Se alkoi kesällä 2011. Niksun työpari perui ja mua kysyttiin mukaan. Se oli mun ensikosketus Jalometallin akkreditointiporttiin. Sillä kertaa homma hoitui kahden naisen voimin, ja mulle "alkuperäisessä" ja rakkaimmassa sijainnissa, Club Teatrialla. Sille vuotta olen muuten ilmeisesti Jiinkin kohdannut siellä, kun oli bändeineen esiintymässä. En mutten tunnusta mittään.
2012 päätin kokeilla siipiäni myös kaikkien janoisten sankarittarena, ja päädyin myymään virvoittavia juomia Qstockiin. Sekin homma vei sydämen, vaikka pari päivää sen jälkeen teinkin henkistä kuolemaa ja vannoin että ei oo mun juttu, vaikka meleko sekopäinen oonki.
Siitä kului kaks viikkoa ja oli taas aika Jalometallille, jälleen Teatrialla. Niksu oli jo jättänyt laivan, ja mä sain uudet työkaverit. Sillä kertaa meitä tais olla kolme siinä touhuamassa. Se oli myös mulle moraalisesti raskain Jalometalli so far, silloin oli liikaa muuttujia. Onneksi sain silloin todistaa myös erään rakkaustarinan alkua, ja sen jatkoa saa seurata edelleen.
Kesä 2013 oli pullollaan häppeninkiä ja hämmentäviä tilanteita muutenkin ku festareilla. Mä ja Maika saatiin vähän juteltua, ja siitä seurasi mm. että Maikakin löysi tiensä Qstockin baaritiskin taakse. Aloitekykyisinä typyköinä me taidettiin jo silloin ottaa otsaamme palpa-leima, ja sitä myöten aloitettiin uusi harrastus, tölkki- & pullosukellus.
Taas kului kaks viikkoa, ja seurasi jälleen Jalometalli. Myös henkisesti mielenkiintoinen rykäisy, kun siinä oli se erään rakkaustarinan lopetus heti perään ja tiesin sen olevan tulossa. Tämäkin Jalo pidettiin vielä Teatrialla, mutta yhtäkkiä kolleegoja olikin useita. Ensimmäistä kertaa minun kans akkressa toimi miesvahvuutta!
2014 Qstock oli ehkä hauskin sitä lajia festari, vaikka mitään sen erikoisempaa ei tapahtunutkaan. Olipahan vaan ihana porukka ja homma toimi loistavasti.
Sen kesän Jaloon sainkin sitten tiimiparikseni Maikan. Valtakuntana edelleen akkrekoppi, mutta sijainti olikin yllättäen Oulu-hallilla, ja bändiakkre oli multa pois. Lippukoppi oli eka kertaa iso ja hieno ja porukkaa kulki edes ja takas. Ehdottomasti toiseksi hulvattomin Jalometalli, meillä kuitenki oli siellä tuolinheilutustanssit, seksivalistus ja kaatosade. Ja King Diamond.
2015 puhalsikin sitten uudet tuulet, kun jo ennen kesäkuun puoliväliä piti singota hoitelemaan lipunmyyntiä kohteeseen Jäälicityrokki, ja varotusaikaa annettiin kaks päivää. Maika joutui kieltäytymään pestistä, joten nappasin lennosta Nupun rannekeorjakseni. Ilmeisesti me tehtiin jotain oikein, kun kaks viikkoa myöhemmin napsahti nakki Tähtiä Koitelissa -tapahtumaan. Joka muuten on ykkössijalla mun kaunein festaripaikka missä oon ollut -listalla.
Sitten saikin huilata kuukauden festaripylleröinneistä, ennenku tempastiin käyntiin Qstock. Kahdellakin tapaa mieleenpainuva, ensiksi koska lauantaina mun kroppa petti mut ja jouduin lopettamaan kesken, ja toiseksi koska se oli mun viimeinen tätä sorttia. Tokihan se on joka vuosi sitä pari päivää festarin jälkeen, mutta nyt kun puhutaan viikoista, niin melko varmalta näyttää. Pidätän silti oikeuden muutoksiin.
Kesän 2015 kolmas aluevaltaus oli Ysärifestarit, valtakuntana lippukoppi once again ja pienen säätämisen jälkeen tiiminä toimi mun lisäksi Maika ja Nuppu. Nämä oli siitä mahtavat kemut, että pääsi vähän tälläytymään! Pikku takaiskuja tuli, mutta niidenki selvitys on jo loppusuoralla.
Ja sitten, Jalometalli, kesän viides ja viimeinen festari ja minun viides Jalometalli. Työpisteenä Maikan kans lipunmyynti, eli eka kertaa tein Jalossa muuta kuin akkrea. Mä en voi kuvitella parempaa lopetusta festarikesälle, kuin rakkain festarini, parhaat työkaverit, ihanimmat asiakkaat ja mitä mahtavin tunnelma. Palaute on ollut hyvää, eräs asiakas muisti ihan kukkasin, ylemmät tahot on kiitelleet työpanosta.... Mitä muuta voi toivoa? Vuosi vuodelta parempi olla tuossa tapahtumassa, tavata sen kautta saadut ystävät, tuttavat ja kylänmiehet, saada perinteinen Jalohali... Minä rakastan. 5/5.
Ja jos tätä nyt lukee joku, joka on ollut tekemässä näistä minun festariduuneista ikimuistoisia, niin halaa vähän itseäsi, koska mä en yllä! <3
Tästä ois tullu hirveä kuvaripuli jos oisin ympänny kuvat sekaan, niin vestivaaliseikkailukuvat löytyy täältä suunnilleen kronologisessa järjestyksessä. Ja tästä pääsee lukemaan lisää mun ajatuksia joistain festareista.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste menneisyys. Näytä kaikki tekstit

maanantai 10. elokuuta 2015
Festivaalihenkilö
sunnuntai 8. helmikuuta 2015
Vaihteeksi vähän arkeologiaa.
Sain käsiini kerrassaan hervottoman asiakirjan kuuden vuoden takaa. Dokumenttihan kertoo siitä, millainen mun elämäni mies on oleva. Itse asiassa yllättävän moni kohta oli sellainen, jonka allekirjoitan yhä edelleen. Joten tässäpä sanasta sanaan valikoituja otteita, ja kommenttiraitaa six years after, yee-haw!
"Se on todennäköisesti ja mitä luultavimmin pitkätukka, värillä nyt ei ole sen suurempaa väliä."
Tämä oli dokumentin eka lause, joten se lienee ollut tärkeä pointti. Marikan mielipidehän asiaan tänä päivänä on, että mun talouteen ei tarvi enää yhtäkään pitkälettiä tulla, kun tukka ja järki ei samassa päässä pysy eräiden elävien esimerkkien mukaan. Mä vastaan, että ei muuten pysy välttämättä kaljussakaan päässä. Joten väite kumottakoon, enempi mua kiinnostaa että onko siellä tuka(ttomuude)n alla aivoja lainkaan.
"Sit sillä pojalla on ihanat silmät, joihin on mukava vaan tuijotella, ja söpö hymy."
NIINPÄ. Tämän asian olen todennut 18.1.2009, luultavasti jo aiemmin. Ja totean edelleen, On ihan hyvä juttu jos on silmät päässä noin yleensäki, mutta mä kaipaan sitä wau-efektiä. (Lisää tähän valinnainen kommentti miehestä joka sai lempinimekseen Silmäperhonen.) Ja hymy... Se pelastaa niin paljon! (Toimituksen huomio: Pikasella tarkistuksella tää silmäasia on mainittu jossain dokumentissa jo 12.6.2006, joten on se siis huomionarvoinen.)
"Ja se saa mut nauramaan."
Ehdottomasti ennemmin nauramaan kuin itkemään. Todettuhan on, että herrasmies ei koskaan tahallaan itketä naista.
"Pojan täytyy osata keskustella, ja sen kans on rento ja hyvä olla, saan olla oma itseni."
Ihan ku ite aina osaisin muka keskustella niistä vaikeimmista asioista, siks mä kirjotan... Mutta musta tuntuu nyt ainaki siltä, että oon liian vanha vouhottamaan ja esittämään jotain, mitä en ole. Se on sillä tavalla, että mun on kelvattava tämmöisenään.
"Mutta sen elämässä on oltava muutaki ku minä."
TODELLAKIN. Ohan se ihan söpöä suhteen alussa olla niinku paita ja paskanen perse, mutta ei helevetti loputtomiin. Käpyhän siinä palaa, jos toisella on omia kavereita ja tekemisiä ja toisella ei. Mulla on.
"Huolehtii hygieniastaan."
Kuvittelis tämänki olevan ihan itsestäänselvyys. MUTTAKUEIOLE! Kai tähän vois lisätä "Sen täytyy tuoksua hyvälle", kyllä nää kaks kulkee vähän käsi kädessä. Seksihiki on hyvä, viikon pinttynyt ei. Jos siis on pakko olla hikinen.
"Se ei saa olla liian kypsä, täytyy osata myös hölmöillä välillä."
Mä oon ite sen verran lapsenmielinen ja ilkikurinen ajoittain, että ei tässä mikään täystosikko tulis kuuloonkaan. Joku tulis väistämättä hulluksi. Ei kuitenkaan tarvi olla jumittuneena teini-ikään.
"Seksi ei saa olla pääasia suhteessa."
Paitsi järjestelyssä se annettakoon anteeksi. Kunhan molemmat tietää kyseessä olevan järjestely.
"Se on kuitenki semmonen nälkiintynyt ja riutunut..." "...mun murun ei sovi olla liian lihaksikas."
Miksihän sitä on halunnu pitää poikarukan nälkäsenä??? Ei voi tietää. Joten tuon osan kroppavaatimuksista saa viivata yli. Tuo lihasasia taas... No, mä siedän kyllä tänä päivänä lihaksia jossain määrin, mutta jos tyyppi näyttää ylitreenatulta broilerilta, niin en mä kyllä pöksyjäni kastele. Olkoot siis hoikkanen tai pyöreä, sydän saa luvan ratkaista.(Nyt ku tää on sanottu, niin luultavasti sitte nain jonku maailman vahvimman nallen :D)
Okei, eli mä nakkaan nuo tarkat ulkonäkövaatimukset mäkeen näillä puheilla. Jos korvien välissä on mielenkiintonen aivo, ja rinnassa sykkii kunnollinen sydän, ja päässä ne perhosefektisilmät, niin me ollaan ihan fine! Ehkä silti vähän pinnallista >:D
(Loppuhuomautuksena kaveria lainaten: "Lisää siihen listaan että sen on oltava insinööri! Insinöörit on sun juttu! Karvaset insinöörit!" Niinpä niin. Ei saatana.)

