelee pintaan. Viime aikoina useammin ja tunnen niiden olemassaolosta tiettyä syyllisyyttä. Toki on mun oma asia mitä tunnen, vaan syyllisyys siitä, että näin pian... (tai näin myöhään, sekin on vaihtoehto) Vaikka minkäpä niille mahtaa. En vaan tiedä mitä tehdä ja mihin suuntaan mennä. Toisaalta, mun asioilla on tapana suttaantua suuntaan tai toiseen, ennemmin tai myöhemmin. Vaan jaksaako tuota ikuisuuksia ootella, sekin sekoittaa... Äh. Siihen nähden että puhun paljon niin se on ajoittain ihan pirun hankala homma tehä :D

Nyt sitten olen taas Infernossa ja yritäs saada elämäni rullaamaan normaalisti ennen koulun alkua. Jos ihan rehellisiä ollaan niin ei ihan vielä kiinnostais. Ei jotenki pysty järjestään mökkiä ja ajatuksia yhtäaikaa. Yritin liikaa ja sain pitkästä aikaa paniikkikohtauksen. Ei palakinnu.

Onneksi tapahtuu kivojakin asioita. On uusia ihmisiä ja jotku vanhatkin on pysyneet kuin purkka tukassa. Kyllä mä oikeasti luotan siihen että jatkossakin tapahtuu kivoja juttuja. Sitten voin taas olla Hanna Aurinkoinen.

Tervettä itserakkautta

Tai kunnioitusta? (mun entinen äidinkielen opettaja sanoi, etten sais aloittaa tekstiä viittaamalla otsikkoon tällain, mutta joskus on rikottava sääntöjä.)

Oon mä tästä aiemminki kirjottanut, sillon ennen ku olin itte ihan kuivilla itseinhostani. Eli vähän niinku aikana, jolloin en itekään ollu ihan täysin varma mistä puhuin, kunhan vähän haparoin sinne päin.

Kun se itsensä vihaaminen on oikeasti melko kuluttavaa. Ei pelkästään itselle, mutta myös ympärillä olijoille. Että tuota milijoona pistettä niille jotka jaksoi mua läpi mun tähän pisteeseen kasvamisen, ja jaksaa edelleen, te olette urheita. Vannon, että mä olen ollut aivan hirveä katella ja kuunnella.

Se on jännä (oikiasti ihan paska) juttu, kuinka helposti seitä uskoo totena kaikki ilkeät asiat mitä muut sanoo.Vielä helvetin paljo enempi hydraa on, että myös itselleen on aivan liian helppo sanoa ettei olisi kaunis, sopivan kokoinen, arvokas. Ja kun sitä hokee itselleen tarpeeksi usein, siitä valitettavasti tulee totuus korvien välissä. (Ja jos sitä hokee tarpeeksi muille, nekin saattaa uskoa. Sitä tuskin kukaan haluaa...) Ja ikävien ihmisten inhottavat sanomiset ruokkii sitä. Tulee semmoinen "mitäs mä sanoin" -kierre. Positiiviset kommentit on liian helppo ohittaa "no kuhan nyt vaan sanot" -olankohautuksella. Ja kierteestä on aika helvetin hankala päästä irti.

Oon mä tästäki paasannu aiemmin, vaan omapa on blogini. Ku ihan tosi kukaan ei ole täydellisen kelvoton ihmisyksilö, ettei jotain sisäistä ja ulkoista kauneutta löytyis! Mun kokemuksella vaan, jos tuntuu että nyt ei vaan saatana lähe löytymään, niin se on vaan alotettava jostain pienestäkin asiasta, ja uskoa siihen. Hakata ittiä sitten sillä päähän yhtä ahkerasti kuin on hakannut niillä negatiivisillakin (ja mielellään nakata ne ongelmajätteeseen). Ja uskoa. Koko homman avainhan on uskoa itseensä. Jos ei itse usko, niin tuskin uskoo muutkaan.

