Ajatuksia tuuliajolla osa X.

(ja tää saattaa olla jonku mielestä sitte ikävää luettavaa.)

Niinhän siinä sitten kävi, että ero tuli. Hunajat, siirapit ja hattarat loppui. Orkidearukkakin heitti veivinsä. Nyt sitten pyörin ympyrää tyhjässä kämpässä, ja odotan turhaan, että puhelin sanois jotain. Mä kyllä tiedän, että tää oli varmaan paras ratkaisu kaikille osapuolille, mutta minkäs teet, kun ei ole yhtään tottunut vielä tähän. Viikko sitten tuntui, että ehkä koko maailma ei romahdakaan tän takia, mutta nyt en ole yhtään niin varma siitä. Näinä hetkinä varsinki osaa olla kiitollinen siitä, että on edes muutamia sydänystäviä, jotka jopa jaksaa kuunnella ja lohdutella eronnutta naista. Siitä huolimatta tuntuu, että on jotenkin tyhjän päällä. Tai jos ei suorastaan tyhjän päällä, niin hyvin horjuen reunalla. Pienestäki sysäyksestä voi syöksyä yli laidan. Mä en enää haluais kokea sitä, kun kerran oon saanut puisteltua mtt:n pölyt jaloistani. Mun kuului olla jo toimiva ihmisyksilö. Jos ei aivan priimakuntoinen niin ainakin toimiva! Vaan reunat murenee. Kuten eräs fiksu tyttö kerran sanoi, tää on niinku kokoais palapeliä, saat yhden reunan valmiiksi ja siirryt seuraavaan, niin eikö joku paskiainen (kohtalo? Vai vaan elämä?) varasta kourallisen palasia sieltä minkä just rakensit. Lystiä ku mikäki.

Mun on ihan helvetin paha olla tän asian kans. Ja itteni. Mä pelkään, että kadotan unen taas. Tätä ku luonnostelin, niin kello kävi kahta yöllä. Viimeaikasella rytmillä oisin normaalisti hyvinki jo ollu umpiunessa, mutta en nyt. Välttelin tuntikausia paniikkikohtausta. Mä haluaisin vaan kadota. Lakata olemasta. Ei mua oo koottu tarpeeksi vahvoista osasista, että kestäsin tämmöstä ahistusta. En mä hengenriistoa iteltäni suunnittele, mutta huomaan lipsuvani ajattelemaan, että helpottas kummasti, kun tulis joku ebola tai lavantauti ja korjais pois. Tai jos jäis vaikka auton alle. Tiiä sitte oonko alitajusesti luopumassa varovaisuudesta. Vaikka kyllä mä vielä ootan vihreän ukkelin kuvaa ennenku ylitän kadun, ja katson molempiin suuntiin. Se, mitä mä koitan sanoa, on että mä koen, että oon häviämässä tämän eloonjäämistaistelun. Että en vaan jaksa. Tottakai just tällä maailman hetkellä, kun mulla ei ole ketään, joka ottas syliin, silittäs, rauhottais ja sanois, että kyllä kaikki vielä järjestyy. Mä koitan ite sanoa itelleni monta kertaa päivässä ääneen "mä selviän" ja "tää olo menee vielä pois" ja "kaikki kääntyy hyväksi", mutta se on niin pirun vaikea luottaa ääneen, joka tärisee itkusta.

Oikiasti. Vituttaa aivan suunnattomasti suoraan sanottuna olla näin palasina. Tosissaan luulin, että oisin jo ollu ehjempi, vaan nytpähän nähtiin, että en sitten olekaan. Oon vaan pohjattoman pettynyt itseeni.

Ajatuksia tuuliajolla IX

Mihin aika on taas mennyt?
Musta tuntuu, että ihan vasta suunnittelin sitä sadatta postausta ja nyt lähestytään hyvää vauhtia kahtasataa. Mitäs helvettiä se tämä tämmönen on, tässä on kyllä ajan rakenne muuttunut... Jos jollaki on erinomaisia ideoita miten juhlistaa kahtasataa, niin on hyvä ja kertoo.