Tunnisteet:
itsetutkiskelu,
menneisyys,
Yleinen pohdinta
sunnuntai 11. tammikuuta 2015
Tammikuu 2014 vs. tammikuu 2015
Tuli tuossa mietittyä, että mikäs kaikki on toisin kuin vuosi sitten. Seikkoja löytyi, ja ajattelin pistää niitä ylös, because I can.
Tammikuussa 2014 söin 100mg Ketipinoria joka ilta. Keväällä aloin vähentelemään, pudotin ensin 75mg:aan, josta melko lyhyellä aikavälillä vielä 50mg:aan. Nyt, tammikuussa 2015 syön 25mg illassa, ja tapahtuipa semmoinenkin ihme, että yhden yön nukuin vahingossa ilman. Aamulla piti ihan tiirailla sitä läpyskää, että onko tää tosikaan. Seuraava päivä kuluikin sitten vieroitusoireita etsimällä ja pelkäämällä, vaan eihän niitä tullut. Mitä tämä on?
Siitähän seurasi, että mulla on päivärytmi! PÄIVÄRYTMI! Viimeks ollu jotain sen tapasta varmaan sillon ku elin insinööriajassa. Kun miettii aikoja, kun menin nukkumaan ehkä aamuviideltä, ja heräilin iltapäivällä, niin nykyisyys on ihan eri ulottuvuudessa. Unelle ennen puoltayötä, yleensä ponkasen ylös ennen seiskaa, viimestään kymmeneltä. Lukuunottamatta näitä seuraelämäviikonloppuja, ku ylös pääsee ehkä puolenpäivän jälkeen.
Lääkkeiden vähennys (ja kokiksen!) teki myös sen, että paino lähti putoamaan. -12 kiloa verraten viime tammikuuhun. On tässä toki se huono puoli, että mä en vaan syö. Elän nikotiinilla ja kofeiinilla hyvin pitkälle, koska en muista ja jaksa syödä. Ja oon laiska tekeen ruokaa vaan itelleni. Tiiän että tässä ois korjaamista. Tosin sitten Maika tuossa mietti yks ilta, että missä välissä tapahtu ja mitä, kun mä kiroilin, että on sangen epäreilua, että sillä on salaattia ja mulla ei. Oikeassahan se on, millon mä oon halunnu salaattia? Ööööö, en varmaan koskaan.
Ja ne mielialat! Musta on tulossa ihan hirveä, oon aivan vastenmielisen optimistinen asioiden suhteen, enkä ees muista millon oisin viimeks halunnu ruvetä rähisemään missään tai kellekään. Fiilis omasta itestäni on aivan todella hyvä, ei nyt enää vuosi sittenkään enää jaksanu kiinnostaa ne teräaseleikit, mutta nyt vielä vähemmän. Vanhat arvet on vaalenneet todella hyvin, uusia ei ole tullut kahteen vuoteen. Varmaan tekee tuo hoikistuminenkin parempaa oloa. Energiaaki piisaa niinku pussillisessa oravia, mikä ei ees johdu pelkästään siitä kofeiinin määrästä.
Mä myös hoen itselleni (ja monille muille) harva se päivä, että olen itsenäinen ja vahva nainen, tosin aika läpällä. Mutta totta se on. Mä oon kyllä edelleen aika ihmisriippuvainen, mutta parisuhteen loppuminen opetti mulle sen, että mä pärjään. Mulla on on ihan mahtavia ihmisiä mun ympärillä, kuka missäkin roolissa, ja taivas kuinka onnellinen sitä voi nainen tästä olla. Oon tavannu paljon uusia ihmisiä ja tutustunut vanhoihin tuttuihin paremmin, ja aika moni on loksahtanut johonkin täydellisesti heille sopivaan lokeroon mun elämässä.
Mieli ja sydän on vahvemmat. Joskus tuo tovi sitten raportoitu pikarakastuminen ois tehny musta säälittävän ihmisraunion pitkäksi aikaa, vaan nyt mä lähinnä hymyilen sille asialle, olihan se aivan awesome! (okei, on välillä vähän ikävä niitä silmiä...) Mutta siis koitan sanoa, että tuommonen kokemus ei nyt riko mua aivan palasiksi. Luotan siihen, että jos jotaki sen suhteen on tarkotettu, niin se tapahtuu ilman että minä revin itteni riekaleiksi.
Että josko tästä pikkuhiljaa sais elämänsä kasaan ja raiteilleen, tänään ainaki tuntuu siltä, että se jopa ois mahdollista. Eilenki tuntui.
Pusuja ja haleja! toivottaa Hanna Aurinkoinen

Mielenterveysongelmat
keskiviikko 28. elokuuta 2013
Kesä 2013. Once again.
Ja niinhän se taas sitte käänty kesä syksyyn, kuten yleensä käy. Tällä kertaa ajatus syksystä ei tunnu niin pahalta. On niin monta asiaa joista pieni ihminen voi olla onnellinen.
Tässä dokumentissa mun kesä alkoi siitä kun muutin toukokuun alussa Infernooni. Sen kaiken pitkän suunnittelun jälkeen oli ihan käsittämätön juttu, että oikeasti olikin se oma mökki alla. Se myös pelotti. Mietin, että kuinka yksinäiseksi mä päädyn siellä. Pelko osoittautui turhaksi. Ei siellä itekseen tarvinut kököttää. Alkukesästä tuli myös oltua lähes joka päivä enempi tai vähempi intensiivisesti liikenteessä jossain, niin ei siinä paljon ehtinyt miettiä yksinoloa. Tai no, mitäpä tuota valehtelemaan, oon mä siellä yön hiljaisuudessa useammanki kyyneleen tirauttanut. Mutta keskimääräsesti meni ihan hyvin. Tällä hetkellä tulee mieleen monia, monia riemukkaita hetkiä puistoissa ja patioilla ihanassa seurassa, helvetin suuret kiitokset kuluneesta kesästä menee mun suloisille rakkaustytöille (jotka toivon mukaan tunnistavat itsensä ilman erillistä mainintaakin). En ois ollu niin tyytyväinen olooni ilman heitä <3
Juhannuskin oli ja meni, kaupunkialueella ihan sujuvasti ilman ongelmia. Oli mulla vahingossa joku juhannusheilan tapainenki (köh, enempi tai vähempi kesäheila tais olla kuitenki...)
Kesäkuun lopulla tuli sitten kesän suurin romahdus, kun tuli päästettyä suusta semmonen ärrällä alkava kirosana. Siitä sen enempää, ei menny yhtään niinku suunnittelin.
Siitä kuluikin sitten vaan muutama hassu päivä siihen, kun sain sen paskahalvauksen sähköpostia avatessa, mutta joka osoittautuikin sitten yhdeksi kesän parhaista päivistä. Siinä putos niin paljon turhaa painolastia pois, ettei sanat riitä kuvailemaan. Kun yhtäkkiä sainki sydämestä puuttuneen palan takas ilman sen kummempia varotuksia. To be honest, mää oon vieläki ehkä pikkuriikkisen pihalla, hankala edelleen tajuta... Sillon muuten mietin hiljaa pienessä mielessäni, että mitenkähän mua ahdistas nähdä jatkuvasti tytöllä sukunimi, jonka joskus toivoin saavani itelle... Arvatkaa mitä? Ei ahista yhtään! Se mikä häiritsee, on se, että meilleki on kertyny kilometrejä väliin, eikä näin ollen nähdä ihan joka viikko, saati päivä. Sillon vuosia sitten ei ollut kuin se muutama hassu kilometri välissä, ja muutenkaan ollu oikeen mitään mikä ois pitäny meitä erossa. Vaan eiköhän tämä tästä, näyttäs siltä, että tätä Oulun ja Vihannin väliä tulee kuljettua enempi ja vähempi, joten äkkiäpä matkalla pysähtyy kylästelemään.
Eikä mennyt kauaa, kun alkoikin kesän festarirutistus. Molemmat on jälleen kerran läpikäyty täällä, vaan haitanneeko tuo. Sekä Q että Jalo oli tänäkin kesänä huippuhetkiä, meno senku parani edellisvuodesta, ja sanomattakin on selvää, että ens kesänä mut löytää molemmista, jos vaan huolitaan. Hetkittäin mietin, että oisko Qssa jotain muutakin mulle kuin pitkä pätkä baaritiskiä, vaikka siinäkään mitään vikaa ole, mutta Jalossa mä tiesin jo ekan vuoden jälkeen, että mihin kuulun. Parasta Qstockissa oli tänä kesänä siis se, että Marika oli siellä minun kans. Vaikka siellä ei liiemmin seurustelemaan joutanutkaan, niin mulle riitti se tieto, että toinen on verrattain lähellä. Ja taas alkaa kuulostamaan vienosti lesboromanttiselta, siirrytään Jaloon ennenku menee ihan hänekseen.
Jalometalli oli tunnetasolla vähän hankala, pakko myöntää. Oli tiedossa se, että sunnuntaina olis treffit, ja tiedossa se, että jotain pitäs hoitaa päätökseen sikäli mikäli treffit menis hyvin. Joku mua rohkeampi yksilö ois varmaan voinu kertoa jo ennen treffejä, mutta nii... No, mä elin uskossa että kyseessä oli väliaikaisratkasu, ja että mulla näin ollen ei ois mitään tilivelvollisuutta. Jalon jälkeisenä maanantaina mä sitten jouduin siihen tilanteeseen, missä mun piti päättää yks tarina.
Eihän se helppoa ollut, enkä mä sitä odottanutkaan. Se vaan oli pakko tehdä. Johan se oli muutamaan kertaan aiemminkin lopetettu, mutta ei se siitä yhtään sen helpompaa tehnyt. Se tuntui erolta, vaikka koskaan ei ollutkaan mitään sitoumuksia. Ja eroaminen on aina ankiaa.
En mä mitenkään maatakaatavan onneton ole ollut koko kesänä, mutta kyllä Jalon jälkeen on menty semmosessa nousukiidossa, että oksat pois omenapiirakasta. Ilmeisesti mä olen onnistunut tekemään jotain oikein, kun tuo herra minut kerran tahtoo, ihan semmosena ku olen. Tässä seurassa on hyvä jatkaa syksyyn, ja toivon mukaan vielä talven yli kevääseen ja siitä vielä pitkälle eteenpäin.
Pusuja.

