Kolmen naisen tarinoita.

Miehet on ihan helevetin kummallisia kapineita, mä sanon. Ollaan kavereiden kans asiaa palaveerattu useamman viikon ajan aikalailla päivittäin, ja vain 1/4 on ihan tyytyväinen vastakkaiseen sukupuoleen, lopuilla kolmella onkin sitten sanottavaa senkin edestä. (Tässä vaiheessa haluan huomauttaa, että minä itse ja minun ystävättäret ollaan oikeinkin herttaisia, selkeitä signaaleissamme ja meidän kans on helppo tulla toimeen, en minä sillä...) Aattelin kertoa jokusen tarinan, koska olen hämmentynyt. Hyvin, kovin hämmentynyt.

Tapaus 1: Neiti ja herra (lähemmäs 40v. btw) tapaa kahvin merkeissä. On kivaa, viihtyvät yhdessä, so on. Herra ehdottaa treffejä parin päivän päähän. Vielä oletettuna treffi-iltana ilmoittaa haluavansa nähdä, vaan tekee oharit kuitenkin. Mitä vittua viidakkokirja? Tietenkään mitään selitystäkään ei tule. Sitä äkkiä kuvittelis, että tuon ikänen ois jos sen verran saanu kiveksiä kasvateltua, että osais kertoa tulleensa toisiin ajatuksiin.

Tapaus 2: Ainutlaatuinen tilanne, jossa neiti on ehdotellut herralle enemmän tai vähemmän suoraan jotain parisuhteen tapaista, vaan onko kelvannut? NOVITTUEI. Vaan odotapa, kun neiti tapaa jonkun, joka vie sydämen, ruumiin ja sielun, niin herrahan keksii, että tässähän onkin mun elämäni nainen...! MYÖHÄÄN, LIIAN MYÖHÄÄN. (Itse koin tämän syksyllä 2013.)

Tapaus 3: Neiti kohtaa Tinderissä herran, jonka tietää ennestään. Mätsiä rapsahtaa, ja tarina alkaa kulkemaan. Neiti elää siinä uskossa, että herrakin tietää kenen kans puhuu, vaan myöhemmin käy ilmi, ettei tiedäkään. Asian selvittyä laskeutuu radiohiljaisuus. Lupaavasta alusta huolimatta herra päättää luottaa ennakkoluuloihinsa ja mahdollisesti kuulemiinsa huhuihin, mieluummin kuin tutustua neitiin ja antaa omille aivoilleen mahdollisuuden.

Tapaus 4: Lähtee taas Tinderistä (vois varmaan jo todeta, että hulluja ne siellä kaikki on saatana.) Mätsiä paukkuu, vaikka välimatkaa on muutama kilometri liikaa. Jutut kuitenkin natsaa, ja vieläpä hyvin. Viestit liikkuu vinhaan tahtiin ja homma on ihan linnunmaitoa. Tapaamistakin suunnitellaan. Ja äkkiä PUUUUUF herra hiljenee täysin. Viestit on nähty, mutta mitä sitä turhaan vastaamaan.

Tapaus 5 (ja 6 ja 7...): Kaikessa yksinkertaisuudessaan herra ehdottaa neidille treffejä, saa myöntävän vastauksen, treffit ei ehdi toteutusasteelle, ja tyyppi alkaa käyttäytymään niinkuin ei ois koskaan ulos pyytänytkään.

Tapaus 8: Henkilöt päätyvät yhteisellä sopimuksella tilaan, jota minä kutsuisin järjestelyksi. Homma toimii, kaikilla on kivaa, kaikki saa, JEEEEEE \o/ ja so on, ei ongelmaa. Paitsi herra keksii äkkiä ruveta mustasukkaiseksi, kun neiti tapailee muitakin, ei välttämättä edes samoissa merkeissä. Kuitenkin herra oli se, joka alunperin ilmoitti, että parisuhde nyt ainakaan ei käy laatuun.

Tapaus 9: Se mun perhosfarmisilmärakkausmies. Se se vasta oliki, vaikka haluan uskoa, että se ei ollu tätä sarjaa tahallaan.

Tapaus 10: Herra, joka joskus oli hyvinkin tärkeässä asemassa neidin elämässä, nykyään "vain" kaveri. He ovat olleet yhteydessä, tavanneet, kuulumisia vaihdettu, näin edelleen. Kuitenkin herra on pantannut kuukausitolkulla sitä, että sattuu seurustelemaan. Toki tämä on Oulu, tottakai neiti on tiennyt sen alusta asti, aivan muista lähteistä.

Tapaus 11: Jälleen Tinder! Mätsiä paukkuu, herra ja neiti juttelee kaikesta maan ja taivaan välillä, siirtyvät puhumaan puhelimessa, jälleen viestittelemään. Treffit sovitaan, mutta herra on myöhässä, puhelin kiinni, neiti jo pelkää täydellisiä ohareita. Herra kuitenki saapuu paikalle hyvän selityksen kans, ja ilta on mukava ja johtaa yhteiseen yöhön. Aamulla herra ja neiti sopivat, että ollaan koodeissa, ja seuraava yö kuluu herran luona, mutta mitään ei tapahdu. Täydellinen herrasmies tuo krapulajuomat vuoteeseen, keittää kahvit ja toteaa neidin lähtiessä, että ollaan yhteydessä ja halaa. Ja jälleen täydellinen radiohiljaisuus. Neiti pistää perään muutaman viestin, saaden hyvin nihkeitä ja niukkasanaisia vastauksia.

Silti... Kaikkien urpojen kuningasurpo on kyllä glitorismies! Seuraava lainaus suoraan ystävättäreni Tinder-viesteistä: "Siis jos olisin sun kanssa nyt sun sängynlaidalla niin tekisin näin.
Pyytäisin sua menemään makuulleen selkä minuunpäin. Tuntisit kuinka rintasi painautuisicat tukevasti patjaan. Pyytäisin sinua nostamaan pyllyä ylöspäin jolloin näkisin kuinka housusi tiukkenesisivat pillun ympärillä. Housusi saisivat tiukkenemisen myötä häpyhuulesi pullottamaan housusi läpi ihanasti. Ottaisin etusormeni ja laittaisin sen kevyesti alaselkäsi päälle josta toisin sen pikkuhiljaa pyllyn poskia pitkin häpyhuulillesi. Painaisin häpyhuultesi kohdalla hieman lujempaa jolloin tunnen sisältä tulevan kosteuden tunkeutuvan läpi sormelleni. Ottaisin kahden käden otteen housujeni yläosasta kiinni ja lähtisin tuomaa housuja alaspäin hitaasti siten että viimeinen housun sauma menee häpyhuultesi väliin. Kun housut ovat hitaasti tulleet pois häpyhuultesi välistä laittaisin etusormeni hitaasti pillusi yläosaan josta kevyesti painamalla toisin sen alaspäin siten että se työntyy ihanan tiukan pillusi häpyhuulten väliin kohti glitoristasi, kun sormi tulee gltoriksen päälle pyörittelisin sormea siinä kevyesti samalla työntäen kielen sisällesi. Nuolisin pilluasi kevyesti jonka jälkeen veisin kielen pyllynreiän päälle. Kevyesti toisin toisen likimärän sormen pyllynreiällesi ja työntäisit sitä kevyesti sisällesi. Tunnen jo nyt kuinka pillusi sykkii ja huutaa lisää.
...