Elokuun puolivälistä asti mä olen miettinyt, että paljonko on sopivaa kirjottaa tuoreesta parisuhteestaan. Eli siis suomeksi lässyttää ihan mahottomasti. Nimittäin sinä aikana, kun mulla on ollut facebook- ja blogger-tilit, niin en oo varsinaisesti alottanu uutta parisuhdetta ennen tätä, ainakaan avoimesti. Ja nyt kun olen, niin se täyttää mun koko maailman. Mä vain tahtosin kaikkien tietävän, kuinka iljettävän onnellinen mä olen. Kuinka Niken läsnäolo valaisee mun päivät. Kuinka suloisesti sen käsi sopiikaan mun käteen, kuinka se unissaanki puristaa mun käden omaansa. Kuinka turvalliseksi mä tunnen oloni, kun se nappaa mut kainaloon. Kuinka sen silmät hymyilee, kun se katsoo muhun. Siitä, miten hyvältä tuntuu aiemman epävarmuuden jälkeen se, että toinen ei tahdo mun olevan salaisuus. Vieläki on vähän semmonen halolla lyöty olo, että onko tämä todellistakaan. Mitä niin hienoa mä olen muka tehnyt, että ansaitsen olla onnellinen?

En mä tietenkään ois minä, eikä tää blogi se mitä tää on, jos en haluais kirjottaa myös jostain, mikä stressaa mua, ja ehkä jopa hieman turhaan. Mä en ole jotenki koskaan osannu ajatella, että oisin joskus parisuhteessa miehen kans, joka on eronnut. Siis oikeasti eronnut avioliitosta. Enkä mä edes tiedä, miks se on mulle muka niin iso asia. En mä todellakaan usko, että sen takia kaatus koko parisuhde, mutta ajoittain se tekee semmosen häiriöpiikin. Enempi mua kai tympäsee se, että annan asian häiritä, ku ite asia.

Mä olen pääpiirteittäin onnellinen, mutta syksy saa mut kuitenki alakuloiseksi. Tiiä sitten, vaivaisko jotku ajatukset esim. alkukesästä yhtä paljon kuin nyt. Nikke sanoi tuossa, että hänestä ei ikinä taida olla oululaiseksi. Mulla puolestani on kaikki Oulussa tai vähintäänki naapurikunnissa. Jonka lisäksi mä olen sydämeltäni ja sielultani citytyttö, 1987-2003 jätti muhun semmosen allergian tietyntyyppisiä epäkaupunkeja kohtaan. Musta puolestani ei ole semmoseen. Ja se nyt vaivaa mua hieman.

Täällä Oulussa mulla on ystäviä, paikkoja minne mennä. Puhelimella tavottaa ja bussit kulkee. Olohuoneen ovet on avoinna viitenä iltana viikossa. Ja tällä hetkellä myös mun parisuhteeni on täällä. Sitten kun siirrytään maalaiskartanoon, niin tietysti parisuhde on ja pysyy. Vaan siinäpä se onkin. Siinä kaikki. En minä sitä, ettenkö Niken kans haluais olla, ja ettenkö hänen seurasta nauttisi, en minä sitä. En todellakaan. Mutta muuten mä olen siellä aivan todella yksinäinen. Sosiaalinen hylkiö. Ulkopuolinen. Mulla ei ole siellä muuta ku Nikke. Sanottasko, että en tunne itseäni kauhean tervetulleeksi siihen kylään. Masentaa se, että on ihmisiä joilla on liian vähän tekemistä omasta puolestaan ja liikaa aikaa juoruta asioista, jotka ei niille mitenkään päin kuulu ja joista ne ei mitään tiedä. Ihmisillä, jotka ei ole mua koskaan tavanneet.

Ajatuksia tuuliajolla, VIII.

Mitäs vittua tässä keilahallissa oikeen taas tapahtuu?