Ihmissuhteet,
menneisyys,
Yleinen pohdinta
keskiviikko 10. heinäkuuta 2013
Ultimaattinen menneisyysripuli.
En tiiä mikä menneisyydenkaipuu ja nostalgiantuska tässä on nyt päällä. Tai ehkä mä tavallaan tiedänki. Kun mun elämään palasi ihminen vuosien takaa, niin mä ite singahdin hetkeksi ajassa taaksepäin. Aikoihin, jolloin yksikään insinööri ei ollut vielä saanut mun sydäntä omakseen, ja kun ruvettiin kemuihin, turnajaisiin ja teloituksiin, niin sitten kans ruvettiin.
Kaivoin esille pari vanhaa luuriani, työn ja tuskan jälkeen sain ne käyntiin, ja sukelsin vanhojen viestien maailmaan selvittääkseni, mitä mielessäni on tuolloin liikkunut. Ladies and gentlemen, welcome to my life again!
Muistakaa, että mä en voi kertoa kuin oman näkökulmani asioihin, ja muut asianosaiset on saattaneet nähdä asiat aivan toisin. Vaan mun blogi, mun säännöt, yrittäkää elää sen asian kans.
Helmikuussa 2008 aloin seurustelemaan semmoisen pojan kans, jonka kautta siinä kevään ja kesän aikana sitten löysi tiensä mun elämään nainen, joka myöhemmin näytteli todella suurta roolia mun elämässä. En muuten silloin ollut järin mielissäni siitä, että herra päätti pelastaa eksänsä mun luo... Mutta niin vain tyttö päätyi mun sohvalle yöksi.
Ihan siinä vaiheessa me ei vielä kiinnytty Marikan kans toisiimme niin mahdottomasti. Meidän silloiset poikaystävät ei oikeen tulleet keskenään toimeen. Nykyään ne muuten tulee. Siinä sitten elämä kulki eteenpäin, sattui ja tapahtui jos minkälaista, Marika erosi siinä, ja alkoi heilastelemaan minun&poikaystäväni hyvän ystävän kans. Taas kului hetki, ja heidän heilastelu loppui, ja Marika palasi eksänsä luo. Siitäkö se riemu vasta irtosi, aika moni otti sen henkilökohtaisesti, esimerkiksi minä. Monen ihmisen välit meni rikki. Kuollaksenikaan mä en muista, että minkälaisella aikavälillä tämä tapahtui mun eroon nähden, ja kumpaan suuntaan, mutta kuitenkin.
Taas kului aikaa. Useita kuukausia. Vuosikin ehti vaihtua. Mä kävin töissä Leather Heavenissa ja deittailin hiukkasen. Sitten tuli helmikuu 2009, eräs torstai-ilta mestassa. THE suuri kohtaaminen. Sisälsi mm. Tallulahin, palaneita peukaloita, anteeksipyyntöjä ja anteeksiantamista. Mä olin saanut mun ystävän takas. Vois kai sanoa, että elämässä kääntyi uusi lehti.
Joskus siinä helmikuussa mun elämään ilmestyi myös miespuolinen otus. Minä en siitä mitään suurta rakkausjuttua kaavaillut, se vain jotenkin tapahtui. Ja kun jouduin lähtemään mun rakkaasta, rakkaasta keskustan kämpästä, niin herra jotenkin kulki matkassa uuteen tupaan.
Mä muistan ite muutosta tosi vähän, mutta muistan, että olin ihan järjettömän onnellinen keväällä ja kesällä 2009. Asiat oli paremmin kuin hyvin. En kiellä, etteikö seurustelu ois vaikuttanu asiaan, mutta enimmäkseen olin onnellinen, koska mulla oli yks aika hemmetin erityislaatuinen tyttö parhaana ystävänä. Mä luulen, ettei semmosta voi tajuta, jos sitä ei ole kokenut. Kun vierellä on joku, jonka ajatukset on aivan tasan samalla taajuudella, pari sanaa riittää kertomaan kokonaisen tarinan, ja hyvin usein sanoja ei edes tarvita. Katse, kosketus, halaus. Joskus on hetkiä, kun ne riittää. Ja kertokaapa jos joskus vielä onnistun kuulostamaan näin lesboromanttiselta, niin tehdään asialle jotain.
Mun ystävyys Marikan kans herätti ajoittain pahaa verta myös. Oon ite sanonu (monesti...), että kukaan, ei ennen eikä jälkeen, ole ollut mulle niinkuin Marika. Eräs henkilö sanoi mulle (jälkeenpäin) olevansa kovin pahoillaan siitä, "ettei koskaan yltänyt Marikan tasolle". En mä sitä koskaan halunnutkaan. Mä pidän mun ystävistä suurelta osin juuri siksi, että ne on erilaisia ja ainutlaatuisia ihmisyksilöitä. Enkä tahtoisi heidän olevan toistensa kopioita. Totuus nyt vain on se, että vain yhden sisäänrakennetut asetukset on olleet tismalleen samat kuin mulla. Se ei tarkota, ettenkö ois ketään muita rakastanut, tai rakastas edelleen. Offtopic.
Me oltiin (mun muistikuvien mukaan) varsin toimiva neliapila, minä, Marika ja meidän poikaystävät. Kaikki tuli toimeen kaikkien kans, mun tietääkseni ainakaan kellään ei ollut ulkopuolinen olo ku tällä porukalla liikuttiin. Pojat törpötteli, minä ja Marika yleensä ei. Nakattiinkin vitsiä silloin, että meillä on alkoholismi aivan retuperällä, ja että ollaan epäonnistuneita alkoholisteja. Vaikka ei se koskaan menoa hidastanut, kun molemmat on syntymäsekopäitä. Siks kai me toimittiinki niin hyvin yhdessä <3
Mä muistan tosi paljon kaikkia hassuja pieniä väläyksiä, en niinkään varsinaisia tapahtumia kokonaisina. Ala-Haapalehdon Shellin Trivial Pursuit oli parhaasta päästä ajanvietettä, ja noin muutenki hengailtiin ko. huoltoasemalla ihan kohtuuttoman paljon. Tai ajettiin autolla hurua, eikä puheenaiheet loppuneet koskaan. Molemmat tiesi, että toinen on AINA olemassa toista varten, vuorokaudenajasta riippumatta. Aina saattoi soittaa, laittaa viestin tai vaikka repiä toisen sängystä, jos siltä sattui tuntumaan. Mä taisin tehä viimeksi mainitun kerran, Marikan ylioppilasjuhlapäivänä. Menin laulamaan sille jeesuslauluja ennen sianpieremää. Luultavasti kuka tahansa muu ois lyönyt mua kirveellä... Vitut siinä kauneusunista, jos toinen kaipasi henkistä tai fyysistä läsnäoloa. Ja voi pojat, että mä olen sen jälkeen kaivannut juuri sitä. Että joku tietää, että mä olen aina täällä. Ja että mä voin vastaavasti luottaa siihen, että siellä on joku mua varten.
Nii... Sitten tuli heinäkuu 2009 ja mun maailma romahti. Multa vietiin kaikki. Siltä tuntui silloin.
Lokakuussa 2009 mä tapasin sitten insinöörin, hukuin sen suklaasilmiin ja silloin tuntui, että elämä sittenkin voittaa. Mulla oli ystäviä, helvetin rakkaita ja tärkeitä, mutta yks puuttui. Mun siamilainen kaksoseni oli ja pysyi irtirevittynä. Tuntui, ettei haavat parane koskaan. Mä itkin niin paljon, insinööriparka luuli, että vollotan eksäni perään, mutta hyväksyi lopulta sen asian että morsionsa itkee naisen perään. Mä tapasin uusia ihmisiä, sain uusia ystäviä, toivoin parasta. Vaan eihän kukaan ollut niinkuin Marika. Yhden luulin olevan, mutta lopulta ainoaksi yhteiseksi tekijäksi jäi se, että mimmi poistui mun elämästä ja mä jäin yksin olemaan surullinen. Ne haavat parani muuten paaaaljon nopeammin.
Toki mulle kulkeutui hajanaisia tietoja Marikan elämästä, enempi tai vähempi kyyneleisin seurauksin. Mä olin vihainen, surullinen ja katkera. Samaan aikaan pinnan alla mulla oli niin helvetin ikävä. Mä tunsin sen naisen jotakuinki puolitoista vuotta, ennenkuin universumi romahti. Lyhyestä yhteisestä ajasta huolimatta mä jotenkin ajattelin, että tämän naisen elämän suurissa hetkissä mä olen mukana, mun jotenkin kuulus olla. Ja sitten mä en ollut. Syvä huokaus.
Vuodet tasoitti mun omia oloja. Jossain vaiheessa huomasin, että enhän mä enää vihainen ole. Sitten katosi johonkin katkeruus. Sitten suru. Lopulta oli jäljellä vain paljas ja riisuttu ikävä. Kaiken tapahtuneen jälkeen, neljä vuotta välirikosta, mä sain sitten huomata olevani valmis. En mä tiedä, oisinko osannut sanoa olevani, jos joku ois hoksannut kysyä, mitä tekisin vastaavassa tilanteessa. Varmaan oisin kivenkovaan vakuuttanut, että löisin leipälapiolla, tai jotain muuta yhtä älykästä.
Mutta 4. heinäkuuta, armon vuonna 2013 luettuani sähköpostini kaikki merkit kertoi, että aika oli tullut. Aika antaa ja saada anteeksi.
On asioita, joita ei voi muuttaa. On asioita, joita ei halua muuttaa. Ja on asioita, joita ei tarvi muuttaa. On menneisyys. Se on takana päin ja pysyy. Nyt on tämä hetki, ja huomenna ja sen takana on tulevaisuus. Tässä hetkessä mä olen aivan vastenmielisen onnellinen. Edes muista millon oisin ollu näin onnellinen.
Tästä nyt tuli vähän tämmönen. Josko selvän sais, ja kenenkään ei tarvis vetää hemapaa nenuliinsa. Kiitos ja anteeksi.