Kun olet muutaman kerran seksikkäästi äännellyt käännän sinut selälleen makaamaan. Otan kivikovan munani housuista pois ja tulen kevyesti makaamaan päällesi. Suutelen korvaasi kevyesti jonka jälkeen vien kieleni korvasta kaulaa pitkin rinnoille. Annan muutaman hellän suudelman, jonka jälkeen hitaasti työnnän munani sisälläsi. Tunnen kuinka pillusi sykkii munan ympärilläni. Hitaasti tulen sisälle päin jolloin kuulen kuinka huohotuksesi kiihtyy."

Ja tää tarina on kuulemma tullu muilleki! Mulle tää dude päätti vaan kertoa orgioista, joissa oli ollu edellisenä päivänä. Mä luulen tosin, että unissaan...

Kolmen naisen kohdalle voi osua aivan todella paljon liikaa omituisia tyyppejä...

2.8.2014

Oon ollu hetken pois tästä mun henkilökohtasesta keilahallistani, mutta nyt on taas semmoset olot, että pakko purkaa johonki, sen verran nimittäin ahistaa.

Paniikkikohtausta pukkaa, kun edes ajattelee, että pitäs ottaa puhelin käteen ja soittaa. Ajatuski pelottaa, sydän hakkaa, henki ei kulje, ahistaa ja itkettää. Valitettavan tehokkaasti mieli kaivaa muistista sen hajun, joka asiaan liittyy ja muistuttaa tilanteista, ja luo vähän lisää paniikkia. Joko arvaatte mistä on kyse?

Niinpä. Meikä pelekää hammaslääkäriä ihan kuollakseni. Toki tässä ja nyt voisin sanoa, että no big deal, meikä on kova jätkä ja uskaltaa mitä vaan! ...Yeah right. Iso valhe.

Mä en tiiä mistä oon ees kehittäny tän kammon, en ainakaan muista, että ois mitään normaalia peruskouluhammashuoltoa traumaattisempaa menneisyydessä. Okei, peruskouluaikana hammaslääkäritäti oli aikanaan mun perhepäivähoitaja hetken, mutta en usko, että se on syynä. Mutta mistä näistä tietää.

2009 menin hammanlääkäriin viisaudenhampaiden takia. 2/4 puhkes riekaleisina ja toiset 2 ei mahtunu ees puhkeamaan. Mulla siis on jotenki kohtuuttoman suuret hampaat kohtuuttoman pienessä leukaluussa tai jotain, ei tahtonu entisetkään sopia nättiin riviin, saati sitten pari ylimäärästä, ja takahampaita on hankala pestä, ku sinne ei mahu ku joku lasten hammasharja (kyllä, sellasella mä pesen). Tohtori siellä sitten totesi, että ruvetaanpa korjaamaan näitä. Siitäpä se riemu irtosi, muistaakseni uhkasin purra siltä sormet irti, mikäli kovin paljo lähemmäs niitä tuo. Siitä poiki lähete pelkopolille, parasta mitä mulle asian suhteen saattoi tapahtua. Lopulta ne kaikki 4 (+1 ressukka joka oli majaillu vuosikausia rivin takana) poistettiin nukutuksessa.

Sielläpä mä sitten asioin jonku vuoden, ja olin ihan malliasiakas. Ilokaasua oli aina hollilla mua varten, mutta kertaakaan sitä ei tarvittu, ja se nukutuskin on ainutkertainen kokemus. Sen verran asiansa osaava lääkäri mulla siellä oli. Ja mä olin sen verran lystikäs asiakas, että kun pelkopolista tehtiin juttua uutisiin, niin mä näyttelin pelkopotilasta tässä pätkässä.

No, ne kai sitten siellä oletti, että alkaisin pärjäämään jo niin sanotusti omillani. VIRHE. Toisin sanoen, en oo ihan hetkeen näyttäny naamaani (enkä hampaitani) hammaslääkärissä. Alkaa kostautumaan. Ja sattumaan. Sitte mulle sanotaan, että eihän se oo ku soittaa ja varata aika ja mennä.  Sen sanoo semmoset ihmiset, joita ei pelota. I mean, kai mä nyt oisin jo siellä penkissä kita ammollaan, jos se mulle niin helppoa ois? Mun on ainaki annettu ymmärtää, että en voi suoraan soitella pelkopolille ja varata aikaa sinne, vaan ensin pitäs käydä peruslääkärillä itkemässä ja paskomassa housuun ja anelemassa lähetettä. Eli sinne pitäs soittaa. PANIC! Tai mennä sinne varaamaan aikaa. PANIC! (Se ominaishaju on muuten jotain aivan hirvittävää, psyyke ei kestä.)

On muuten helvetin hankalaa yrittää kuvailla tätä sisuskalujen solmua tän asian tiimoilta. Ne jotka tietää miltä paniikkikohtaus tuntuu, niin tietää.

Ja sitäpaitsi mulla ei oo varaa mennä hammaslääkäriin.

PS: silti mulla on semmonen solmu päässä, että millon tahansa mieluummin juurihoitoa kuin hammaskiven poistoa.

21.2.2014

Tästä asiasta on puhuttu jo joka paikassa, mutta minäki haluan pistää lusikan soppaan, ja nyt minä aion sanua rumasti: NYT VITTU OIKIASTI.

Luin tätä ja halusin facepalmata itteni seinän läpi ja rinnakkaisuniversumiin. Mitä vittua ihmiset????

