SuhteettoMUUSteoria. Tai jotain. Ei oo mun otsikko.

Mä oon vissiin taas ollu sosiaalisena, ku alkanu ihmissuhteet mietityttämään. Muitten ihmisten elämät on ihan mielenkiintosia! (siks mä katon saippuasarjoja.)

Sitä on iteki nähäny paljo ja kaikenlaista ku on viilettäny menemään tuolla, ja päivän aiheesta on kokemusta itelläki. Meinaan rupesin miettimään, että mikä saa ihmisen jäämään kurjaan parisuhteeseen, jonka iteki tietää tuhoon tuomituksi, puhumattakaan kavereista ja muista ympärilläolijoista?

Mulla on ollut muutamiakin hyviä syitä. Tai no, hyviä tekosyitä ehkä kuitenki, ollaanpa rehellisiä.

Niinku nyt se, että kaikki oli aivan päin helvettiä, molemmat uskotteli itselleen ja toisilleen, että kyllä tää tästä vielä hyväksi muuttuu, ku molemmat osaltaan korjaa tilannetta. Eli siinä kovasti uskottiin, että alkuhuuman hattarat saadaan kyllä takas (vaikka meidän ei kyllä alunperinkään ois pitäny olla yhessä), ku yritetään, vaan paskat siinä kyllä kumpikaan yrittänyt. Ei menny hirveän hienosti se.

Toisaalta sitten, oon mä nitkutellut ihan tosissaan uskoen, että kyllä tää tästä, ku tarpeeks yritän. Sillon tilanne oli melko monimutkanen, mutta mun pääsyy siinä pysymiseen oli se, etten halunnut olla ilman sitä nimenomaista ihmistä. Vaan vois mennä huonomminki, tiiän semmosia, jotka ei halua olla ilman ihmistä, ihan sama ketä. Toiset valitsee sen kurjuuden jatkamisen mieluummin ku on hetkeäkään yksin.
Ja sitten on toki vielä niitä, jotka vie yksinolon välttelyn ja eron venyttämisen vielä pidemmälle, eli eroaa vasta kun on seuraava jo kateltuna ja lämmiteltynä.

Ja sitten on vaihtoehto, että ero tuntuu mahdottomalta, koska pelkää, että jää loppuelämäkseen yksin, parisuhdehistoria oli sitte tässä, kukaan enää huoli. Ehkä jokaisesta tuntuu joskus siltä. En tiiä, en ole jokainen.

Sen mä vielä tavallaan ymmärrän, että yhteisten lasten takia venytetään eroamista, vaan eipä ne muksutkaan mittää saappaita ole, tuppaavat hoksaamaan jossain vaiheessa että kaikki ei oo ihan hyvin, ja tulee vaan enempi vahinkoa, että melko paska tekosyy sekin lopulta. Puhumattakaan jos suhdetta jatketaan esim. vanhempien, ystävien tai jonkun muun tahon takia.

Voihan toki olla, että joilleki jo tapa ja tottumus sanelee, että ei voi lähteä kulkemaan. "Johan tässä on kymmenen vuotta keskenään oltu, vittuako tästä enää eroamaan". Tai niin totuttu mykkäkouluun/riitelyyn/kylmyyteen/younameit, että se on jo arkea. Ehkä se ei sitte taas oo kaikille ongelma. Mulle saattas äkkiä olla...

Ja sitten on kiltit ihmiset. Ne, jotka ei haluais satuttaa vastapuolta sanomalla, että tää oli nyt sitten tässä. Mutta kun ei haluta aiheuttaa toisella pahaa mieltä eroamalla, niin siinä sitten yleensä päätyy satuttamaan sillä, että kuitenkin jotenkin viestittää, että ei tahtos olla siinä.
Tästä lienee itsekäskin versio. Että tahtoo ite vältellä kaikkea epämukavuutta mitä ero tuo tullessaan, asioiden käsittelyä ja muuta. Ei ne oo koskaan kivaa. Joskus ehkä silti on pakko.

Mä alan olla meleko veleho tässä. Siis ihmissuhteiden saamiseksi kuulostamaan hirveältä paskalta. Oliko tuo edes oikea lause...?

No, onneks jokainen parisuhde ei kuitenkaan ole katastrofi odottamassa toteutumistaan. Ja onneksi melko monia ongelmia voi korjata jos kiinnostusta ja kärsivällisyyttä löytyy.

(Special thanks to isosisko, Kapteeni, Vexation, Pikkumuru ja Nuppu. <3)

23.8.2015

Nonii tervetuloa saatanallinen ahistus ja epävarmuus nyt sitte.

Me on Jiin kans oltu nyt puolisen vuotta yhdessä, kukaan ei varmaan osaa sanoa tarkkaa virallista päivää, mutta anyway. Yleensä mä oon ollu puolen vuoden kohdalla kenen kans tahansa jo kypsä lyömään hanskat tiskiin ja ja pesemään käteni koko hommasta ku suuri osa asioista on menny jo niin rankasti päin helevettiä että oksat taas pois.

Tällä kertaa on menny itse asiassa ihan hämmentävän hyvin ku ei oo vituttanu ees katella toisen paheiden harjottamista (vai oonko muka jaksanu aiemmin enempäänsä videopelejä ja kaljanjuontia?) eikä oo tarvinu ees isommin taistella mistään. Eniten hämmentää ehkä se, että että toinen ei oo kertaakaan suuttunu mulle kunnolla, tai ainakaan ei oo mulle kertonu, jos on. Ärrällä alkavia kirosanoja meillä ei käytetä. Mä tosin oon meistä se, joka enempi lässyttää, Jii ei lähe siihen. Koitettu elää sen kans puolin ja toisin.

No, nyt sitte viime viikon perjantai. En sano, että koko maailma romahti (3 vuotta sitte ois muuten romahtanu) mutta sai särön. Pikku mutka tuli siinä matkaan, ku ensin Jii unohti soittaa mulle, ja sitte unohti että saattasin haluta sisään mökkiinki vielä ja oli laittanu varmuusketjun kiinni. Molemmat yksittäistapauksena ois varmaan selvinny ihan hyvin, mutta tunnin sisään tapahtuneena... No, mitä muuta voi nainen tehä ku romahtaa itkemään rappuun.

Kai nuo voi sen Jaloviinan piikkiin laittaa (vaikka yhä edelleen viina on kyllä maailman paskin tekosyy) mutta minun sydämeen se jätti hirveän epävarmuuden ja pelon. Okei, Jii siis voi hetkellisesti unohtaa että olen olemassa, nice. Mihin se voi pahimmillaan johtaa? Ei sillä, että neuroottinen oisin, mutta vittuko kolme (tai neljä, jos se epävirallinenki nyt lasketaan) edellistä suhdetta on menny vituiksi siinä, ku vastapuoli on käyny sutaseen toista, niin hankala tässä on puhua itelle järkeä... Ja koska olen taipuvainen ylianalysointiin, niin mietin että entäpä jos se onki Jiin alitajunta, joka haluaa jättää mut ulos tästä kuviosta. Vaikka se toki pyysi anteeksi (mikäli "sori" lasketaan...) ja sanoi, että turhaan minä murehdin, kun hän hölmöilee humalassa, niin en minä itelleni mitään voi. Äh.

Luonnollisesti nyt sitte synkkäilen ja oon säikky. Oikeasti pelottaa ihan saatanasti työntää avain tuohon lukkoon ku pelottaa että se ketju on taas kiinni.

Ja kun toinen osapuoli ei harrasta tunteista puhumista vakavalla tasolla, niin mä en nyt sitte tiiä että onko tässä kaikki ookoo vaiko ei. Kai sitä tuon jälkeen tahtos vaan kuulla olevansa tärkeä, ja että mun halutaan pysyvän just tässä. Sisko oli sitä mieltä että kukkapuskan paikka ois, mutta en mä usko että se lopulta auttas. Sain mä pizzan.

Tässä sitte taas joutu miettimään vanhoja aiheita, ja tulin siihen tulokseen että en mä silti jumaliste suostu pelkäämään sitä, että suhteessa toinen on järjetön tunneihminen ja toinen tunteeton järki-ihminen. Mutta pahamieli-tilanteessa se on ehkä vähän hankalaa, ku toinen ei sitte ilmeisesti ymmärrä miten vastapuoli asian käsittelee. Näin mä luulen. Ehkä tää tästä. Toivottavasti. Minä en ois vielä valmis luovuttamaan.

Ystävyyksien hautuumaalla

Jii on ollu reilun viikon pois, ja mulla on vissiin ollu aikaa ajatella, ku nyt muka irtoaa tekstiä koska tuntuu yksinäiseltä.

Sitä on taas miettiny ystäviä ja kavereita, ja ystäviä, joista on tullut ensin kavereita, ja sitten lähes tuntemattomia...

Yhtä ihmissuhdettahan mä oon pyöritelly mielessäni jo pitkään. Joskus mulla oli ystävä, jonka kans pystyin puhumaan ihan kaikesta, mihin vuorokauden aikaan tahansa, joka kertoi mulle suoraan jos tein typeriä valintoja ja rakasti mua kaikkine vikoineni.
Enkä sitte tiiä mitä tapahtui. Yhtäkkiä se lakkasi pitämästä yhteyttä. Mä koitin ehdottaa yhteistä tekemistä, aina oli kiire. Sitten kysyin, että oonko kenties tehny jotain kurjaa tietämättäni. En kuulemma ollu, ja nähä pitäis. No ei paljo olla nähty. Mä näen tätä ihmistä joko sattumalta, tai etsimällä hänet käsiini. Aina on kyllä ollut kiva nähdä, mutta oon jo kyllästynyt siihen, että aina kun jotain ehdotan, niin on kiire ja "ei oikein ehdi nähdä ketään". En tiiä onko hän sitten unohtanut meidän olevan facebook-kavereita, ja mun kyllä näkevän, että muiden kans joutaa viettämään aikaa. Voi toki olla, että tarkotus on tahallaan aiheuttaa pahaa mieltä, mutta en mä haluais uskoa siihenkään. Kuitenki oon aina pitäny häntä naisena, joka sanoo suoraan. Ehkä erehdyin.

Ja nyt sitten ilmeni vähän samanlainen tilanne, joka tosin ei oo jatkunu niin pitkään, mutta suhteen luonteesta johtuen on jo tällaisenaan tarpeeksi ikävä. Rupes jotenki tuntumaan, että mua ajoittain kusetetaan ihan täysiä. Sovitut näkemiset peruuntuu, mutta taas kerran muille riittää aikaa. Emminä tiiä kuvittelenko, typykkä tuntuu muutenki olevan etäinen, mitä tuota turhaan viesteihin vastailemaan. Välillä kaikki tuntuu olevan ihan hyvin, ja sitten äkkiä tuuli taas kääntyy. Ahistaa. Ja ku mikään kuulemma ei oo vikana.

Ja sitten ois vielä yks, jonka kans aikanaan oltu melko tiiviissä porukassa. Hän hiljeni jo aikoja sitten, mutta toiselle samassa sakissa kulkeneelle hän kertoi, että on nykyään eri kaverit, ja rivien välistä oli luettavissa, että ne on paremmat kaverit sitten ne. Joten kai se on nähtävä, että koskee myös minua, kun mitään ei oo kuulunu. Antaapa sitten olla.

Onneksi kuitenki välillä elämään putkahtelee uusiakin ihmisiä joiden kans synkkaa, vanhoista tutuista tulee pikkuhiljaa kavereita, ehkä ystäviä, ja sitten on ne ystävät, jotka pysyy niinku purkka tukassa eikä ees kuvittele lähtevänsä mihinkään. You know who you are, I love you.

<3

Parempi rakkaustarina ku se edellinen.