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013
Menneitä kesiä biiseinä.
Mä olen muistellut menneitä kesiä. Jostain syystä muistot tuli mieleen musiikkina. Niinpä sitten peräänkuulutin ystäviltä vielä lisää musiikkimuistoja. Tässäpä näitä sitten on. Pyrin alottamaan vuodesta 2000, ja kolmestatoista kesästä jäi muutama joukosta pois ja järjestys on satunnainen. Kronologia on lapsille. Joku saattaa tunnistaa näistä itsensä.
Ah. Minä, Sanna ja mun keskustan pikkukopin parveke kesällä 2007 tai 2008. Meillä joskus lipsahti vähän tassusta menot, ja me, oman elämämme rokkitähdet saatettiin laulaa... Vähän. Usein. Lujaa. Kaipaan noita aikoja. Aivan kauheasti.
Tämähän oli joka toisen kesän kestohitti, mutta lähinnä kesällä 2000 Turussa saunalla tuli tätä luukutettua ihan tarpeettoman paljon. Tosin silloin oli kyseessä 101:n cover. Väkisin palaa mieleen se ensisuukkoni. Mä muistan sen tilanteen. Valot ja tuoksut ja kasapäin muita yksityiskohtia.
Numanuma vitun jei, tämä ei onneksi soikaan päässä sitte ku viikon ku tuli nyt esille. Tämä soi päässä myös kesällä 2004. Ja radiossa. Ja kaikkialla. Mulle laitettiin mun ekat pikkuletit tuolle kesää, helvetillinen helle, tuhti humala ja useita letityspäiviä. Ainii, ja ero. Ja uus poikaystävä!
Oi oi, Qstock 2012, muutama baariduunari ylikierroksilla ja PMMP lavalla. Aina kun kuulee tän biisin, niin tulee mieleen pojat, jotka tapasin kahta päivää ennen festareita ja jotka oli parhaat työkaverit mitä voin koskaan kuvitella <3
Kalajoki ja Traumanmeren juhannus 2011. Tämä oli muuten toinen kerta kun tapasin Cririan livenä. Se peräänkuulutti facebookissa mökille lähtijöitä juhannukseksi. Niinpä minä ja insinööri lähdettiin. Se oli lysti juhannus se. Tästä päätyy kuuntelemaan toista aiheeseen liittyvää kappaletta. Kyllä, nämä meni loopilla. Biisivehkeet hyyty ennenku meillä palo hermot.
Loppukesämuistoja... Elokuu 2006, armotonta megabailaamista ja sekoilua. Tutustutin erään herran Kätilöiden musiikkiin. Istuttiin torinrannassa, kannettava cd-soitin välissä, molemmilla yks korvanappi. Ja sehän oli myytyä miestä.
Mökkeilyveisuja once again! Silloinen poikaystävä omisti mulle tän kappaleen. Minä puolestani hänelle tämän. Meillä oli mökillä hattusääntö. Löydettiin kasa hassuja hattuja ja otettiin ne käyttöön. Ilman hattua juomisesta tuli rangaistus. Taisi liittyä jotenki nakusteluun. Muistan myös, että joilleki oli kamalan suuri ongelma, että saunoin yhtäaikaa silloisen poikaystäväni ja eksäni kans. Hämmentävää. Reissuun liittyi myös autolla ajoa metsässä, hirviä ja kalastusta.
Kestohitti. En edes kerro tästä. Ei mun tarvi.
Smurffinvärinen Opel Kadett, lukemattomia automatkoja Oulun ja Vihannin välillä. Ja vähän muuallekin, such as Tampereelle. Yöuinteja, road trippejä, lepohetkiä Rotuaarilla, niin paljon kaikkea. Ja mä olin rakastunut! Silloin epäilin sitä hetkittäin, mutta täältä katsottuna... No, kesällä 2008 rakastin ^^
Kesä 2009, auto, parkkipaikka tyäret istumassa auton ikkunoilla... Ikkunoissa? En tiiä mikä on korrekti termi! Kuitenki, ikkunat auki, jalat autossa, yläkroppa ulos ikkunasta, enough said.
Hahaa, erokesäbiisi vaihteeksi. Tuo mieleen paljon kuvia ja hetkiä. Joista kaikki ei ole edes surullisia. Kesällä 2009 ehti tapahtua, ja paljon. Mutta koskaan en ole menettänyt yhtä paljon ja yhtä lyhyessä ajassa kuin tuona kesänä.
Olin kesällä 2002 tuore mustiinpukeutuja ja Nightwish-tyttö, ja ihan älyttömän varma siitä, että tää on se, mitä mun kuuluukin olla. Ainii. Ja eronnu (ylläri...) Ja tuore diagnosoitu pipipääpotilas. Hitto, tästä on kauan.
10 vuotta myöhemmin minussa asui vieläkin Nightwish-tyttö, tosin ehti välissä olla taukokin. Kuitenkin, kuutamottomia kuutamokävelyitä tahditti tämä kappale.
2005, Oulunsalo. Aika vasta eronnut Hanna, 19v ja peikkokännit. Muistan kuinka kuuntelin tätä biisiä kannettavalla cd-soittimella istuessani viimesessä yöbussissa matkalla baarista kotiin. Aika helvetillisessä soosissa ajoittain. Muistain, kuinka surkea olo oli silloin, mutta nyt olen aika kateellinen silloiselle Hannalle, sen huolet oli aika paljon pienempiä kuin mun nyt. Tää oli myös semmoinen Taneli & Severi (mun ja silloisen hyvin rakkaan ystävättären alter egot) -biisi <3
Ja mitä tämä lista olis ilman Sonataa? Yllärivetona tää tulee kuitenki vuodelta 2002. Enpä sillon osannu arvata että vielä viiden vuoden sisällä musta kuoriutuis Sonata-tyttö. Tää on taas näitä erokesä-biisejä. Muistan yhden mökkiviikonlopun jolloin tämä soi, ja soi muuten c-kasetilta! Nauhotin ihan ite radiosta. Yllättävää on myös se, että muistan koko asian, tuli nimittäin tintattua saatanallisen narkoosin verran laadukkaassa leidiseurassa. Legenda kertoo että itkeskelin vintissä. Ite en tunnusta. Jotenki tähän asiaan liittyi myös ampuma-ase... Joskaan se ei ollu mulla.
Tämä on kans näitä monen kesän biisejä, mutta ekana mieleen tulee kesän 2008 automatkat. Aina ku tän kuulee niin mieleen tulee kuva aurinkoisesta päivästä, mutkaisesta maantiestä, autosta ikkunat auki, heinäpelloista, järvimaisemista ja lehmistä. Pohojammaa on iso ja tasainen! Ja jollain tapaa rakas.
Apuaa... Mitä tää ois ollu, riparikesä, eli 2001? Ai helevetti, että sitä kuvitteli olevansa kovasti täysikasvuinen tuolloin.. Eipä siitä paljon muuta muistakaan :D Dägädägädää vaan ja sillain...
Siinäpä niitä. Asettelu yllättäen raiskautui ihan satanolla, mutta näillä mennään. Tuli hassu olo ku teki tätä. Kaipaan ihmisiä joita en oikeasti kaipaa yhtään, kaipaan paikkoja ja tapahtumia joita ei mitenkään voi saada takaisin. Koskaan.
2005, Oulunsalo. Aika vasta eronnut Hanna, 19v ja peikkokännit. Muistan kuinka kuuntelin tätä biisiä kannettavalla cd-soittimella istuessani viimesessä yöbussissa matkalla baarista kotiin. Aika helvetillisessä soosissa ajoittain. Muistain, kuinka surkea olo oli silloin, mutta nyt olen aika kateellinen silloiselle Hannalle, sen huolet oli aika paljon pienempiä kuin mun nyt. Tää oli myös semmoinen Taneli & Severi (mun ja silloisen hyvin rakkaan ystävättären alter egot) -biisi <3
Siinäpä niitä. Asettelu yllättäen raiskautui ihan satanolla, mutta näillä mennään. Tuli hassu olo ku teki tätä. Kaipaan ihmisiä joita en oikeasti kaipaa yhtään, kaipaan paikkoja ja tapahtumia joita ei mitenkään voi saada takaisin. Koskaan.
sunnuntai 14. huhtikuuta 2013
Rakkaustarina
Mä en koskaan ajatellut julkaisevani tätä, kunhan aikani kuluksi ajattelin kirjottaa tämänki tarinan elämästäni yhteen pakettiin.
Täähän ei varsinaisesti ole perinteinen rakkaustarina, loppu on tavallaan onnellinen vaikka prinssi nyt ei saanutkaan valtakuntaa ja puolta prinsessaa.
Mä en satavarmaksi osaa sanoa milloin tarina alkoi, muistelisin että heinä-elokuussa 2007. Luulen muistavani että oli helvetin kuuma. Se oli joku ihan perusilta viihteellä, ei poikennut mitenkään muista. Paitsi että mulle esiteltiin semmonen poika. Tai mies kai se on, sillon pikkusen vajaa kolmikymppinen. Tosin mun mielestä pojat on poikia siihen asti että täyttävät 40 ja aika monessa tapauksessa vielä sen jälkeenki.
Sillon musta tuntu että se mies/poika/olento/tästä lähtien tässä dokumentissa Mysteerimies ei pitänyt musta yhtään. Ja se oli muuten molemminpuolista se.
Tässä välissä on pakko huomauttaa, että järkytyin iteki ku tajusin etten muista miten ja missä järjestyksessä asiat on tapahtuneet. Miten mä voin unohtaa semmosia asioita?
Kuitenkin, mun ja Mysteerimiehen välit alkoi hitaasti lämmetä. Älkää käsittäkö väärin, nyt älkääkä myöhemmin. Joskus vuodenvaihteessa 07-08 mä sitten huomasin olevani ehkä pikkuisen pihkassa. Hankalaa asiasta teki se, että Mysteerimies oli kihloissa ja minä parisuhteessa. Mun suhteessa tuli isompiakin kriisejä kyllä, mutta en voi väittää että Mr. Mysteerin olemassaolo ei ois vaikuttanu siihen erosin. Mä muuten tiesin jo sillon, että mulla ei oo eikä tuu olemaan mitään mahdollisuuksia ko. herraan, joten ehkä se on ollu mulle vähän niinku joku etäihastus julkkikseen tmv. Sillä erotuksella, että Mysteerimies tiesi/tietää että olen olemassa ja puhui/puhuu mulle.
Mä luulin sangen monesti päässeeni yli ihastuksestani tähän mieheen, aloitin muutamaanki kertaan toisia rakkaustarinoita, mutta mutta... Jotenkin aina päädyin eroamaan, yleensä kuitenkin virallisesti muista syistä kuin Mysteerimiehen takia. En mä sano että ne muut tarinat ois olleet yhdentekeviä mulle, ei todellakaan, niillä tarinoilla ei vaan ollut niin onnellinen loppu. Ja mä kuitenki uskon että ne tarinat ois päättyneet, oli Mysteerimiestä tai ei.
Jossain vaiheessa huomasin että Mysteerimiehen seura helpotti mun oloa vaikeissa tilanteissa. Se vaan osas sanoa ne muutamat oikeat sanat aina. VVL:ssa kirjotinki vuosi sitte solmutilanteessa, että miks mä ees yritän etsiä ratkaisuja muualta, ku tiedän ihan hyvin missä mun ratkaisu lojuu :)
Koskaanhan meidän välillä ei siis ole mitään tapahtunut, enkä mä oikeastaan sitä ole lopulta odottanutkaan. Jossain vaiheessa ajattelin, että tuskin se edes tietää mitä mun mielessä liikkui, mutta tulin sitten siihen tulokseen, että pakkohan sen on ollu se huomata, koska olin siihen mennessä tehnyt kaiken muun paitsi sanonut asian ääneen. Ei se kuitenkaan tyhmä sälli ole, kaikkea muuta. Ja voi muuten olla että oon joskus möläyttänyki asian ääneen, se että mä en sitä muista tehneeni ei tarkota etteikö se vois olla tapahtunut.
Mun ystävät on olleet hieman huolissaan mun ja Mysteerimiehen väleistä ajoittain. Mä tavallaan ymmärrän. Onhan se ollut vähintäänki omituinen ihmissuhde, en väitä vastaan. Multa on kielletty pariin kertaan koko miehen tapaaminen (huonolla menestyksellä). Satun olemaan bumerangien sukua.
Tulipa sitten kuitenkin se päivä ku huomasin että kaikkien vuosien jälkeen mun tunteet on kehittyneet ystävyydeksi. Kai joku käännekohta mun elämässä sekin. Vaati pari drinkkiä alle ennenku sain kerrottua sen Mysteerimiehelle. Sillä että oisin millään muotoa tilivelvollinen, mutta mä halusin kertoa. Sanamuotoa mä en muista, mutta sisältö oli jotakuinkin "nyt ku pystyn sanomaan tämän vilpittömästi ja ilman taka-ajatuksia, niin haluan sanoa että oon onnellinen ku olet mun elämässä." Sain mä vastauksenki, on kuulemma molemminpuoleista. Taisin sillä hetkellä olla onnellisempi ku kertaakaan aiemmin sen miehen toimesta.
Teoriassahan tarina kai tavallaan jatkuu, onhan mulla Mysteerimiehessä ystävä, joka osaa halata niin että synkinkin päivä alkaa näyttämään valoisalta. Tässä tarinassa prinssillä oli prinsessansa jo alussa, ja on edelleen. Rehellisesti mä voin sanoa, että mä olen onnellinen siitä että heillä on toisensa.
Tässä tarinassa ei ole järjen hiventäkään! Ehkä mä koitan jättää niin paljon henkilökohtaista pois, ja vaikea näin pitkää aikaa on paketoida yhteen tai edes kahteen postaukseen. Lähinnä kai mä kirjotan tätä ylös vaan siks, että mua hämmentää itseäkin se, että kuinka kauan oon pystyny pitämään hengissä tunteen semmoista ihmistä kohtaan, joka ei millään muotoa vastaa mun tunteisiin.