Tuossa muuan aamu heräsin. Niinku nyt yleensä aamuisin (tai vähintään johonki vuorokauden aikaan) teen. Kävin tupakilla ja hoidin muut heräämisrituaalit, niinku joka aamu. Käynnistelin koneen, tämäki tapahtuu joka aamu. Vaan sähköpostilootassa odotti jotain, mitä ei siellä ole ihan joka aamu. Ei ollut sydäri ihan kauhean kaukana, kun lähettäjänä lukee nimi, jota en todellakaan odottanut näkeväni. Ensin kävi mielessä, että tää on roskapostia. Sitte, että jollain on helvetillisen hienostuneeksi kehittynyt huumorintaju. Mutta ei, kyllä se oli todellista. Ei jumalauta. Se oli todellista. Neljän vuoden jälkeen. Saihan siinä muutaman (-kymmentä) tunnetilan käydä läpi, kun nainen, joka on joskus ollut kaikki kaikessa ja vielä pikkuisen enemmän ja vähän päälle, ja sen jälkeen jotain, mitä en enää edes ala erittelemään, ottaa yhteyttä, aivan puskista. (<--- esimerkki siitä, kuinka sekavan lauseen voi tuottaa, jos on tarpeeksi hämmentynyt.) Päädyin sitten (ainaki tunnin harkinnan jälkeen...) vastaamaan, ja nyt päällimmäinen tunne on ihan uskomattoman helpottunut. Jotenki sitä ei tajua, kuinka kuluttavaa on olla vihainen ja katkera, ennen kuin niistä tunteista päästää irti ja huomaa, millaista on olla vapaa. Ja musta tuntuu, että oon saanut takas jotain, joka on puuttunut.

Kuitenki pinnan alla kuplii vielä aika paljon. Mä pelkään. Aivan helvetisti. Oon kuitenki niin impulsiivinen tapaus, ja oon huono käsitteen "varovainen" kans, varsinki ihmissuhteissa. Jälleen kerran se on kaikki tai ei mitään, ja jos pudotaan, niin pudotaanpahan sitten vittu korkealta. Mä tiedän, että koskaan ei voi saada takas sitä symbioosia, joka meillä oli, sellaisena kuin se oli. Mutta onpahan nyt sitten ainakin otettu muutamia askeleita kohti toisiamme, tähtäämättä aseella. Katotaan nyt miten käy.

Ja asiasta aivan muuhun. Mä olen aina mieltänyt itseni kesäihmiseksi, mutta kuitenkin nyt kesäkuukausina tuntuu tuo paniikkioireilu pahenevan. Oon aikalailla koko elämäni ajatellu olevani kesäisin onnellisimmillani, joten ei kai mun pitäis romahdella nyt, ku en pimeimpään talviaikaankaan? Kilinkakkarat, monta iltaa putkeen itkua, tärinää, hyperventilaatiota ja pelkoa. Olinhan mä tosin viime kesänäkin vaikeiden päätösten äärellä ja murenin tasaisin väliajoin, ja hankalia päätöksiä on saanu tehdä tällekin kesää. Ehkä mulle nyt vaan tapahtuu liikaa asioita, joiden käsittelyyn mun resurssit ei parhaalla tahdollakaan riitä. Purkautuu sitten miten purkautuu.

Ajatuksia tuuliajolla, part VII

Teoriassa kaikki on paremmin ku hyvin. Ja sitten kuitenkaan ei ole.

Mulla on muutamia ystäviä, jotka todella harvoin riehaantuu arvostelemaan mun valintoja ja tekemisiä yleensäkään, mutta nyt oon saanu kuulla, että pikkusen pitäs miettiä missä kohden jään polkemaan paikalleni. Kyllä mä tiedän iteki, että mun pitäs lakata valehtelemasta itelleni ja... Niin. Tehdä päätöksiä. Voi taivas kuinka mä vihaan sitä. En ole hyvä siinä, vieläkään. Mutta kyllä mä tiedän, jopa oikein hyvin, että se on edessä, vaikka kuinka yritän vältellä. Mutta oonpahan ottanu askeleen sitä kohti.

Muutenki tämä tilanne on ihan helvetin outo mulle. Ei siinä vielä mitään, että aika ei kulu, se nyt ei ole uutta. Mutta ajan tappaminen itekseen alkaa käymään ankeaksi. Mä oon nyt asuttanu Infernoa sen kolme viikkoa, ja ohan tämä aivan helvetin yksinäistä. Dollhousessa sentään oli insinööri ja koira seurana.
Mä olen ikäni ollut yöeläjä, mutta nyt yöt on turhia. Kello ei ole edes yhtätoista ku kirjotan tätä, ja mä olen kiltisti ottanut lääkkeet ja odotan että uni voittais. Öisin aika kuluu yksin ollessa niin toivottoman hitaasti, kun ei ole mitään odotettavaa. Sama nukkua ja alottaa aamulla uuden loppumattoman päivän kuluttaminen. To be honest, tekis mieli nukkua koko ajan. Sillain, että samantien herätessä heivais lääkkeet kitusiin ja jatkas unia... Sitä vois jatkaa loputtomiin! Oh, the sweet oblivion!