Ja en mä vieläkään sano, että se helppoa ois. Baby steps, baby, baby steps. Minä oon opetellu vuosia, enkä kyllä vieläkään oo muuta kuin vasta-alkaja. Ei se peilikuva aina näytä kivalta. Mutta onneksi se ei ole lähellekään tärkein asia. Minun mielipide on, että aito ystävällisyys, kohteliaisuus, empaattisuus, lämminsydämisyys, tietty herttaisuus ja eräänlainen nöyryys painaa todella paljon enemmän vaakakupissa kuin mukamasten virheetön peilikuva. Sitäpaitsi edellämainitut saattaa jopa tehdä ihmeitä sille peilikuvalle jos ne tulee vilpittömästi sydämestä eikä vain sen peilikuvan korjaamiseksi. Ne ei myöskään kuihdu yhtä pian kuin ulkokuori.

Kyllä sen todellisen kauneuden pitäs löytyä muualta kuin peilistä, mutta mä lupaan, heijastuu se lopulta sieltäkin jos sille antaa mahdollisuuden.

Tulipa kohtuuttoman paljon sulkeita. Anteeksi, ope.

22.12.2015

Mä havahduin yhtäkkiä siihen, että enpähän oo hetkeen postannutkaan (taas...) tänne. Hupsista.
Minä oon ollu aivan toisessa blogissa menossa, ja se on kyllä paska tekosyy olla kirjottamatta, mutta ei nyt sinänsä oo ollut varsinaisesti asiaakaan.

Nyt sitten mietin että onko rakkaassa, kauniissa suomen kielessämme vastineita termeille "body positivity", "body confidence" tai "bodyshaming"? Joku "positiivinen kehonkuva" nyt vois olla aika lähellä sitä mitä haen, enkä todellakaan aio nyt alkaa niitä sanoja keksimäänkään. Mutta jos niitä sanoja ei ole, niin ehkä se jo itsessään kertoo jotain...

Mulle on sanottu, että "oisit paljon nätimpi, jos pudottaisit vähän painoa". Hirviää paskanlotinaa, mä sanon. Jos mä pudotan painoa, niin mä olen sitten kevyempi. Nätti minä olen jo nyt, kiitos kysymästä. Ja jos nyt satutki olemaan eri mieltä, niin ole vaan, sille minä en voi mitään. Vaan pidä se ihan omana tietona. Ihan kenen kohdalla vaan, ei vain minun. Vai tekeekö se susta itsestä kovin paljon kauniimman tai hoikemman tai ihan minkä vaan, jos pääset mulle (tai jolleki muulle, jolla saattaa olla ohuempi nahka kuin mulla) huomauttamaan painosta tai muuten vaan ulkonäöstä. Mää vähän eppäilen kuule.

Ja sehän on jo ihan tiedossa, että en oo itekään aina ollut ihan sinut tämän maallisen tomumajani kans, vaan pikkuhiljaa oon oppinut ensin sen hyväksymään ja siitä vähitellen rakastamaan näitä luita ja ytimiä ja pieniä lihaksia ja mitä tässä paketissa nyt onkaan. Tottakai on huonoja hetkiä, mutta harvemmin sitä enää jaksaa vihata itteään tuntikausia putkeen, saati sitten päiviä. Jos mä, mun runko ja sydän ja sielu kelpaa mulle, niin ei kyllä ole enää minun ongelma jos ei jollekin muulle. Sitä minä en vaan ymmärrä, että miten se on keneltäkään muulta pois, jos mä tulen toimeen itseni kans ja uskallan sen näyttää? Voipa olla, että tähän asiaan vielä palataan.

Suuri inspiraatio mulle tällä matkalla on ollut Miss Evelyn-Jo (facebookista hänet löytää täältä), positiivisen kehonkuvan puolestapuhuja. Hän on pariin kertaan kaivannut osallistujia postauksiinsa, naisia (ja miksei varmaan miehiäkin, eiköhän asia heitäkin kosketa) kertomaan kehonkuvasta,  meikittömyydestä ja kiusaamisesta ja tulin olleeksi mukana kaikissa edellä mainituissa. Evelyn Jo vaikuttaa myös ryhmissä Pin-up's Against Bullying (jos mä oisin "oikea" pin-up -tyttö niin haluaisin olla mukana!) ja Dames for Dreams. Äsken hänestä oli juttu brittijulkaisussa Vintage Eye Magazine. Annoin ohimennen luvan käyttää kuvia, joita oon aiemmin hänelle lähettänyt ja päädyin sitten tuohon lehteen posettelemaan uikkareissa. Saavutus sekin, kai.

