Back to businness.

Mä olen ollut taas pois täältä kun olen luullut ettei olis enää tarvetta kirjoitusterapialle. Nyt sitten taas mennään. Tapahtuu kamalasti asioita, ja on ehkä parempi kirjoittaa kuin hautoa omassa nupissa. Vaikka kaikkea ei voikaan kirjoittaa.

Infernossa oli putkiremontti 3,5kk. Jii oli kultainen ja tarjosi minulle kodin siksi aikaa. Kuitenkin meidän määräaikainen avoliitto kariutui jo ennen evakon päättymistä ja meistä tuli kämppiksiä. En sano että ero ois ollu helppo, ei ne koskaan ole, mutta kai... odotettavissa. Mä taisin olla jollain tavalla varautunut.

Evakon aikana kävin myös pääsykokeissa. Ja sain tulokset. Niinhän siinä kävi, että olen ensi kuussa opiskelija. Vaatetusartesaaniksi pitäis taipua, ja mua suoraan sanottuna pelottaa ihan saatanasti. Onko musta siihen, selviänkö loppuun, mitä sen jälkeen, mitä jos en? Tulevaisuus on kamalan, hirveän pelottava.

Tunne-elämäkin on sekaisin! (Ylläri, kun minusta on kyse...) On asioita, joita en ole kovasta yrittämisestä huolimatta saanut haudattua, ja ajoittain ne pulpahtelee pintaan. Viime aikoina useammin ja tunnen niiden olemassaolosta tiettyä syyllisyyttä. Toki on mun oma asia mitä tunnen, vaan syyllisyys siitä, että näin pian... (tai näin myöhään, sekin on vaihtoehto) Vaikka minkäpä niille mahtaa. En vaan tiedä mitä tehdä ja mihin suuntaan mennä. Toisaalta, mun asioilla on tapana suttaantua suuntaan tai toiseen, ennemmin tai myöhemmin. Vaan jaksaako tuota ikuisuuksia ootella, sekin sekoittaa... Äh. Siihen nähden että puhun paljon niin se on ajoittain ihan pirun hankala homma tehä :D

Nyt sitten olen taas Infernossa ja yritäs saada elämäni rullaamaan normaalisti ennen koulun alkua. Jos ihan rehellisiä ollaan niin ei ihan vielä kiinnostais. Ei jotenki pysty järjestään mökkiä ja ajatuksia yhtäaikaa. Yritin liikaa ja sain pitkästä aikaa paniikkikohtauksen. Ei palakinnu.

Onneksi tapahtuu kivojakin asioita. On uusia ihmisiä ja jotku vanhatkin on pysyneet kuin purkka tukassa. Kyllä mä oikeasti luotan siihen että jatkossakin tapahtuu kivoja juttuja. Sitten voin taas olla Hanna Aurinkoinen.

Tervettä itserakkautta

Tai kunnioitusta? (mun entinen äidinkielen opettaja sanoi, etten sais aloittaa tekstiä viittaamalla otsikkoon tällain, mutta joskus on rikottava sääntöjä.)

Oon mä tästä aiemminki kirjottanut, sillon ennen ku olin itte ihan kuivilla itseinhostani. Eli vähän niinku aikana, jolloin en itekään ollu ihan täysin varma mistä puhuin, kunhan vähän haparoin sinne päin.

Kun se itsensä vihaaminen on oikeasti melko kuluttavaa. Ei pelkästään itselle, mutta myös ympärillä olijoille. Että tuota milijoona pistettä niille jotka jaksoi mua läpi mun tähän pisteeseen kasvamisen, ja jaksaa edelleen, te olette urheita. Vannon, että mä olen ollut aivan hirveä katella ja kuunnella.

Se on jännä (oikiasti ihan paska) juttu, kuinka helposti seitä uskoo totena kaikki ilkeät asiat mitä muut sanoo.Vielä helvetin paljo enempi hydraa on, että myös itselleen on aivan liian helppo sanoa ettei olisi kaunis, sopivan kokoinen, arvokas. Ja kun sitä hokee itselleen tarpeeksi usein, siitä valitettavasti tulee totuus korvien välissä. (Ja jos sitä hokee tarpeeksi muille, nekin saattaa uskoa. Sitä tuskin kukaan haluaa...) Ja ikävien ihmisten inhottavat sanomiset ruokkii sitä. Tulee semmoinen "mitäs mä sanoin" -kierre. Positiiviset kommentit on liian helppo ohittaa "no kuhan nyt vaan sanot" -olankohautuksella. Ja kierteestä on aika helvetin hankala päästä irti.

Oon mä tästäki paasannu aiemmin, vaan omapa on blogini. Ku ihan tosi kukaan ei ole täydellisen kelvoton ihmisyksilö, ettei jotain sisäistä ja ulkoista kauneutta löytyis! Mun kokemuksella vaan, jos tuntuu että nyt ei vaan saatana lähe löytymään, niin se on vaan alotettava jostain pienestäkin asiasta, ja uskoa siihen. Hakata ittiä sitten sillä päähän yhtä ahkerasti kuin on hakannut niillä negatiivisillakin (ja mielellään nakata ne ongelmajätteeseen). Ja uskoa. Koko homman avainhan on uskoa itseensä. Jos ei itse usko, niin tuskin uskoo muutkaan.

Ja en mä vieläkään sano, että se helppoa ois. Baby steps, baby, baby steps. Minä oon opetellu vuosia, enkä kyllä vieläkään oo muuta kuin vasta-alkaja. Ei se peilikuva aina näytä kivalta. Mutta onneksi se ei ole lähellekään tärkein asia. Minun mielipide on, että aito ystävällisyys, kohteliaisuus, empaattisuus, lämminsydämisyys, tietty herttaisuus ja eräänlainen nöyryys painaa todella paljon enemmän vaakakupissa kuin mukamasten virheetön peilikuva. Sitäpaitsi edellämainitut saattaa jopa tehdä ihmeitä sille peilikuvalle jos ne tulee vilpittömästi sydämestä eikä vain sen peilikuvan korjaamiseksi. Ne ei myöskään kuihdu yhtä pian kuin ulkokuori.

Kyllä sen todellisen kauneuden pitäs löytyä muualta kuin peilistä, mutta mä lupaan, heijastuu se lopulta sieltäkin jos sille antaa mahdollisuuden.

Tulipa kohtuuttoman paljon sulkeita. Anteeksi, ope.

24.2.2015 (Tää on kotosin jostain noin viikon takaa.)

Tossa pohdiskelin, että mielialanvaihteluilla ja mielialanvaihteluilla on isojakin eroja. Esimerkiksi kolme vuotta sitten mulla ne oli sellaista täydellistä aallonharjalta pohjamutiin -tyyppistä vaihtelua, ja joku pidempään seurannut saattaa muistaa, että pohjamutia oli aika paljon enemmän. En mä väitä etteikö mun tunteet yhä edelleen olis vahvoja, mutta ennen ne oli ihan helvettiä, kun universumit vaan romahteli, ku mä rupesin tuntemaan. Olinhan mä toki muutenki melko epästabiili, myönnän.

Ja nyt mä sitten huomaan olevani ILOINEN siitä että on sitä vaihtelua, vaikka ei ne itkustelun syyt tietenkään kivoja ole, mutta noin niinku kokonaisuutena... Sitä on tullut olleeksi aivan hävyttömän aurinkoinen pikku kierremerihevonen melko pitkään hyvin lyhyin keskeytyksin, ja oli itse asiassa helpottavaa olla kolme päivää putkeen tunnekuohuinen raivotar ja surkea niiskuttava ihmisraunio. Puhdistava kokemus, sanoisin. Tosin vähempiki ois riittänyt, kolmas päivä sai jo vähän pelkäämään, notta onko tässä luisumassa takas vanhaan. Kovasti kyllä kerron itelleni, että se ei nyt vaan ole mahdollista, se ei ole vaihtoehto. Vaikka positiivisuutta joutuu pakottamaan hetkittäin pintaan, niin ei siinä lopulta montaa hetkeä yleensä mene, että alan uskomaan siihen ja se muuttuu aidoksi, ja sitte taas mennään.

Mulla on muuten pieni salaisuus. Oon iteki tienny sen vasta jonku aikaa. Mutta nii, mä tajusin että haluan mun ympärillä olevien ihmisten olevan iloisia. Ja mikäs siihen vaikuttas paremmin, ku että ite aiheuttaa sitä? Minussa asuu pieni (köhköh...) hassuttelija, ja sen päästän mielelläni valloilleen. Toki on niitäki ketä se ärsyttää, mutta ehkä kaikkia ei tarvikaan miellyttää. Eikä pysty.

Ehkä suurin ero entiseen on se, että hyvin pitkään tarvin jonku erityisen (ulkopuolisen) syyn olla onnellinen, tai edes tyytyväinen, ja nyt en. Riittää ihan se, että oon just minä, just tässä mielessä ja ruumiissa, tässä ajassa ja paikassa. Se hieman hämmentää minua, koska joskus tämä mieli on ollut mun pahin vihollinen, ja ruumiin olen halunnut vuosien ajan tuhota. Joten uutta ja ihmeellistä voi tapahtua vielä tässäkin iässä.

Nojoo. On hetkiä, kun mietin että onko tämä edelleen jotain taiteilua manian ja depression välimaastossa, mutta koitan unohtaa mokomat samantien kun tulevat mieleen. En mä halua niitä takas, kiitos vaan.

(Kierremerihevonen mainittu. Sillä löytää mut instasta, vaikka eipä siellä mitään nähtävää ole.)

Vaihteeksi vähän arkeologiaa.