maanantai 18. maaliskuuta 2013
Arkeologiaa.
Harjoitin muinaisjäännösten tutkimista ajatuksissa ja päädyin maaliskuuhun 2002. Jotenki nykyinen tilanne muistuttaa mua siitä, kun kohtasin mun ensirakkauden.
Mä olin silloin viistoista, kahta kuukautta vailla kuustoista. Olin käymässä mun siskon luona eri paikkakunnalla, ja se sitten illalla ehdotti että mennään piipahtamaan sen kavereiden luona. Tuumasta toimeen.
Se poika oli silloin kahdeksantoista, semmonen leveäharteinen mustiin pukeutunut blondi. Vielä tänäki päivänä mietin että mitä se sillon näki minussa, epävarmassa teinitytössä. Vaan väliäkö sen, se oli molemminpuolista. Ilta kului ja puolenyön aikaan äiti alko kaipailemaan mua. Siskon kans todettiin, että sorry pojat, nyt on lähdettävä, sillä me muututaan puolenyön jälkeen kurpitsoiksi. Sain mä sen pojan numeron kuitenki, ja sitten piti mennä.
Me tavattiin heti seuraavalla viikolla. Se haki mut koululta. Kuin siistiltä se tuntui silloin, koulukiusatusta tytöstä, kun sen näkönen tyyppi tuli (omalla) AUTOLLA nappaamaan koulun pihasta ja pussasi varsin näkyvästi.
Me molemmat asuttiin silloin vielä vanhempien luona, ja välimatkaa oli useampi kymmenen kilometriä, joten meidän deittailu ei mennyt kauhean fyysiseksi. Yhtä kertaa lukuunottamatta, mun ensimmäistä. Siitä sitten sen enempää.
Mehän siis ehdittiin seurustella pikkusen vajaa kaks kuukautta, ennenku homma sitte levisi käsiin. Poika jätti mut, todeten että meistä ei koskaan voi tulla mitään, ja että tän on loputtava ennenku käy kipeää. Mikä oli minusta (jo silloin) maailman paskin tekosyy. Mä olin nuori ja naiivi ja ehdottoman varma siitä että rakastin. Ja olin valmis antamaan kaikkeni, että sen suhteen ois saanu jatkumaan ja oltas voitu olla onnellisia. Mikään ei oo oikeastaan nytkään toisin, paitsi että en ole enää nuori.
Mä täytin 16. Sain peruskoulun päästötodistuksen. Aloitin kesäloman. Löysin minussa piileskelleen metallitytön. Ja ikävöin, ikävöin niin saatanasti. Yksikään toinen vastakkaisen sukupuolen edustaja ei tuntunut miltään, vaikka niitä koitettiin mulle tyrkyttää. Ehei, mä tiesin varsin hyvin mitä halusin, en vaan tiennyt miten sen saisin.
Tuli juhannus, ja yhdet helvetinmoiset teiniangstikännit. Ja tais olla mun elämäni ensimmäinen humala-itku-parku-"ota-mut-takas" -puhelu... Poika lupas soittaa kohta takas. Ei kuulunut aamuun mennessä.
Jotenki tähän kuvioon liittyi sitten se, että se vaihtoi numeroa tai kadotti puhelimen tai muuta vastaavaa, ja mä luulin kadottaneeni yhteyden. (Ja myöhemmin mulle selvis että mulla oli koko ajan puhelimessa numero josta oisin hänet tavoittanut...)
Heinäkuun puolivälin paikkeilla tein sitten sen minkä parhaiten osaan, eli otin nöyränä tyttönä kynän kauniiseen käteen ja pistin paperille kaiken, mitä mielessä asian tiimoilta liikkui. Pari päivää keräilin rohkeutta ja sain sitten sen paperin postiinkin. Ja karkasin Turkuun jänskättämään ja ottamaan vähän etäisyyttä. Ja sinnehän mun matka jälleen kerran vie parin viikon päästä.
Aikanaan sitten palasin Ouluun, ja yhä edelleen ikävöin niin helvetin paljon.
Mä muistan vieläki elävästi sen illan, elokuun 1. päivän, köllötin kotona sohvalla, katoin telkkarista jotain yhdentekevää ja tekstailin kaverin kans, kun mun puhelin soi. Ja kukas se sieltä soittikaan? Puolitoista kuukautta "mä soitan sulle kohta" jälkeen. Mä tietysti vastasin. Poika alotti puhelun nätisti "sä et ehkä usko tätä mutta mulla on ollut sua ikävä" ja jossain vaiheessa sitten "jos mä tulen hakemaan sut, niin lähdetkö mukaan?" Niinpä Hanna kuustoista vee kirjotti vanhemmille lapun että tuli lähtö, puki päälle ja kipasi maantien varteen odottamaan prinssiä saapuvaksi. Tovi piti odottaa, mutta kyllähän se punainen paholainen sitten ilmestyi. Poika hyppäsi ulos kun auto vielä liikkui, ja syöksyi ottamaan mut syliin.
Mä rakastan onnellisia loppuja. Vaikka alkuhan tuo sitten kuitenki oli, me alettiin seurustelemaan uudestaan ja yhteiseloa jatkui kaks vuotta. Syksyllä 2004 tiet erosi, ja näin kaukaa taakse päin katsoessa se tuntu helpolta. Tai helppo on ehkä väärä sana, ei eroaminen oo koskaan helppoa. Mutta semmonen että ei kaduttanut, eikä tuntunut että on turhaan tuhlannut aikaa. Me käytiin yhdessä läpi paljon, ja ehkä siihen hetkeen me oltiin oikeat kumppanit toisillemme jakamaan ne kokemukset.
Tätä tarinaa ei oo muistaakseni koskaan aiemmin kerrottu tälleen "yksissä kansissa" ja tuntuu hassulta nähdä reilut 2,5 vuotta tiivistettynä tälleen. Mitään varsinaista opetustakaan mä en tästä nimeä, ehkä joku osaa sen itse tekstin seasta napata.

lauantai 2. maaliskuuta 2013
Hyvällä tai pahalla.
Mä tiedän että ei pitäis kaivella vanhoja, kun asiat on jo sovittu ja tavallaan unohdettu, joten anteeksi asianosaisille että otan tän esille. Oon vähän pohtinut yhtä juttua, jonka eräs tärkeä sanoi kauan sitten kun oli riitatilanne. Siitä että mä luulen ja kuvittelen saavani aina mitä haluan. Tai enemmän ehkä "kenet".
Asian aikanaan tullessa esille mä en mitenkään päin voinut myöntää sitä. Pois se minusta. Nyt ku jälkeenpäin ajattelee, niin murunenhan oli enemmän kuin oikeassa.
Niihin aikoihin mä olin ihan järkyttävän itsevarma. Päällepäin. Sisältä tosin ihan silppuna, mutta peittelin sitä viimeseen asti, ja pyrin olemaan niin vahva, itsetietoinen ja ylpeä kuin mitä ikinä kykenin näyttelemään. Ja taistelin niin helvetisti että saisin sen minkä tahdon. Eihän siitä aina mitään tullut, mutta hämmentävän usein kuitenkin. Tässä vaiheessa voinen jo tunnustaa, että mulla oli taipumusta semmoseen "hyvällä tai pahalla" -ajattelutapaan. Nyt kun ajattelen, niin ehkä just siks että peittelin säröjä itsessäni, koska en mä nykyään kykenis tavoittelemaan haluamaani ihan millä tahansa keinoin. Pistää miettimään, että halusinko vuosia sitten aina edes oikeasti sitä mitä kurottelin, vai halusinko mä vaan näyttää itselleni että pystyn siihen. Kyllä, tunnen itseni aika kurjaksi ihmiseksi näin jälkeenpäin. Nyt ainakin ajattelen, että jos saisin sen mitä haluan, niin saisin sen rehellisistä syistä, siks että minä olen minä, enkä siksi että olen kykenevä vitunmoiseen vehkeilyyn ja juonitteluun.
Nykytilanteessa mä en vois ehkä ikinä katsoa itseäni silmiin, jos mulla yhtäkkiä ois jotain mitä oon saavuttanu valheellisella viettelyllä. Tuntisin itseni kurjaksi huijariksi. Ties vaikka tämä ois taas joku kasvupyrähdys ihmisenä. Kun huomaan että oon mieluummin oma itseni, virheineni ja heikkouksineni, ja niiden takia ainutlaatuinen. Ja ehkä joskus joku näkee niiden virheiden ja heikkouksien taakse.