Esimerkkinä vaikka homo- ja lesboparien adoptio, joka tuntuu olevan niin helvetin kamala vaihtoehto joillekin. Kyllä kaikenlaiset idiootit ja kusipäät saa lisääntyä ihan vapaasti (koska niillä on pimppi ja pippeli jotka sopii yhteen, hällä väliä onko niillä tietotaitoa/kiinnostusta/aikaa/kykyjä/younameit kasvattaa ja huolehtia lapsesta), mutta sitten kun on joku pikkuinen piltti, jolla ei ole minkäänlaisia vanhempia missään, ja joku pariskunta lapsen tahtois, pitkän harkinnan ja keskustelun jälkeen, oisivat valmiit sitoutumaan lapsen kasvatukseen ja huolehtimiseen ja antamaan lapselle kodin, niin HÄHÄÄÄ eipä käykään koska ette voi tarjota äitiä ja isiä, vaan kaks jompaa kumpaa. Mitähän helvettiä... Entä sitten sellaiset lapset, joilla toinen vanhempi on lähtenyt litomaan, kuollut, täysin välinpitämätön, linnassa, kieltänyt omat tenavansa? Pitäskö nekin äkkiä ottaa huostaan ja sijoittaa johonkin ehjään HETEROydinperheeseen?

Entäs sitten argumentti, jonka mukaan homous on LUONNOTONTA? Herravarjele, mikä nykyaikana enää ois luonnollista? Kielletään sitten silikonitissit, ihmisen kehittelemät lääkkeet, hiusten värjäys ja vasenkätisyys. Nii ja insuliinin piikitys. Homoseksuaalisuuttahan on ollut kautta aikain, ja aika monessa muussakin lajissa kuin ihmisessä.

Joku fiksu kans jossain vetosi siihen, että homoseksuaalit ei kykene pitkiin suhteisiin... Uskokaa pois, tapahtuu sitä heteroillaki!

"Koska Raamatussa sanotaan...." No niinpä tietenki. Mä kuitenki käsitin tän jutun niin että tässä on kyse ihan vaan tasa-arvosesta avioliittolaista, ei kirkollisesta vihkimisestä. Joten mun puolesta Raamattu saa pysyä erossa tästä jutusta. Mä oon käsittäny, että Raamatussa sanotaan paljon ja kaikenlaista, ja nämä innokkaimat raamatunlukijat soveltaa sieltä sitä, mikä missäki tilanteessa sattuu toimimaan parhaiten, ja työntää syrjään seikat, jotka ei omaan elämään sovi. Esimerkkinä vaikka erään innokkaan raamatunlukijamininsterin pitkätukkainen poika, ja mitäs niistä pitkätukkasista miehistä sanottiinkaan... Samainen ministeri on muuten nähty pukeutuneena housuihin.

"Avioliitto on miehen ja naisen välinen". Oon mää kuullu semmosestaki, että jossaki se on pienen tytön ja vanhan setän välinen, for example. Minusta huomattavan paljon huonompi vaihtoehto kuin homo- tai lesbopari. 

"Liian suvaitsevaista, kohta pitää antaa pedofiileille ja insestinharjoittajille vapaat kädet." No tämä nyt vaan on argumenttina täysin invalidi. Nää lienee kuiten rikoksia, mitä mun mielestä homous ei ole.

"Koulujen seksivalistusta pitää uusia." NO SHIT. Siihen nähen kuinka onnetonta se oli mun yläasteaikana, nii kannattaaki uusia... Vaikka mä vähän epäilen että nykynuoriso löytää ne omat valistuksensa ihan itse, tiiä sitten kuinka validit heidän lähteet on. Offtopic: Ala-asteella luettiin ahkerasti (tietysti vähän salaa ja hihitellen) semmosta teosta kuin Kroppa & Koppa, ja ihan oikiaa tietoahan siinä oli asioista.

"Uhka heteroliitoille". Mä ymmärsin tän, että kaikki alkaa sitte homostelemaan täysiä jos tasa-arvoinen avioliittolaki menee läpi. Mä en ainakaan koe, että mun rakkauselämään asia mitenkään vaikuttas. Muutenki tosi vaikea kuvitella, että homoseksuaalit jotenki räjähdysmäisesti lisääntys jos ja kun tällainen lakiehdotus läpi menee. Tarkotan siis tällä sitä, että joku, joka on koko ikänsä mieltänyt olevansa hetero, päättäski yhtäkkiä "alkaa" homoksi ihan vaan koska tasa-arvoinen avioliittolaki! Esim. minä ite, huomaan kyllä jos joku saman sukupuolen edustaja on viehättävä, mutta kyllä mä silti oon vuosien varrella huomannu olevani silti ihan hetero. Joten tuskin yhden lain takia päättäsin yhtäkkiä että olen lesbo. Kuitenki näen asian niin, että on homoja ja on heteroita, ja ne on mitä on, eikä muutu jonkin lain takia.

Jäikö jotain puuttumaan? Kommenttikenttä on tuossa alla, ja sitä ei oo vaikia käyttää.

Kamikazekylästelijät.

Tiiättehän niitä ihmisiä, jotka voi olla ihan todella herttaisia ja hyvää seuraa puhelimessa tai kaupungilla kahvittelemassa tai shoppailemassa tai yökerhoseurana tai omassa kodissaan ja luultavasti ovat kilttejä äidilleen? Mutta joita ei mitenkään päin halua kylään omaan mökkiinsä. Syitähän löytyy. En takaa, etten ite ois syyllistyny joihinkin kohtiin joskus, mutta kyllä te tiedätte mitä mä tarkotan.

1) Kun mikään ei ole pyhää. Vieras selailee sun postit, tutkii ohimennen vessan kaapit, kaivelee roskiksesta positiivisen raskaustestin, nuuskii läpi seinäkalenterin merkintöineen, nappaa käsiinsä jokaisen huomaamansa muistilapun, käy tsekkaamassa vaatekaapin uutuudet ja käynnistelee sun koneen käydäkseen facebookissa ja vilkasee samalla "vahingossa" muutaman uusimman kuvatiedoston. Menepä huomauttamaan asiasta, niin joko a) saat viattomia katseita ja "enhän mä sellaista tekis, en mä ole utelias" -selityksiä tai b) anteeksipyynnön, josta huolimatta sama meno jatkuu seuraavalla vierailulla.

2) Vieraat, jotka tulee ruoka-aikaan. Kyllä mä pidän itseäni kohtalaisen vieraanvaraisena, ja jopa mielelläni pistän pöydän koreaksi, jos ihan ruualle on vieraita tulossa, mutta jos sama naama alkaa ilmaantumaan mun tupaan joka toinen päivä ruoka-aikaan "sattumalta" (ja tietysti silmät kiiluen ja kuola valuen "kylläpäs tuoksuu hyvälle, tulee itelleki nälkä" -tyyliin vihjailee, että tarjoa sitä ruokaa...), niin kyllä mua alkaa jo vähän nyppimään. Eri asia tosiaan on, jos on ihan syömään kutsuttu. Lisäboostia tän lajin tympäsyyn antaa se, jos tää vieras ei vaivaudu ees kantamaan lautastaan tiskipöydälle syötyään. Huuhteleminen ois toki jo ihan liikaa vaadittu. Tähän sisältynee myös se, että sulla on kulhollinen namusia tai jotain naksuja, ja sitten yhtäkkiä sulla ei olekaan, kun joku rohmupossu on käynyt vierailulla.