Onpa jotenki taas hankala kirjottaa yhtään mistään. Ehdolla ois ystäväjuttuja, rakkaustarinaa, epävarmuuskertomusta, seksiä, onnellisuuspostausta ja vaikka keittokirjaa, vaan en mä saa oikein mistään nyt otetta. Joten lienee loogisinta valittaa siitä.

Kai mä tiedän syynkin tähän onnettomaan tahtiini nykyään. Kolmelta Aamuyöllä kuitenkin alkoi terapiana, ja terapian tarve on nykyään katoavan vähäistä. As simple as that. Että pitäs varmaan joko keksiä uutta suuntaa tälleki, tyytyä postaamaan kerran puoleen vuoteen, tai ragequitata. Emminätiiä!
En tiiä mitä haluan tehä...

Mennään sitte vaikka rakkaustarinalla nyt, se kuitenkin on melko tärkeä tarina.

Tuossa reilu kuukausi takaperin eräänä perjantaina olin irkkubaarissa ikäänkuin kolmantena pyöränä Nupun ja Insinöörin treffeillä. Tietoisesti, ihan normaalia meidän piireissä btw. Olihan lystiä, herätettiin melkosesti pahennusta ja vittuiltiin (okei, Nuppu vittuili...) yhdelle mun entiselle Tinder-sulholle ja so on, mutta kyllä siinä jossain vaiheessa alkoi tuntemaan ittensä vähän ulkopuoliseksi kuhertelua katellessa. Niinpä näin someaikaan mä otin puhelimen kauniiseen käteen. Tinderissä oli tullut viestiä eräältä, jonka kans olin jo muutamia päiviä melko tiiviisti tutustellut. Vastasin toki ja kerroin ohimennen tilanteen, jossa olin. Vastalahjaksi sain kutsun kahville, mutta koska en juo kahvia yömyöhällä ja pullaakaan ei luvattu, niin en tarttunut tarjoukseen. Mutta koska oon hirveän kiva ja semikohtelias, niin vastasin jotakuinki "tuu ite tänne", en nyt muista tarkasti. Ei kai siinä sitte, mösjöö oli helppo ylipuhuttava, ja lupasi saapua. Ja se saapui.

Minä en ala valehtelemaan, että oisin ihan kättelyssä ollut myytyä tyttöä, mutta kovasti kiinnostunut. Nuppu ja Insinöörikin oli vähän epäilevällä kannalla siinä, vaan ei siinä lopulta kauan mennyt, että mä aloin havaitsemaan enenevässä määrin perhosia. Silmistä ei kyllä baarivalaistuksessa oikein saattanut mitään tuumata. Paitsi että ne on päässä ja niitä on kaks.

Ja sitte tuli valomerkki. Olin jo täysiä lähdössä Nupun ja Insinöörin kans taksitolpalle ja kotiin, vaan mister ehdotti, että jos nyt kuitenki lähtisin hänen luo, ihan noin ilman mitään taka-ajatuksia. Se tuntui hyvältä ajatukselta, myönnän.

Perillä kohteessa juteltiin niitä ja näitä, ja sitten tuli kysymys, notta uskallanko samaan sänkyyn nukkumaan. Mä kun olen melko rohkea, ja tähän asti oli jo tultu, niin mitä tuota kursailemaan. Valot pois ja keskustelu jatkui. Sitte mulla iski semmonen VALOT PÄÄLLE TÄLLÄ SEKUNNILLA, UNOHIN TARKISTAA JOTAIN! -hepuli. Herra oli tehnyt kotiläksynsä, eli lukenut tätä nimenomaista blogia, ja tajusi heti mikä vaivasi. Valot siis päälle ja minä sain suorittaa tärkeän toimenpiteen, eli silmiin katsomisen niinkuin minä sen koen. Jep, just sitä mitä pitääkin olla! Ja jossain näillä tienoilla taisin myös rekisteröidä, että tää kainalopaikka on jotaki, mihin mielelläni palaisin.

Lauantaina kissa-allergia ajoi mut kotiin kesken hyvän leffanpällistelyn. Viestit toki kulki, ja sunnuntaina mut noudettiin lähes kotiovelta jatkamaan leffailua. Jostain sieltä kai se ajatus sitten lähti, sille päivää muistaakseni käytiin jokin seuraavan tyyppinen keskustelu:

Jii: "Voit sä jäädä yöksikin jos haluat."
Minä: "En oo varautunu oikein yökyläilyyn. Ja kyllä minusta alkas haiskahtamaan melko vakavalta, jos täältä lähtisin töihin."
Jii: "Haittaisko se?"

Ja vakavaksihan se meni. Heti seuraavalla viikolla.  Ja hupsista saatana, meni taas päiviä ja homma sai nimenki, eli tuli todettua, että eiköhän tämä kaikki seurustelun tunnusmerkit ala täyttämään. Tinderit poistoon, omaani en ollut avannutkaan sitten irkkua seuranneen lauantain. Tilanne muuttui myös facebook-vakavaksi, eli se on vakavaa. En valita :)

Että semmosta tänne tällä hetkellä, oon ollu meleko hattarana. Ja aattelin olla edelleen.

Kolmen naisen tarinoita.

Miehet on ihan helevetin kummallisia kapineita, mä sanon. Ollaan kavereiden kans asiaa palaveerattu useamman viikon ajan aikalailla päivittäin, ja vain 1/4 on ihan tyytyväinen vastakkaiseen sukupuoleen, lopuilla kolmella onkin sitten sanottavaa senkin edestä. (Tässä vaiheessa haluan huomauttaa, että minä itse ja minun ystävättäret ollaan oikeinkin herttaisia, selkeitä signaaleissamme ja meidän kans on helppo tulla toimeen, en minä sillä...) Aattelin kertoa jokusen tarinan, koska olen hämmentynyt. Hyvin, kovin hämmentynyt.

Tapaus 1: Neiti ja herra (lähemmäs 40v. btw) tapaa kahvin merkeissä. On kivaa, viihtyvät yhdessä, so on. Herra ehdottaa treffejä parin päivän päähän. Vielä oletettuna treffi-iltana ilmoittaa haluavansa nähdä, vaan tekee oharit kuitenkin. Mitä vittua viidakkokirja? Tietenkään mitään selitystäkään ei tule. Sitä äkkiä kuvittelis, että tuon ikänen ois jos sen verran saanu kiveksiä kasvateltua, että osais kertoa tulleensa toisiin ajatuksiin.

Tapaus 2: Ainutlaatuinen tilanne, jossa neiti on ehdotellut herralle enemmän tai vähemmän suoraan jotain parisuhteen tapaista, vaan onko kelvannut? NOVITTUEI. Vaan odotapa, kun neiti tapaa jonkun, joka vie sydämen, ruumiin ja sielun, niin herrahan keksii, että tässähän onkin mun elämäni nainen...! MYÖHÄÄN, LIIAN MYÖHÄÄN. (Itse koin tämän syksyllä 2013.)

Tapaus 3: Neiti kohtaa Tinderissä herran, jonka tietää ennestään. Mätsiä rapsahtaa, ja tarina alkaa kulkemaan. Neiti elää siinä uskossa, että herrakin tietää kenen kans puhuu, vaan myöhemmin käy ilmi, ettei tiedäkään. Asian selvittyä laskeutuu radiohiljaisuus. Lupaavasta alusta huolimatta herra päättää luottaa ennakkoluuloihinsa ja mahdollisesti kuulemiinsa huhuihin, mieluummin kuin tutustua neitiin ja antaa omille aivoilleen mahdollisuuden.

Tapaus 4: Lähtee taas Tinderistä (vois varmaan jo todeta, että hulluja ne siellä kaikki on saatana.) Mätsiä paukkuu, vaikka välimatkaa on muutama kilometri liikaa. Jutut kuitenkin natsaa, ja vieläpä hyvin. Viestit liikkuu vinhaan tahtiin ja homma on ihan linnunmaitoa. Tapaamistakin suunnitellaan. Ja äkkiä PUUUUUF herra hiljenee täysin. Viestit on nähty, mutta mitä sitä turhaan vastaamaan.

Tapaus 5 (ja 6 ja 7...): Kaikessa yksinkertaisuudessaan herra ehdottaa neidille treffejä, saa myöntävän vastauksen, treffit ei ehdi toteutusasteelle, ja tyyppi alkaa käyttäytymään niinkuin ei ois koskaan ulos pyytänytkään.

Tapaus 8: Henkilöt päätyvät yhteisellä sopimuksella tilaan, jota minä kutsuisin järjestelyksi. Homma toimii, kaikilla on kivaa, kaikki saa, JEEEEEE \o/ ja so on, ei ongelmaa. Paitsi herra keksii äkkiä ruveta mustasukkaiseksi, kun neiti tapailee muitakin, ei välttämättä edes samoissa merkeissä. Kuitenkin herra oli se, joka alunperin ilmoitti, että parisuhde nyt ainakaan ei käy laatuun.

Tapaus 9: Se mun perhosfarmisilmärakkausmies. Se se vasta oliki, vaikka haluan uskoa, että se ei ollu tätä sarjaa tahallaan.

Tapaus 10: Herra, joka joskus oli hyvinkin tärkeässä asemassa neidin elämässä, nykyään "vain" kaveri. He ovat olleet yhteydessä, tavanneet, kuulumisia vaihdettu, näin edelleen. Kuitenkin herra on pantannut kuukausitolkulla sitä, että sattuu seurustelemaan. Toki tämä on Oulu, tottakai neiti on tiennyt sen alusta asti, aivan muista lähteistä.

Tapaus 11: Jälleen Tinder! Mätsiä paukkuu, herra ja neiti juttelee kaikesta maan ja taivaan välillä, siirtyvät puhumaan puhelimessa, jälleen viestittelemään. Treffit sovitaan, mutta herra on myöhässä, puhelin kiinni, neiti jo pelkää täydellisiä ohareita. Herra kuitenki saapuu paikalle hyvän selityksen kans, ja ilta on mukava ja johtaa yhteiseen yöhön. Aamulla herra ja neiti sopivat, että ollaan koodeissa, ja seuraava yö kuluu herran luona, mutta mitään ei tapahdu. Täydellinen herrasmies tuo krapulajuomat vuoteeseen, keittää kahvit ja toteaa neidin lähtiessä, että ollaan yhteydessä ja halaa. Ja jälleen täydellinen radiohiljaisuus. Neiti pistää perään muutaman viestin, saaden hyvin nihkeitä ja niukkasanaisia vastauksia.

Silti... Kaikkien urpojen kuningasurpo on kyllä glitorismies! Seuraava lainaus suoraan ystävättäreni Tinder-viesteistä: "Siis jos olisin sun kanssa nyt sun sängynlaidalla niin tekisin näin.
Pyytäisin sua menemään makuulleen selkä minuunpäin. Tuntisit kuinka rintasi painautuisicat tukevasti patjaan. Pyytäisin sinua nostamaan pyllyä ylöspäin jolloin näkisin kuinka housusi tiukkenesisivat pillun ympärillä. Housusi saisivat tiukkenemisen myötä häpyhuulesi pullottamaan housusi läpi ihanasti. Ottaisin etusormeni ja laittaisin sen kevyesti alaselkäsi päälle josta toisin sen pikkuhiljaa pyllyn poskia pitkin häpyhuulillesi. Painaisin häpyhuultesi kohdalla hieman lujempaa jolloin tunnen sisältä tulevan kosteuden tunkeutuvan läpi sormelleni. Ottaisin kahden käden otteen housujeni yläosasta kiinni ja lähtisin tuomaa housuja alaspäin hitaasti siten että viimeinen housun sauma menee häpyhuultesi väliin. Kun housut ovat hitaasti tulleet pois häpyhuultesi välistä laittaisin etusormeni hitaasti pillusi yläosaan josta kevyesti painamalla toisin sen alaspäin siten että se työntyy ihanan tiukan pillusi häpyhuulten väliin kohti glitoristasi, kun sormi tulee gltoriksen päälle pyörittelisin sormea siinä kevyesti samalla työntäen kielen sisällesi. Nuolisin pilluasi kevyesti jonka jälkeen veisin kielen pyllynreiän päälle. Kevyesti toisin toisen likimärän sormen pyllynreiällesi ja työntäisit sitä kevyesti sisällesi. Tunnen jo nyt kuinka pillusi sykkii ja huutaa lisää.
...