Taitaa olla enemmän tottumiskysymys, mutta Inferno on aika helvetin hiljainen kioski. Viimesen monen vuoden jälkeen haudanhiljasessa tuvassa on kovin hankala nukkua. Eka yö meni oikein hyvin, en valita, mutta tää hiljasuus sattuu korviin. Ja sydämeen.

Mä vihaan näitä tämmösiä hetkiä elämässä, ku tulee tienhaaraan ja pitäs osata päättää mikä polku on oikea (all hail to Pocahontas!), vaikka ei ole mitään käryä siitä, mikä ois oikea, paras, viisain tai helpoin ratkaisu. Omasta mielestäni mä voisin istahtaa tähän risteykseen ja odottaa kärsivällisesti, että joku osuu paikalle ja ottaa kädestä ja johdattaa oikealle polulle. Vahinko vaan, ettei kärsivällisyys ole mun vahvin laji.

Kyllä mä pidän tästä tuvasta, ei siinä mitään... Tuntuu vaan niin helvetin turhalta ja typerältä saada tämmösessä vaiheessa paniikkikohtaus, ku kaiken pitäs oikeasti olla hyvin. Järkyttävät pelkotilat päälle ja all hell breaks loose. Oli tuossa viikonloppuna yks työpäivä välissä, piti olla hemmetin skarppina ja meinas vähän mietityttää, että miten siinä käy. Tokihan mä tiesin yhdestä työpäivästä selviäväni vaikka pelkällä sinnillä ja ehjää esittäen, mutta pelotti se, että yleensä ku pakottaa ittensä pysymään kasassa, niin siitä seuraava romahdus on normaalia ("normaalia") pahempi.
Mä sitten kestin sen niinku hieno nainen, enkä kuitenkaan romahtanut. Osu kohdalle just siihen hetkeen sopivaa ajatustenharhautustoimintaa.

Ei ole oikeasti helppo myöntää (edes itelleni, hiljaa kuiskaten), että oon tyttö, joka kaipaa paljon tukea ja turvaa. Mua ei ole rakennettu olemaan yksin. En mä odota, että kellään ois tarjota paketillista ratkaisuja huokeaan hintaan, mulle riittää tieto, että ois joku, joka ei tuomitse, ja jolla on aina edes pieni hetki mulle, parhaina päivinä ehkä jopa useita hetkiä, joku joka tarjoaa olkapään, jota vasten itkeä. Vähän sillain niinku backupina.

Ajatuksia tuuliajolla, osa VI

 Mä oon järjettömän huono tekemään isoja päätöksiä. Oon myös järjettömän huono pysymään joissain päätöksissä. Ja saamaan aikaan jotain sen eteen, mitä oon päättänyt, jos saan itseni pysymään päätöksessä. Kattoo nyt vaikka tätä mun muuttohommaa. Enhän mä ole ollut kuin puoli vuotta tästä lähdössä. Tosin tää ei ole ihan pelkästään musta itestä kiinni. Kuitenkin, niin kovasti tahtosin sen oman lokeroni, missä voisin olla rauhassa minä ja parkua itekseni.