3) Kun ei lähdetä kulumallakaan. Kyläily ja yökyläily on kaks eri asiaa, jälkimmäisestä yleensä sovitaan etukäteen... Ei mua yksin asuessa kovin haittaa, jos on myöhäsiäki vieraita, varsinkaan jos ei itellä oo aamulla pakollista menoa, mutta joku roti. Samoin jos torpassa asuu useampi, ja yhdelläkään on se aamuherätys, niin kyllä siinä pitäs tajuta laittautua tiehensä ennen puoltayötä ja ihan ilman sanomista. Jotku ei vaan tajua muita kuin suoria "tuossa on ovi, käytä sitä" -tyyppisiä komentoja, aivan turha niille on vihjailla, että ois väsy, suihkuun pitäs joutaa ja ei oikein jaksa olla seurallinen. Ja se suora komento tietysti otetaan henkilökohtaisena loukkauksena, vaikka mikään vähempi ei ole saanut vierasta keräämään luitaan ja poistumaan.

4) "Voisitko sä...?" eli ne, jotka on aina jotain vailla. Ei taaskaan satunnaiset saunanlämmitys- tai hiustenkampauspyynnöt vie vararikkoon, mutta sitten kun alkaa näyttämään, että joku käy usein kylässä hyödyn takia, eikä siksi että viihtyy minun seurassa, niin yllättäen alkaa roihahtelemaan useita aareja mäntymehtää. En välitä, että mun luona käydään siksi, että satun asumaan näppärällä paikalla, tai koska oon hyvä hieroja.

5) Sotkut. Sekä mun että muiden. Alkukesästä kirjotinki aiheesta. Mun sotkut on mun sotkut, niistä ei tarvi kenenkään huomautella, kiitos vaan. Jos ei kelpaa, niin on hyvä ja poistuu, as simple as that. Ja mun vieraiden ei tarvi mun kämpässä sotkea. Roskat voi viedä roskiin, en oo koskaan asunu semmosessa kartanossa, että roskikselle ois ylivoimasen pitkä matka. Yks mikä saa mut myös kiehumaan, on vessanpönttö. Jumaliste, siinä on kansi ihan syystä. Ja minun kotona se laitetaan kiinni, hygieniasyistä. Piste.

6) Koiratalous ja siellä käyttäytyminen vieraana. Pätee varmaan lapsitalouksiin myös, minä en tiiä ku ei oo kokemusta. Ja luultavasti muihinkin lemmikkeihin. Lähtökohtana se, että koira (tai lapsi tai kissa tai fretti tai kirahvi tai yksisarvinen) asuu mun kodissa, vieras ei. Niinpä on täysin invalidia valittaa esim. koirankarvoista vaatteissa, koirasta sohvalla/sängyssä/vaatekomerossa/younameit (mun kirahvi saa nukkua sohvalla jos se tahtoo, mun mökki, mun sohva, mun kirahvi, mun säännöt), tai nuuskimassa ja tutustumassa ulkovaatteisiin tai käsilaukkuun, jos niitä ei osaa plaseerata turvalliseen paikkaan. Eläimillä ja lapsilla kun on tapana olla uteliaita. Mä en myöskään halua kuunnella lemmikkini komentelua ja/tai nimittelyä vierailta, eiköhän se ole tarvittaessa minun homma hoitaa.

Mä nyt tässä kirjottamisen aikana nimesin nämä kamikazevieraiksi, koska mun silmissä edellämainituilla käytösmalleilla ei parhaassakaan tapauksessa muuta kuin kerjää verta nenästään. Yleensä pahempaa.

Minkälaiset vieraat ei ole tervetulleita sun tupaan? Tai ovat vikkelästi tervemenneitä? Millainen käytös vieraalta saa sut kiukustumaan?

(Suuret kiitokset facebookissa kysymykseen vastanneille, vaikka ihan jokaista kommenteissa mainittua epäkohtaa en saanutkaan tähän ängettyä.)

Yö kerrostalossa.

Se on oikiasti aika kamalaa huomata, että on muuttunut lähemmäksi ihmistä, joka hermostuu niistä ns. normaaleista elämisen äänistä, joita on tietyllä tapaa aina puolustanut. Onneksi en ihan täysin vielä ole sellainen, mutta ei kauas nakkaa. I mean, vihaan ihmisiä, jotka valittaa, että kerrostalossa herää siihen, kun joku vetää vessan. Ite en oo koskaan mokomaan heränny kyllä... Samoin mua ei liikuta, jos naapuri käy yöllä pikaseen suihkussa, pakkohan se on ihmisen joskus peseytyä. Tuommoset + jotku satunnaiset kolaukset on mun mittakaavassa niitä normaaleja elämisen ääniä.

Jostain syystähän yöllä kaikki äänet tuntuu kuuluvan voimakkaammin, tiiä sitte johtuuko siitä, että ulkona on vähemmän hälyä. Hiljainen ympäristö tekee mulle ainakin sen, että pyrin iteki minimoimaan tuottamani äänet. Kati esimerkiksi tietää, että yöaikaan hiiviskely on mun bravuurinumero... Ei muuten ole eräällä mun yläkerran naapurilla. Oli puoliyö ku luonnostelin tätä, ja mökki tärisi ku yläkerrassa kuulosti olevan rykmentin marssiharjotukset. -ttu lepo vaan, meikäki ois halunnu. Lepoa siis. Valitettavasti nuo jytinät ei kuuluneet rappuun, niin en saanu paikallistettua että mistä tuvasta ne kuului. Asuntojen väliseinät ja muut sen sijaan on aaltopahvia, että varmasti kuuluu asunnosta toiseen.

Sitten tää peruskuvio, torppa puolillaan väkeä hiljaisuuden aikana = no win. Miks jotku ei vaan tajua? Qstockin aikaan palailin töistä, oisko ollu kolmen pintaan yöllä, kun yläkerrassa oli asunto puolillaan pilottitakkikarjalalippiswunderbaum -sankareita. Kävin huomauttamassa että mä oisin kypsä unelle 12 tunnin työpäivän jälkeen, niin asunnon haltija oli "mä yritän hiljentää nämä". VÄÄRIN! Sä et yritä, vaan sä tasan hiljennät. Tyhjentämällä sen mökin, jos ei muu auta. Jos kukaan ei ennen mua sille iltaa ollu asiasta sanonu, nii johan siinä oli 5 tuntia ekstra-aikaa metelöidä. Luulis piisaavan.