Kun olet muutaman kerran seksikkäästi äännellyt käännän sinut selälleen makaamaan. Otan kivikovan munani housuista pois ja tulen kevyesti makaamaan päällesi. Suutelen korvaasi kevyesti jonka jälkeen vien kieleni korvasta kaulaa pitkin rinnoille. Annan muutaman hellän suudelman, jonka jälkeen hitaasti työnnän munani sisälläsi. Tunnen kuinka pillusi sykkii munan ympärilläni. Hitaasti tulen sisälle päin jolloin kuulen kuinka huohotuksesi kiihtyy."

Ja tää tarina on kuulemma tullu muilleki! Mulle tää dude päätti vaan kertoa orgioista, joissa oli ollu edellisenä päivänä. Mä luulen tosin, että unissaan...

Kolmen naisen kohdalle voi osua aivan todella paljon liikaa omituisia tyyppejä...

Tyttöjen välisestä ystävyydestä.

Heinäkuun 2013 alussa mä istuin tässä aikalailla samassa kohdassa saamassa herttakohtausta sen erään sähköpostin takia. Hetkeäkään en kadu sitä, että vastasin siihen viestiin! Vaikka silloin jännitti niin maan pirusti että mitähän tästä nyt taas sitten tulee.

Vaikka tässä on molemmilla omaki elämä pyöritettävänä, niin aika hyvin on onnistunu sulauttaa tästä (osittain) toimiva kokonaisuus. Yllättävää kyllä.

Ulkoiset puitteet siis on muuttuneet, mutta korvien välissä kaikki on ihan ennallaan. Edelleen kaks naista yksillä aivoilla. Viime vuosi oli mun ja Marikan ensimmäinen kokonainen yhdessä, joten sen kunniaksi siis kuvaripulia ja muistoja <3

Alkuun vertailun vuoksi meikää ja Maikaa 2009, sen jälkeen kronologia on lapsille, jälleen kerran.

Maika on meistä se koulutettu ja fiksu <3

 Tiiminähän me ollaan ihan parhautta. Joku joskus kehtasi mutista, että oltais yhdessä holtittomia, mutta mun mielipide on, että jos ollaankin, niin vallan hyvällä ja vastustamattomalla tavalla!

 Qstock loppui, meistä ei enää ollu muuhun kuin makaamaan parkkipaikalla raatona. Perinteiseen tapaan tässä vaiheessa vannottiin, että ei enää koskaan. Eipä vissiin! Team HannaMaika palaa halusta sukeltaa palpasäkkiin, ja muutenki kaivella pusseja.

Täähän oli meidän yhteiselon peruspilari. Molemmilla pärisee siihen malliin, että ei voi ku jaksaa. Saa nähä mitä tästä vuodesta tulee, vaikka eiköhän me sujuvasti sekoilla ilmanki.

 Päivänsäde ja Menninkäinen. Ollaan tosiaan otettu asiaksemme ottaa selfie aina kun löydetään sopiva vessa. Tässä kyseessä Oulun Amarillo.

 Ollaan joskus shoppailtukin. Maika on muuten meistä se sporttisempi, ja jotain on tarttunut muhunki. Silti se järkyttyy joka kerta ku näkee mut juoksemassa...

 Kesällä 2014 tuli käytyä kohtuuttoman usein Puistokahvila Makiassa. Mutta minkäs teet, hyvää teetä, makoisia leivoksia, hyvä palvelu, ja aika usein saivat auringonki paistamaan meille!

 Sen kerran kesässä ku me keksitään olla kokomustissa, niin me tehdään se samana päivänä ilman että toinen tietää mitä toisella on päällä. Jätettiin myös meikit pois ilman yhteistä päätöstä. Tää päämäärätön autoilu on yks meidän suosikkiharrastuksia. Koskaan tienny mistä ittensä löytää.

Mestanvessaselfie! Eeppinen ilta Pople shotin siivittämänä. <3

 Joskus lähtee ne viimesetki järjenrippeet ja keksitään tehdä jotain, mitä kumpikaan ei luultavasti kenenkään muun kans tekis. Tällä kertaa lähettiin tunniksi pyllistelemään mettään. Vapaaehtosesti.

 Vessaselfie, osa Makia!

 Tältä me näytetään ku ei oikeesti yritetä.

 Vessaselfie, osa Mezzaluna. Tästä se ajatus tais lähteä. Harrastettiin romanttisia lounastreffejä ko. ravintolassa Maikan koulupäivinä.

Ja sit ku me ollaan seksivau, niin me kans ollaan. Vuosi alko olla jo lopuillaan, kun ajatukset pyöri koko vuorokauden piparin ympärillä. Tosin itehän vatkaan kuvassa munaa. Tuo oli kyllä kohtalaisen hämärä ilta muutenki. Terveisiä vaan Tinderiin tälläki kertaa.

 Since the beginning ollaan oltu toistemme vaatekaapeilla. Tässä kyseessä mekot, jotka sain Maikalta, ja se sosialisoi heti toisen takas :D

 Tämä kiteyttää koko meidän suhteen. Ei meiän oikeesti varmaan tarvis koskaan puhua mitään. <3

 Aika harvoin me lähdetään yhdessä ulos ajatuksena olla humalassa, mutta tässä se tapahtuu! Koskilinjat 666.

 Tässä vaadimme tasa-arvoa perkele.










Vuosipäiväpotrettimme. Lämmöllä muistan tuota hetkeä, jos kerran vuodesta selvittiin, niin mehän selvitään mistä vaan.

 Päämäärättömien autoiluretkien satoa. Vihiluodossa käytiin posettelemassa kameralle.

 Maika, meikä ja golffiina, mitäs muuta me ois tarvittu? Tie oli avoin, samoin maailma.

 Ollaan me käyty yhessä reissussakin! Tamperetta pidemmälle ei oo päästy, mutta kivaa oli senki edestä. Jälkeenpäin matka tais olla joku särkyneiden suhteiden hautausmaa, meinaan nykyään muut seurueesta ku minä ja Marika ei olla vakituisesti tekemisissä.

Loppukevennys! Liian väsyneitä ihmisiä, liikaa kofeiinia, liikaa huonoja vitsejä, jotka ei varmaan ketään muita koskaan naurattais! Viitasaaren raparperinkeräys, YAY!


Että semmosta tuon typykän kans. Mä rakastan niin hirveästi. Ja toivon että koskaan enää ei tarvi luopua Maikasta.

<3

Pieni rakkaustarina.

Nyt ollaan jännän äärellä. Mun oli tarkotus kertoa aivan eri tarinaa, mutta mun maailma heitti volttia siihen malliin, että tää on pakko raportoida.

Kaks vuotta sittenhän mun elämä mullistui erään insinöörin muodossa. Silloinhan meni kaikki aivan uusiksi, omia ajatusmalleja myöten. (ja silloin muuten alkoi mun muutos nykyiseen, offtopic.) Mä oon itse asiassa tavallaan luvannut itselleni, että tää aihe sais jäädä, mutta 29.-30.12. armon vuonna 2014 toi nuo ajat kovin elävästi mieleen, kun insinööri VIIMEIN kohtasi vertaisensa.

Kaiken pahan alku ja punajuurihan oli -TADAA!- Tinder. Siinä kaikessa rauhassa selailin (aika onnettomia...) sulhasehdokkaita, kun yhtäkkiä näytölle läsähti jotain, mikä sai mun välittömän ja jakamattoman huomion. OONKO MÄ JOSKUS PUHUNUT JOTAIN SILMISTÄ? Nii. Silmät. Niinpä. Lumoavat. Jopa siinä pienen kiinalaisen näytöllä. (Jep, vieläki aika pihalla niiden takia.) Muutako herttaa vikkelästi, ja toivomaan parasta.
 Ja matchiahan sieltä räpsähti. Keskustelut tulille siis.

Oon ehkä joskus myös maininnut, että etsin miehestä jotain, mikä erottaa sen muista. Totta vieköön, tää kaveri erottuu! Ei jumalauta että erottuukin... Sattuneista syistä päädyttiin melko pian puhelinyhteyteen, ja homma ylitti mahdottoman rajat niinku raketti juhannuksena. Kukaan ei ole KOSKAAN tehny muhun ihan noin suurta vaikutusta neljässäkymmenessä viidessä minuutissa, saati että ois tehny sen puhelimessa! Edelleen hankala tajuta. Kai mä onnistuin itsekin tekemään jonkinasteisen vaikutuksen, kun sovittiin jotain treffien tapaista heti seuraavalle päivälle.

Jännitti. Ihan hirveästi. Vaan kuluihan se aika siihen asti, että tavattiin. Voi luoja, NE SILMÄT. Voin kertoa, että mä en niitä aivan heti unohda.
Muutamia tunteja vierähti. Naamaan sattui, kun hymyilytti niin paljosti. Tuli kuitenkin mun aika lähteä, ja ehkä mä jo silloin sen tiesin. Että tää oli nyt sitten tässä, eikä päätös ole minun.
Kotona sain varmuuden. Minusta puuttuu jotain. Mitä, se ei mulle selvinnyt.
Päällimmäisenä on kaks ajatusta. MITEN HITOSSA voi rakentaa niin vahvan tunteen niin lyhyessä ajassa? Ja MITEN HITOSSA on mahdollista olla sen tunteensa kans niin yksin? Ja ehkä vielä kolmantena, notta mitä hittoa tällä kuuluis tehdä, kun se lopullinen ei on jo sanottu?

Että semmonen alle puolentoista vuorokauden pikaromanssi. Elekää tehkö perässä :D
Mä lupaan päästä tästä yli, mutta en todellakaan lupaa unohtaa.

Smoothi aiheenvaihto. Mullehan kävi sitten niin nolosti, että huomasin unohtaneeni Ilona Ofelian profiilin käyttäjätunnuksen ja salasanan. MOLEMMAT. Älykäs fiilis, mä sanon. Joten, edellisen postauksen linkin takaa löytyvään blogiin ei jatkoa ole tulossa. Raaka peli sen olla pittää, joten kulutin viihtyisän hetken elämästäni copypasteamalla vanhat postaukset sieltä uuteen osoitteeseen, ja siihenhän löytyy suora linkki tuolta bannerin alta välilehdestä. Ja hei, uutta osaa on työn alla! Ja uus banneriki pitäs tulla. YAY!

Sitä oikeaa etsimässä.

Mä oon sen verran romanttinen hölmö, että uskon "siihen oikeaan". Vaikka en tiedä, ehkä lähempänä todellisuutta ois, että haluaisin uskoa. Kai tässä iässä ois jo pitäny tuiskahtaa turvalleen todellisuuteen...

Vuosia oon miettinyt, että mistä sen sitten tietää, että tää nyt on se oikea. Ja mietin vieläkin!  Mutta on mulla jo johtolanka. Nimittäin vaikka tyyppi ois kuinka herrasmies, hyvää seuraa, sais nauramaan, hyvän näkönen (mun tapauksessa kuulemma suhteellinen käsite), sen kans on helppo jutella... Jumalauta jos mun sydän ei heitä ees pienenpientä volttia, ja ykskään perhonen ei lepata masussa, niin ei kannata ees kuvitella, että tää nyt ois se. Nope. Se on vähimmäisvaatimus.