 Mä tiedän että mun pitäs nytki olla tekemässä päätöksiä. On kai pitäny jo jonku aikaa... Mutta aina ku sitä on alkanu miettimään, niin niin mieleen tulee vaan kasapäin kysymyksiä. Saako pahoista asioista puhuminen pahat asiat tapahtumaan? Jos joutuu miettimään että oisko onnellisempi ilman jotakuta, niin onko se vastaus jo itsessään? Jos joku on jatkuvasti ajatuksissa, niin kuuluuko sen silloin ollakin siellä? Jos vastaus pelottaa, niin kannattaako edes kysyä? Jos pitää miettiä plussia ja miinuksia, niin onko siinäkin jo itsessään vastaus? Jos mä oisin vähemmän impulsiivinen ja enemmän jotain muuta, niin oisko tämä helpompaa? Mä en tiedä. Mulla ei ole vastauksia. Kai mä olen suojellut itseäni sillä että oon vitkutellut päätöksenteon kans, vaikka oon tienny jo aika kauan etten voi vaan ikuisuuksia kellua ja katsoa mitä tapahtuu. Jossain vaiheessa se on vaan pakko ruveta joko pyristelemään vastavirtaan, pyrkiä rantaan, tai vähintään nähdä pikkusen vaivaa sen myötävirtaan kulkemisen kans, ja alottaa vaikka kuviokellunta... En tiiä mitä selitän, mutta kuulostas vähän siltä että se pelastusrengas saattas taas tulla tarpeeseen. Tai ainaki tieto sen olemassaolosta.

 Miks helvetissä tän pitää olla näin pirun hankalaa? Elämän? Sen että koittaa pitää kaikki osa-alueet silleen balanssissa, ettei särkis itseään eikä varsinkaan muita, mutta pystyis kuitenkin tekemään edes jotenkuten niinku itse haluaa, olemaan edes tyytyväinen, ellei jopa onnellinen(!) ja siinä sivussa jopa elämään. Mistä muuten tietää että elää, eikä vain jotenkin sattuman kautta ole olemassa? Taas yks kysymys johon mulla ei ole vastausta...

 Taas tuntuu siltä että tahtosin karata johonki muutamaksi päiväksi ja saada vähän etäisyyttä tähän kaupunkiin. Vaikka mä jollain perverssillä tavalla rakastan tätä kaupunginkuvatusta, niin joskus sisäänpäin lämpiävät pienet piirit, uskomattoman tehokas puskaradio ja se että kaikki on tietävinään kaikkien tekemisistä kaiken vaan ylittää minunki sietokyvyn.
 Oikeastaan vois karata nyt ja palata huhtikuun lopulla. Keväinen Oulu ei todellakaan ole kauneinta mitä mä tiedän. Toisaalta taas, voisin olla karussa helposti synttäreidenki yli, ei menny viimeksi ihan kaikkien sääntöjen mukaan.

Ajatuksia tuuliajolla, part 5.

 Mulla on ollut olevinaan kiire, mutta nyt joudan istumaan koneelle ja naputtelemaan vähän tänneki. Ei nyt kauheasti ole mitään asiakaan, vaikka oikiasti ois paljonki sydämellä. Ne nyt on niitä juttuja joiden on parempi edelleen olla julkisia salaisuuksia. Kuittaan ne toteamalla että TULI PARI MUUTTUJAA. Kellään ei tarvi kuitenkaan huolestua, tää on ihan ok.

 Tällä viikolla on ystävänpäivä. Mä en oo koskaan oikeen osannut päättää miten siihen pitäs suhtautua. Kouluaikana se oli paskaa, ku ei ollu niitä ystäviäkään liiemmin, ja sen jälkeen en oo oikeastaan ees pohtinu asiaa. Paitsi että mun mielestä, jos on ystäviä ja rakkaita, niin jokaisen päivän niiden kans pitäs olla tärkeä, eikä vaan helmikuun neljännentoista.
 Mä en oo muuten koskaan viettäny ystävänpäivää silleen romanttisessa mielessä, niinku tuntuu olevan maailmalla muotia. Vaikka syvällä sisimmässäni olenkin hyvin hyvin lässy pieni ihminen. Ehkä just siksi en olekaan, ku oon niin ällöttävä ympäri vuoden. Mutta koska tollanen luvan kans -lässyilypäivä on olemassa, niin mistä sitä tietää minkälaisia b&bj -ja suklaamuffinsitreatmenteja mä kehittäsin jos joku mun kans ystävänpäivää viettäis.
 Jos jollain on näillä leveysasteilla ystävänpäivän suunnitelmat auki, niin Pivossahan ois sinkkupilleet kello 18 alkaen. Pariskunnat myös tervetulleita. Tai tervemenneitä, enhän minä siellä aio olla.