Sain käsiini kerrassaan hervottoman asiakirjan kuuden vuoden takaa. Dokumenttihan kertoo siitä, millainen mun elämäni mies on oleva. Itse asiassa yllättävän moni kohta oli sellainen, jonka allekirjoitan yhä edelleen. Joten tässäpä sanasta sanaan valikoituja otteita, ja kommenttiraitaa six years after, yee-haw!

"Se on todennäköisesti ja mitä luultavimmin pitkätukka, värillä nyt ei ole sen suurempaa väliä."
Tämä oli dokumentin eka lause, joten se lienee ollut tärkeä pointti. Marikan mielipidehän asiaan tänä päivänä on, että mun talouteen ei tarvi enää yhtäkään pitkälettiä tulla, kun tukka ja järki ei samassa päässä pysy eräiden elävien esimerkkien mukaan. Mä vastaan, että ei muuten pysy välttämättä kaljussakaan päässä. Joten väite kumottakoon, enempi mua kiinnostaa että onko siellä tuka(ttomuude)n alla aivoja lainkaan.

"Sit sillä pojalla on ihanat silmät, joihin on mukava vaan tuijotella, ja söpö hymy."
NIINPÄ. Tämän asian olen todennut 18.1.2009, luultavasti jo aiemmin. Ja totean edelleen, On ihan hyvä juttu jos on silmät päässä noin yleensäki, mutta mä kaipaan sitä wau-efektiä. (Lisää tähän valinnainen kommentti miehestä joka sai lempinimekseen Silmäperhonen.)  Ja hymy... Se pelastaa niin paljon! (Toimituksen huomio: Pikasella tarkistuksella tää silmäasia on mainittu jossain dokumentissa jo 12.6.2006, joten on se siis huomionarvoinen.)

"Ja se saa mut nauramaan."
Ehdottomasti ennemmin nauramaan kuin itkemään. Todettuhan on, että herrasmies ei koskaan tahallaan itketä naista.

"Pojan täytyy osata keskustella, ja sen kans on rento ja hyvä olla, saan olla oma itseni."
Ihan ku ite aina osaisin muka keskustella niistä vaikeimmista asioista, siks mä kirjotan... Mutta musta tuntuu nyt ainaki siltä, että oon liian vanha vouhottamaan ja esittämään jotain, mitä en ole. Se on sillä tavalla, että mun on kelvattava tämmöisenään.

"Mutta sen elämässä on oltava muutaki ku minä."
TODELLAKIN. Ohan se ihan söpöä suhteen alussa olla niinku paita ja paskanen perse, mutta ei helevetti loputtomiin. Käpyhän siinä palaa, jos toisella on omia kavereita ja tekemisiä ja toisella ei. Mulla on.

"Huolehtii hygieniastaan."
Kuvittelis tämänki olevan ihan itsestäänselvyys. MUTTAKUEIOLE! Kai tähän vois lisätä "Sen täytyy tuoksua hyvälle", kyllä nää kaks kulkee vähän käsi kädessä. Seksihiki on hyvä, viikon pinttynyt ei. Jos siis on pakko olla hikinen.

"Se ei saa olla liian kypsä, täytyy osata myös hölmöillä välillä."
Mä oon ite sen verran lapsenmielinen ja ilkikurinen ajoittain, että ei tässä mikään täystosikko tulis kuuloonkaan. Joku tulis väistämättä hulluksi. Ei kuitenkaan tarvi olla jumittuneena teini-ikään.

"Seksi ei saa olla pääasia suhteessa."
Paitsi järjestelyssä se annettakoon anteeksi. Kunhan molemmat tietää kyseessä olevan järjestely.

"Se on kuitenki semmonen nälkiintynyt ja riutunut..." "...mun murun ei sovi olla liian lihaksikas."
Miksihän sitä on halunnu pitää poikarukan nälkäsenä??? Ei voi tietää. Joten tuon osan kroppavaatimuksista saa viivata yli. Tuo lihasasia taas... No, mä siedän kyllä tänä päivänä lihaksia jossain määrin, mutta jos tyyppi näyttää ylitreenatulta broilerilta, niin en mä kyllä pöksyjäni kastele. Olkoot siis hoikkanen tai pyöreä, sydän saa luvan ratkaista.(Nyt ku tää on sanottu, niin luultavasti sitte nain jonku maailman vahvimman nallen :D)

Okei, eli mä nakkaan nuo tarkat ulkonäkövaatimukset mäkeen näillä puheilla. Jos korvien välissä on mielenkiintonen aivo, ja rinnassa sykkii kunnollinen sydän, ja päässä ne perhosefektisilmät, niin me ollaan ihan fine! Ehkä silti vähän pinnallista >:D

(Loppuhuomautuksena kaveria lainaten: "Lisää siihen listaan että sen on oltava insinööri! Insinöörit on sun juttu! Karvaset insinöörit!" Niinpä niin. Ei saatana.)

Tammikuu 2014 vs. tammikuu 2015

Tuli tuossa mietittyä, että mikäs kaikki on toisin kuin vuosi sitten. Seikkoja löytyi, ja ajattelin pistää niitä ylös, because I can.

Tammikuussa 2014 söin 100mg Ketipinoria joka ilta. Keväällä aloin vähentelemään, pudotin ensin 75mg:aan, josta melko lyhyellä aikavälillä vielä 50mg:aan. Nyt, tammikuussa 2015 syön 25mg illassa, ja tapahtuipa semmoinenkin ihme, että yhden yön nukuin vahingossa ilman. Aamulla piti ihan tiirailla sitä läpyskää, että onko tää tosikaan. Seuraava päivä kuluikin sitten vieroitusoireita etsimällä ja pelkäämällä, vaan eihän niitä tullut. Mitä tämä on?

Siitähän seurasi, että mulla on päivärytmi! PÄIVÄRYTMI! Viimeks ollu jotain sen tapasta varmaan sillon ku elin insinööriajassa. Kun miettii aikoja, kun menin nukkumaan ehkä aamuviideltä, ja heräilin iltapäivällä, niin nykyisyys on ihan eri ulottuvuudessa. Unelle ennen puoltayötä, yleensä ponkasen ylös ennen seiskaa, viimestään kymmeneltä. Lukuunottamatta näitä seuraelämäviikonloppuja, ku ylös pääsee ehkä puolenpäivän jälkeen.

Lääkkeiden vähennys (ja kokiksen!) teki myös sen, että paino lähti putoamaan. -12 kiloa verraten viime tammikuuhun. On tässä toki se huono puoli, että mä en vaan syö. Elän nikotiinilla ja kofeiinilla hyvin pitkälle, koska en muista ja jaksa syödä. Ja oon laiska tekeen ruokaa vaan itelleni. Tiiän että tässä ois korjaamista. Tosin sitten Maika tuossa mietti yks ilta, että missä välissä tapahtu ja mitä, kun mä kiroilin, että on sangen epäreilua, että sillä on salaattia ja mulla ei. Oikeassahan se on, millon mä oon halunnu salaattia? Ööööö, en varmaan koskaan.

Ja ne mielialat! Musta on tulossa ihan hirveä, oon aivan vastenmielisen optimistinen asioiden suhteen, enkä ees muista millon oisin viimeks halunnu ruvetä rähisemään missään tai kellekään. Fiilis omasta itestäni on aivan todella hyvä, ei nyt enää vuosi sittenkään enää jaksanu kiinnostaa ne teräaseleikit, mutta nyt vielä vähemmän. Vanhat arvet on vaalenneet todella hyvin, uusia ei ole tullut kahteen vuoteen. Varmaan tekee tuo hoikistuminenkin parempaa oloa. Energiaaki piisaa niinku pussillisessa oravia, mikä ei ees johdu pelkästään siitä kofeiinin määrästä.

Mä myös hoen itselleni (ja monille muille) harva se päivä, että olen itsenäinen ja vahva nainen, tosin aika läpällä. Mutta totta se on. Mä oon kyllä edelleen aika ihmisriippuvainen, mutta parisuhteen loppuminen opetti mulle sen, että mä pärjään. Mulla on on ihan mahtavia ihmisiä mun ympärillä, kuka missäkin roolissa, ja taivas kuinka onnellinen sitä voi nainen tästä olla. Oon tavannu paljon uusia ihmisiä ja tutustunut vanhoihin tuttuihin paremmin, ja aika moni on loksahtanut johonkin täydellisesti heille sopivaan lokeroon mun elämässä.

Mieli ja sydän on vahvemmat. Joskus tuo tovi sitten raportoitu pikarakastuminen ois tehny musta säälittävän ihmisraunion pitkäksi aikaa, vaan nyt mä lähinnä hymyilen sille asialle, olihan se aivan awesome! (okei, on välillä vähän ikävä niitä silmiä...) Mutta siis koitan sanoa, että tuommonen kokemus ei nyt riko mua aivan palasiksi. Luotan siihen, että jos jotaki sen suhteen on tarkotettu, niin se tapahtuu ilman että minä revin itteni riekaleiksi.

Että josko tästä pikkuhiljaa sais elämänsä kasaan ja raiteilleen, tänään ainaki tuntuu siltä, että se jopa ois mahdollista. Eilenki tuntui.

Pusuja ja haleja! toivottaa Hanna Aurinkoinen

Sitä oikeaa etsimässä.

Mä oon sen verran romanttinen hölmö, että uskon "siihen oikeaan". Vaikka en tiedä, ehkä lähempänä todellisuutta ois, että haluaisin uskoa. Kai tässä iässä ois jo pitäny tuiskahtaa turvalleen todellisuuteen...