Mä myös tiedän, että sitä joutuu kuvainnollisesti pussaamaan melko montaa sammakkoa, ennenku kohtaa sen prinssinsä. Mä tapaan mielelläni uusia ihmisiä, mutta väistämättä siinä joutuu joku pettymään jossain vaiheessa, kun joltain puuttuu perhosfarmit ja rytmihäiriöt. Mä ite pelkään kamalasti sitä, että mun pitäis antaa pakit jolleki, joka on tosissaan kiinnostunut, oon aivan todella huono siinä, jotenki onnistun olemaan ihan perkeleellisen ikävä. Pohjimmiltani tahtoisin, että kaikilla ois kivaa ja ehjä sydän, mutta mutta... Nii.

Oon mä pyöritellyt sellaistakin kamalaa ajatusta, että entä jos olenkin jo tavannut sen oikean? Ja porsinut homman ja JATKANUT MATKAA? Jos henkilöt oli oikeat, mutta aika ja paikka täysin väärät, ja ois vaan pitänyt olla vähän sitkeämpi? Kun joiltain osin ois voinu sanoa "match made in heaven", mutta joku kuitenki oli vikana. Toisaalta, jos nämä kaks ihmistä on tarkotettu yhteen, niin jonain päivänä vielä... Ne löytää toistensa luo, kaikesta tapahtuneesta huolimatta, kaikki esteet ylittäen, ja maailman suurin rakkaustarina on kirjoitettu.

Mistäs mä sitten tunnistan oman "sen oikean"? Siihen ulkonäköön en ees puutu, nähtiinhän se jo viimeksi, että jouduin mutustelemaan omat sanani. Tilasin yhtä, ja sain jotain ihan muuta, ja hupsista saatana, miten siinäki sitte kävi. (toimituksen huomio: Se tapahtu hittosoikoon toistamiseen!)

Kun miettii joitain vuosia taaksepäin, niin tänä päivänä on melko paljon tärkeämpää se, mitä tyypillä on korvien välissä. Varmaksi voin luvata, että mun oikealla siellä on aika paljon muutakin kuin voikukanhöttöjä.
Silmät on kans tärkeät. Ei niinkään väri, tai vaikka se, onko niiden ja mun välissä linssit vai ei, vaan se, mitä mä näen kun katson niihin. Ja se, että niihin voi eksyä.
Hymy ja tuoksu on kans tärkeää.

Long story short, itekseen tuossa naureskelin, että jos mulla ois jonku herrasmiehen kans yhtä hyvä olla kuin Marikan kans, niin ei tarvis kahesti miettiä. Tarkoittaen sitä, että ei tarvis pingottaa tai koittaa olla mitään mitä ei ole, ja hetkittäinen hiljaisuus ei olis ongelma. Plus ne perhosfarmit, joita Marika kyllä ei saa aikaan :)

Toki yhteiset keskustelunaiheet on tärkeitä, ei kaikkea voi rakentaa sille, että hiljaisuus ei ole ongelma. Mä en hirveästi pistä sen varaan, että ois täysin yhtenevä leffa-, kirja-, ja musiikkimaku, mutta ois toki eteenpäin, jos edes joka kymmenes katsottu leffa miellyttäs molempia ja toisen ei tarvis joka hetki pidellä korvia, kun toinen kuuntelee lempimusiikkiaan.

Ja sitten... En mä vois ees kuvitella lopulta olevani sellaisen ihmisen kans, jota mun ystävät ei siedä. Okei, ymmärrän sen, jos tyyppi kohtelee mua huonosti, enkä ite sitä muka tajua (sitäki on tapahtunu...), että läheiset ei oikeen tykkää. Mutta sitten, jos ne näkee, että minä oon onnellinen, eivätkä silti hyväksy, niin sitten tuskin kyseessä on se oikea. Toisaalta, tuskin siinä tapauksessa ois syytäkään olla hyväksymättä?

Tähän annettakoon vielä vähän pisteitä eräälle herralle, joka onnistui samalla vauhdilla vakuuttamaan sekä minut että Marikan! Sillä oli lisäksi silmät ja hymyt ja tuoksut kohillaan, perhosia roppakaupalla ja suuteliki hyvin, mutta ei siitä sitten mitään tullut, joten etsintä jatkukoon!

Kukas se tekis meille uuden bannerin? Se entinen musta ei yhtään sovi tähän mun uuteen aurinkoiseen ilmeeseen :D

Erostaselviäminen for dummies.

Nonii dudet ja dudettaret, mulla on takana melko loputtoman pitkät pari viikkoa, mutta hengissä ollaan! Joten täältäpä pesee (ja huuhtoo ja linkoaa, luonnollisesti!) meikän pomminvarmat vinkit erosta selviämiseen! Hanne vähän boostasi apuna.

Älä jää kotiin mököttämään. Se vaan tympäsee. Mee ulos. Töihin. Kauppaan. Baariin. Torille. Teatteriin. Kuhan nyt johonki! Pääasia että menee, ja koittaa olla niinku kunnon ihminen ainaki. Itkeskellä voi sitte ku palaa kotiin.

Jätä ne masisbiisit rauhaan. (Jep, ihan ku oisin ite tän tehny, mutta hei, joskus pitää oppia vaikeimman kautta.) Kuuntele ilosta musiikkia, tai vaikka vihasta, mutta älä ainakaan sitä mikä ei takuulla herätä muita tunteita kuin surkua.

Leiki semmosten ihmisten kans, jotka tykkää susta. Ja joista tykkäät ite! Anna niitten muistuttaa, että oot tärkeä niille, ja kerro se takas. Mää oon ehtiny oppia sen, että ukkoja nyt tulee ja menee, mutta ystävät on semmonen ikuisuusjuttu.

Se alkoholi. Se ei muuten lopulta oo ainakaan prosessoinnin alkuvaiheessa se patenttiratkasu. Se nimittäin on hirviää paskaa itkiä ja parkua jonku ihmisen perään, mutta teepä sama tappokrapulassa. Kukaan ei taas voita. Vaikka sillon kännissä oiski tuntunu paremmalta.

Ruoka. Joo, pitää muistaa syödä (taas kohta joka jäi itellä vähän välistä.) mutta sama juttu tuon krapulan kans, ei oo kiva erosurun kans painia vielä huonon omatunnon kans, ku tuli syötyä kaikki maailman sipsut ja namuset. Mä yllätin itteni ostamalla ensimmäisen lohtujäätelöpaketin (Ingman Creamy Mudcake, suosittelen) vasta yli viikon jälkeen erosta, ja oon syöny siitä ehkä viis lusikallista. Sepä se, mä unohdan syödä ihan yleisestiki. Älä tee niinku minä teen, tee niinku minä sanon.

Harhauta. Eli mieti ihan mitä tahansa muuta paitsi eroa. Lue, kato leffaa, mee lenkille, younameit. Tosin itehä en pysty (vielä) kattoo Tudorsia. Tosin en voi kattoa Sherlockiakaan, ja siitä sentään on pian puolitoista vuotta. TAAS HUONO NEUVO! (Mutta mä luen ja ompelen, joten ei ollukaan ihan niin paska.)

Sosialisoidu. Itehä valitsin Tinderin :D Hommaa ei tarvi ottaa turhan vakavissaan jos ei tahdo, ja mulle nyt sattuu toimimaan tuo päämäärätön flirttailu aika hyvin. Jos jotain tapahtuu, niin sitte tapahtuu. Sen ajan murhe se. Voi päätyä myös lässyttämään naapurin herralle keskellä yötä pihalla. Ei oo poissuljettua sekään.

Lohtushoppailu toimii myös. Tai no, jos ei oo rahaa, nii se on hankalaa. Sillon voi vastaanottaa puhelun ystävältä, että sulle löyty mekko, ostanko pois? Siihen kannattaa vastata joo, ja luvata maksaa takas. Koska uusi mekko parantaa aina mieltä! Varsinki soma mansikkainen. Jonka ovh on jottai 185e, ja saat sen viiteentoista. Vähän ku pistäs rahaa pankkiin.





Hannen neuvo: Lohduttaudu pikkuasioilla, kuten sillä että peitto on hyvin! (Puhtaat lakanat piristää kans!)

Mun tärkein neuvo: Pitäs ajoittaa ero silleen, että ei ainakaan oo prosessoinnin alkuvaiheessa menkat! Voi jumankekka että muuten hankaloittaa hommaa, ku pitäs selvitä erosta, ja koko maailma nyt vaan sattuu olemaan ihan päin helvettiä.

Nojoo. Olihan nää nyt vähän juosten kustut ohjeet. Mutta ainaki mun kohalla suuri osa toiminu aika hyvin. Lisäksi voi kertoa itelleen, että elämä voittaa, kaikki kääntyy paremmaksi ja ei kannata itkeä sen eron takia, koska jossain oottaa jotain uutta ja ihmeellistä. Vaikka voi kai se olla vanhaa ja ihmeellistäki, mikäs siinä!

Mä en usko että mä kirjotin tämän.
Millon musta on tullu tämmönen optimisti?

Toivepostaus 22.1.2014

 Se on esillä kaikkialla, sitä tulee joka tuutista. Annetaan kuva, että se on helppoa, huomaamatonta ja ihan ok, ehkä jopa hyväksyttävää. En tiiä kuvittelenko, vai yleistyykö se koko ajan. Vai eikö sitä ole joskus aiemmin vain huudeltu niin kerkeästi. Tarkotan, että joskus vuonna nakki ja pottu herroilla oli poikkeuksetta rakastajattaria (joista rouvat kyllä tiesi), mutta jotka rouvien oli vain hyväksyttävä. Rouvien hairahdukset tuomittiin herkemmin, saattoihan se kusta perimyksen, ja huolella. Sitten kun vielä eroaminen oli suuri synti ja häpeä, niin pettämisestä johtuneita eroja ei lie kauheasti näkynyt. Tuollaisina aikoina, kun puolisosta ei ihan noin vain erottu, vaikka ois kuinka onnetonta ollut kotikartanossa, niin oli ehkä pikkusen (huom. pikkusen.) ymmärrettävissä, että lempeä ja hellyyttä haettiin muualta.

Vaan entä tänä päivänä? Onko mitään, MITÄÄN, edes etäisesti hyväksyttävää syytä pettää? "Se petti mua ensin"? "Olin humalassa"? "Noku mun eksä halus mut..."? "Kotona ei saa"? "En osannut vastustaa"? "Kaipasin seikkailua"? ...Niinpä. Vaikka itelläki on menneisyys asian tiimoilta mitä on, niin kyllä pitäs pystyä lopettamaan suhde, jos asiat on niin huonosti, ettei oma kumppani omassa petissä riitä. Jos taas kotona on kaikki hyvin, niin mitä sitä muiden lakanoihin peuhaamaan. Tai niinhän sitä luulis.