Mä oon nyt ruvennut kehittämään tästä eräänlaista sydämenasiaa, kun tämän aiheen koen tärkeäksi itselleni oman kokemuksen kautta, ja monelle muullekin. Että kunhan kaivelen jostain kirjoitusmotivaationi, niin taidan tietää mistä kirjoittaa.

SuhteettoMUUSteoria. Tai jotain. Ei oo mun otsikko.

Mä oon vissiin taas ollu sosiaalisena, ku alkanu ihmissuhteet mietityttämään. Muitten ihmisten elämät on ihan mielenkiintosia! (siks mä katon saippuasarjoja.)

Sitä on iteki nähäny paljo ja kaikenlaista ku on viilettäny menemään tuolla, ja päivän aiheesta on kokemusta itelläki. Meinaan rupesin miettimään, että mikä saa ihmisen jäämään kurjaan parisuhteeseen, jonka iteki tietää tuhoon tuomituksi, puhumattakaan kavereista ja muista ympärilläolijoista?

Mulla on ollut muutamiakin hyviä syitä. Tai no, hyviä tekosyitä ehkä kuitenki, ollaanpa rehellisiä.

Niinku nyt se, että kaikki oli aivan päin helvettiä, molemmat uskotteli itselleen ja toisilleen, että kyllä tää tästä vielä hyväksi muuttuu, ku molemmat osaltaan korjaa tilannetta. Eli siinä kovasti uskottiin, että alkuhuuman hattarat saadaan kyllä takas (vaikka meidän ei kyllä alunperinkään ois pitäny olla yhessä), ku yritetään, vaan paskat siinä kyllä kumpikaan yrittänyt. Ei menny hirveän hienosti se.

Toisaalta sitten, oon mä nitkutellut ihan tosissaan uskoen, että kyllä tää tästä, ku tarpeeks yritän. Sillon tilanne oli melko monimutkanen, mutta mun pääsyy siinä pysymiseen oli se, etten halunnut olla ilman sitä nimenomaista ihmistä. Vaan vois mennä huonomminki, tiiän semmosia, jotka ei halua olla ilman ihmistä, ihan sama ketä. Toiset valitsee sen kurjuuden jatkamisen mieluummin ku on hetkeäkään yksin.
Ja sitten on toki vielä niitä, jotka vie yksinolon välttelyn ja eron venyttämisen vielä pidemmälle, eli eroaa vasta kun on seuraava jo kateltuna ja lämmiteltynä.

Ja sitten on vaihtoehto, että ero tuntuu mahdottomalta, koska pelkää, että jää loppuelämäkseen yksin, parisuhdehistoria oli sitte tässä, kukaan enää huoli. Ehkä jokaisesta tuntuu joskus siltä. En tiiä, en ole jokainen.

Sen mä vielä tavallaan ymmärrän, että yhteisten lasten takia venytetään eroamista, vaan eipä ne muksutkaan mittää saappaita ole, tuppaavat hoksaamaan jossain vaiheessa että kaikki ei oo ihan hyvin, ja tulee vaan enempi vahinkoa, että melko paska tekosyy sekin lopulta. Puhumattakaan jos suhdetta jatketaan esim. vanhempien, ystävien tai jonkun muun tahon takia.

Voihan toki olla, että joilleki jo tapa ja tottumus sanelee, että ei voi lähteä kulkemaan. "Johan tässä on kymmenen vuotta keskenään oltu, vittuako tästä enää eroamaan". Tai niin totuttu mykkäkouluun/riitelyyn/kylmyyteen/younameit, että se on jo arkea. Ehkä se ei sitte taas oo kaikille ongelma. Mulle saattas äkkiä olla...

Ja sitten on kiltit ihmiset. Ne, jotka ei haluais satuttaa vastapuolta sanomalla, että tää oli nyt sitten tässä. Mutta kun ei haluta aiheuttaa toisella pahaa mieltä eroamalla, niin siinä sitten yleensä päätyy satuttamaan sillä, että kuitenkin jotenkin viestittää, että ei tahtos olla siinä.
Tästä lienee itsekäskin versio. Että tahtoo ite vältellä kaikkea epämukavuutta mitä ero tuo tullessaan, asioiden käsittelyä ja muuta. Ei ne oo koskaan kivaa. Joskus ehkä silti on pakko.