Vuosia oon miettinyt, että mistä sen sitten tietää, että tää nyt on se oikea. Ja mietin vieläkin!  Mutta on mulla jo johtolanka. Nimittäin vaikka tyyppi ois kuinka herrasmies, hyvää seuraa, sais nauramaan, hyvän näkönen (mun tapauksessa kuulemma suhteellinen käsite), sen kans on helppo jutella... Jumalauta jos mun sydän ei heitä ees pienenpientä volttia, ja ykskään perhonen ei lepata masussa, niin ei kannata ees kuvitella, että tää nyt ois se. Nope. Se on vähimmäisvaatimus.

Mä myös tiedän, että sitä joutuu kuvainnollisesti pussaamaan melko montaa sammakkoa, ennenku kohtaa sen prinssinsä. Mä tapaan mielelläni uusia ihmisiä, mutta väistämättä siinä joutuu joku pettymään jossain vaiheessa, kun joltain puuttuu perhosfarmit ja rytmihäiriöt. Mä ite pelkään kamalasti sitä, että mun pitäis antaa pakit jolleki, joka on tosissaan kiinnostunut, oon aivan todella huono siinä, jotenki onnistun olemaan ihan perkeleellisen ikävä. Pohjimmiltani tahtoisin, että kaikilla ois kivaa ja ehjä sydän, mutta mutta... Nii.

Oon mä pyöritellyt sellaistakin kamalaa ajatusta, että entä jos olenkin jo tavannut sen oikean? Ja porsinut homman ja JATKANUT MATKAA? Jos henkilöt oli oikeat, mutta aika ja paikka täysin väärät, ja ois vaan pitänyt olla vähän sitkeämpi? Kun joiltain osin ois voinu sanoa "match made in heaven", mutta joku kuitenki oli vikana. Toisaalta, jos nämä kaks ihmistä on tarkotettu yhteen, niin jonain päivänä vielä... Ne löytää toistensa luo, kaikesta tapahtuneesta huolimatta, kaikki esteet ylittäen, ja maailman suurin rakkaustarina on kirjoitettu.

Mistäs mä sitten tunnistan oman "sen oikean"? Siihen ulkonäköön en ees puutu, nähtiinhän se jo viimeksi, että jouduin mutustelemaan omat sanani. Tilasin yhtä, ja sain jotain ihan muuta, ja hupsista saatana, miten siinäki sitte kävi. (toimituksen huomio: Se tapahtu hittosoikoon toistamiseen!)

Kun miettii joitain vuosia taaksepäin, niin tänä päivänä on melko paljon tärkeämpää se, mitä tyypillä on korvien välissä. Varmaksi voin luvata, että mun oikealla siellä on aika paljon muutakin kuin voikukanhöttöjä.
Silmät on kans tärkeät. Ei niinkään väri, tai vaikka se, onko niiden ja mun välissä linssit vai ei, vaan se, mitä mä näen kun katson niihin. Ja se, että niihin voi eksyä.
Hymy ja tuoksu on kans tärkeää.

Long story short, itekseen tuossa naureskelin, että jos mulla ois jonku herrasmiehen kans yhtä hyvä olla kuin Marikan kans, niin ei tarvis kahesti miettiä. Tarkoittaen sitä, että ei tarvis pingottaa tai koittaa olla mitään mitä ei ole, ja hetkittäinen hiljaisuus ei olis ongelma. Plus ne perhosfarmit, joita Marika kyllä ei saa aikaan :)

Toki yhteiset keskustelunaiheet on tärkeitä, ei kaikkea voi rakentaa sille, että hiljaisuus ei ole ongelma. Mä en hirveästi pistä sen varaan, että ois täysin yhtenevä leffa-, kirja-, ja musiikkimaku, mutta ois toki eteenpäin, jos edes joka kymmenes katsottu leffa miellyttäs molempia ja toisen ei tarvis joka hetki pidellä korvia, kun toinen kuuntelee lempimusiikkiaan.

Ja sitten... En mä vois ees kuvitella lopulta olevani sellaisen ihmisen kans, jota mun ystävät ei siedä. Okei, ymmärrän sen, jos tyyppi kohtelee mua huonosti, enkä ite sitä muka tajua (sitäki on tapahtunu...), että läheiset ei oikeen tykkää. Mutta sitten, jos ne näkee, että minä oon onnellinen, eivätkä silti hyväksy, niin sitten tuskin kyseessä on se oikea. Toisaalta, tuskin siinä tapauksessa ois syytäkään olla hyväksymättä?

Tähän annettakoon vielä vähän pisteitä eräälle herralle, joka onnistui samalla vauhdilla vakuuttamaan sekä minut että Marikan! Sillä oli lisäksi silmät ja hymyt ja tuoksut kohillaan, perhosia roppakaupalla ja suuteliki hyvin, mutta ei siitä sitten mitään tullut, joten etsintä jatkukoon!

Kukas se tekis meille uuden bannerin? Se entinen musta ei yhtään sovi tähän mun uuteen aurinkoiseen ilmeeseen :D

Erostaselviäminen for dummies.

Nonii dudet ja dudettaret, mulla on takana melko loputtoman pitkät pari viikkoa, mutta hengissä ollaan! Joten täältäpä pesee (ja huuhtoo ja linkoaa, luonnollisesti!) meikän pomminvarmat vinkit erosta selviämiseen! Hanne vähän boostasi apuna.

Älä jää kotiin mököttämään. Se vaan tympäsee. Mee ulos. Töihin. Kauppaan. Baariin. Torille. Teatteriin. Kuhan nyt johonki! Pääasia että menee, ja koittaa olla niinku kunnon ihminen ainaki. Itkeskellä voi sitte ku palaa kotiin.

Jätä ne masisbiisit rauhaan. (Jep, ihan ku oisin ite tän tehny, mutta hei, joskus pitää oppia vaikeimman kautta.) Kuuntele ilosta musiikkia, tai vaikka vihasta, mutta älä ainakaan sitä mikä ei takuulla herätä muita tunteita kuin surkua.

Leiki semmosten ihmisten kans, jotka tykkää susta. Ja joista tykkäät ite! Anna niitten muistuttaa, että oot tärkeä niille, ja kerro se takas. Mää oon ehtiny oppia sen, että ukkoja nyt tulee ja menee, mutta ystävät on semmonen ikuisuusjuttu.

Se alkoholi. Se ei muuten lopulta oo ainakaan prosessoinnin alkuvaiheessa se patenttiratkasu. Se nimittäin on hirviää paskaa itkiä ja parkua jonku ihmisen perään, mutta teepä sama tappokrapulassa. Kukaan ei taas voita. Vaikka sillon kännissä oiski tuntunu paremmalta.

Ruoka. Joo, pitää muistaa syödä (taas kohta joka jäi itellä vähän välistä.) mutta sama juttu tuon krapulan kans, ei oo kiva erosurun kans painia vielä huonon omatunnon kans, ku tuli syötyä kaikki maailman sipsut ja namuset. Mä yllätin itteni ostamalla ensimmäisen lohtujäätelöpaketin (Ingman Creamy Mudcake, suosittelen) vasta yli viikon jälkeen erosta, ja oon syöny siitä ehkä viis lusikallista. Sepä se, mä unohdan syödä ihan yleisestiki. Älä tee niinku minä teen, tee niinku minä sanon.

Harhauta. Eli mieti ihan mitä tahansa muuta paitsi eroa. Lue, kato leffaa, mee lenkille, younameit. Tosin itehä en pysty (vielä) kattoo Tudorsia. Tosin en voi kattoa Sherlockiakaan, ja siitä sentään on pian puolitoista vuotta. TAAS HUONO NEUVO! (Mutta mä luen ja ompelen, joten ei ollukaan ihan niin paska.)

Sosialisoidu. Itehä valitsin Tinderin :D Hommaa ei tarvi ottaa turhan vakavissaan jos ei tahdo, ja mulle nyt sattuu toimimaan tuo päämäärätön flirttailu aika hyvin. Jos jotain tapahtuu, niin sitte tapahtuu. Sen ajan murhe se. Voi päätyä myös lässyttämään naapurin herralle keskellä yötä pihalla. Ei oo poissuljettua sekään.

Lohtushoppailu toimii myös. Tai no, jos ei oo rahaa, nii se on hankalaa. Sillon voi vastaanottaa puhelun ystävältä, että sulle löyty mekko, ostanko pois? Siihen kannattaa vastata joo, ja luvata maksaa takas. Koska uusi mekko parantaa aina mieltä! Varsinki soma mansikkainen. Jonka ovh on jottai 185e, ja saat sen viiteentoista. Vähän ku pistäs rahaa pankkiin.





Hannen neuvo: Lohduttaudu pikkuasioilla, kuten sillä että peitto on hyvin! (Puhtaat lakanat piristää kans!)

Mun tärkein neuvo: Pitäs ajoittaa ero silleen, että ei ainakaan oo prosessoinnin alkuvaiheessa menkat! Voi jumankekka että muuten hankaloittaa hommaa, ku pitäs selvitä erosta, ja koko maailma nyt vaan sattuu olemaan ihan päin helvettiä.

Nojoo. Olihan nää nyt vähän juosten kustut ohjeet. Mutta ainaki mun kohalla suuri osa toiminu aika hyvin. Lisäksi voi kertoa itelleen, että elämä voittaa, kaikki kääntyy paremmaksi ja ei kannata itkeä sen eron takia, koska jossain oottaa jotain uutta ja ihmeellistä. Vaikka voi kai se olla vanhaa ja ihmeellistäki, mikäs siinä!

Mä en usko että mä kirjotin tämän.
Millon musta on tullu tämmönen optimisti?