Ja niinhän ne kertoo, että joka pettää kerran, tekee sen toistekin. Väistämättä. Mä en henkilökohtasesti haluais uskoa sitä. Mä haluan luottaa ihmisiin. Se vaan meinaa olla niin pirun hankalaa, jos luottamus on kerran petetty. Ja tunteehan siinä ittensä maailman typerimmäksi, kun antaa anteeksi ja luottaa, kun toinen on ensin tieten tahtoen huuhtonut sen luottamuksen viemäristä alas. Ja yrittää pitää kaikki epäilykset ja worst case scenariot aisoissa ja olla kyttäämättä toista koko ajan. Mä tiedän mistä puhun, valitettavasti, mulla on vuosien kokemus. Ja silti sitä haluaa luottaa, haluaa että toinen on siinä. Ja kuitenkin haluaa vilkasta toisen facebookin ja tekstiviestit, ettei vain... En tiiä, kumpi on pahempaa, löytää ne raskauttavat todisteet, vai huomata että viestejä on selvästi poistettu. Se kun väkisin antaa vainun, että jotain salattavaa on. Eksäni esimerkiksi poisti puhelulokeja. Sen puhelin soi, piti mennä ihan ulos puhumaan, ja kun jälkeenpäin tarkisti, niin siihen aikaan ei muka kummasti ollutkaan vastattua puhelua. Ei sillä että aiheuttas epäilyä. (Selvis sitte, että soittaja oli sen eksä, ja kyllähän niillä jotaki oli meneillään.)

Tekeekö tilaisuus petturin? Vai suunnitteleeko petturi tilaisuutensa etukäteen? Vaikka molemmat on tietysti paskaa, niin jälkimmäinen sattuu enemmän. Se, että toinen tietoisesti suunnittelee itselleen tilaisuuden livahtaa vieraalle petille, ja kehittelee vielä alibin itselleen.

Entäs sellainen, jota vanhoina hyvinä aikoina kutsuttiin kaksinkertaiseksi aviorikokseksi? Jos nyt kuitenki voidaan unohtaa se avio, laskisin tähän myös muunlaiset parisuhteet kuin avioliitot...  Jos mun kumppani käy sutasemassa varattua, ja mä saan sen selville, niin kuuluuko mun kertoa? Koskaan en ole kertonut, mutta oon miettiny, että pitäskö. Ite ainaki tahtosin tietää. Tai no, tahtosin ja en tahtois. Mä en tahtois että sellasta tilannetta ois, mutta jos ois, niin sitte haluaisin.

Mua on itteä petetty aika monesti. Se pistää miettimään, että taitaa olla vika minussa. Olosuhteet on kuitenki joka kerralla olleet ihan erit. Vai miten suuri todennäkösuuus on sille, että päätyy puolenkymmentä kertaa putkeen suhteeseen semmosten kans, jotka ei osaa sitoutua? Mä oon väännelly ja käännelly ja pohtinu asiaa, ja ainoa tulos mihin mä oon tullut, on se että moraali löystyy ja mun oma usko parisuhteisiin alkaa hiipumaan väkisinki. Ei kannata käsittää väärin, mä kyllä pidän parisuhteista, mutta alkaa käydä uskominen hankalaksi...

 No, onko sua petetty? Tai uskallatko myöntää pettäneesi itse? Miten kävi? Kerro mulle tarina!

Eksiä, nykysiä, eksien nykysiä ja nykysten eksiä, mitä näitä nyt onkaan.

Mä oon tässä lähimenneisyydessä joutunut noitumaan aika monen eksän (tai jonku senlaisen) olemassaoloa. Ehkä myös jonkun muun nykysen tai tulevan eksän, mistä näistä tietää. Meinaan, olin hyvän tovin sitä mieltä, että eksät vaikuttaa nykyhetkeen ihan tarpeettoman paljon ja hiljaa mielessäni (...) kiukuttelin siitä. Sitte piti ihan pysähtyä miettimään. Ja nauramaan hieman. Siis tottakai ne vaikuttaa! Vaikka eivät oiskaan fyysisesti läsnä, tai jatkuvasti äänessä tai mitään sellasta. Vaikka oisivat unohdettuja ja haudattuja. Mää nimittäin kyllä väitän, että joka ikinen ihminen, ketä mä oon rakastanut ja joka on ollu mulle tärkeä ja jonka oon päästänyt lähelle, on osaltaan muovannut mua ihmisenä. Yhtälailla ystävät, mutta nyt puhe on niistä eksistä.

Joku on opettanut arvostamaan itseä, joku on opettanut varovaisuutta. Joltain jäi taito rakastaa sellaista, mitä ei itse edes arvaisi, joku jätti suunnattoman epävarmuuden ja pelon. Joku on jättänyt täysin tyhjän päälle, toinen pysyy tukena vielä vuosia sen jälkeen, kun rakkaus on loppunut. Yks vei mennessään kaiken luottamuksen vastakkaiseen sukupuoleen, toinen rakensi sen kärsivällisesti uudelleen. Jokainen on jättänyt minuun jäljen.

En mä usko että oisin sama Hanna tässä hetkessä, jos en ois koskaan kohdannu joitain ihmisiä, jotka on minuun puumerkkinsä jättäneet. Oisinko mä parempi vai huonompi ihminen, siihen mä en pysty ottamaan kantaa. Mutta joka tapauksessa, tämä sai mut ajattelemaan sitä tosiasiaa, että vaikka mua kuinka raakasti vituttaa rakastamani ihmisen eksä, niin jollain tavalla mun kai silti pitäs olla sille kiitollinen siitä, että se on osaltaan ollut tekemässä mun rakastetusta sitä, kuka se on nyt. Vaikka en sitä tietenkään ääneen suostus sanomaan.

En mä silti sano, että eksien kuvioissa pyöriminen ois mikään suunnaton ilo. Kellekään. Ja tiiän että pyörii niitä jaloissa itelläki. Mutta kai seki riippuu hieman eksästä. Omien kans mulla ei ole ongelmia sinänsä, mutta ei oo jääny ihan yhteen kertaan, ku jonku muun ex on aiheuttanu mulle harmaita hiuksia. Niinku nyt eräänä kauniina keväänä, ku tapailin yhtä poikaa, kohtalaisen vasta eronnutta. Tää sen ex oli omien sanojensa mukaan raskaana sille pojalle, ja olivat yksissä tuumin päättäneet, että abortti on ratkasu. Ja sitte yhtäkkiä tää typykkä päättiki ilmottaa pojalle, että jos se jatkaa mun deittailua, niin hänpä ei menekään sinne klinikalle, hähää! Vittu minkä värinen keppihevonen...

Tässä mun omassa henkilökohtasessa eksien nykyset ja nykysten eksät -viidakossa taitaa ehdottomasti eeppisin tapaus olla Marika. Joka siis on mun eksän ex, ja toisen eksän nykyinen vaimo. Ja kyselemättä yks mun parhaista ystävistä. Sillä että pohjois-Pohjanmaa pieni paikka olis, vaan kuitenki. Vähät minä taustoista tässä vaiheessa, riittää että se tyttö on mun elämässä.

Ja sitte päästään siihen, että minkälainen oon ite eksän (tai nykysen kumppanin eksän) ominaisuudessa. Tietääkseni en ihan hetkeen ole ollut ihan ultimaattinen ihmisperse siinä roolissa. Kyllä, olen ehtiny olla sitäki, en kiellä. Ja kaikkihan sen tietää milloin siinä edustin parhaiten. 2009. Enough said. Vaikka kai se on jo anteeksiannettu.

Pus <3

Kesä 2013. Once again.

Ja niinhän se taas sitte käänty kesä syksyyn, kuten yleensä käy. Tällä kertaa ajatus syksystä ei tunnu niin pahalta. On niin monta asiaa joista pieni ihminen voi olla onnellinen.

Tässä dokumentissa mun kesä alkoi siitä kun muutin toukokuun alussa Infernooni. Sen kaiken pitkän suunnittelun jälkeen oli ihan käsittämätön juttu, että oikeasti olikin se oma mökki alla. Se myös pelotti. Mietin, että kuinka yksinäiseksi mä päädyn siellä. Pelko osoittautui turhaksi. Ei siellä itekseen tarvinut kököttää. Alkukesästä tuli myös oltua lähes joka päivä enempi tai vähempi intensiivisesti liikenteessä jossain, niin ei siinä paljon ehtinyt miettiä yksinoloa. Tai no, mitäpä tuota valehtelemaan, oon mä siellä yön hiljaisuudessa useammanki kyyneleen tirauttanut. Mutta keskimääräsesti meni ihan hyvin. Tällä hetkellä tulee mieleen monia, monia riemukkaita hetkiä puistoissa ja patioilla ihanassa seurassa, helvetin suuret kiitokset kuluneesta kesästä menee mun suloisille rakkaustytöille (jotka toivon mukaan tunnistavat itsensä ilman erillistä mainintaakin). En ois ollu niin tyytyväinen olooni ilman heitä <3

Juhannuskin oli ja meni, kaupunkialueella ihan sujuvasti ilman ongelmia. Oli mulla vahingossa joku juhannusheilan tapainenki (köh, enempi tai vähempi kesäheila tais olla kuitenki...)
Kesäkuun lopulla tuli sitten kesän suurin romahdus, kun tuli päästettyä suusta semmonen ärrällä alkava kirosana. Siitä sen enempää, ei menny yhtään niinku suunnittelin.

Siitä kuluikin sitten vaan muutama hassu päivä siihen, kun sain sen paskahalvauksen sähköpostia avatessa, mutta joka osoittautuikin sitten yhdeksi kesän parhaista päivistä. Siinä putos niin paljon turhaa painolastia pois, ettei sanat riitä kuvailemaan. Kun yhtäkkiä sainki sydämestä puuttuneen palan takas ilman sen kummempia varotuksia. To be honest, mää oon vieläki ehkä pikkuriikkisen pihalla, hankala edelleen tajuta... Sillon muuten mietin hiljaa pienessä mielessäni, että mitenkähän mua ahdistas nähdä jatkuvasti tytöllä sukunimi, jonka joskus toivoin saavani itelle... Arvatkaa mitä? Ei ahista yhtään! Se mikä häiritsee, on se, että meilleki on kertyny kilometrejä väliin, eikä näin ollen nähdä ihan joka viikko, saati päivä. Sillon vuosia sitten ei ollut kuin se muutama hassu kilometri välissä, ja muutenkaan ollu oikeen mitään mikä ois pitäny meitä erossa. Vaan eiköhän tämä tästä, näyttäs siltä, että tätä Oulun ja Vihannin väliä tulee kuljettua enempi ja vähempi, joten äkkiäpä matkalla pysähtyy kylästelemään.

Eikä mennyt kauaa, kun alkoikin kesän festarirutistus. Molemmat on jälleen kerran läpikäyty täällä, vaan haitanneeko tuo. Sekä Q että Jalo oli tänäkin kesänä huippuhetkiä, meno senku parani edellisvuodesta, ja sanomattakin on selvää, että ens kesänä mut löytää molemmista, jos vaan huolitaan. Hetkittäin mietin, että oisko Qssa jotain muutakin mulle kuin pitkä pätkä baaritiskiä, vaikka siinäkään mitään vikaa ole, mutta Jalossa mä tiesin jo ekan vuoden jälkeen, että mihin kuulun. Parasta Qstockissa oli tänä kesänä siis se, että Marika oli siellä minun kans. Vaikka siellä ei liiemmin seurustelemaan joutanutkaan, niin mulle riitti se tieto, että toinen on verrattain lähellä. Ja taas alkaa kuulostamaan vienosti lesboromanttiselta, siirrytään Jaloon ennenku menee ihan hänekseen.

Jalometalli oli tunnetasolla vähän hankala, pakko myöntää. Oli tiedossa se, että sunnuntaina olis treffit, ja tiedossa se, että jotain pitäs hoitaa päätökseen sikäli mikäli treffit menis hyvin. Joku mua rohkeampi yksilö ois varmaan voinu kertoa jo ennen treffejä, mutta nii... No, mä elin uskossa että kyseessä oli väliaikaisratkasu, ja että mulla näin ollen ei ois mitään tilivelvollisuutta. Jalon jälkeisenä maanantaina mä sitten jouduin siihen tilanteeseen, missä mun piti päättää yks tarina.
Eihän se helppoa ollut, enkä mä sitä odottanutkaan. Se vaan oli pakko tehdä. Johan se oli muutamaan kertaan aiemminkin lopetettu, mutta ei se siitä yhtään sen helpompaa tehnyt. Se tuntui erolta, vaikka koskaan ei ollutkaan mitään sitoumuksia. Ja eroaminen on aina ankiaa.