Aina yhtä legendaarinen musiikin soittelu nappulat kaakossa. Aikanaan keskustassa kävin naapurille 01-02 aikaan sanomassa, että kuuluu muuten nuo sun (paskat) suomiräpit aika turhan selvästi mun mökkiin. Neitokaisen argumentti oli "kuuluu sunkin asunnosta yöllä ääniä!" En nyt muista vertasiko suihkussa vai vessassa käyntiin, mutta kuitenkin. Harvoissa vesikalusteissa on äänenvoimakkuuden säädin. Sangen useissa biisivehkeissä mun tietojen mukaan on. Usein jopa kaukosäätimellä toimiva, ei tarvis ees persettään nostaa. Tässä ihan lähimenneisyydessä kierroslukuja nosti naapuri, joka kuulosti imuroivan, noin puolen yön aikaan. Sitte selvis, että ei se imuroinu. Se kuunteli dubsteppiä. Yhtä lailla ansaitsis tulla kivitetyksi molemmissa tapauksissa.

En mä tiiä oonko itekään kerrostalonaapurina niin paskanhäävi, mutta ei ainakaan oo syksyn 2009 jälkeen käyny kukaan mun ovella valittamassa. Enkä mä itekään heti syöksy kenenkään ovelle, jos kello on viis yli kymmenen ja kuuluu yks naraus. Vaatii melko jatkuvaa elämöintiä, että mut saa ovesta ulos ja rappuun metästämään asuntoa, josta meteli kuuluu. 22-23 välillä mut saa oikeastaan liikkelle vaan, jos todella häiritsevä meteli on jatkunut jo useita tunteja ennen hiljasuuden alkua. Joku raja se on munki sietokyvyllä. Kai sitä on tulossa vanhaksi.

On muutama muu asia vielä, jotka nostaa mun kierroslukuja öisin, ku haluaisin olla rauhassa.
a) yläkerran naapurit, jotka hiissaa huonekaluja pitkin lattiaa. Miten voi olla niin hankala nostaa tuolia? Ainakaan en haluais uskoa, että kyse on sohvista ja kirjahyllyistä kahdelta yöllä. Vähintään kerran viikossa.
b) telkkaria huudattavat naapurit. Lähes yhtä raivostuttavaa kuin musiikki, mutta ilman bassoja.
c) rapussa ramppaaminen ja ovien paiskominen. Pari mun naapuria harrastaa sitäkin ajoittain. Ei edelleenkään se yks kolaus mitään, mutta jumalauta jos niitä ryskätään viiden minuutin välein.

Yks vinkeä poikkeus naapurista kuuluviin ääniin on olemassa. Jollain naapurilla nimittäin on joko trampoliini, tai sänky jossa on todella huonot jouset... Se saa mut vain ja ainoastaan hihittelemään.
 
Ja mitäs naapurin tarvii tehdä saadakseen sun sapen kiehumaan puolenyön jälkeen?

Monenlaista älyä.

Mä mietin että oisin alottanu tän postauksen jotenki että "ei toki voi olla älykäs jos ei oo mieletön keskiarvo ja puolen tusinan ällän paperit..." etc etc, mutta se ois tainnu kuulostaa siltä, etten pidä ylioppilaita oikein minään. Piän mää. Mutta ei se silti tee kenestäkään automaattisesti yli-ihmistä. Tuntuu vain, että yhteiskunta ei arvosta muunlaista älyä, kuin sitä mitä voi mitata testeillä ja kokeilla, tilastoida, ja joista voi antaa paperit käteen.

En muuten tiedä onko "älykäs" se optimaalisin sana tähän tekstiin, mutta eiköhän kaikki tajua mitä mä ajan takaa.

Tuo keskiarvo on muuten jännä juttu. Jotakuinkin 11 vuotta sitten sain yhdestä laitoksesta semmosen paperinkappaleen, jossa oli paljon numeroita. Pikku laskutoimitus, ja tulos oli 7,5. Ei varsinaisesti huono, jos kohta ei erityisen hyväkään. Aika moni on päätellyt pelkän keskiarvon kuultuaan, että en ois mitenkään järin tietoviisas, oppinut ja älykäs nuori nainen. Totuus kuitenkin on, että matikan ja kemian kuutoset, fysiikan viitonen ja enkun ja äidinkielen ysit teki aika paljon tuohon seiskapuoleen. Ei liene vaikea päätellä, mitkä oli ne mun vahvat lajit. Tai heikot. Ja on edelleen. (ja kyllä minä tiiän, miksei keskiarvo oikeasti ollut tuon kummempi, ei puututa siihen nyt. Siihen on jo puututtu.)

Ite arvostan ihan kauheasti sosiaalista älykkyyttä. Ja ihailen matemaattisesti lahjakkaita, koska huitelin ite eri jonossa silloin kun matikan ja logiikan skillejä jaettiin. Mä olin sillon siellä missä jaettiin tunteita ja sanoja. Mulla on liikaa molempia.
Maalaisjärki on älykästä. Ylioppilaspaperitki on älykästä, tosin ei yhtään sen älykkäämpää kuin amiksen paperitkaan, ne on vain eri tavalla älykästä. Elämästä oppiminen on älykästä. Ajoittain jopa insinööri voi yllättää ja osoittaa olevansa älykäs... ;) Välittäminen on älykästä (meinasin kirjottaa, että rakastaminen on älykästä. Sitte nauroin useita minuutteja.) Itsensä ja virheidensä hyväksyminen on älykästä. Mun hemmetin ontuva esimerkki älykkyydestä oli, että jos vaikka esim. Tuomas Holopainen ois muuten typerä niinku saapas ja sandaali, mutta säveltäs silti niinku säveltää, niin pitäsin sitä silti älykkäänä.
Mun mielestä sillä, että joku on työtön tai alkoholisoitunut tai huumekoukussa tai vaikka syrjäytynyt, ei ole mitään tekemistä sen kans onko tyyppi älykäs. Joskus asiat vaan luisuu yli kriittisen pisteen. Älkää käsittäkö väärin. Toki edellä mainittuihin mahtuu täysiä idioottejakin. Mutta niin mahtuu moneen muuhunki joukkoon.

Jotakuinkin ainoa asia mikä tällä hetkellä tulee mieleen, eikä ole mun mielestä älykästä, on älykäs ihminen, joka tekee itsestään väkisin tyhmän. Esimerkkinä typykkä, joka löi kokonaan läskiksi ysiluokan, että jäis luokalle ja pääsis sitä myöten jatko-opiskelemaan (tässä tapauksessa yhtä kuin kymppiluokka...) yhtä aikaa vuotta nuorempien kavereidensa kans. Ei mahtunu mun päähän silloin. Ei mahdu vieläkään.