2.8.2014

Oon ollu hetken pois tästä mun henkilökohtasesta keilahallistani, mutta nyt on taas semmoset olot, että pakko purkaa johonki, sen verran nimittäin ahistaa.

Paniikkikohtausta pukkaa, kun edes ajattelee, että pitäs ottaa puhelin käteen ja soittaa. Ajatuski pelottaa, sydän hakkaa, henki ei kulje, ahistaa ja itkettää. Valitettavan tehokkaasti mieli kaivaa muistista sen hajun, joka asiaan liittyy ja muistuttaa tilanteista, ja luo vähän lisää paniikkia. Joko arvaatte mistä on kyse?

Niinpä. Meikä pelekää hammaslääkäriä ihan kuollakseni. Toki tässä ja nyt voisin sanoa, että no big deal, meikä on kova jätkä ja uskaltaa mitä vaan! ...Yeah right. Iso valhe.

Mä en tiiä mistä oon ees kehittäny tän kammon, en ainakaan muista, että ois mitään normaalia peruskouluhammashuoltoa traumaattisempaa menneisyydessä. Okei, peruskouluaikana hammaslääkäritäti oli aikanaan mun perhepäivähoitaja hetken, mutta en usko, että se on syynä. Mutta mistä näistä tietää.

2009 menin hammanlääkäriin viisaudenhampaiden takia. 2/4 puhkes riekaleisina ja toiset 2 ei mahtunu ees puhkeamaan. Mulla siis on jotenki kohtuuttoman suuret hampaat kohtuuttoman pienessä leukaluussa tai jotain, ei tahtonu entisetkään sopia nättiin riviin, saati sitten pari ylimäärästä, ja takahampaita on hankala pestä, ku sinne ei mahu ku joku lasten hammasharja (kyllä, sellasella mä pesen). Tohtori siellä sitten totesi, että ruvetaanpa korjaamaan näitä. Siitäpä se riemu irtosi, muistaakseni uhkasin purra siltä sormet irti, mikäli kovin paljo lähemmäs niitä tuo. Siitä poiki lähete pelkopolille, parasta mitä mulle asian suhteen saattoi tapahtua. Lopulta ne kaikki 4 (+1 ressukka joka oli majaillu vuosikausia rivin takana) poistettiin nukutuksessa.

Sielläpä mä sitten asioin jonku vuoden, ja olin ihan malliasiakas. Ilokaasua oli aina hollilla mua varten, mutta kertaakaan sitä ei tarvittu, ja se nukutuskin on ainutkertainen kokemus. Sen verran asiansa osaava lääkäri mulla siellä oli. Ja mä olin sen verran lystikäs asiakas, että kun pelkopolista tehtiin juttua uutisiin, niin mä näyttelin pelkopotilasta tässä pätkässä.

No, ne kai sitten siellä oletti, että alkaisin pärjäämään jo niin sanotusti omillani. VIRHE. Toisin sanoen, en oo ihan hetkeen näyttäny naamaani (enkä hampaitani) hammaslääkärissä. Alkaa kostautumaan. Ja sattumaan. Sitte mulle sanotaan, että eihän se oo ku soittaa ja varata aika ja mennä.  Sen sanoo semmoset ihmiset, joita ei pelota. I mean, kai mä nyt oisin jo siellä penkissä kita ammollaan, jos se mulle niin helppoa ois? Mun on ainaki annettu ymmärtää, että en voi suoraan soitella pelkopolille ja varata aikaa sinne, vaan ensin pitäs käydä peruslääkärillä itkemässä ja paskomassa housuun ja anelemassa lähetettä. Eli sinne pitäs soittaa. PANIC! Tai mennä sinne varaamaan aikaa. PANIC! (Se ominaishaju on muuten jotain aivan hirvittävää, psyyke ei kestä.)

On muuten helvetin hankalaa yrittää kuvailla tätä sisuskalujen solmua tän asian tiimoilta. Ne jotka tietää miltä paniikkikohtaus tuntuu, niin tietää.

Ja sitäpaitsi mulla ei oo varaa mennä hammaslääkäriin.

PS: silti mulla on semmonen solmu päässä, että millon tahansa mieluummin juurihoitoa kuin hammaskiven poistoa.

23.1.2014

 (Luvassa taas ultimaattista kuvaripulia vuosien varrelta)

Mä en nyt oikein tiedä tästä postauksesta, ku en osaa oikeen jäsennellä aihettani. Mielessä pyörii kysymys, että miltä aikuinen nainen näyttää ulospäin? Miten sellainen pukeutuu, meikkaa, laittaa tukkansa, käyttää koruja ja asusteita?

Mä oon aina ajatellu, että musta ei varmaan koskaan saa aikuisen näköstä tekemälläkään, ja moni muu on varmaan samaa mieltä. Kuitenki viimesen vuoden aikana mulle on alkanu tapahtumaan jotain. Enkä mä kyllä tiedä onko sillä mitään tekemistä aikuistumisen tai minkään kans.Vai onko kyse siitä, ettei tarvi enää piiloutua.

Vuosi 2002.

Kun mä aikanaan tajusin, etten mä saavuta mitään yrittämällä olla niinku muut ja sulautumalla seinään, niin oon sen jälkeen enemmän tai vähemmän tietoisesti pyrkinyt omalla ulkonäölläni mahdollisimman kauas konservatiivisuudesta ja valtavirtajutuista. En mä tiedä sitten, kyllä mä olen mielestäni ollut ihan oma itseni sen kaiken hilppeen alla kuitenkin. Niinku ystäväni totesi "noinki keinotekoseksi ämmäksi sä olet yllättävän aito". Mun historiaan (ja ehkä pienessä määrin nykyaikaanki) kuuluu pvc, pitkät tyllihameet, pitsit, sametit, korsetit, kuiturastat, törkeän korkeat korot, cyberloxit, värilinssit, tikkurilan värikartta naamassa, pikkuletit, lävitykset, shokkivärit, ylipitkät irtoripset ja moni muu, mikä on saanut mut näyttämään kaikkea muuta kuin luonnolliselta.




En mä halua sanoa, etteikö edellä mainitut vois kuulu jonku muun aikuisuuteen, mun tapauksessa vaan tuntuu että ne ei kuulu. Lävistyksiä on jäljellä tasan yks, irtoripset (sillon ku niitä jaksaa naamaan ripustaa) on vaihtuneet sirompiin, shokkiväreistä edes harkitsen enää punaista, punaiset, mustat ja valkoiset piilolinssit on vaihtuneet sinisiin, vihreisiin ja ruskeisiin. Vois kai sanoa, että en koe enää tarvetta järkyttää ja provosoida ulkonäöllä. Ainakaan niin mahdottoman paljon. Ja jos huomiota pitää herättää, niin teen sen mieluummin persoonalla kuin sillä miltä näytän ulospäin.

Siinäpä ois sitten kuvia. Monen mutkan kautta oon tullu tähän nykyseen, tuoreimmat kuvat lopussa. Kyllähän tuota oli 2013 havaittavissa jonkinlaista normalisoitumista :D

2008.

2008.

2009.

2009.

2010.

2010.

2011.

2011.

2011.

2012.

2012.

Vuosi 2004 tai 2005.

2012.

2013.

2013.

2013.

2013.

2013.

  

2014.

2014. (siitä onki sitte yli 10 vuotta kun mut on edellisen kerran nähty toppavaatteissa :D )

Korvienvälioloja.

Pitkästä aikaa terveisiä mtt:sta. Viime käynnillä saatiin kaiveltua esille se fakta, että kakssuuntanen mielialahäiriö on mun osalta mennyttä. Vuosi sitten todistettiin, että ei ole sitä epävakaata persoonallisuushäiriötäkään. Mutta en mä oikeen usko siihenkään, että olisin aivan ehjä. Omasta mielestäni murenen liian helposti ollakseni vain ihan tavallinen ihminen. Mä oon ehkä liian alakuloinen. Paljaalla silmällä nähtäviä masennuksen riekaleita roikkuu nurkissa, vaikka just nyt onkin parempi kausi menossa.

Monenlaisia rasti ruutuun -tyypin tehtäviähän siellä on tullut tehtyä, ja ku tarkemmin ajattelee, niin tulokset ei sinänsä yllätä. Niitä ei oo vaan halunnut tai uskaltanut myöntää itelleen. For example, mun riittämättömyydentunteet. Seikkailupäiväkirjassa mainitsin, että tuntuu kuin jokaista mun kohtaamaa ihmistä varten jonku minussa pitäs muuttua, että kelpaisin. Ei kukaan sitä ääneen sano, mutta mä huomaan sen rivien välistä. Tai luulen huomaavani, sekin mahdollisuus on otettava huomioon. Tokihan mä haluaisin, että itsetunto ois ojennuksessa ja hipois taivaita, mutta minkä teet, kun ne epäilykset on olemassa takaraivossa. Kun ite on ulkonäöltään varsin tavallinen nainen, eikä maailman kaunein, ja vieläpä varusteltu kohtalaisen särkyvällä itsetunnolla, niin ei ole helppoa kuunnella kehuja tietynlaisista missimallitypyköistä. Väistämättä sellainen tuo pintaan ajatuksen "miksi se kiinnostuisi minusta?"

Yksinjäämisen pelkokaan ei tullut niissä testeissä yllätyksenä. Se kuitenki on asia, joka pelkkänä ohimenevänä ajatuksena tekee solmun sydämen tienoille, ja jos oikein pysähtyy vatvomaan asiaa, niin kyllä sillä paniikkikohtauksen saa aikaan. Pääsyy siihen, miksen yleensä ottaen tahdo sitä ajatella... Olkoonki asia, jota pelkään enemmän ku mitään. Koskaan.