En mä mitenkään maatakaatavan onneton ole ollut koko kesänä, mutta kyllä Jalon jälkeen on menty semmosessa nousukiidossa, että oksat pois omenapiirakasta. Ilmeisesti mä olen onnistunut tekemään jotain oikein, kun tuo herra minut kerran tahtoo, ihan semmosena ku olen. Tässä seurassa on hyvä jatkaa syksyyn, ja toivon mukaan vielä talven yli kevääseen ja siitä vielä pitkälle eteenpäin.

Pusuja.

Noin 2 ja puoli viikkoa myöhemmin.

(sisältää hunajaa ja siirappia. Sua on varotettu.)

Niihän siinä sitten kävi, että tää romantikkotyttö otti ja pihkaantui kertalaakista ja sen kummemmin kainostelematta. Niin sanotusti rakkautta ensi silmäyksellä. Ja kävipä vielä niin onnellisesti, että tunne on molemminpuolinen <3

Voin mä senki myöntää, että ei tämä vain ja ainoastaan helppoa ole ollut. Kuitenkin välittömässä läheisyydessä on ihmisiä, jotka ei ottaneet tietoa tuoreesta romanssista vastaan millään ylitsevuotavalla riemulla. Kyllä mä olen pahoillani heidän puolestaan tavallaan. Mutta sitten taas... No, sanottasko näin, että jos ei mene ovesta ku se on auki, niin voi pian käydä niin, että ovi menee lukkoon. Jos ymmärrätte mitä tarkotan.

Niin. Mulle aukesi ovi. Hetken taisin pyöriä ujona ovenraossa, mutta sitten marssin kursailematta sisään ja asetuin taloksi. Nopiaahan tässä on kaikki tapahtunu, mutta hetkeäkään ei ole tarvinut miettiä, että teinkö oikean valinnan. Ei hetkeäkään. Alusta asti joka ikinen pienikin yksityiskohta on tuntunut niin oikealta.

Toki mua ihan pikkuisen pelottaa se tosiasia, että vauhdilla tässä mennään. Oon joskus sanonutki, että ei ole tuo kärsivällisyys niitä mun vahvimpia hyveitä. Ja koska elämä on liian lyhyt että joutas tanssimaan rumien miesten kans, niin se on ehdottomasti myös liian lyhyt, että jättäsin tarttumatta tilaisuuteen olla niin onnellinen ku tästä tytöstä irti lähtee.

Mä olen aikanaan sanonut paljon ja kaikenlaista siitä, minkälainen mun elämäni mies tulee olemaan. Taas kai pitäs sanoa, että hupsista saatana... Tosin kyllä mä lasken miehelle plussaksi, jos se saa mut unohtamaan jotku mun asettamat turhanpäiväset kriteerit jo enimmäisten samassa tilassa vietettyjen kahden tunnin aikana.

Koska nopeat liikkeet on näyttäviä, niin heti kaks päivää ensitreffien jälkeen, eli tiistaina raahasin Niken kahvittelemaan Katin luo. Perjantaina vuorossa oli pikavisiitti Marikan luona ja lauantaina treffattiin Hanne-siskoa. Sunnuntaina panokset koveni, ja otettiin suunta Kempeleeseen mun äidin luo. Joku pelas korttinsa hyvin ja teki vaikutuksen kaikkiin. Saako olla vähän ylpeä siitä, että on päässy tuommosen yksilön kylkeen?

Viime viikolla vietin tosiaan kolme yötä Niken luona, ja sinne ois tarkotus siirtyä taas huomenna. Ja koska meillä ei turhia hidastella (ja tuota väliä ei viiti ihan joka päivä kulkea) niin suunnitelmissa ois palata Ouluun vasta ens kuun alussa. Heikompia varmasti hirvittää tämä meidän tapahtumatahti, mutta hitto, minä en suostu parisuhteeseen puolella pöntöllä. Mennään nyt ku on mennäkseen! Ja jos tiputaan, niin tiputaan korkealta. :D

Vaikka en mä ajatellut tippua. Kuitenki lähtöajatus tähän parisuhteeseen oli "me ei erota", ja tähän mennessä en kyllä pysty keksimään yhtään mitään, mikä tähän väliin vois tulla (vitunposket, keksinpähän, vaan kieltäydyn ajattelemasta sitä, koska olen iljettävän ällöttävän siirappisokerihunajaonnellinen). Ohan tämä alkuhuumaa, mutta tuntuu että tarttee kyllä sorkkarautaa, että minut sais tuosta ihanuudesta irti.

PS: Mää pistin nyt pakettiin kesä 2013 -postauksen koska pihalla näyttää tuolta. Se ei siis elä enää.

Jalometalli + mitä sen jälkeen tapahtuikaan.

Tää on se aika vuodesta, kun piisaa häppeninkiä ja venäjänmeininkiä ja mitä kaikkia. Viime torstaina alkoi mun lyhyt avioliittoni Jalometallin kans, jatkui peräti lauantai-sunnuntaiyölle. Eli lyhyt, mutta sitäkin intensiivisempi liitto kyseessä. Torstaina kirjoteltiin valmiiksi kasapäin passeja, ja perjantaina kello 14.00 leväytettiin auki akkreditointikoppi ja oltiin valmiit vastaanottamaan artisteja, vieraita, työntekijöitä ja median edustajia. Niitähän sitten piisasi enemmän tai vähemmän tasaisena virtana aikalailla siihen, kun kello löi 23.00 ja pistettiin laput luukulle, pillit pussiin ja paineltiin kuuntelemaan Sleijjeriä. Sitten muuta ku kotiin nukkumaan ja aamuksi takas. Tai se oli vakaa aikomus.

Koskilinjat 666 ei ollut ennakoinut mun tarpeita, joten sain Tuirassa huomata, että edessä ois lähes puolentoista tunnin odotus pihalla. Onneksi rakas Niksuni suostui ottamaan mut hoitoon siksi aikaa. Lopulta selvisin kuitenki kotiin ennen puolta kahta ja nukkumaanki joskus puoli kolmen kieppeillä.

Lauantaina heräilin ja ryömin aikalailla haudasta nousseen näkösenä alueelle ennen puoltapäivää. Akkrekioskin oli tarkotus olla auki jälleen kahdelta, joten aika pian löysin itteni nukkumasta taukotilan sohvalta. Testailtiin siellä myös extremeaamiaista. Slayerin porukalta oli jääny aika hyvin evästä yöksi pöydälle, ja koska ei koettu olevamme turhan nirsoja, niin pisteltiin ihan surutta ääntä kohti. Kaikki testaajat on muuten viimesten tietojen mukaan vielä elossa.

Lauantai oli tänäkin vuonna hiljasempi päivä akkressa, joten ehti vähän seurustelemaanki. Alueen ulkopuolella oli (tänäkin vuonna...) melkonen sirkus ja eläintarha. Vanhana zoologina uskaltauduin sekaan ja löysinki tuttuja lajeja. Mun legendaarinen festarihattu seikkaili päästä päähän, eli mikään ei ole muuttunut mihinkään. Oli mahtava nähdä monia sellaisia ihmisiä, joita ei yleensä ikinä näe. Saatoin mä saada muutamia uusiakin kavereita. Eli ei mennyt huonosti ollenkaan.

Yhdeltätoista pistettiin koppi kiinni ja ens kesää odottamaan, ja vuorossa oli Blasphemy päälavalla. Kävin vilkaseen pikasesti ja totesin että ei tää oo vieläkään minun musiikkia, niinku ei oikeastaan mikään niillä festareilla. Olo oli silti mitä mahtavin.

Jalometalli oli siis niiltä osin ohi, ilman suurempia mokiakin jopa. Ens vuotta varten on jo hakemus vetämässä. Mun viikonloppuun kuitenkin mahtui vielä muuta. Olin siinä viikon päivät varovaisesti tutustellut ja jutustellut erään pojan kans, ja sunnuntaina oli meidän ensitreffit. Perkele että jännitti.

Herra haki mut kotoa, ajeltiin pari tuntia ympäriinsä ja juteltiin, ja päädyttiin Amarilloon syömään. Koska herra ei asu ihan naapurissa, treffit venähti maanantaille asti. Onkai se aika eeppinen päätös ensitreffeille ku seuralainen vie mut mielenterveystoimistolle ja lähtee ajelemaan kotiinsa... Vaan taisin mä onnistua melkosen vaikutuksen tekemään, meinaan mä en postaa tätä Infernosta. Mut noudettiin taas kotoa eilen, ja tuotiin muutamaa kymmentä kilometriä etelämmäs, ja nyt mä olen tässä. Mun naamaan sattuu, ku en pysty lopettamaan hymyilyä, ja mä en taida olla ainoa jolla on tämä ongelma. Ei se mittään, tämä on ehdottomasti miellyttävin syy kipeään naamaan.

Haleja ja pusuja, kaikkien pitäs olla näin onnellisia ku mä olen nyt.

Spontaani onnellisuuspostaus.

Tällä kertaa tuleekin sitten rehellisyyttä tajunnanvirtana, en nimittäin kirjottanu tätä ensin puhtaaksi ja hionu, niinku teen yleensä.

Eli siis, Marika on takas mun elämässä, kuten tuossa kuun alussa tiedotinki. Hetkittäin tässä parin viikon aikana on tuntunu, että mitkä helvetin neljä vuotta muka oli välissä, aivan yhtälailla on onnistunu keskinäinen kommunikointi ku aina ennenki. Mutta tähän asti me ollaan jutusteltu vain internetin välityksellä. Syvällä sisimmässäni mä olen pelännyt sitä, että entäs sitte ku tavataan naamatusten? Tokihan sen tietää, että neljässä vuodessa asiat muuttuu, mutta että oisko muuttunu ihan liikaa? Entä jos ei olekaan hyvä olla, entä jos on vaivautunutta, toinen on muuttunu ihan liikaa? Tämmöset ajatukset.

Tänään sitten tää sankaritar vaan ilmottaa jotakuinki "ootko kotona, mää tuun kylään!". Mitä siinä muuta voi, annoin osotteen ja painelin pihalle viemään roskat ja oottelin että tyty sieltä ilmaantus.
Oli pikkusen sekavat fiilikset ku näki toisen. Mulla on vieläki vähän vaikeuksia käsitellä tätä asiaa, ku ottaa huomioon, että eihän siitä nyt sitten oikeastaan kovin kauan ole, ku olen vannonut, etten koskaan voi antaa anteeksi. Mutta siinä se tyttö oli, ja rehellisesti voin sanoa, että en muista milloin viimeksi yks halaus ois merkinny mulle niin helvetin paljon.

Toki meni muutamia minuutteja, ennenku se mieletön puheenpapatus alko puolin ja toisin. Vaan sitten ku alkoi, niin sinne taas katos kaikki epäilykset siitä, ettäkö se tyttö ois muuttunu joksiki muuksi. Tuossa se istui mun sängyllä niinku kotonaan, ja oli ihan sitä mitä pitääki. Se mun eri ruumiissa oleva neljä vuotta nuorempi siamilainen kaksonen. Siinä se selas mun facebookkia niinku ei mitään, ja se on asia josta melkeen kuka tahansa muu sais vähintään helvetinmoiset huudot, ellei pahempaa.