Tajusin tuossa että mulla on mennyt viimenen vuosi ihan älytöntä vauhtia. Enkä tiiä mihin. Tän 2013 alkuvuoden vielä ymmärrän, mutta noin niinku viime helmikuusta tuohon 2012 loppuun.. Ei mitään tietoa. Havahduin tuossa tajuamaan että kohta on haltijakummipoitsun synttärit. Vastahan se oli semmonen pikkunen pötkylä, ja nyt jo iso mies ja täyttää vuoden. Hui.

 Mä en oikein tiedä mitä mulle on tapahtumassa. Mulla ois kamalasti ajatuksia, mutta silti nämä mun postaukset on ihan yhtä tyhjän kans. Missään ei ole mitään logiikkaa ja ajatukset senku sinkoilee eikä tottele ollenkaan. Onneksi päivän biisi sentään on hyvä <3

"Time
Goes by as day and nights are turning into years
But I'm lying in your arms
It's the place
Where I know that I am closest to your heart
Where the dark is torn apart.

I know you feel the same as I inside
It feels like in a dream where we can fly"

Ajatuksia tuuliajolla, 4.

 Mä tiedän että mun piti olla hiljaa seuraava vuosisata, vaan mitäpaskaa, minä hiljaa? Sen ku näkis. Ystävättäreni sanoikin: "Ei, sä et voi olla kirjottamatta. Se on sun luonto." Taitaa muuten olla tosin asia mitä mulle on hetkeen taas sanottu.

 Mitään varsinaista aihetta mulla ei tässä postauksessa ole, eikä tule olemaankaan. Sunnuntain tekstintuottoripulin ja eilisen illan tunnevuoristoradan jäljiltä mä tunnen itseni aika kuiviin väännetyksi. Mä olen antanut ihan kaikkeni, sydäntä myöten. Eilisen illan päätteeksi mulla oli suunnitteilla oikein kunnon itkuparkumaraton, oli tarkotus niistää paketeittain nessuja, katsoa loopilla Stitchin kuolemaa ja rypeä itsesäälissä (koska itkeminen on puhdistava kokemus, vähän niinkuin on suolihuuhtelukin.) mutta asetuksissa ilmeni vikaa. Sain aikaan keskimäärin kaks kyyneltä ja sitten... Se vaan jotenkin... Loppui. On se nyt yks perkeleen kumma ettei tyttö pysty puhdistautumaan itkemällä, ehei, kaikkea muuta. Älytön kakspuolinen ämpäri koko juttu, mutta jollakin tavalla myös positiivinen yllätys. Toivottavasti myös jollekin muullekin kuin vain mulle itselle.
  Mä en noin muutenkaan ole ollut viimeisen parin viikon aikana mikään loogisen ajattelun riemuvoitto, mutta nyt on pudonnut matkasta viimeisetkin järjenhivenet. Tarkotan, että eihän nyt ole mitään järkeä siinä, että masentuu siitä ettei masenna? (vaikka en ees masentunu, sekin tuli aika puskista.) Vaan eiköhän tämä tästä vielä murheeksi muutu, terveisin Hanna, parantumaton pessimisti.

 Sunnuntain herrasmiespostauksesta jäi muuten uupumaan seikka jonka tajusin jälkeenpäin. Herrasmies ei edelleenkään itketä naista tahallaan, mutta jos hän silti itsestään riippumattomista syistä saa ladyn kyyneliin, niin hän ilman muuta lohduttaa tätä, ja tekee parhaansa kohentaakseen ladyn mielialaa, ja pyrkii korjaamaan aiheuttamansa henkiset vauriot, jos resursseja on. Ja mä tiedän että monilla olisi, mutta ei ole kiinnostusta niitä käyttää. Tämän takia he eivät ole gentlemanneja.
 Todettava siis kuitenkin on, että tunnen ainakin kaks aitoa herrasmiestä <3

Ajatuksia tuuliajolla, part 3

 Jotenki kaikki on (vaihteeksi) ihan levällään, enimmäkseen ajatukset. Ne on vähän ku perhosia. Tai ehkä enempi ku kärpäsiä, kärpäset on vikkelämpiä. Mutta mitäpä muuta perhosetkaan on ku kärpäsiä joilla on nätihköt siivet...