Mun ulkopuolisuuden tunteistakin oon maininnut tässä blogissa aiemmin, ja usein. Nyt on taas ajankohtasempia nekin olot. Oon huomannut, että sen jälkeen kun aloin seurustelemaan, niin ei oo liiemmin kuulunut joistain sellaisista, joita olen pitänyt ystävinä. Samalla tavalla kuin viime keväänä, mä oon nyt joutunut arvioimaan uudestaan, ketkä on ystäviä ja ketkä ei. Mä kyllä tiedän, että olen suuren osan ajastani 75 kilometrin päässä Oulusta, mutta se ei tarkota että haluaisin eristyä kaikista. Melko harvassa on ne, jotka pitää yhteyttä ja vastaa yhteydenpitoon. Tekee minut hieman surulliseksi. Okei, paljon. Muutama nimeltämainitsematon henkilö mun menneisyydessä on aiheuttanut sen, että mä en jaksa yrittää loputtomiin. Olen pahoillani. (Onneksi kuitenki on niitä ihmisiä, joista ei edes tarvi kuulua, ja tiedän silti, että ne ei ole kadonneet mihinkään.)

Pötköttelin sohvalla ku luonnostelin tätä. Pyörittelin välillä puhelinta ja -ylläri- ei ole ketään kelle soittaa. Mä en halua (taaskaan) kipata kaikkea tätä kenenkään yksittäisen ihmisen niskaan, ei mulla ole oikeutta sellaiseen. Siks mä kirjotan blogia.

Ajatus ilman sanoja.

Vaikka mä olen rasittavuuteen asti suulas tapaus, niin joskus tulee eteen tilanteita, joihin mulla ei vaan ole sopivia sanoja. Ei se mittään, semmosissa voi lainata muilta! Mä lainaan T. Holopaiselta seuraavat: "I wonder do I love you or the thought of you?" (Nightwish - Slow, love, slow) Tää kappale oli mulla tapetilla myös vuosi takaperin, eri syistä tosin.

Vaikka en oo osannu muotoilla asiaani sanoiksi, niin olen miettiny sitä vuosien mittaan monesti. Että onko sitä oikeasti rakastunut, vai luuleeko olevansa ja roikkuu jossain, ihan vaan koska sattuu pitämään rakastuneena olosta tai ei halua myöntää tosiasioita. Helvetin hankala ajatus mietittäväksi, enkä kyllä tiedä miks päätin tästä lähtä kirjottamaan. Hetkellinen aivovaurio?

Ite oon ainaki uskotellu itelleni lukemattomia kertoja olevani ihan korviani myöten rakastunu. Muutamaan kertaan osaan yhdistää sen, että en ole halunnut myöntää itelleni, että rakkaus on joko kokonaan loppu, tai muuttanut radikaalisti muotoa. Sitä on sitten takertunut siihen rakastamisen ajatukseen, ettei tarvis kohdata loppua. Ihan ku se asiaa mihinkään suuntaan muuttais, sitä on vaan niin tyhmä.

Mä en pidä yksinäisyydestä. En henkisestä enkä fyysisestä. Se on yks mun suurimpia heikkouksia. Se myös saattas selittää jonkun verran sitä, että olen kokenut tarvetta jäädä roikkumaan ajatuksen varaan. Eihän se mukava ajatus ole, että on niin riippuvainen, mutta tulipahan nyt sekin tunnustettua.

Ja se rakastamisen ajatukseen takertuminen on niin kovin kakspiippunen miekka taas. Ongelmahan on ihan vain ja ainoastaan mun oma niin kauan, ku rakastan tai luulen rakastavani jotakuta, jonka kans ei sinänsä ole mitään sidettä. Suurempi paha se on sitten, jos kyseessä on parisuhde, jossa toinen rakastaa ihan satakakssataa täysiä, ja ite vaan haluan ajatella rakastavani, koska loppu pelottaa, tai jotain muuta yhtä älykästä. Been there. Se ei oo kenellekään reilua.

Pitäs kai aina muistaa se, ettei valehtelis itelleen. Tai no, muillekaan sen puoleen. Mutta onhan toki eri asia jättää asioita kertomatta, kuin että valehtelis? Jos kukaan ei osaa kysyä oikeita kysymyksiä, niin ei kai mun tarvi niiden kans asiasta edes puhua? Tarkotan siis semmosessa tilanteessa, jossa kukaan ei ole sidoksissa minuun. Muussa tapauksessa asia on tietenki ihan toinen. Vaikka kai se pitäs ajatella niin, että ite kyllä tahtosin tietää, jos joku, jonka "kuuluis" rakastaa mua, ei rakastakaan. Ja ihan yhtälailla kyllä tahtosin tietää, jos joku on päättänyt kokea mut rakastamisen arvoiseksi.

Ihan järkyttävän sekavaa huttua tarjoilen taasen. Tekstin taso on suoraan verrannollinen tajunnantilaan. Kello on liki viis aamulla, ei tule uni, kivut on järkyttävät, liikaa ajatuksia ja paniikki on ihan nurkan takana. Jännä nähä kuin paljo tästä johtuu omasta elimistöstä ja kuinka paljon lääkityksen sorkkimisesta ja hormoniövereistä. Nyt mennään sitte riskirajoilla, sain käyttöön nuo viime aikoina uutisoidut tappajapillerit. Tosin vaikea mun on uskoa että nuihin kuolisin.

Ps: Pikkusisko on ehdolla Miss Rock 2013 -finalistiksi. Käykää äänestämässä tästä. Onnistuu siis tykkäämällä kuvasta.

Ps2: 8 päivää tän blogivauvan synttäreihin. Mitä keksitään? Ehdotuksia?

Pikku pelkuriraukka.

Joku aika sitte (eli useita kuukausia sitten, joku reipas bloggaaja on taas unohtanu tämän koko luonnoksen...) mulle esitettiin suora kysymys; "Hanna, mitä sä pelkäät?" Mun teki mieli vastata että oon niin helvetin kova jätkä, etten pelkää mitään, mutta sepä ois ollu suuren suuri ja musta vale. Mun kieli muuttus hiileksi ja murenis. Koska mä oikeasti pelkään ihan tosi paljon ja monipuolisesti. Mutta koska oon jotakuinki alusta asti tässä blogissa vauhkonnut siitä että pelot ja painajaiset on helpompi kohdata ja mahdollisesti voittaa kun ne nimeää, niin ei kai se auta ku luututa kissalla pöytää tämän asian tiimoilta.

Mä kai voisin jakaa pelkotilani karkeasti kahteen ryhmään. Isoihin ja pieniin, vaikka kyllä kai ne kaikki aika isoilta kohdalle osuessa tuntuu...
Lähinnä ajan takaa sitä, että jotku on alitajunnassa olemassa koko ajan, kuten aiemmin useinkin mainitut yksin jääminen ja väärinymmärretyksi tuleminen. Semmosia kokonaisvaltasia. Toiset on sitten "pienempiä", semmosia jotka ei vaivaa muuten ku osuessa kohdalle. Niinku nyt kuolemanpelko aggressiivisesti ajavan kuskin autossa tai hammaslääkäri, for example. Näissä on myös se ero verraten nuihin kokonaisvaltasempiin pelkoihin, että ne ei muserra mua nurkkaan parkumaan tuntikausiksi pelkästään sillä että niitä ajattelee. Ja onhan toki kiva tässä vaiheessa tekstiä huomata, että taitaa kaikki isommat pelot olla semmosta henkistä sorttia. Tässä mainittuihin "pienempiin" liittyy pelko fyysisestä kivusta. Mä pelkään niin paljon enemmän henkisiä pahoja oloja, sydänsuruja ja helvetinmoista kaipausta ja sen sellaista.

Rupesin miettimään tuota mun pelkoa siitä, että tulen väärinymmärretyksi. Sen mä olen joutunut tänä vuonna kohtaamaankin, ja yllättävää kyllä, selvisin hengissä miettimään asiaa tarkemmin. Eniten siinä tietysti pelottaa vastapuolen reaktio, että toisen kasvoista näkee jotain negatiivista jonka on itse aiheuttanut. Vaikkakin tahattomasti. Sen jälkeen pitäis yrittää selittää asia uudelleen, ja pelottaa ettei vieläkään saa ilmaistua itseään oikein, että toinen jää vieläkin väärään luuloon ja ajattelee mun ehkä ajattelevan jotain mitä en ajattele. Että vastapuoli takertuu alkuperäiseen käsitykseensä, huolimatta siitä että kerron hänen käsittäneen väärin. Lisäksi tietysti se, että pelkään purskahtavani itkuun kesken selityksen, tai muuten murenen olemaan epäuskottava.

Sitten on olemassa pinkka asioita, jotka ei niinkään pelota, mutta jännittää, ahdistaa tai ujostuttaa. Mutta ne on toinen tarina.

No ei sitte otsikoida.

Samaistuin tuossa neiti V:n sanomaan "Olin jo pyyhkiä koko tekstin, koska en mä halua, että te joudutte lukemaan kahta negatiivista tekstiä peräkkäin." Mulla se vaan tuppaa olemaan nyt että kaikki överimasentava pitäs piilottaa. Koska eihän kukaan halua leikkiä surullisten ja masentuneiden ja itkeskelevien tyttöjen kans? Sen mä oon ainaki oppinu tänä vuonna. Sitten taas toisaalta... Totuushan kuitenkin on se, että mä olen maanis-depressiivinen, bipolaarinen, jos niin tahdotte, ja se depressio ottaa ajoittain ohjat, halusin tai en. Vaikea sitä on piilottaakaan. Ja pahimmillaan depression näkee fyysisesti.
Jos mä blokkaisin kaikki omaan pahaan olooni viittaavat postaukset, niin luulen että tulis uskomattomia taukoja tässä hommassa. Mä tiedän että tätä blogia lukee semmosiaki ihmisiä, jotka ei tahdo muuta ku arvostella mun tekemisiä ja hihitellä mun pahalle ololle ja sitä myöten pitää mua säälittävänä, muttta se heille suotakoon. Kolmelta Aamuyöllä pysyy julkisena huolimatta siitä että mä olen rehellisesti sitä mitä olen.