Mä en yleensä harrasta ultimaattista onnellisuutta naisen (ja melko harvoin tällä tasolla miehenkään) vuoksi, vaan väkisin tästä tulee mieleen kevättalvi 2009, silloinki mä kirjotin (tosin irc-gallerian blogiin) Marikasta ja siitä, kuinka onnellinen mä olen siitä, että se on tuossa vierellä, vaikka onki eri paikassa. Samaan aikaan mä pelkään sitä, mitä mun muut ystävät ajattelee. Mä pelkään, että ne kokee sen olevan niiltä pois, että tuo tyttö on tuossa. Uskokaa mua, sitäki on tapahtunu. Eräs ihana rakkaustyttö tuossa onneksi totesi suunnilleen näin: "Te olitte aina jotain ihan erityistä toisillenne. Miks se ois multa pois että olette taas?"

Vittu. Nyt mä tunnen itteni taas semmoseksi rakkauskameliksi <3

PS: Perjantaina alkaa Qstock! Siellä mää oon taas baarintätinä, tulukaa moikkamaan niin mää voin olla ylimielinen ja leikkiä etten tunne teitä!

Keidaskaverikatsaus.

3.8.2012 kirjottelin keidaskavereista. Lopussa mainitsin, että toivoisin listalla olevan yhden kauristytön. Nyt, lähes vuosi myöhemmin, mulla ei ole vain yhtä kauristyttöä, vaan peräti kaks! Asiathan on siis paremmin kuin hyvin sen osalta. Ensimmäisen comebackista mä olen jo toipunut, mutta vielä on toinen hieman käsittelyssä :D Hän muuten lupasi lähteä sinne kolposkopiaan mun tueksi ja turvaksi. Meinasi päästä parku siinä vaiheessa.

Molemmat vesimiestyttöset on mukana tänäkin vuonna. Hauska yhteensattuma on, että nämä kaksi on eniten kritisoineet mun ihmissuhderatkaisuja tämän vuoden puolella. Vaikka kyllä mä tiedän, että hyvää ne vain tarkoittaa, ja ajattelee mun parasta. Nämä molemmat (sekä heidän puolisonsa) pitävät edelleen tiukasti kiinni minun sydämestä.

Kalatyttöni on tottakai edelleen minun elämässä. Hän vain on niin kovin kaukana... :/

Härkätyttönä harvoin siedän muita härkiä lähimaisemissa, varsinkaan naispuolisia, mutta viimeisen vuoden aikana mun elämään (ja sydämen lähituntumaan) on löytänyt tiensä peräti kaksi härkätyttöstä. Toinen on synttärikaimani, toista kutsun pikkusiskokseni.

Vuosi sitten mainittu kaksostyttö on myös elossa, me ei vain oikein enää leikitä yhdessä. Samoin kävi neitsyttytön kans.

Rapupoikani ei ole kadonnut mihinkään! <3 Ja hyvä niin. Mitä mä olisinkaan ilman armastani. Väittäsin myös että rapupoikien kurssit on nousussa, mun lähipiirissä on nimittäin toinenkin.

Enkä mä ole leijonapoikaanikaan unohtanut. Vahvasti elämässäni mukana hänkin.

Vaakatyttöjä mainitsin vuosi sitten kaksi. Määrä on puolittunut. Nyt on yksi, ehdottoman korvaamaton isosiskoni.

Semmoinen ystäväkatsaus tällä kertaa. Näillä eväillä mun ei kai pitäis tuntea itseäni hetkeäkään yksinäiseksi <3

(kyllä mä silti joskus tunnen, anteeksi.)

Ps: Jänskättää jo ihan kamalasti! Kahen viikon päästä tähän vuorokauden aikaan Qstock on jo voiton puolella, mä en malttas odottaa että pääsen sinne tiskin taakse riekkumaan. Eilen näin viime vuoden lempparityökaveripojat Mestassa, en oo vissii ainoa joka on vienosti liekeissä jo :3

Ultimaattinen menneisyysripuli.

En tiiä mikä menneisyydenkaipuu ja nostalgiantuska tässä on nyt päällä. Tai ehkä mä tavallaan tiedänki. Kun mun elämään palasi ihminen vuosien takaa, niin mä ite singahdin hetkeksi ajassa taaksepäin. Aikoihin, jolloin yksikään insinööri ei ollut vielä saanut mun sydäntä omakseen, ja kun ruvettiin kemuihin, turnajaisiin ja teloituksiin, niin sitten kans ruvettiin.

Kaivoin esille pari vanhaa luuriani, työn ja tuskan jälkeen sain ne käyntiin, ja sukelsin vanhojen viestien maailmaan selvittääkseni, mitä mielessäni on tuolloin liikkunut. Ladies and gentlemen, welcome to my life again!
Muistakaa, että mä en voi kertoa kuin oman näkökulmani asioihin, ja muut asianosaiset on saattaneet nähdä asiat aivan toisin. Vaan mun blogi, mun säännöt, yrittäkää elää sen asian kans.

Helmikuussa 2008 aloin seurustelemaan semmoisen pojan kans, jonka kautta siinä kevään ja kesän aikana sitten löysi tiensä mun elämään nainen, joka myöhemmin näytteli todella suurta roolia mun elämässä. En muuten silloin ollut järin mielissäni siitä, että herra päätti pelastaa eksänsä mun luo... Mutta niin vain tyttö päätyi mun sohvalle yöksi.

Ihan siinä vaiheessa me ei vielä kiinnytty Marikan kans toisiimme niin mahdottomasti. Meidän silloiset poikaystävät ei oikeen tulleet keskenään toimeen. Nykyään ne muuten tulee. Siinä sitten elämä kulki eteenpäin, sattui ja tapahtui jos minkälaista, Marika erosi siinä, ja alkoi heilastelemaan minun&poikaystäväni hyvän ystävän kans. Taas kului hetki, ja heidän heilastelu loppui, ja Marika palasi eksänsä luo. Siitäkö se riemu vasta irtosi, aika moni otti sen henkilökohtaisesti, esimerkiksi minä. Monen ihmisen välit meni rikki. Kuollaksenikaan mä en muista, että minkälaisella aikavälillä tämä tapahtui mun eroon nähden, ja kumpaan suuntaan, mutta kuitenkin.

Taas kului aikaa. Useita kuukausia. Vuosikin ehti vaihtua. Mä kävin töissä Leather Heavenissa ja deittailin hiukkasen. Sitten tuli helmikuu 2009, eräs torstai-ilta mestassa. THE suuri kohtaaminen. Sisälsi mm. Tallulahin, palaneita peukaloita, anteeksipyyntöjä ja anteeksiantamista. Mä olin saanut mun ystävän takas. Vois kai sanoa, että elämässä kääntyi uusi lehti.

Joskus siinä helmikuussa mun elämään ilmestyi myös miespuolinen otus. Minä en siitä mitään suurta rakkausjuttua kaavaillut, se vain jotenkin tapahtui. Ja kun jouduin lähtemään mun rakkaasta, rakkaasta keskustan kämpästä, niin herra jotenkin kulki matkassa uuteen tupaan.

Mä muistan ite muutosta tosi vähän, mutta muistan, että olin ihan järjettömän onnellinen keväällä ja kesällä 2009. Asiat oli paremmin kuin hyvin. En kiellä, etteikö seurustelu ois vaikuttanu asiaan, mutta enimmäkseen olin onnellinen, koska mulla oli yks aika hemmetin erityislaatuinen tyttö parhaana ystävänä. Mä luulen, ettei semmosta voi tajuta, jos sitä ei ole kokenut. Kun vierellä on joku, jonka ajatukset on aivan tasan samalla taajuudella, pari sanaa riittää kertomaan kokonaisen tarinan, ja hyvin usein sanoja ei edes tarvita. Katse, kosketus, halaus. Joskus on hetkiä, kun ne riittää. Ja kertokaapa jos joskus vielä onnistun kuulostamaan näin lesboromanttiselta, niin tehdään asialle jotain.

Mun ystävyys Marikan kans herätti ajoittain pahaa verta myös. Oon ite sanonu (monesti...), että kukaan, ei ennen eikä jälkeen, ole ollut mulle niinkuin Marika. Eräs henkilö sanoi mulle (jälkeenpäin) olevansa kovin pahoillaan siitä, "ettei koskaan yltänyt Marikan tasolle". En mä sitä koskaan halunnutkaan. Mä pidän mun ystävistä suurelta osin juuri siksi, että ne on erilaisia ja ainutlaatuisia ihmisyksilöitä. Enkä tahtoisi heidän olevan toistensa kopioita. Totuus nyt vain on se, että vain yhden sisäänrakennetut asetukset on olleet tismalleen samat kuin mulla. Se ei tarkota, ettenkö ois ketään muita rakastanut, tai rakastas edelleen. Offtopic.

Me oltiin (mun muistikuvien mukaan) varsin toimiva neliapila, minä, Marika ja meidän poikaystävät. Kaikki tuli toimeen kaikkien kans, mun tietääkseni ainakaan kellään ei ollut ulkopuolinen olo ku tällä porukalla liikuttiin. Pojat törpötteli, minä ja Marika yleensä ei. Nakattiinkin vitsiä silloin, että meillä on alkoholismi aivan retuperällä, ja että ollaan epäonnistuneita alkoholisteja. Vaikka ei se koskaan menoa hidastanut, kun molemmat on syntymäsekopäitä. Siks kai me toimittiinki niin hyvin yhdessä <3

Mä muistan tosi paljon kaikkia hassuja pieniä väläyksiä, en niinkään varsinaisia tapahtumia kokonaisina. Ala-Haapalehdon Shellin Trivial Pursuit oli parhaasta päästä ajanvietettä, ja noin muutenki hengailtiin ko. huoltoasemalla ihan kohtuuttoman paljon. Tai ajettiin autolla hurua, eikä puheenaiheet loppuneet koskaan. Molemmat tiesi, että toinen on AINA olemassa toista varten, vuorokaudenajasta riippumatta. Aina saattoi soittaa, laittaa viestin tai vaikka repiä toisen sängystä, jos siltä sattui tuntumaan. Mä taisin tehä viimeksi mainitun kerran, Marikan ylioppilasjuhlapäivänä. Menin laulamaan sille jeesuslauluja ennen sianpieremää. Luultavasti kuka tahansa muu ois lyönyt mua kirveellä... Vitut siinä kauneusunista, jos toinen kaipasi henkistä tai fyysistä läsnäoloa. Ja voi pojat, että mä olen sen jälkeen kaivannut juuri sitä. Että joku tietää, että mä olen aina täällä. Ja että mä voin vastaavasti luottaa siihen, että siellä on joku mua varten.

Nii... Sitten tuli heinäkuu 2009 ja mun maailma romahti. Multa vietiin kaikki. Siltä tuntui silloin.

Lokakuussa 2009 mä tapasin sitten insinöörin, hukuin sen suklaasilmiin ja silloin tuntui, että elämä sittenkin voittaa. Mulla oli ystäviä, helvetin rakkaita ja tärkeitä, mutta yks puuttui. Mun siamilainen kaksoseni oli ja pysyi irtirevittynä.  Tuntui, ettei haavat parane koskaan. Mä itkin niin paljon, insinööriparka luuli, että vollotan eksäni perään, mutta hyväksyi lopulta sen asian että morsionsa itkee naisen perään. Mä tapasin uusia ihmisiä, sain uusia ystäviä, toivoin parasta. Vaan eihän kukaan ollut niinkuin Marika. Yhden luulin olevan, mutta lopulta ainoaksi yhteiseksi tekijäksi jäi se, että mimmi poistui mun elämästä ja mä jäin yksin olemaan surullinen. Ne haavat parani muuten paaaaljon nopeammin.