maanantai 25. helmikuuta 2013
Alemmuuskompleksi.
Siihen nähden että musta tuntuu tällä hetkellä iahn todella hyvältä olla just minä ja just mun ruumiissa, niin silti alitajunnassa on joku ääni, joka syöttää mulle ihan jäätävää itseinhoa. Ei se onneksi koko aikaa onnistu. Mutta sitten kun onnistuu, niin olo on hetken niinku ois lyöty märällä lapasella naamaan. Lujasti.
Mulla on kai joku ikäkriisi piilemässä. Täytän kuiten tänä vuonna 27, ja mitäs mä olen näinä vuosina saanut aikaan? En ihan yhtään mitään. Tai siis, yhteiskunta tuntuu olettavan että tässä vaiheessa mulla pitäs olla ainakin yks tutkinto alla, mielellään kaks tai kolme, omistusasunto, mun pitäs olla naimisissa tai vähintään suunnitella häitä ja olla ensimmäistä, toista tai kolmatta kertaa äitiyslomalla kivasta, hyvin palkatusta ja vakituisesta työstä.
Mä en ole koskaan ollut mitenkään häävi ja kunnianhimoinen opiskelija. Ja tuntuu että se on ainoa millä on nykyään merkitystä. Enkä mä vaan ole sellainen. Mä olen yrittänyt. Niin kovasti. Musta ei vaan ole sellaiseen. En varsinaisesti oo ylpeys äidilleni. Tai kenellekään muullekaan sen puoleen, jos tarkoiksi aletaan.
Toki mä tajuan sen, että tarttis olla töitä että vois elää niinku tahtoo (vaikka kai toiset tahtoo elää eri tavalla) ja mitä paremmin koulutus mätsää duunin kans niin sen tuottavampi on lopputulos kaikin puolin, mutta ilmeisesti meitä kaikkia ei ole luotu siihen putkeen. I wish I was.
Mua ahdisti ihan kamalasti peruskoulun loppuvaiheessa se, että mun ois muka pitänyt tietää mitä haluan lähteä opiskelemaan ja mitä haluan elämältä. Niihin aikoihin mun kaikki energia kului siihen että selvisin päivästä seuraavaan, ei mulla ollut aikaa miettiä mitään niin abstraktia asiaa kuin tulevaisuutta. Mä sitten kuitenkin lähdin opiskelemaan, psyykkasin itteäni olemaan reipas ja motivoitunut, ja puolen vuoden jälkeen romahdin henkisesti. Suorituspaineet ja stressi ja jatkuva ruoskiminen sen kai tekee, että mulla alkaa napsahtelemaan päässä ja oma pieni maanpäällinen helvetti on valmis.
Suuri osa ihmisistä mun ympärillä on käynyt (tai käy parhaillaan) koulunsa kiltisti ja on onnistuneet elämässä. Ja jos on tuntunut raskaalta, niin ne on jatkaneet siitä huolimatta. Miks muut on vahvempia ku minä? Missä kohtaa mun ohjelmoinnissa tuli virhe? Miks mun tahdonvoima ei riitä olemaan nyky-yhteiskuntaan kelvollinen ihmisyksilö? En mä jaksais uskoa että koko solmu ois seurausta vaan siitä että sattu osumaan mun kohdalle jaossa tuo kakssuuntanen. Ja tunnen kuiten useita joilla on sama diagnoosi, ja paremmin ne on silti hoitaneet elämänsä ja asiansa kuin minä. Oonko mä syntynyt häviäjäksi? Vai oisko se asia toisin, jos mut ois kasvatettu eri tavalla? Jos mulle ei ois aika varhaisesta vaiheesta asti sanottu että musta ei ihan varmasti koskaan tule mitään millä on arvoa. Ja ennenku joku vingahtaa jotain "tee asialle jotain vain näyttääksesi niille", niin haistapa vittu. Ei onnistu. Tää on niitä asioita joissa on niin perkeleen helppo huudella hyviä neuvoja, mutta SÄ et ole mun kengissä. Ja jos oisit niin sä oisit luultavasti varastanu ne.

sunnuntai 24. helmikuuta 2013
90100.
Vaihteeksi iski aivan älytön kaipaus tuonne maaliskuu 2007 - maaliskuu 2009 -välille. Ne pari vuotta vietin mun rakkaimmassa asunnossa so far, pikku yksiössä tuossa keskustassa. Niihin vuosiin verraten mä tunnen itteni järisyttävän yksinäiseksi. Kaks vuotta joiden aikana ei olis varmaan tarvinnu olla hetkeäkään yksin, jos ei olis halunnut. Yllättäen, ku asui keskustassa niin piisasi niitä vieraita. Vaikka kyllä mä tiedän että joitain ihmisiä näin vain siksi, että satuin asumaan hyvällä paikalla, ei niinkään siksi että ne ois nauttineet mun älyvapaasta seurasta.
Vaikka asiat on tänä päivänä monelta osin huomattavasti paljon paremmin kuin silloin, niin joitain juttuja kaipaan niiltä vuosilta. En sitä tajutonta juopottelua tai sitä että kaks viikkoa kuukaudesta joutui syömään nuudeleita ja puoliraakoja kalapuikkoja (vaikka ei ne sillon ollu raakoja ku Kati oli remmissä), vaan tietynlaista vapautta. Sitä että pystyi valvomaan yökaudet ystävän/ystävien kans ja puhua, puhua, puhua ilman mitään häiriötä.
07-08 mä olin osana aivan uskomattoman upeaa neliapilaa. Ajoittain myös kolmiapilaa, ei me ihan aina kaikkea tehty nelistään. Kyllähän tytöt on mun elämässä edelleen, vaan ajat ja kuviot on muuttuneet. Mä kaipaan niin kauheasti Sannaa huutamaan mun parvekkeen alla "äiti mulla on nälkä, heitä avain!", Niksua paukuttamassa mun ovea ja karjumassa "päästä sisään, mua kusettaa" ja Reettaa imitoimassa humalaista lokkia. Niihin aikoihin taisin uhata että jos joskus saan tyttölapsen, niin nimeksi tulee Sanna-Reetta Nicole. Sen verran tärkeitä ne tyttöset mulle oli. Tai siis ovat kyllä edelleen. Olin myös niihin aikoihin kihloissa, ja nämä neitokaiset ois olleet mun morsiusneitoja tai jotain kukkaistyttöjä ilman kahta puhetta. Eikä kai sitä tiedä vaikka joskus oisivatkin.
Mä oon joskus aiemminki vollottanut vanhojen kaveriporukoiden perään, mutta tänään kaipaan tätä kokoonpanoa eniten. On ihan hulluna ikävä. Sitä miten saatettiin vaan lojua tuntikausia mun kämpillä, kuunnella musiikkia ja jutella ihan kaikesta. Mulla oli vieraskirja siellä, nämä ei yleensä edes kirjottaneet siihen, koska se ois täyttyny välittömästi. Jotain sentään joskus.
Eikä ne ikinä soittaneet mulle. Ne vaan jotenki aina... ilmestyi mun luo. Sitä kai mä kaipaan eniten. Että ois ihmisiä, jotka tietää että mä olen olemassa heitä varten sillon kun ne mua tarvii, ilman ajanvarausta. Aina ei ole edes pakko tarvia, oon heitä varten silti. Ja jotka ajattelis minusta samoin.
Vaan kerrohan, just sinä, siellä koneen äärellä, mikä sut saa lukemaan tätä blogia? Tuutko facebookin kautta ku spämmään blogia sinne, vai jostain muualta? Ootko joku hullu stalkkeri jota kiinnostaa mun ajatukset pikkusen liikaa? Mua ihan oikiasti kiinnostaa että miksi tuo kävijälaskuri senku raksuttaa. :) pliiiiiis, jätä kommentti <3

tiistai 19. helmikuuta 2013
Rumaa tekstiä.
Nyt tulee sitten kasapäin masentavaa ja angstista paskaa. Mä en oo ihan kauheasti tästä kyseisestä aiheesta puhunut, ei nimittäin ole helpoimmasta päästä. Varsinkin kun vastaanotto on muutaman kerran osoittautunut... No, nätisti sanottuna ei kovin ymmärtäväiseksi.
Mulla on ajoittain taipumusta sellaiseen, mitä tuttavallisesti kutsun verilöylyksi tai teräaseonnettomuudeksi. Osaatte varmaan päätellä jo. Viime aikoina sitä on kiitos taivaan ollut ilmassa vähemmän, mutta kylläpä mä itseni tunnen, en mä siitä täysin ole päässyt. Mä tiedän varsin hyvin että tämä mun kyseinen tapa on kaikin puolin aivan perseestä eikä palvele millään tavalla mitään hyvää pitkällä tähtäimellä. Helpottaa vaan hetkeksi. Jonka lisäksi satutan sillä mun ympärillä olijoita ihan helvetisti. Joskus vaan toivoisin että ympärillä olijat muistais sen, että en minä sitä ilokseni tai heidän kiusaksi tee. Kyllä se vaatii melkoset henkiset paskafiilikset ja kipeää tekeviä ajatuksia, että tarvii napata lähin terävä kapine hätiin. Nimittäin mulle on eräs HYVIN läheinen henkilö sanonut "älä tee noin, kun mulle tulee paha mieli". Nii-i... Kuten kuvasta näkee, niin mä olen ihan uskomattoman riemukas ku pitää itteä raadella.
Viimesestä helvetin suuresta verilöylystä on jo vuosia. Se oliki melkein koko asunnon kattava... Anyway, ensimmäinen paikalle saapunut suhtautui asiaan oikein hyvin. Ensimmäinen (ja muistaakseni aika lailla ainoa) kommentti oli "minunko tämä pitää siivota?" Siinä tunsi tyttö totta vieköön itsensä tärkeäksi.
Hitto tää on muuten vaikeaa.
Viimesimpään ei oikeastaan liity mitään terävää (jos viinaa ei lasketa, ja paria teräväpäistä tyttöä) vaan melko tujusti lääkkeitä. En mä sitte tiiä oisinko tässä ilman tyttöjä. (Jos joku heitä haluaa kiittää niin jos nätisti kysyy niin saatan kertoa ketkä on kyseessä) Ne olikin sitten riemukkaat 26-vuotissynttärit ne. Vähän ennen juhannusta kerroin henkilölle X tapahtuneesta. Ja sain vastaukseksi hyvinki paskasen naurun.
Tuossa nyt muutama syy siihen miks tää on mulle aika arka aihe.
Vaikka tuskinpa kukaan itseään raateleva sääliä haluaa. Omalta kohdalta voin sanoa että kun pysyn synkassa ympäristön kans niin tilanne ei pääse kovin pahaksi.
Joten kai joku ympäripyöreä neuvo vois olla, että jos lähipiirissä on tämmöseen perseilyyn taipuvaisia palleroita, niin jokainen kai omalta osaltaan vois auttaa tilanteen hallinnassa muistuttamalla itsetuhoista henkilöä siitä, että se on arvokas ja tärkeä ja että se ei ole yksin. Tai ainaki jos tietää olevansa kyseisenlaiselle tärkeä, niin ei ainakaan hylkää sitä tai ole yleisesti kusipää.
No, ainaki minä koen olevani turvassa niin kauan ku tunnen olevani rakastettu.
Loppua kohti tekstiki vähän piristy, mutta siitäki selvitään tällä kauniilla kappaleella. Enjoy!