 Ainaki tää päällä oleva asunto-ongelma saa ajatukset sinkoilemaan. Tekis mieli hakata päätä seinään, mutta tiiän että siitä ei tuu muuta ku reikä päähän ja ajatukset leviää enempi.

 Ei tietenkään riitä että pään sisusta on harvinasen solmuinen, ei toki, vaan maailmaa kaatavaa draamaa puskee sisään ovista ja ikkunoista nopsempaa kuin sitä ehtii lapioida ulos. Mä ja suurin osa mun ystävistä hallitaan kyllä teatraalisuus ja diivailu tilanteen niin vaatiessa, mutta sitten maailma paiskoo mun kohdalle näitä oman elämänsä teatteritaivaan kirkkaimpia tähtösiä. Ja ne on just niitä joita en tällä hetkellä mitenkään päin tarvi mun elämään. Omastaki puolesta on asiat niin infernaalisilla solmuilla, että ei paljon jaksa kiinnostaa randomien häröilyt. Sitä minä en käy kieltämään ettenkö ois ite aikanaan tehny paljon ja kaikennäköstä että oisin saanu huomiota, mutta minä en hittosoikoon tehny sitä ystävieni hyvinvoinnin ja mielenterveyden kustannuksella. Tietääkseni. Ei oo ainakaan kukaan valittanu. Kun taas tällä hetkellä mun olohuoneessa pyörii yks joka surutta talloo muut jalkoihinsa huomionkipeydessään, minun ja minun ystävät mukaanlukien, ja tunnen itteni hieman voimattomaksi kun en osaa oikeen tehdä asialle mitään.

 Kello alkaa olla puoli viis aamulla ku luonnostelen tätä. Varjot on aika mustia jo, ajatukset on aika raskaita jo. Silti ajatukset karkaa mun luota enkä saa ajateltua niitä loppuun. En tiiä uskaltaisinkokaan. Ajatukset on olleet... No, aika hajallaan. Ja omituisia. Tavallaan vääriä. Enkä minä pysty tappelemaan niitä vastaan.

Lisää ajatuksia tuuliajolla.

 Hirmusta vuoristorataa taas ajatusten ja tuntemusten kans, ja näin kolmelta aamuyöllä en tiedä miten päin pitäs olla.
 Ensiksi oon vieläki aika tohkeissani siitä että mää ja Riikka ollaan ainaki VVL:n kulissien takana taas tiimi, ja juonitellaan yhessä. Pieni mykkäkoulu tais tehä ihan eetua. Blogimaailmassa taas mä oon nyt enempi kiinni näissä mun aamuyön diipadaapapaskoissa, kun siivoilen omaa päätäni. Tästä ei palio laifstailia irtoa.
 Älyttömän makiaa on seki että sattumalta mulla on huomenna ja lauantaina oikiasti tekemistä! Vieläpä semmosta mitä en oo koskaan ennen tehny. 27.-28.7 mut löytää Qstockin päälavan tuntumasta tiskin takaa myymässä vähän bissee ja siiderii. Eilen vielä jänskätti ihan järettömästi, nyt ollaan jo siirrytty jännityksen ulottumattomiin ja pelätään paskat housussa. Normipäivä.
 Ja jokuhan saatto huomatakin viime perjantaiaamuna että olin muuten melko onnellinen. Pari vuotta sitte oli kaks nuorta naista jotka ei oikeen osanneet puhua tärkeistä asioista vaikka rakastivat toisiaan aika perkeleesti. Tämä johti sitten 2,5 vuuotta kestäneeseen mykkäkouluun ja kiukutteluun. Viime torstaina nämä nyt jo vähän vanhemmat nuoret naiset kohtasi ja pienellä alkuunauttavalla tönäisyllä juttelivat... Sehän nyt on selvää että mä olen toinen näistä naisista. Ja toinen on semmonen Muruapina jonka kans oon aikanaan viettäny kaiken liikenevän aikani. Ja nyt se on taas mun elämässä <3 En sitte tiiä minkälaisena suhde jatkuu, koska en usko että aivan täysin entiseen voi palata, kahdessa ja puolessa vuodessa kuitenki ehtii tapahtua niin mahottoman paljon, ja molemmilla on melkolailla omat kaverit ja kuviot... Aika näyttäköön, koska mulla ei ole lampaansuolia käsillä.
 Sitten on niitä alamäkiäkin, joitain ihmisiä tekis nyt vaan mieli mäjäyttää paistinpannulla naamaan. Eräillä tuntuu olevan liian vähän puuhaa omassa elämässään, kun pitää alkaa hämmentämään mun kuvioita. Osaan kyllä sotkea omat asiani ihan iteki, ei tarvi auttaa, kiitosta vaan. Oma pää räkii kans vähän vastaan, viimeks tänään murenin kun kävin mummun luona. Onneksi kuiten sain koottua itteni, koska tänään ois taas suuntana Mestan eurot, koska rakas baarilapseni Ouluuntui tänään. Huomenna on siis takuuvarmasti tosi kiva ja hehkeä olo kontata töihin.
 Mä varmaan palaan studioon sunnuntaina, jos en kuole sinne tiskin taakse. Luvassa on orjatyötä ja edestakasin juoksemista yömyöhälle, liian vähän unta, luultavasti liian vähän ees etäsesti ihmisravintoa muistuttavaa purtavaa, liikaa kahvia ja ihan ehottomasti liikaa röökiä. Meikä vois olla sangen mielenkiintosta seuraa sunnuntaina kolmelta aamuyöstä.