Nyt mä olen hieman surullinen, ja kuitenkin samaan aikaan onnellinen. En mä tiedä tuntuuko musta tältä sen takia että psyyke on vienosti epävakaa, vai kokisinko asian samalla tavalla js oisin niin sanotusti normaali, mutta mulle merkitsee ihan suunnattoman paljon se, kun joku muistaa kertoa mulle että mä olen tärkeä ja rakastettu just siks ja nimenomaan että olen minä, ainutlaatuinen ihmisyksilö, huolimatta siitä kaikesta negatiivisesta mitä itse tunnen itseäni kohtaan.
Ehkä mä takerrun pikkuseikkoihin, mutta "olet mulle tärkeä" muuttuu ihan eriksi muodossa "olet mulle tärkeä koska olet juuri sinä." Mun on todella vaikea selittää tuota eroa edes itselleni. Ehkä joku kuitenki tavoittaa ajatuksen.

Mainitun surullisuuden ja onnellisuuden aiheutti ystäväni linkkaama viestiketju, jonka aloittaja hautoi itsemurhaa. Ystäväni mainitsi myös kommentoineensa ketjua itse. Ja mitä mä löydän? Tyttö puhuu minusta! "I have a friend who's been thinking about suicide. I don't know how often, though... but I think she's too afraid to do it. She suffers from depression and has major mood swings. If she was going to kill herself I would want to know. Please, don't think that I'd ever want her to do it. She's the most unique and wonderful person I've ever had the honour to meet and I would NEVER want her out of my life. I'd just want to know what goes through her head and I'd want her to talk to me.
Please, talk to your friends about your feelings. Even if your life might not be interesting, it doesn't mean that it's not important. If you feel that your life is not important, it is for other people around you. You're not the only one affected by your own life."

Tämä tekee  mulle surkuisan olon siksi, että mä en oikeasti haluais että kellään on paha olla mun tekemisten ja sanomisten takia. Ja sitten taas... Oon onnellinen siitä että joku välittää niin helvetin paljon, että viitsii murehtia minun takia.

Mä tiedän etten ole helppo ihminen kun depressio jyllää. Usein haluan puhua mun oloista, uudestaan ja uudestaan, ja se tekee muille vaivautuneen olon. Koska helvetin hankalahan siinä on mitään sanoa. En mä osais itsekään. Mä päädyn aina sanomaan kliseitä. En mä odota sitä että kukaan mun ystävistä osais sanoa mitään sellaista, mikä muuttas asiat ehjiksi heti. Mulle ainakin merkitsee eniten se, että toinen osoittaa välittävänsä.

En halua otsikoida tätä.

 Puolityhjässä kupolissa surisee taas melkoisia ajatuksia. En tiiä saako tästä taas mitään tolkkua, enkä laskis sen varaan että tätä kannattaa edes lukea, mutta mun on pakko saada nämä ylös ja ulos.

 Rikkinäisimmällä hetkelläni mä kohtasin ihmisen, joka oli kaikkea mitä mä en koskaan oo osannut edes kuvitella olevani vailla, jonkun ihan ainutlaatuisen. Jonkun joka tuntui niin todelliselta. Ja sai mut tuntemaan itseni ehjäksi. Yhtäkkiä sitten sain huomata että enhän mä niin rikki alussa ollutkaan kuin luulin olevani. Varsin hyväkuntoinen, to be honest. Se vaan vaati sen että meni oikeasti rikki.

 Se sitten jotenkin johti taas siihen "ollaan kavereita" -skenaarioon. Ja rikkinäinen tyttö suostui. Ei siitä mitään tullut. Se ei ollut sellainen, mitä kutsuisi tasavertaiseksi ystävyydeksi tai kaveruudeksi, koska toinen osapuoli, eli minä ois halunnut enemmän kuin mitä toinen halusi antaa, ja oisin myös halunnut antaa enemmän kuin mitä toinen halusi ottaa vastaan. Itku kurkussa mun oli pakko ehdottaa hyvästejä.

 Se muuten kävi aika kipeää, kun se oli oikeasti ihan kaikkea muuta kuin mitä halusin tehdä. Vaan vielä kipeämpää kävi kun vastapuoli blokkasi mut. Mä en edes saanut sitten mahdollisuutta ja tilaisuutta hyvästellä. Se oli sitten se asia mikä loukkasi eniten, ja sai mut pois tolaltani ja huolimattomaksi, jonka seurauksena tulin sanoneeksi tarpeettoman rumasti. Ainakin omasta mielestäni. Se oli niitä hetkiä, kun lipsahti semmoseen, että tahallaan yritti aiheuttaa toiselle pahaa mieltä. Nyt on itellä surkea olla sen takia.

 Mä vihaan tuota edellä mainittua itsessäni. Kai se on se viimeinen yritys selvitä voittajana, vaikka tietää että peli on menetetty. Vaikka tuskinpa näissä jutuissa sen kummemmin on "voittajia" tai "häviäjiä". Tai no, häviäjiä ihan varmasti. Kuitenkin, mä tunnen oloni onnettomaksi kun sorruin olemaan niin typerä ja lapsellinen. Ehkä se on merkki jostain, että itelle tuli luultavasti pahempi mieli kuin sille jota luulin haluavani satuttaa. Vielä pahemman olon tekee se, että mulla ois ollut tilaisuus pyytää anteeksi. Enkä pyytänyt. En vaan osannut. Mulla ei ollut oikeita sanoja. Koska oishan "anteeksi että sanoin tahallani niin ikävästi" aivan todella väärä lähestymistapa. Tosin, mun on myös paha mieli siitä että olen kyseisen henkilön kanssa ihan hyvässä hengessä tavannutkin tässä, ja silti olen edelleen blokattuna. En mä tiedä, jollain tasolla jäi vähän... sanottasko hyväksikäytetty olo.

 Sisko joskus tuumi, että on olemassa ihmisiä, joista heti ensi kohtaamisella tietää, että niiden kuuluu olla sun elämässä, jos kohta ei heti tiedäkään että ystävänä, puolisona, kumppanina vai jonain muuna. Mulle ei käynyt niin ihan ensi kohtaamisella, mutta nyt (viimeistään) tajuan että olen helvetinmoinen ääliö, kun edes yritän loukata ihmistä, joka on lyhyessä ajassa saanut musta esiin aikalailla aivan eri ihmisen, ja jota en todellakaan halua kadottaa mun elämästä. Vaikkakaan en vielä(kään) tiedä että mihin kohtaan hän tässä mun infernaalisessa palapelissä kuuluu.

(tulipa vaan mieleen tuosta kuvasta että tämä minun insinöörieksäni tuossa eilen totesi hirveän nätisti "mä toivoisin että sä löytäisit jonku kivan tyypin ja parantaisit sen elämänlaatua". Aww.)

"Hello, caller, you're on with Cupid!"

 Oon muutamaan kertaan tässä blogissa ottanu esille ihastumisen, ja siihen liittyvät lieveilmiöt. Nyt sitten tapahtuu ympärillä siihen malliin että Hannan parisuhdeneuvontachatti huutaa hallelujaa, kun ystävät ympärillä ihastuu ja stressaa ja kaipaa apua. Osa myös eroaa tai käy läpi muuten vaikeita aikoja, ja kenenkä puoleen joka toinen tahtoo kääntyä? Niinpä. Mä en vaan ihan aina hoksaa että mistä moinen valinta.

 Nyt vittu oikiasti. Pistää miettimään että jos mä osaisin antaa hyviä ja "oikeita" neuvoja, niin kai mun oma tilannekin sitten olis toinen? Vai oonko mä vaan tavannut vääriä ihmisiä, joihin pätee ihan muiden universumien fysiikan lait? Vai onko tää vaan niitä juttuja joissa suutarin penskoilla ei ole kenkiä?

 Hyviä neuvoja on niin helppo antaa. Viimesimpiä omasta suusta tulleita on ollut "teidän pitää puhua tuosta ihan rauhassa" ja "sun pitäs saada vähän etäisyyttä tilanteeseen ja miettiä mitä oikeasti haluat". Nyt ku miettii niin a) voi jumalauta mitä paskanlotinaa ja b) heleppohan se on täältä ulkopuolelta huudella...

 Rehellisesti, mä en tajua miks kukaan edes uskaltaa kysyä multa neuvoja (tai no ei se kysyminen mitään, mutta että niitä neuvoja vielä hyödynnetäänki...), mulla on kuitenkin takana aika paljon omiin tekemisiin kariutuneita kuvioita. Vai ajatteleeko ihmiset että oisin viisastunut vahingoista? Että tietäsin mitä EI pidä tehdä?

 Höpöhöpöä. Minä toistan samat virheet kerta toisensa jälkeen. Tosin en oo aivan varma voiko väittää virheiksi, kun osa on suoraa seurausta perusluonteesta. Siitä että mä olen tunneihminen, vaikka kuinka yrittäisin olla muuta. Mä kiinnyn. Ihastun. Rakastun helvetin äkkiä. Ja täysillä. Ja lapasestahan se sitten lähtee. En mä sitä suunnittele tai halua. Mä säästyisin paljolta jos osaisin välttää sen.