maanantai 18. helmikuuta 2013
Levoton yö takana, toinen edessä.
Kulutin monta tuskallista tuntia pötköttämällä sängyllä puhelin kädessä, alotin viestin noin miljoona kertaa ja pyyhin pois yhtä monesti. Ja hakkasin itseäni päähän henkisellä baarijakkaralla. Miks on niin helvetin hankalaa olla nainen?
Mun elämä ois ainaki uskomattoman paljon helpompaa, jos KERRANKI tämän yhden asian suhteen osaisin tehdä niinku ite aina pyydän muita tekemään. Niinkin yksinkertanen juttu kuin sanoa ihan kiertelemättä mitä on mielessä. Tälleen sanottuna kuulostaa todella helpolta hommalta, mutta ei ole. Kaikkea muuta.
Sitten kun en saanut unta niin tuli mietittyä kaikenlaista mitä on tapahtunut. Noin vartin välein miettimisen lomassa otin puhelimen kauniiseen käteen, kirjotin pari sanaa, sitte haukuin vähän itseäni ja sulloin puhelimen tyynyn alle. Helvetin helvetti. Sitten vaan kello oli yhtäkkiä niin paljon, että oisin tuntenu itseni typeräksi jos oisin lähettänyt yhtään mitään. Ja nyt on aamu, ja tunnen itseni ihan järkyttävän kammottavan typeräksi. (Ei, mä en ole vieläkään lähettänyt sitä viestiä. Saati kirjottanu sitä loppuun.)
Joskus muutama vuosi takaperin oli vähän taistelua tuosta suoraan sanomisesta. Sillä kertaa kyseessä oli puhdas (tai tarkemmin ajateltuna, aika hemmetin likasta peliähän se oli) akkadraama. Kun suoraan sanominen ja päin naamaa vittuilu kuiten on kaks eri asiaa, ja niissä vieläpä on aika selkeitä eroja. Vähän ku rakentavalla kritiikillä ja tahallisella loukkaamisella. Joo-o, mulla on ollu itellä taipumusta olla yks pikku perkele ku olen sille päällä sattunut, mutta toivon mukaan oon ees pikkusen kehittynyt... Kyllä mulla on paha mieli joistain jutuista, mitä oon joutunu sanomaan suoraan, turha kuvitella ettei olis. On mullakin tunteet ja omatunto, vaikka jotku ilmeisesti luulee ettei olis. Tunnepuolen takiahan mä tätä kirjotanki, ja pyörin tyhmänä sängyssä saamatta unta.
Ehkä otsikon ois pitänyt olla "ikävää ja insomniaa"?
PS: löysin jotain viihdyttämään mun unettomia öitä. Paha vaan että Pretty Little Liars koukutti niin, että pakko kattoa muullonki ku öisin. Suosittelen.

sunnuntai 20. tammikuuta 2013
Nukkumisen sietämätön vaikeus. Tai vittusaatana.
Kello oli lähempänä aamuneljää kun kirjotin tätä luonnosta, ja unestahan ei siis tietoakaan. Ihan tuttu kuvio.
Minähän en oo siis vuosiin nukkunut luonnollisia yöunia. Tämä on ehkä mun olemassaolon suurin kirous. Mä luulen että moni muu asia tuntus paljon helpommalta jos tän nukkumisjutun sais järjestykseen. Mun nukkumatin nimi on Ketipinor (jonka alter egoja on Quetiapin Mylan ja Seroquel) ja annostus 100mg vuorokaudessa, ja hätätapauksissa saan nostaa 300mg jos siltä tuntuu. Muita lääkkeitä en säännöllisesti syökään, ja sen huomaa. Onneksi muuten tosi harvoin tarvii ottaa äkäsempää annosta tätäkään.
Tokihan aina voi YRITTÄÄ nukkua ilman nappuloita. Siinä on vaan se ongelma, että vieroitusoireet tulee paljon ennen kuin uni. Viimeksi ku yritin olla pidempään ilman lääkkeitä, niin olin sen verran pois kartalta viekkareiden takia, etten osaa kertoa oloista. Viikon sitä kuitenkin kesti, ja sen aikana korkeintaan 6 tuntia torkkumista ja levotonta horrosta. Sitten oli pakko myöntää oma heikkous ja ottaa lääkkeet. Sen jälkeen on ollut muutamia kertoja, jolloin lääkkeiden otto on syystä tai toisesta viivästynyt, ja ihan kiitettävät antipärinät siitä tulee. Palelua, vapinaa ja jostain helvetin syystä hammassärkyä. Vaikka... No, yleensä mun mielestä lääkkeiden syömistä viivästyttäneet syyt on erinomaisen hyviä sillä hetkellä. Mun lääkkeissä on vielä sekin iloinen puoli että ne aiheuttaa jäätävät mässyt. Sen huomaa.
Nukkumisolosuhteilla ei varsinaisesti ole tekemistä mun nukahtamisen kans. Kestän valoa ja meteliä, kunhan lääkkeet alkaa vaikuttamaan niin nukahdan yleensä kyllä mihin ja milloin tahansa, mutta pari omituista solmua mulla on. Molemmista olen kohdannut yhden poikkeuksen, hämmentävää kyllä samassa ihmisessä. Mutta yleensä ottaen mä en pysty jakamaan samaa peittoa toisen kans, enkä pysty nukahtamaan, jos musta pidetään kiinni. Ja vaikka muuten kestän äänihäiriöt, niin kuorsaaminen on poikkeus. Mä oon kehittäny kuorsausmökötyksen niin pitkälle, että itelläki vaan lähinnä naurattaa. Oon myös keksinyt siihen instant-ratkaisun. Kuorsaavassa seurassa mä nukun kuulokkeet korvissa. Joku kerta mä vielä kuristun niihin.
Lääkkeet on myös syy siihen, miks päiväunet ei oikein ole mun juttu. Mä en vaan osaa.
On toki tilanteita joissa on helpompi nukahtaa kuin toisissa. Niinku esim. tuoreeltaan ihastuneena oon hyvinkin saattanut torkahtaa toisen kainaloon, ja tuhista hyvinkin tyytyväisenä sen parikin tuntia. Sitten taas kun murheita ja stressinaiheita kertyy, niin se on bye bye nukkuminen.
Mun ongelma siis on nukahtaminen. Sitten kun se on saatu pois alta niin mä kyllä nukun hyvinkin sujuvasti, ja nukahdan uudelleen, jos joku kehtaa häiritä mun unia. Tästäkin olisi olemassa elävän elämän esimerkkejä kasapäin, mutta nostetaan nyt esille eräs aamu lokakuussa 2009, jolloin eräs insinööri heräsi mun luota, koetti herätellä mua kohtalaisen turhaan, luullen että tämä oli nyt sitten tässä. Mun kommentti oli unensekainen "Jätä sun numero, mä soitan kunhan herään." No, tässä mä olen nyt. Toistaseksi ainakin.