Rokkitytöt kisailevat missin tittelistä.

Finalistit on nyt valittu, 25 tytön ryhmä pieneni kymmeneen. Lopullinen grande finale käydään 9. elokuuta Helsingin Bar Bäkkärillä.

                                               

Itsellänihän on ollut (hieman kyseenalainen ) ilo saada kurkistaa kisan kulisseihin muutaman kilpailijattaren avustuksella. Facebookin käyttäjät arvostelevat kilpailua karuin sanoin, ja haudattua koiraa etsii useammankin missikandidaatin lähipiiri. Mikä juju on järjestää kisa, joka näytti jo ennen finalistikarsintoja valmiiksi leivotulta?

Osa semifinalisteista sai tiedon paikastaan jo ennen kuin ilmoittautumisaika oli päättynyt. Rockmissit kutsuttiin Helsinkiin kuvauksiin lyhyellä varoitusajalla ja omalla kustannuksellaan. Semifinaalikuvat tyttöjen piti maksaa itse. Otetut kuvat kuitenkin luvattiin tyttöjen omaan käyttöön. Noin kuukautta myöhemmin ilmeni, että tämä koski vain jo julkistettua semifinaalikuvaa. Osa oli pettynyt kuvien laatuun, ja sain kuulla, että useampikin tyttö olisi mieluummin toimittanut kuvan omista arkistoistaan, kuin maksanut näistä. Muutama tyttö saikin toimittaa kuvan muualta. Jälkeenpäin kilpailijoille selitettiin, että kuvaajalle maksettu hinta sisälsi noin kolmenkymmenen kuvan oton, yhden kuvan käsittelyn ja medialevityksen, ei siis kaikkia otettuja kuvia, kuten aluksi annettiin ymmärtää. Moni valokuvaaja on myös ihmetellyt semifinaalikuvien tasoa, kun kuvaajan omilla sivuilla on korkealaatuisempaa tuotantoa. Kiinnostiko kuvaajalla tämä keikka ollenkaan?

Kilpailun järjestävän tahon ja sponsoreiden toiminta on ihmetyttänyt rokkimissiehdokkaita. Kisan järjestää  ohjelmatoimisto Rockstone Agency, jonka alta löytyy pr-&mallitoimisto Angelic Showgirls. Neljä semifinalistia oli yhdistettävissä näihin nimiin.

Sponsoroiva kenkäkauppa Leeloo palkitsee finalistit upeilla uusilla koroilla, mutta jo semifinaalikuvauksissa yhtä kilpailijaa varten oli varattu Bar Bäkkärille kyseisen kaupan kengät. Huolimatta väärästä koosta näitä säästeltiin vain yhdelle tytölle. Jälkeenpäin "mainoskuva" näistä kengistä ja kantajastaan  julkaistiin Miss Rock 2013 -facebooksivulla. Miksi taas yksi tyttö saa erivapauksia ja "ylimääräistä" huomiota?

Keskustelu on käynyt kuumana Miss Rock 2013 -facebooksivulla. Potentiaalisia äänestäjiä on kiinnostanut järjestäjän toiminta, kysymyksiä on satanut, mutta ne on poistettu, tai niihin on vastattu poliittisen korrektisti.  Monesta kilpailijasta on tehty juttuja paikallislehtiin, ja linkkejä on löytynyt kisan sivuilta. Eräs kilpailija oli haastattelussaan arvostellut kisaa, ja hänen jutustaan julkaistiin vain lyhennetty nettiversio.  Kritiikki kilpailijattarien taholta ei liene sallittua.

Mä nyt omasta puolestani toivotan tasapuolisesti onnea kaikille finalisteille, josko tulevan Miss Rockin vuoden pestissä olisi hieman vähemmän epäkohtia ja porsaanreikiä! Paras (tai alusta asti tiedossa ollut...) tyttö voittakoon.


EDIT: Ilmeisesti ei käynyt selväksi, että tässä ei ole kyse minun henkilökohtaisista mielipiteistäni, vaan useampi kilpailijatar oli pettynyt kisan järjestelyyn, ja etsi äänitorvea. Minä olin se vapaaehtoinen, joka oli valmis ottamaan väistämättä odotettavissa olevan paskamyrskyn niskaani. Kaikki info on tullut kisan semifinalisteilta,  ja tämän tekstin oli tarkoitus kuvastaa heidän tuntemuksiaan asioista.

Juhannus.

Mä en oikein tiedä miten suhtautua koko keskikesän juhlaan. Noin yleensä "pakkoryyppäysjuhlapyhät" on mulle aika vastenmielinen asia. Kuitenki, mä tunnen itteni aika loputtoman yksinäiseksi nyt, ku seurailen ystävien juhannussuunnitelmia. Mä en kuulu niihin. Paitsi yhteen, mutta siihenki vaan koska mulla ei ole mitään tärkeämpää puuhaa ja mun apua kaivataan. Huom. apua, ei seuraa. Se masentaa, pakko myöntää.

Muistan viime kesänä kirjottaneeni, että mulla ei ollut vakituista kesäkaveria ja tympäsi. Siitä on kauan ku mulla on ollut. Joku joka oli täysin samalla aaltopituudella, ja jolla oli aina mulle aikaa. Silloin ei masentanut, ettei ollut suunnitelmia juhannukseksi. Kuitenkin tiesi, että tuli mitä tuli, niin ei ainakaan tarvinnut olla yksin. Tällä hetkellä kun joku mainitseekaan juhannuksen ja juhannussuunnitelmat, niin mulla tulee järkyttävän ulkopuolinen olo ja tekis mieli vaan karata tilanteesta ja mennä piiloon. En mä halua tietenkään kieltää keneltäkään juhannuksen suunnittelua ja siitä iloitsemista. Mä vaan toivon, että ihmiset muistaa että ovat onnekkaita, ku on joku kenen kans niitä suunnitelmia tehdä.

Vietänhän mä toki monia kesälomaviikonloppuja ihan omissa oloissani kaupunkialueella, mutta juhannuksesta tekee masentavaa se, että kaikki suunnittelee jotain. Pitkän aikaa.
Yks asia mikä vituttaa ihan suunnattomasti juhannuksessa, on se, että syöminen muuttuu ihan helvetin hankalaksi toimitukseksi jos unohtaa käydä ostoksilla ja sotimassa marketissa ruoka-aineista miljoonan muun ihmisen kans. Ja tottakai aukioloaikoja typistetään moneksi päivää.

Kaupunkijuhannuksessa kusee sitten myös paikallisliikenteen juhannusaikataulu. Yrittääpä siinä sitten kulkea kissivahtivuoron ja Infernon väliä...