 Ihmiset on erilaisia (täähän siis tuli ihan uutena tietona...) ja tahtoo erilaisia asioita ollakseen onnellisia. Mun aivoissa on semmonen solmu, että etusijalla on se että minä rakastan ja mua rakastetaan. Hyvin ihmiskeskeinen juttu siis. Toiset keskittyy uran luomiseen, toiset johonki muuhun. Mä tiedän itsestäni sen, että vaikka ois minkälainen uraputki päällä ja rahaa tulis ovista ja ikkunoista ja vaikka sieltä lattiakaivosta, niin elämä tuntus helvetin tyhjältä jos mulla ei ois jotakuta erityistä mun rinnalla.

 Näin ollen, musta on tosi hassua että kukaan ees viitsii kysyä multa neuvoja. Koska mullahan katoaa kaikki aivotoiminta (se vähäkin) ihastuessa. Kyllä mä autan ja neuvon mielelläni, ei siinä kettään, mutta en mä tiedä onko musta oikeasti mitään hyötyä. Toivottavasti autettavat osaa suhtautua  varauksella.

 Hetkittäin tunnen itseni Monster High´n C. A. Cupidiksi. Paitsi mulla ei oo radio-ohjelmaa. Mä vaan olen itekseen ja avitan muita pitämään rakkausjuttunsa kasassa.

 Tää on taas vähän tämmönen jämäpostaus, kun en oo kotona. Mun studio on tällä hetkellä mun BFF:n luona, ja mun assistentteina on Nokinenä ja Teknoveikko (jotka on nähty mm. täällä) Ensimmäistä kertaa mulla on surku olla täällä, ei allergian takia vaan henkilökohtaisten syiden. Kaikki muistuttaa kaikesta ja mun on ikävä. Tää paikka ei auta sitä asiaa.

Lissää keidaskavereita. Parempia ja huonompia.

 Ei nämä minun illat oikeen ota sujuakseen niinkuin mä suunnittelen. Taas tuossa napsahti joku aika sitten paniikkikohtaus päälle ja kaikki alko menemään pahasti päin vitikoita. Lopputuloksenhan kaikki arvaakin.

 Rupesin sitten pohtimaan ystävyyssuhteita. Sitä että kun on joitain ihmisiä joiden eteen tekisin ihan kaikkeni, ja tuntuu että toinen ei ehkä annakaan ihan niin paljon vaihdossa. Mutta ehkäpä toinen antaakin ihan niin paljon kuin pystyy? Jos mulla on vain enemmän annettavaa? Eri asia on sitten se että toinen tietää että annan kaikkeni ja käyttää sitä hyväkseen, vaatimalla jatkuvasti apua, huomionosoituksia ja myönnytyksiä. Kyllä mä ainakin yritän ymmärtää, jos joku ei kuule mun avunhuutoja, mutta kun joskus tuntuu että eräät ei niitä halua kuulla, tai eivät halua vastata kuullessaan. Samat "jotkut" kuitenkin yleensä pahastuu kun heidän hätäänsä ei reagoi välittömästi. Silti itestä tuntuu pahalta nämä, joihin luottaa ihan satanolla muuten, mutta sitten kun kaipaisi olkapäätä niin kaveria ei näy eikä kuulu.

 Nyt sitten, tilanteen ollessa tämä, mä oon joutunut vakavissani miettimään, että pitäskö mun suosiolla unohtaa jotkut, joita pidän ystävinä? Mä en voi mitään sille tunteelle, että mun elämässä on ihmisiä, jotka ei kaipaa mua silloin kun mä olen rikki, enkä jaksa muuta kuin murehtia. Just niillä hetkillä kun mä tosissaan tarvisin jonkun, joka vain halaa ja pyyhkii kyyneleet ja takavarikoi terävät kapistukset. Vaan mitäpä paskaa, mä oon kuluneen puolentoista viikon aikana nähnyt tasan kahta ystävää, mitenkään heitä väheksymättä. Olen pahoillani jos tämä kuulostaa siltä. Ja vaikka en erästä ystäväistä olekaan nähnyt fyysisesti, niin hän teki yhden suurimman palveluksen koskaan. Jäin esikoiseni velkaa.

 Sehän nyt on sanomattakin selvää, että mä en tässä mielentilassa ole kauhean lystiä seuraa, mutta se ei ole silti estänyt muutamia ystäviä pysymästä mun rinnalla. Ne on edes yrittäneet piristää mua. Pakko myöntää, että kyllä ne on onnistuneetkin, luoja yksin tietää millä poppakonsteilla ne on saaneet tällaisena aikana jopa aitoa naurua ulos minusta...

 Mä sanon itse aina muille, joilla on paha olla sydämensä kans, että ei se iän kaiken kestä, kaikki paranee aikanaan. Unohdin sen itse hetkeksi. Nyt, tällä hetkellä, illalla, yksin sängyssä, tuntuu siltä että elämä jälleen kerran voitti, kaikista epäilyksistä huolimatta. En minä elämää ehjänä jatka, mutta onpahan taas henkiset ja fyysiset arvet muistona jostain minkä kai piti tapahtua. "The wounds are too deep, I need to keep the scars to prove there was a time When I loved something more than life."

Edelleenkään en tiiä kuunteleeko näitä mun soundtrack-biisejä kukaan, mutta tänään juhlitaan kahden veisun voimin!

 Sydän valmis, valmis avamaan.
Syliin valmis sulkemaan.
Tahto vapaa, vapaa tuntemaan.
Mieli vapaa kulkemaan.

Vahva.

 Mua pidetään noin yleensä aivan hemmetin vahvana henkisesti. Semmosena joka ei murene, ja jos vähän nyt säröileekin, niin kestää siltikin vielä lisää painetta.

Osittain totta kyllä. Usein mä onnistun pakottamaan omat murheet takavasemmalle, jos ystävät kaipaa apua ja tukea, mutta jos mun kriisiapuchatissa huudetaan viidessä ikkunassa yhtä aikaa ja itellä ritisee liitokset valmiiksi, niin siinä alkaa ite kenelläkin olemaan vitsit vähissä. Rotta vieköön.

Omalla kohdalla se äärimmäinen heikkouden merkki on kyyneleet. Mä välttelen viimeseen asti julkisella paikalla itkua. Maailman ei tarvi nähdä mua heikoimmillani. Ehkä just siksi kaikki pitääki mua muka niin vahvana, ku piilottelen sitä, että minäki itken.

Ehkä osa siitä piilottelusta juontuu peruskoulusta ja kiusaamisesta. Kaikkihan sen tietää, että jos kiusaaja saa teoillaan ja sanoillaan itkemään, niin se vaan pahentaa tilannetta ja siitä saa kuulla loputtomiin. Sen takia mä olen opetellut pitämään kyyneleet piilossa, siihen asti että olen yksin, tai sellaisessa seurassa josta tiiän varmaksi, että mun heikkoutta ei pilkata. Mä en oo ihan varma  kuitenkaan siitä, että pitäskö mun ottaa pilkkana vai ei, ku mun 1-vuotias haltijakummipoika vaan lykkäs mulle tutin suuhun ku huomas että itken...

Vaikka mä pidän itseäni heikkona kyynelten takia, niin jostain syystä silti ajattelen, että mies, joka pystyy itkemään, on helvetin vahva. Kuhan kyynelille on hyvä syy. Jotain siihen suuntaan että kai mies on vahva, kun pystyy näyttämään sen että sattuu. Se ei vaan päde minuun, koska oon nainen ja vollotan kerta toisensa jälkeen Stitchin kuolemalle. Eikä se edes kuole...

Mä oon nyt semmosessa pisteessä, jossa mua ei edes kiinnosta olla vahva. Pisteessä, jossa tahtosin että joku mäjäyttäs pari kertaa vaikka keppihevosella, sen verran että kaikki saumat pettäs ja voisin kasata jämistä jotain ihan muuta kuin mitä olen nyt. Nykynen ei tunnu enää oikealta. Mä en oikeastaan just nyt halua olla minä. Ei sillä että tietäsin kuka tai mikä haluaisin olla, mutta kai se alku on siinäkin että tietää mitä ei halua. En mä tiedä. Mä olen eksyksissä.

 Elämä on uhkapeliä. Mitä isommat panokset, niin sen suuremmat mahdollisuudet tosi suuriin voittoihin. Mä olen pistänyt nyt peliin kaikkeni, ja mä hävisin. Mun täytyy yrittää hyväksyä se, vaikka se on vaikeaa. Ja pikkuhiljaa kerätä uudet panokset, jotka pistää joskus likoon, jos uskaltaa. Sen mä vaan tiedän, että jos aina pelaa vaan pienin panoksin, niin todennäköisyys uskomattomiin voittoihin on olemattoman pieni.
 Kaikki tai ei mitään. Tällä kertaa ei mitään.

PS: Jos joku ei oo vielä huomannu että oon surullinen, niin kerrottakoon se nyt. Jos ei kiinnosta mun masistelu, nii ei kannata sitte toviin tätä blogia lukeakaan. Sua on varotettu.

Tähän väliin toivepostausta.

 Mä pyydän toisinaan (aika usein) mun ystäviltä ideoita ja ajatuksia postauksiin. Tästä ehdotuksesta on jo tovi, mutta yks rakas tyttönen pyysi mua kirjoittamaan yhdistelmästä huono itsetunto ja seksi. Mä voin tälleen ohimennen myöntää vitkutelleeni tän kans ihan siitä syystä, että joudun ottamaan esille aika henkilökohtaisia pointteja.
 Suokaa anteeksi.