Toki mulle kulkeutui hajanaisia tietoja Marikan elämästä, enempi tai vähempi kyyneleisin seurauksin. Mä olin vihainen, surullinen ja katkera. Samaan aikaan pinnan alla mulla oli niin helvetin ikävä. Mä tunsin sen naisen jotakuinki puolitoista vuotta, ennenkuin universumi romahti. Lyhyestä yhteisestä ajasta huolimatta mä jotenkin ajattelin, että tämän naisen elämän suurissa hetkissä mä olen mukana, mun jotenkin kuulus olla. Ja sitten mä en ollut. Syvä huokaus.

Vuodet tasoitti mun omia oloja. Jossain vaiheessa huomasin, että enhän mä enää vihainen ole. Sitten katosi johonkin katkeruus. Sitten suru. Lopulta oli jäljellä vain paljas ja riisuttu ikävä. Kaiken tapahtuneen jälkeen, neljä vuotta välirikosta, mä sain sitten huomata olevani valmis. En mä tiedä, oisinko osannut sanoa olevani, jos joku ois hoksannut kysyä, mitä tekisin vastaavassa tilanteessa. Varmaan oisin kivenkovaan vakuuttanut, että löisin leipälapiolla, tai jotain muuta yhtä älykästä.

Mutta 4. heinäkuuta, armon vuonna 2013 luettuani sähköpostini kaikki merkit kertoi, että aika oli tullut. Aika antaa ja saada anteeksi.
On asioita, joita ei voi muuttaa. On asioita, joita ei halua muuttaa. Ja on asioita, joita ei tarvi muuttaa. On menneisyys. Se on takana päin ja pysyy. Nyt on tämä hetki, ja huomenna ja sen takana on tulevaisuus. Tässä hetkessä mä olen aivan vastenmielisen onnellinen. Edes muista millon oisin ollu näin onnellinen.

Tästä nyt tuli vähän tämmönen. Josko selvän sais, ja kenenkään ei tarvis vetää hemapaa nenuliinsa. Kiitos ja anteeksi.

Jatkoprosessointia.

".... NAISET

olet oman elämäsi Scarlett - ja tuo teksti on lisäosa tuulen viemään."

Ei todellakaan ollut vahvimmasta päästä mun tuotoksia tuo prosessointipostaus. Mua vedettiin henkisesti turpaan ja itketettiin useissa chat-ikkunoissa sen tiimoilta. Niiden jälkeen on pakko jo myöntää, että ulosanti oli tällä kertaa aivan todella ala-arvoista. Pyydän nöyrimmästi anteeksi kaikilta, joiden tunteita tai oikeuden- ja kauneudentajua onnistuin sillä loukkaamaan.

Vaikka musta ois viime huhtikuussa tuntunut miltä, niin se on nyt joka tapauksessa unohdettua. Sen jälkeen kyseinen insinööri on antanut mulle niin monesti aihetta olla onnellinen, antanut aiheen niin moneen hymyyn. Siksi kai tämä onkin nyt niin hankalaa hyväksyä lopuksi, kun en sitä itse ainakaan halua. Mä itse koin edellisen tekstin omissa ajatuksissani vieläpä kohtalaisen neutraalina kertomuksena omista tuntemuksistani, mitä se ei ilmeisesti sitten ollutkaan. Mä nyt toivon, että kukaan ei sen tarinan vuoksi teroita vaarnoja ja sytyttele soihtuja ja suunnittele insinöörijahtia, tajuamatta, että kaikki ne mun sen aikaset ajoittain onnettomat olot on korvattu noin miljoonaan kertaan. Varsinkin kun silloinkin kyse oli vain siitä, mitä mä luulin tapahtuvan, eikä suinkaan siitä mitä insinööri todellisuudessa teki tai oli tekemättä. Mä en aina näe asioita selvästi sillon kuin ne tapahtuu, mutta tässä vaiheessa voin sanoa tajuavani, ettei mulla ole oikeasti ollut mitään syytä tuntea niinkuin tunsin. Kun taas mulla on monia syitä tuntea niinkuin tunnen nyt <3

Perhejuttu

Joku fiksu on joskus sanonut, että ystävät on kuin perhe, jonka saa valita itse.

Mun verisukulaisista on oltu montaa mieltä julkisesti ja salassa, ja voin myöntää itsekin olleeni ajoittain eräistä nimeltämainitsemattomista. Siitä kuitenkaan tässä sen enempää.

Mä en ole ihan kauhean läheinen mun vanhempien kans. Siitä syystä mä olen enemmän kuin vähän kateellinen sellaisille, jotka voi luottaa siihen, että kun maailma potkii päähän niin on mahdollisuus palata sinne, mistä on lähtenyt ja tietää saavansa sieltä apua. Mulla ei ole sitä mahdollisuutta. Mä tiedän, että se voi olla vaikea asia käsittää semmoselle, joka ei ole koskaan joutunut vastaavaa kokemaan, mutta se nyt on karu totuus.

Kuitenkin, mulla on ollut onnekseni mahdollisuus löytää elämääni ihmisiä, ystäviä, jotka on kuin pieni perhe. Oikeastaan mulla on useita pieniä perheitä. Ja mä olen onnellinen ja kiitollinen heistä. Silti tuntuu niin kauhean väärältä, että ku mun asioilta tippuu pohja, niin auttavat kädet ojentuu ihan muualta, kuin biologisen perheen suunnalta. Tuntuu myös väärältä, että edes kehtaan toivoa tai odottaa apua. Mä olen aikuinen, jollain tasolla kyllä, mutta joskus vaan tulee tilanteita, jolloin ei pärjää yksin, vaikka ois kuinka yli 18.

Jo aiemmin mainitun isosiskon (<3) lisäksi mulla on muutamia muita ystäviä, jotka on kuin sisaruksia mulle. Ne ei vaan ole olleet kuviossa niin kauan kuin Hanne. Ja mulla on mun baarilapset, jotka kutsuu mua äidiksi, toiset läheisempiä kuin toiset.  Mulla on myös mun rakastettu puolisoni, joka tosin huitelee puolet ajasta maailmalla, eikä koskaan tuo mulle kukkia, mutta yhtä kaikki se on mun armas aviopuolisoni ilman seremonioita. Näiden edellämainittujen kautta mulla on sitten myös jotain, joita vois hyvällä mielikuvituksella kutsua kälyiksi, langoiksi, miniöiksi ja vävyiksi. Btw, mun oikea kälyntekele on muuten kans melkomoisen hyvä tyyppi, oo tainnu tulla koskaan mainittua. Harmittaa vaan ku ei tule kamalan usein leikittyä yhdessä.

Tän kirjottaminen pisti miettimään vanhaa sanontaa "veri on vettä sakeampaa". Ehkä kirjaimellisesti, mutta noin muuten... Vastaan "vitut ole". Tai no pirustako minä tiiän mitä sillä ajetaan takaa. Joka tapauksessa mä kieltäydyn allekirjottamasta. En mä ole siitä tähän mennessä kovin paljon todisteitakaan nähnyt. Tiedän vaan sen, että kun mulla on ollut pahimmat hetkeni, niin apu on tullut tunne- eikä verisiteiden takia.

Johan tuli taas vuodatus. Ja tuli itkettyä tätä kirjottaessa. Totuus sattuu. Osan itkusta tosin aiheutti väliin osunut puolentoista tunnin bootycall rakastetultani, tuli puhuttua pitkään ja hartaasti sydämenasioista. Molempien sydänten. Puolentoista ehjän. Jotakuinkin ehkä.

Tämä on taas näitä hankalammin kasassa pysyviä ajanjaksoja. Olen pahoillani.

Arvoasema.

Mä oon tässä seuraillut hissuksiin jo pidempään erään herran seikkailuja naisrintamalla, ja huomannut yhä useammin päätyväni miettimään arvoasemaa, kastia, luokkaeroja,  younameit ihmissuhteissa. Koska musta näyttää siltä, että tää poikaolento tavoittelee tyttöjä monta pykälää itseään korkeammalta. En mä sanos että se väärin on, jos aikeet on puhtaat, mutta no can do, että rinnastan tilanteen vanhoihin satuihin joissa joku sikopaimen tai muu vastaava alkaa hinkumaan kuninkaallista heilaa. Rahvasta toki naurattaa. Ja näissä nykyversioissa sikopaimen ei välttämättä saa prinsessaa.

Jotenki en haluais ajatella, että jollain niinku keskiaikasella kuin yhteiskuntaluokilla ois tekemistä minkään kans tänä päivänä. Karu tosiasia on, että sillähän on, ainaki jonku verran. Joskus jopa tiedostamatta.

Mikäkö sitten vaikuttaa tähän ihmisen arvoasemaan nyky-yhteiskunnassa? Hetken mietin että oisin etsiny taustaa internetistä, mutta päätin mennä semmosilla mitä ite mietin, en tosin välttämättä arvosta. Vaikka esimerkiksi joku työ, joka jostain syystä on arvostettu korkeammalle kuin moni muu, palkkauksen, kontaktien, työnkuvan tai etuisuuksien takia. Tästä luonnollisesti seuraa ajatus varallisuudesta. Jotku arvostaa sitä kovin paljon. Samaan osastoon sopinee myös materia muuten. Pinnalliseksi käy, mutta joillekin ulkonäkö on se juttu, joka vaikuttaa aivan käsittämättömästi. Sitten tietenki julkisuuspoitsit, jos esimerkiksi soittelee jossain tunnetummanlaisessa bändissä, niin kyllähän se saattaa nostaa ihmisarvoa, vaikka päähän ois lirahtanu useamman yöastian sisältö. Ite laittasin vielä listan jatkoksi sosiaaliset suhteet, oon huomannu joidenki arvostavan sellasia seurapiiriperhosia joilla on hirveästi kavereita. Ehkä +900 facebook-kaveria on jonku mielestä ihmisarvon mitta. Vaikka niitä ei kaikkia ees tuntis henkilökohtasesti. Kai tähän vois listata muitakin seikkoja, mutta eiköhän pointti jo tullut selväksi.

Tokihan mun puolesta ite kukanenki saa pyrkiä korottamaan asemaansa hakeutumalla "makiampaan" duuniin tai hankkimalla materiaa tai kiillottamalla kuorta, mä en ainakaan tunne ketään, joka ei sitä tekis ainakin pienissä määrin. Mutta mä en tykkää siitä, miten jotku nostaa omaa asemaansa muiden ihmisten kustannuksella. Tiiättehän, ne jotka ei halua nähdä vaivaa korkeamman aseman eteen, niin sama sitten vaan nostaa sitä muiden siivellä.

Ite oon jollaki tapaa kauhean tarkka asemastani. Vexationin -ylläriiiii- kans puhuin asiasta ja, myönsin hänelle, että jos mä koen jonkun olevan aivan käsittämättömän paljon mua korkeammalla, niin mulle on esim. kauhean suuri kynnys lähettää facebookissa kaveripyyntöä. Mulle tulee semmonen olo, että oisin se pieni huomaamaton hiirulainen yläasteen välitunnilla, se joka yrittää hivuttautua suosittujen yksilöiden läheisyyteen ja kuulua porukkaan. Ja voin mä rehellisesti myöntää senkin, että on olemassa ihmisiä, jotka saa mut tuntemaan ylemmyyttä. Mä oon itse asiassa hirveän yllättynyt, että yleensä suhtaudun ihmisiin neutraalisti, huolimatta omista ennakkoluuloistani.

 Mä myös tiedän yksilöitä, jotka pitää mua arvolleen sopimattomana seurana, arvattavasti koska en ole korkeasti koulutettu, olen työtön, ja mulla ajoittain kärähtää piuhat päässä. Ei vissii kauheasti syytä olla ylpeä? Vaan onneksi mulla on paljon kaikenlaista muuta.