Ja sitten se kaikki vouhottaminen siitä juopottelusta. Tuntuu että juhannuksena ei ole sijaa sille, joka ei juo. Paitsi jos on kuski, ja seki on harmaata aluetta. Mun ajatukset kiteyttää edelleen vuoden takainen postaukseni VVL:sta. Enjoy.

 

Juhannuksesta, viinasta ja paljonpuhutusta hauskasta, 2012.

 Tällee juhannuksen alla ajattelin että mikäs sen kivempaa ku pieni alakoholisaarna! Ai mitä? Ei oo kiva? No ei oo kuule sekkään kiva että oksentaa paialle, sammuu kokkoon, kaveri kärrää järveen että liekit sammus, mutta sammutki ite ja hukut. Olipa sitte muuten kivaa.

 Eilen keskustelu sivusi useaan otteeseen sitä että on ihimisiä jotka on sitä mieltä että "ei osaa pitää hauskaa selevinpäin". Mitävittua? Nimittäin hyvin usein ne samat ihmiset on niitä jotka tosiaan sitte vetää semmoset överiperseet että muista mittää ja hukkaa puhelimen ja lompakon lisäksi maineen, kunnian ja neitsyyden. Sekös nyt sitten on sitä kuuluisaa hauskaa? Ei meikästä. Ei sille joka konttaa kukkapenkissä eikä sen seurasta nauttiville.

 En mää tässä huuda että kukkaan ei sais juua kaljaa, mutta joskos joku järki siihen hommaan? Ettei tarvis sitte aamusta ettiä kadonnutta puhelinta/grilliä/kaveria/younameit. Varsinni jos ne kaikki löytyy laiturin alta ja oot sinne jokasen ite sullonu.

 Meikä väittäs että kuitenni suuri osa juhannuksena viinaa vetävistä on aikusia ihmisiä, ainaki jollain tasolla, nii oisko huomattavasti hauskempi juhannus ku jokkainen tahollaan koittas käyttäytyä niinku aikuinen? Meinaan aikunen mies ei oo nätti näky ku se konttaa, oksentaa ja kusee housuun. Ei varmaan sen puoleen nainenkaan mutta en oo tainnu semmosta nähäkään.

 Mää tiiän että ne jotka on aikonu vetää perskännit jotka kestää parhaimmillaan torstaista sunnuntaihin, nii aikoo sen tehä huolimatta siitä mitä mää tänne kirjotan, mutta aina voi toivoa, että ois ees yks joka hoksaa sen että huomattavasti hauskempaa on kuitenki sitten jos filmi ei oo aivan poikki neljän päivän ajalta ja henkiki on tallessa.

 Ohjeistaisin tässä vaiheessa että juokaa sitä kaljaa/siiteriä/viiniä/pottuviinaa/pirtua/lasolia kohtuuella, ottakaa välisä vettä tai limpparia, saunokaa hyvin, ottakaa lissää vettä, syökää hyvin, syökää lissää, tehkää vähän juhannustaikoja ja niin edelleen. Tähätkää siihen että aamulla ei oo morkkiskrapula ja kaikki kaverit on tallessa.

 Pusuja (semmosia freesejä mitkä ei haise pontikkapannulta!) teille kaikille! <3

Toivepostaus: Ikuisuuskysymys.

Eli nyt pyöritellään asiaa, joka on askarruttanut kansaa kautta aikojen. *rummunpäristystä* Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin?

Jos ihan vakavissaan puhutaan, niin mulla ei ole mitään helvetin haisua siitä, että mikäs niissä pahoissa pojissa viehättää. Pakko tunnustaa. Mutta koska ajatus tuli esille, eikä jäänyt piiloon, niin päätin yrittää. Vaikka itehän en siis ole koskaan pahoista pojista viehättynyt, mutta olen kyllä nähnyt yhden elämän tarpeiksi tyttöjä, jotka viehättyy.

Vielä on todettava, että tässä dokumentissa tulen venyttämään rentun/pahan pojan käsitettä. Ehkä aika paljon. Pyydän ymmärrystä.

Ehkä tän vois kiteyttää ystäväni pohdinta: "Mikä helevetti siinä on, että ku ois joku, joka on kiinnostunu musta ja antais kaikkensa, niin ei kelpaa. Mutta ku joku kohtelee niin ala-arvosesti ku ikinä irti lähtee, niin johan kiinnostaa, ja pikkusen liikaa." Niinpä. Tyhjuä sanoja, ohareita, petettyjä lupauksia (niitä, joilla ei edes ole merkitystä muille kuin itselle), ehkä rumia sanoja, pahaa mieltä, laiminlyöntiä, lista vois jatkua loputtomiin. Mikä saa tytön roikkumaan semmosessa? Mikä helvetti tuommosessa käytöksessä herättää tytössä rakkauden kerjäläisen?

Nyt sitten päästään siihen, kuinka nämä "pahat pojat" ei aina olekaan varsinaisesti pahoja. Melkein väittäsin, että tytöt kokee ne pahoiksi suurelta osin vain koska ne ei ole kiinnostuneita juuri sillä hetkellä. Ne voi olla myös niin kutsuttuja "unelmavävyjä!, joiksi sisareni kutsuu yksilöitä, jotka pyrkii viimeiseen asti toiminnallaan ja sanomisillaan välttämään mielipahan aiheuttamista, mennen niin pitkälle, että aiheuttavat sillä pahaa mieltä. Vois kai joskus kertoa unelmavävyistä enemmänkin? Ne on kuiten niitä, jotka satuttaa olemalla (liian) kilttejä ja kultaisia.

En mä tiedä, onko se sitten haaste, joka saa tytöt roikkumaan näissä hankalissa tapauksissa. Se, että pitäis muka saada nähdä vaivaa sen eteen, että saa mitä haluaa? Pakko tunnustaa, mulla on joskus ollu itellä tilanne, jossa poika on lähestulkoon tarjonnut sydämensä kultaisella tarjottimella. Ja mä olen juossut kirkuen parkuen karkuun. Vaikka kyseessä ois ollut silmää ja sydäntäkin miellyttävä yksilö. Ja vaikka itekin oisin ollut hieman ihastunut. Eipä sitä silloin osannut ajatella, mutta nyt... Anteeksi vulgääri kielenkäyttöni, mutta mitä vitun vittua? Ja mä tiedän, etten ole ainoa tyttö, joka on tehnyt samoin. Mitähän helvettiä, kysynpä vaan iteltänu, ja ehkä muiltakin...