Mä alan olla meleko veleho tässä. Siis ihmissuhteiden saamiseksi kuulostamaan hirveältä paskalta. Oliko tuo edes oikea lause...?

No, onneks jokainen parisuhde ei kuitenkaan ole katastrofi odottamassa toteutumistaan. Ja onneksi melko monia ongelmia voi korjata jos kiinnostusta ja kärsivällisyyttä löytyy.

(Special thanks to isosisko, Kapteeni, Vexation, Pikkumuru ja Nuppu. <3)

Pussauskoppi.

Ensisudelmat on mun osalta ainaki täällä sivuttu, niin nyt mennään pussausaihella yleisesti. Paitsi huomatkaa heti kättelyssä, että suutelemisessa ja pussaamisessa on vissi ero.

Yks parhaita tunteita maailmassa on se, kun on pitkään (...tai "pitkään", uskokaa mua, joskus tunnitkin on ikuisuus) katellu vastapuolen huulia sillä silmällä, ja kun se suudelma sitten tapahtuu. Kaikki ne perhoset vatsassa ja sydämentykytykset ja lämpö poskilla. Parhautta on sitten myös se, kun nuo tuntemukset onnistuu säilyttämään, kun on suudellut samoja huulia kuukauden, puoli vuotta, vuoden, ikuisuuden. Edes silloin tällöin hetkeksi. Minun perhoseni ovat edelleen olemassa. <3

Vaan voihan se arkikin astua kuvioon. Ja intohimoiset suutelusessiot muuttua hätäisiksi pusuiksi ennen nukkumaanmenoa... Kun ei riitä muka aika tai kiinnostus huomioida toisen huulia omillaan. Tai pitää toista niin itsestäänselvyytenä, ettei mukamasten tarvi suudelmalla muistuttaa että toinen on tärkeä.

Tuosta sitten ei oo kovin pitkä matka pariinki mahdolliseen skenaarioon...

I: Sitä pusuttelua siis on, joskus. Mutta sen ei (enää) anneta johtaa sitä kiihkeää suutelua pidemmälle, jos edes siihen. Että toinen osapuoli (tai molemmat, tosin sillon se ei liene ongelma) pistää hommalle stopin ennenku homma menee intiimiksi. Vaikka ennen ei ois ollu mitään ongelmaa antaa tunteen viedä.

tai

II: joku alkaa olettamaan, että ne pusut nimenomaan aina johtaa johonkin mihin ei liity alushousuja. Pahimmillaan suutelukontaktia on sitten vain seksin yhteydessä. Ikäänku vaihtokauppaa. Eksä harrasti jotain sen tapaista. Sangen vittumaista minusta.

Mutta hei! On mulla vielä lissääki mahollisia kauhuskenaarioita, ei hättää!

Otetaan vaikka semmonen tavan vuoksi suutelu/pussailu/pusuttelu/mikskä sä nyt haluatkaan toimenpidettä kutsua. Semmonen "oon tottunu antamaan pusun ku oon sanonut hyvääyötäkauniitaunianukuhyvin" -ratkaisu. Sitte se pusu vaan tulee sieltä, ehkä melko välinpitämättömästikin, tarkottamatta välttämättä mitään, ja vaikka ei ois ees fiilistä pusuttaa.

Taiiii velvollisuussuukot. Että kun tässä nyt kerran ollaan pariskunta niin kuuluu antaa suukko tietyissä tilanteissa. I mean, edustustilanne, hyvänyönsuukko, mitä näitä nyt on. Mutta ei sitten muuten, huvin vuoksi ja urheilun kannalta. Rakkaudesta, jos sallitte minun käyttää kirosanaa.

Ja sitten... Voihan se kokonaan loppuakin. Itellä otti aikanaan muutaman kuukauden tajuta, että kyllä tässä on loppunu jo paljon muutakin kuin suukot, vaikka parisuhde piti olla. Sillon oli ja on sama lähtä kulkemaan.

Nonni. Sainpa nyt suutelemisen kuulostamaan oikealta murheen kauraryyniltä. Ei se ole, ei sen ainakaan pitäs. Nii että jos sulla on joku tärkeä jota suudella, niin menepä ja tee se nyt. NYT.