Mielenterveysongelmat,
Yleinen pohdinta
lauantai 5. tammikuuta 2013
2012.
Lady Satinilla (Enchantment of Satin) oli tällainen kiva kysely, ja päätin itsekin pistää viime vuoden nättiin pakettiin.
Kuka oli paras uusi tuttavuus?
En ehkä halua nimetä vain yhtä, oon tavannut männävuonna aivan uskomattomia ihmisiä ja olen onnellinen että he ovat tänäkin vuonna mun elämässä. Mä myös luulen että he itsekin sen tietävät. Kiitos <3
Teitkö jotain mitä et ole ennen tehnyt?
Hmm. Varmaan moniakin asioita, mutta jostain syystä mieleen on jäänyt se ku kiehuttelin muurahaisia elävältä. Ja olin kaasona.
Oletko seurustellut vuonna 2012?
Kyllä.
Paras muistosi kuluneelta vuodelta?
Taas aivan älyttömiä määriä kivoja juttuja tulvii mieleen! 2012 tapahtui tosi paljon, mutta niputan nyt yhteen kaikki ihanat hetket mulle tärkeiden ihmisten kans. Sekä kesän festaritouhut.
Muutuitko?
No kukapa meistä ei. Mä jouduin tekemään joitain isoja päätöksiä, joiden myötä joutui ainakin ajattelutapoja muuttamaan, ja miettimään mitä ihmisiltä haluaa, ja mitä ne haluaa minulta.
Opitko uusia taitoja?
Jos en muuta niin ainaki festaribaaritoimintoja.
Hankitko tatuointeja tai lävistyksiä?
En ensimmäistäkään. Tarkoitus oli ottaa ensimmäinen tatuointini, mutta se sitten aina jotenkin jäi.
Tää on muuten Miian (Another Day, Another Way) piirtämä. Kiitos <3 Selekään sille joka tämän nahkaansa hakkauttaa ennen mua. Jumalauta.
Synnyttikö kukaan läheisesi?
Synnytti. Kati pukelsi sisuksistaan mun haltijakummipojan <3
Missä maissa kävit?
Kurikassa. Enough said.
Vuoden suurin saavutus?
Varmaan juurikin nämä nimeltämainitsemattomat suuret päätökset joita tein. Ja hei, tämä bloginkuvatus!
Paras asia jonka ostit?
APUA!
Vois kai laskea tietokoneen, mutta en sitä fyysisesti itse ostanut. Vastaan silti.
Mistä innostuit eniten?
Bloggaamisesta ja festareista.
Mieluisin tv-sarja kuluneena vuonna?
Meikä ei oo ihan kauhiana mittää kattonu.
Paras musiikillinen löytö?
Mitä halusit ja sait?
No kai sen tietokoneen nyt ainaki. Ja helvetisti paljo suuremman nukkekokoelman kuin mitä mulla oli vuosi sitten :)
Mitä halusit, mutta et saanut?
Se kämppäasia taitaa olla suurin.
Mitä teit syntymäpäivänäsi?
Meillä oli kemut kotona, siirryttiin baariin, oli kivvaa ja loppuillasta tuli tappelu. Peruskuvio.
Miten kuvailisit pukeutumistasi vuonna 2012?
Älyttömän paljon rennompi kuin aiemmin. Toki tarpeen vaatiessa tälläsin ihan kunnollakin, mutta vuonna 2012 ikäänkuin löysin farkut uudestaan. Joku kuvaili mut myös transformeriksi, koska ikinä ei voi ennustaa että minkä näkösenä ilmaannun mihinkin. Ja taas, koska en ikinä laita kauhiana kuvia tässä blogissa (ja rakastan omaa naamaani...) niin nyt niitä tulee.
Jalometalli -12
Nollaustreffit jalon jälkeen.
Tivolipäivä ja nallekonit.
Nää ehkä kiteyttää tän mun vuoden pukeutumisen. Mutta koska oon tällännykki niin vielä
Halloween part 1.
Halloween part 2.
Mitä sellaista haluaisit vuonna 2013 mikä jäi saamatta 2012?
Hemmetin vaikia kysymys. Tai no hemmetin vaikia keksiä korrektia vastausta... No sen kämpän nyt muunmuassa. Se ehkä on se isoin. Se mitä siitä seuraa on toinen tarina.
Tunnisteet:
Haasteet ja palkinnot,
Kuvia,
menneisyys
torstai 3. tammikuuta 2013
Yökylästelyä.
(tää kuulostaa aluksi omituiselta, loppua kohti selvenee)
Yks asia mikä on tätä nykyä mun elämässä ihan liian harvassa, on yökyläily ystävän luona. Varsinkin mun keskustan-kämpän aikoina yökyliä oli paljon puolin ja toisin. Varmaan sekin tekee osaltaan että ite on parisuhteessa, samoin erinäiset ystävät, niin ei ole sitä ns. "omaa" aikaa ja tilaa. Vaikka insinöörillä on ihan supertehokas läpäläpä-suodatin, niin ei tunnelma ole siltikään sama kuin vanhoina hyvinä aikoina. Entisaikojen yökyläilyt (nyt siis puhun kuitenkin täysikäisyyden tältä puolelta) oli sitä aamuun asti juoruilua ja kikattelua ja yleistä häröilyä, jota ei oikein voi harjoittaa jos asunnossa on "ylimääräisiä". Yleensä kun nuo puolisonkuvatukset ei ole ihan perillä kuvioista, ja kehtaavat haluta nukkumaan hävyttömän aikaisin eivätkä kestä tihinää ja kikatusta.
Tuossa parinkympin hujakoilla yökyläilyt piti aika usein sisällään kohtuutonta alkoholinkäyttöä, mutta yleensä enemmän saunaa/kylpyä, hierontaa, hiusten harjaamista (sata harjanvetoa, niinku prinsessojen kuuluu), aamutunneille jutustelua ja yllättävän usein tappokorkeilla koroilla tepsuttelua sisätiloissa. Naapurit toki arvosti, mutta eipä se silloin kiinnostanut.
Viime viikonloppuna sain vihdoinkin soviteltua aikataulut yhteen Katin kans, ja lähdin yökyläilemään. Alunperin tarkoitus oli tehdä konvehteja, väsätä kynsiä ja saunoa. Kaks kolmesta on kuitenkin ihan hyvin, kynsijutut sai jäädä tulevaisuuteen. Parasta kyläilyssä oli luonnollisesti jutustelu. Muisteltiin menneitä, mietittiin nykytilannetta ja suunniteltiin tulevaa. Viimeisimpänä ennen nukahtamista pohdittiin sitä että jotkut ihmiset muistuttaa aivan älyttömästi tiettyjä vaatekappaleita. Esim. eräs miespuolinen ystävä on ihan kuin Sloggin alushousut, mukava, erinomaisen miellyttävä, eikä edes varsinaisesti järkyttävän ruma, mutta ei vaan ole mitenkään päin seksikäs eikä herätä kuumia tunteita. Toinen poikatuttu puolestaan on kuin pikkuruiset seksikkäät pitsipöksyt, kiva katella mutta pirukaan jaksa kovin kauan hengata sen kans ku se ei oikein jaksa olla miellyttävä. (itehän olisin semmoset vanhanajan puhvipöksyt halkiolla, perkeleellisen epäkäytännölliset nykyaikana, mutta jollain sairaalla tavalla viehättävät.)
Onneksi tälle vuodelle on luvassa vielä ainakin yksi yökyläily!
Joku ehkä saattoikin tajuta että kyseessä on taas luonnos, joka on jäänyt pyörimään ja unohdettu. En kuitenkaan jaksa alkaa sen kummemmin tätä muokkaamaan, kun ajatukset itsessään vielä kuitenkin on sitä mitä ajattelen. Mä pidän yökyläilystä. Ja valvomisesta. Laatuaika ystävien kans on jotain mitä mä tarvisin enemmänkin.
Jos sä oisit vaatekappale niin mikä olisit ja miksi?
keskiviikko 19. joulukuuta 2012
Vähän joulumuisteloita ja muuta.
Kellarikerho on nyt sitten ohi siis, perjantaina oli viimeinen päivä ja edustuslounas porukalla. Tekis mieli sanoa että ei tule ikävä, mutta se ois valetta. Jollain perverssillä tavalla tietynlainen haikeus jäi, olihan se yhenkaltanen seurue sekin. Mutta! Huomenna on vielä yks isompi häppeninki ja sitten voikin keskittyä ihan täysillä parin viimesen päivän joulunodotukseen, sulloa joululahjat ja koira autoon ja eiku nokka kohti anoppilaa.
Tästä tulee mun neljäs joulu insinöörin vanhempien luona, ja alkaa pikkuhiljaa tuntua perinteikkäältä. Minä ja insinööri tutustuttiin lokakuun puolivälissä vuonna 2009 ja jo samana jouluna tulin kutsutuksi anoppilaan. Vaikka mä oon yleensä aika kiittämätön tapaus niin tästä voisin kyllä kiittää.
Vuosien 2003-2008 joulut mä olen ollut aika eksyksissä. Mikään joulunviettopaikka ja -tapa ei noiden viiden vuoden aikana tuntunut ihan täysin oikealta.
Mä olen muuttanut mun lapsuudenkotiini noin 1-vuotiaana enkä näin ollen ihan älyttömästi eka vuosista muista, mutta samalla tutulla ja turvallisella kaavalla joulu meni aikalailla aina. Tiesi että joulu alkaa siitä kun otettiin joulukoristelaatikko yläkaapista.
Mummu (äidinäiti) haettiin aina aatonaattona yökylään, se auttoi mua ja mun veljeä koristelemaan kuusta (jonka isä kävi päivää-paria aiemmin kaatamassa tontin laidalta) ja äitiä paistamaan kinkun. Yks suloisimpia muistoja lapsuuden jouluista on ehkä se kun ei aatonaaton iltana tahtonut saada unta, ja pikkuhiljaa se kinkun tuoksu alkoi leijumaan minunkin huoneeseen. Sitten tiesi että kaikki on niinkuin pitääkin ja saattoi nukahtaa. Parhauttahan on tuntea se kinkun tuoksu kun aattoaamuna herää. Nykyäänkin kinkuntuoksu-herätys tekee turvallisen olon.
Aattona meillä perinteisesti pällisteltiin lastenohjelmia (paitsi muorin piti saada katsoa Kauniit ja Rohkeat), käytettiin isän äitiä hautuumaalla ja tietenkin odotettiin jännäkakat pöksyssä pukkia. Äidin veli perheineen tuli meille aattona iltapäivällä ja siinäpä alkoikin olla kokoonpano kasassa. Muutamana jouluna muistan olleen poikkeuksiakin, mutta yleisin oli tämä.
Lapsuudenkodissa meillä oli puusauna ja meillä saunottiin muutenkin tosi paljon, joten joulusauna oli ihan ehdoton. Oon kuullut villejä huhuja että silloin kun mä olin ihan pieni niin pukki onnistui jotenkin AINA ajoittamaan saapumisensa just siihen että muksut oli saunassa.
15 vuotta tiettyä joulukaavaa aiheutti sen, että kun mun vanhemmat sitten erosi niin jouluperinteetkin heitti kuperkeikkaa. Ei ollut mitään pysyvyyttä eikä perinnettä. Josko tämä nyt tästä sitten.

maanantai 12. marraskuuta 2012
(ei otsikkoa)
Ne jotka tuntee mut hyvin, tietää että en ole varsinaisesti niinkään pitkävihainen, viha (tai ehkä "kiukku" ois oikeampi termi tässä tapauksessa) kyllä hiipuu nopeastikin, mutta se ei silti tarkoita että oisin unohtanut tai antanut anteeksi. Jep, tiedän olevani katkerahko ämmä, mutta iso osa siitä on ihan puhdasta itsesuojeluvaistoa, ja eiköhän meillä kaikilla ole omat solmumme aivoissa.
Tässä kypsässä, pian kahdenkymmenen seitsemän vuoden iässä oon kohdannut jos minkä näköistä perseilyä, luottanut turhan sinisilmäisesti ihmisiin vastoin parempaa tietoani ja antanut anteeksi vain että pääsisin pettymään uudestaan.
Jos mä koen tulleeni loukatuksi, niin harvoinpa sitä tulee käyttäydyttyä loukkaajaa kohtaan kamalan sydämellisesti, enkä oikein jaksa uskoa että olisin ainoa joka näin tuntee. Toki anteeksiantavaisuus on hyve ja kristillistä ja mitä kaikkea, mutta mä en vain jaksa olla niin hyvä ihminen että antaisin anteeksi ja unohtaisin kaiken millä muut on hakanneet mua naamaan. Myönnetään, tein tuossa loppukesästä poikkeuksen tässä asiassa, se tuntu silloin hyvältä ratkasulta.
Kerran oli se yks tyttönen, rakas kuin mikäkin, joka petti mun luottamuksen kerran, ja sen kerran annoin anteeksi. Mitä siitä sain? Mimmi petti mun luottamuksen pahemmin ku kukaan ennen sitä tai sen jälkeen, valehteli päin naamaa ja vei mun sen hetkiseltä olemassaololta pohjan. Aikaa tästä on kulunut, mutta edelleen henkilö vois vetää muovipussin päähänsä ja juosta suohon, tai hypätä vaikka Tuomiovuoreen, minä en välitä. Sellaisella lämmöllä minä tapahtunutta muistan.
Siitä kuitenkin sitten opin vähän miettimään että kenelle annan anteeksi ja mitä. Ehkä musta just silloin tuli katkera ja epäilevä. En mä usko että mulle enää ikinä vois sattua niin surkeasti että yhtä petollisen ihmisen kohtaisin, mutta vähempikin sattuu. Kun esimerkiksi on ihminen, joka toistuvasti käytöksellään loukkaa, eikä mene perille kun yritän sanoa, kerta toisensa jälkeen joudun pettymään kun puheet ja teot ja käytös ei muutu mihinkään suuntaan. Voihan niitäkin itse kukainenkin anteeksi pyytää, mutta anteeksipyyntö ei liene kovin uskottava jos se tulee vain siksi että anteeksi pyytäminen on kohteliasta, eikä siksi että näkisi sen syyn miksi anteeksi pitäisi pyytää.
Asiasta kukkapurkkiin. Tuossa yhdessä haastetehtävässä avauduin viiksistä, ja siitä kuinka ainoat miehet kenen nenän alle ne sopii oli ja on Adolf Hitler ja Marco Hietala. Mun täytyy ehkä vähän perua mun puheita, ja on hieman noloa myöntää että unohdin yhden sangen charmikkaan viiksiniekan joka on lumonnut mua aika pitkään. Jos mies näyttää Clark Gablelta ja puhuu niinkuin Rhett Butler, niin saa olla vaikka kahdet viikset, kelpaa silti <3
PS: Pitkästä aikaa perheen pääluku kasvoi, tänään kotiin löysivät tiensä Robecca Steam ja Skultimate Roller Maze -sarjan Lagoona ja Operetta <3
HUOMIO: Jos on simmut päässä niin saattaa huomata että lisäsin tuonne bannerin alle välilehtiä. Arvatkaa mitä sieltä löytyy!

Yleinen kiukuttelu
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)