Tuuliajolla ajatuksissa

 Mun ajatukset seilaa menneisyydessä iliman karttaa ja kompassia. Kaipaan niitä ihmisiä jotka on joko omasta tahdostaan tai mun avustuksella joutuneet poistumaan mun elämästä.
 On ollut aikoja jolloin oon ollut aina yksin, ja se ei oo ollu mun oma valinta, ja aikoja jolloin mun ei oo tarvinnu olla hetkeäkään yksin jos en ole halunnut. Nyt menen näiden välimaastossa, välillä seurassa ja välillä itekseen.
 Vaikka tällä hetkellä mulla on kourallinen ystäviä ja tusinoittain kavereita niin välillä tuntuu silti yksinäiseltä. On kuitenkin melkomoinen lauma niitä ketä voi vaan ikävöidä ja toivoa että niillä on kaikki hyvin, ilman että saa siitä varmuutta. (Paitsi yks jota kaipaan voi vetää muovipussin päähän ja juosta suohon.) Suuri osa on semmosia joista on vaan kasvanu erilleen ilman sen suurempaa draamaa, ja niiden kans vois leikkiä, mutta tuntuu että kaikesta on liian kauan ja asiat muuttunu niin paljon ettei enää osais ja pystyis puhumaan asioista niinku ennen.
 Sitten on toinen kourallinen niitä joiden kans tiet on eronnu helvetinmoisen huudon ja itkun kans ja ne on niitä joita kaipaan eniten. Mä ku en oo koskaan ollu hyvä riitelemään rakentavasti. Se ei vaan oo mun laji. Ennen riitatilanteissa mulla oli tapana latoa ilmoille kaikki mikä vitutti. Siis ihan kaikki. Aika näppärä konsti kusta kaikki, mun mielestä. Nykyään sitten vältän viimeseen asti sitä että kuulostasin katkeralta ja typerältä ja piän mieluummin pään kiinni kokonaan. Ei oo muuten hyvä ratkastu sekään. Ehkä mä en vaan osaa. Pitäs kai osata ku kuitenki sangen usein ajaudun semmosiin tilanteisiin... Anyway. Kakshan siihen eroamiseen yleensä tarvitaan, joten en mä viiti pelkästään itteäni syyttää. Silti tulee mietittyä että oisko asiat toisin jos ois tehny toisin? Tulee sanottua asiat ennenku ajattelee loppuun Ja tiiän että oon sanonu ja jättäny sanomatta liikaa. Mutta kyllä samaa on tehneet ne vastapuolella olleetkin. En mä tiedä sitten, tuskin nämä ihmiset edes enää on sitä mitä mä muistan niiden olleen. Silti on perkeleellinen ikävä.
 Ja sitten on niitä ketkä on niin lähellä, ja kuitenki ihan liian kaukana.