 Lähtökohtana oli riittämättömyyden tunne. Että onko tarpeeksi hyvä. Mä olen henkilökohtaisellakin tasolla törmänny käsitykseen, että tyttö ei sais olla liian kokenut, mutta silti pitäis kyetä mitä erikoisimpiin sirkustemppuihin lakanoissa. Tai suihkussa tai keittiön pöydällä tai autossa, you name it. Entä jos ei vaan keksi loputtomiin uusia variaatioita? Jos kumppani kyllästyy? Jos "tavallinen" seksi, se mihin on yhdessä tottunut, ei enää riitä?

 Epävarmuutta toki aiheuttaa myös vartalo, jos sen kans ei ole aivan sujut. Kaikkia kun ei ole siunattu sirolla, mutta silti muodokkaalla vartalolla, minkälaista media tyrkyttää. Vaan koitetaanpa lohduttautua sillä että tuskin jokainen miespuolinen otus semmosta haluaakaan vierelleen. Omasta puolestani voin kertoa niille jotka ei ole mua alasti koskaan nähneet, että mulla on jopa omasta mielestäni melkosen viehättävä takamus ja c-kupin rinnat, mutta niiden lisäksi oon näin sievästi ilmastuna pulskansorttinen. Ja raidallinen, aiemmin mainittujen taipumusten takia. Aika usein mietin että pitäskö olla sen 20-30 kiloa kevyempi, vähintään 6 vaatekokoa pienempi, sileämpi, sievempi, tasasemman värinen, päivettyneempi että kelpaisin? Koska vartalostahan siinä on hyvin pitkälle kysymys. Vaikka toisaalta... Kyllä mä ite tuomitsen poikaolennon melkosen mäntiksi jos se on tytön kans vain tämän ulkokuoren takia. Enhän mä itsekään katso pelkästään pintaa.  Jos toisen luonne on kaunis ja siitä pitää, niin se tekee kauniin myös ulkoisesti.  Silti, ajoittain tulee ajatuksia "entä jos se silti pitää mun vartaloa ällöttävänä?"

 Niinpä. Ulospäin saattaa näyttää siltä että mulla ei ole mitään ongelmaa itseni kans, mutta se ei pidä paikkaansa. On huomattavan paljon helpompaa olla ylpeä itsestään ja siitä mitä on, kun on vaatteet päällä. Alastomana sitä on niin paljas (meikä o Sherlock) ja jotenki haavoittuva, kun ei oo mitään minkä taakse piiloutua. Joka helvetin ihohuokonen esillä, odottamassa tuomiota. En mä tiedä, että kaipaisko sitä sitten jotain sanallista hyväksyntää, vaikka pitäs kai sen jo jotain kertoa, aika paljonkin, jos joku päätyy kerta toisensa jälkeen intiimiin alastomuustilanteeseen toisen kans. Ite nyt ainakaan en viittis jatkaa moista, jos vastapuoli ei mitenkään päin miellyttäis mun silmää.

 Toivojalle, ja miksei muillekin samoja miettiville haluan muistuttaa kuitenkin että se poika on valinnut sut hyvästä syystä. Se pitää susta, käy sun kans ulkona, esittelee sut ystävilleen, ja olette julkisesti yhdessä facebookissa (se on virallista!). Nii että ei se sua ainakaan ällöttävänä pidä. Muistapa se.

 Kiitos ja anteeksi. Tää oli aika far out mun mukavuusalueelta.

Hyvällä tai pahalla.

 Mä tiedän että ei pitäis kaivella vanhoja, kun asiat on jo sovittu ja tavallaan unohdettu, joten anteeksi asianosaisille että otan tän esille. Oon vähän pohtinut yhtä juttua, jonka eräs tärkeä sanoi kauan sitten kun oli riitatilanne. Siitä että mä luulen ja kuvittelen saavani aina mitä haluan. Tai enemmän ehkä "kenet".

 Asian aikanaan tullessa esille mä en mitenkään päin voinut myöntää sitä. Pois se minusta. Nyt ku jälkeenpäin ajattelee, niin murunenhan oli enemmän kuin oikeassa.
 Niihin aikoihin mä olin ihan järkyttävän itsevarma. Päällepäin. Sisältä tosin ihan silppuna, mutta peittelin sitä viimeseen asti, ja pyrin olemaan niin vahva, itsetietoinen ja ylpeä kuin mitä ikinä kykenin näyttelemään. Ja taistelin niin helvetisti että saisin sen minkä tahdon. Eihän siitä aina mitään tullut, mutta hämmentävän usein kuitenkin. Tässä vaiheessa voinen jo tunnustaa, että mulla oli taipumusta semmoseen "hyvällä tai pahalla" -ajattelutapaan. Nyt kun ajattelen, niin ehkä just siks että peittelin säröjä itsessäni, koska en mä nykyään kykenis tavoittelemaan haluamaani ihan millä tahansa keinoin. Pistää miettimään, että halusinko vuosia sitten aina edes oikeasti sitä mitä kurottelin, vai halusinko mä vaan näyttää itselleni että pystyn siihen. Kyllä, tunnen itseni aika kurjaksi ihmiseksi näin jälkeenpäin. Nyt ainakin ajattelen, että jos saisin sen mitä haluan, niin saisin sen rehellisistä syistä, siks että minä olen minä, enkä siksi että olen kykenevä vitunmoiseen vehkeilyyn ja juonitteluun.

 Nykytilanteessa mä en vois ehkä ikinä katsoa itseäni silmiin, jos mulla yhtäkkiä ois jotain mitä oon saavuttanu valheellisella viettelyllä. Tuntisin itseni kurjaksi huijariksi. Ties vaikka tämä ois taas joku kasvupyrähdys ihmisenä. Kun huomaan että oon mieluummin oma itseni, virheineni ja heikkouksineni, ja niiden takia ainutlaatuinen. Ja ehkä joskus joku näkee niiden virheiden ja heikkouksien taakse.

Mieli säröillä.

 Tuntuu että pää (ja sydän) halkeaa, kun on ihan liikaa taas erilaisia tunnetiloja päällä yhtäaikaa...

 Ikävä. Mä kaipaan joitain ihmisiä niin paljon että sydämeen sattuu. Toiset on jääneet taakse niin kauan sitten, että ei voi taas muuta kuin toivoa, että kaikki on hyvin, ja että ne edes joskus ajattelis mua. Toiset taas on semmosia että teoriassa ei tarvis ottaa ku puhelin käteen ja soittaa, mutta mutta...
 Pelko. Siitä että tulee torjutuksi ja väärin ymmärretyksi, ja että onkin ainoa joka ikävöi. Pelko omasta puolesta ja siitä että marianneraidat on tulleet jäädäkseen. Pelko kysyä suoraan, pelko vastauksesta. Ja siitäpä se sitten tulee.
 Itseinho. Kun on niin heikko, syyttää itseään kaikesta vaikka sisimmässä tietää että on syytön, mutta silti pyörittelee asioista niin kauan että on varma omasta syyllisyydestä. Eikä sitten osaa olla oikein, silloin kuin se iskee...
 Epävarmuus. Onko mitään rakennettu kestämään? Mua ilmeisesti ei ole. Moni luulee että on. Ulkonäkö kuitenki pettää, sisältä mä olen pirstaleina...
 Rikki. En mä tiedä miten ehjä ihminen voi olla, mutta minä en oo lähelläkään ehjää. Mutta jos joku ihmistä ehjää, niin
 Rakkaus. Sitä piisaa. On myös jotain mitä en halua kutsua rakkaudeksi, joten kulkekoon se tässä dokumentissa nimellä "kiintymys". Mun elämä nyt on aika ihmiskeskeistä, joten nämä kaks, rakkaus ja kiintymys, on isossa roolissa ja pitää mut ees kohtalaisessa tolkussa. Toisinaan repii riekaleiksi, mutta useammin silti vahvistaa, kun nurkan takaa syöksyy...
 Suru ja murhe. Kaikesta mitä oon menettänyt ja mitä on tullut mokattua. Käsi kädessä näiden kans kulkee
 Häpeä. Siitä että en ole kasvanut pienestä ihmisentaimesta tämän kummemmaksi aikuiseksi(...). Siitä että oon tällanen albiinoseepra ja mariannekarkki. Ja aika yksinkertanen ajoittain, enkä yhtään hieno nainen. Että mulla on maailman surkein itsekuri. Että mä en osaa olla vahva yksin.

 Mutta... Jossain sydämen sopukassa, tai saattaa olla selkäytimessäkin, on silti ylpeydentunne siitä että mä olen kuitenkin tässä, pystyn avautumaan negatiivisista tunteistani, että olen yleensäkin elossa. Saatan olla liian tyhmä elämään, mutta silti liian viisas että tappaisin itseni. Ja vaikka tunnen itseni silloin tällöin ihan loputtoman yksinäiseksi, niin mitäpä vittua, tosiasia on että minusta ei saa yksinäistä tekemälläkään. Tai ainaki tekemistä olis ihan perkeleesti.

 Silti. Nyt haluan vaan mennä peiton alle piiloon, tuntea oloni surkeaksi ja lohduttomaksi ja niiskuttaa, koska kummempaankaan en kykene.

Se kukka kuoli ja takkutukan kyyneliin
Hukkui heikko peikko
Niin se vain menee
Ei aina käykään niin
Kuten toivoi rukkapikku takkutukka

  ****

 Nyt sanat on jo sanottu
Laulut on laulettu
Aamun koittaessa
Ilta jo hämärtää

Kun hukun itkuuni
Toivon että jää
Edes kauniin kukan nimi
Tänne elämään

PS: Angst!