Sitten on tietenki ihan uskomattoman hyvä itkeä, että kaikki vastakkaisen sukupuolen edustajat on hankalia ja ihan perseestä ja niin edelleen, ku ensin ite latoo jarrut pohjaan. Vaikka sitten toisaalta. Kukapa sen sanoo, että se sielunsa ja sydämensä kultalautasella ojentanut kaveri ois iän kaiken semmonen. Tiä vaikka paljastus unelmavävyksi...

Itsetuntojuttuja. Vaihteeksi.

5.6. kävin nakkaamassa talviturkin pois, ja muutenki harjoittamassa monille ihmisille luonnollisia rantatoimintoja, niinku bikineissä hengailua.

Vielä viime kesänä vierastin bikineitä ihan kauheasti. Tai yleensäkin paljaan ihon esittelemistä suuressa määrin, ellei kyse ollut poitrinesta. Lähinnä koska olen pulskanpuoleinen, mutta myös kaikkien arpieni takia. Näytän albiinoseepralta. Tänä kesänä päätin nakata romukoppaan viimesetkin kiinnostuksenrippeet siitä, mitä muut ajattelee mun vartalosta.

Vartalosta ja sne verhoilusta puhuttaessa, kuinka paljon itsetunnossa on kyse siitä, mitä ajattelee muiden ajattelevan, ja kuinka paljon siitä, mitä itse ajattelee itsestään? Ehkä ne kulkeekin käsi kädessä. Kun on sinut itsensä kans, niin melko vähän siinä vaiheessa hetkauttaa muiden, varsinkaan tuntemattomien mielipiteet.

Mitähän tuo ois ollut, joskus kymmenkunta vuotta sitten, kun aloittelin pukeutumaan niinku itesta tuntu parhaalta, enkä niinku ympäristö odotti. Väittäsin, että oon silläki alalla kehittynyt hieman tässä ajassa.

Mua ei ole koskaan oikeastaan kiinnostanut se, minkämallisia vaatteita minkäkin vartalotyypin omistajan pitäis mukamasten pukea päälleen (oma vartalotyyppi lienee lähinnä rantapalloa, to be honest). Minä laitan päälle sitä, mikä milloinki tuntuu hyvältä, ei se sen kummempaa ole. Mulle on joskus sanottu hyvinki hämmästyneeseen sävyyn, että jännä miten mun ruumiinmuodon huomioonottaen mä voin pukeutua jos minkä näköseen loimeen ja onnistua näyttämään siltä, että se sopii mulle. Ei muuten oikeasti ole sen hankalampaa, kuin ettei pue päälle mitään, mikä ei tunnu itestä miellyttävältä. Eri asia tietenki on sitten kanniskella kroppaansa ympäriinsä kunnialla. Mutta se nyt vaan on tosiasia, että ihmiset on eri muotoisia. Mä en ainakaan jaksa enää hävetä mun palleroista olemusta.

Vaan ohan siitä saanut kuulla joskus, että kehtaa ensinnäkin liikkua julkisilla paikoilla, toisekseen vähänkään paljastavammissa vaatteissa, kun ruumiinmuoto ei ole lähinnä tiimalasia, tai elopainoa on kertynyt yli 45 kiloa. Joillekin on ilmeisesti kovinkin vaikea hyväksyä muiden vartaloita ja pukeutumista, jos esim. baarissa pitää tulla ihan asiasta tehden niistä ja niiden yhteensopivuudesta huomauttelemaan. Myönnän, että ite saatan hiljaa huomauttaa kaverille, jos satun näkemään oikein silmiäsärkevän yhdistelmän, mutta en mä koe tarvetta käydä päin näköä haukkumassa. Tiä sitte onko se sitten yhtään sen ylevämpää kuitenkaan.

Mikä sitten ajaa ihmiset suivaantumaan muiden vartaloista ja vaatteista? Onko herrat tosissaan sitä mieltä, että yli 40-kiloiset leidit ei sais pukeutua muuhun ku säkkiin? Pelkääkö hoikkaset tytöt, että reittä ja rintaa yhtä anteliaasti heidän kanssaan näyttävä pyöreämuotoinen tyttö vie huomion heiltä? Häiritseekö runsaskokoisempaa tyttöä se, että samankokoinen kanssasisar pukeutuu niinkuin hän pukeutuisi, jos uskaltaisi? Vai sattuuko jonku silmiin ja mieleen oikeasti niin pahasti, jos sattuu vilahtamaan reittä, jossa on -iik- appelsiini-ihoa? Mulla on viimeseen instant ratkasu: katopa sitte johonki muualle.

Vittu... Itehän oon käyttänyt nyt alkaneena kesänä surutta bikinejä, minishortseja ja tissimekkoja, koska pidän niistä. Ja aion käyttää jatkossaki.

Järki, tunne, siivous!

Rehellisesti on hyvä alottaa, joten kerrottakoon, että mun taloudenpito on... No, suurpiirteinen vois kai olla semmonen mikä ei kuulosta kauhean rumalta. Kuitenki, nyt ku olen muuttanut uuteen kotiin, annan itelleni kasapäin lupauksia. Niinku jokaisen muuton aikoihin. Lupauksia päivittäisestä tiskauksesta, imuroinnista, luutuamisesta ja muista siivoustempuista. Joka kerta mä kuitenkin tähän asti olen rikkonut nämä lupaukset, ja musta tuntuu, että oon saamassa kiinni perustavanlaatuisen syyn reunasta.

Oon tehny tässä tän vuoden puolella hiljaista kenttätutkimusta, ja pannut merkille erään asian. Suurella osalla niistä mun ystävistä, jotka luokittelisin tunneihmisiksi, on taipumusta boheemihkonlaiseen taloudenpitoon. Kun taas niillä, joita pidän järki-ihmisinä, meinaa se kodin siistydestä ja järjestyksestä huolehtiminen lähennellä jo neuroosia. Molemmista toki on poikkeuksia mun tuttavapiirissä, ja muutamat sitten asettuu tasasesti ripoteltuna ääripäiden välille. Tähän väliin ois sopinut vaikka kaavio havainnollistamaan asiaa, mutta päätin etten osaa tehdä sitä. Pakko mainita, että päättelyä muuten on vaikeuttanut kamalasti se, jos torpassa asuu useampi henkilö. Koittaa siinä sitten päätellä, että kenenkä mukaan tämä mökki siivoutuu.

Nyt on sitten pakko miettiä, että jos mä yrittäisin olla joku superkodinhengetär, niin enkö mä ikäänkuin yrittäs taistella omaa perusluonnetta vastaan? En mä nyt tarkota, että sentimentaaliseen luonteeseen vedoten lakkaisin kokonaan siivoamasta, mutta ehkä mun ei sitten tarvi yrittääkään olla mikään himosiivooja.

Kyllä mä ymmärrän, että semmosten ultimaattisten siisteysihmisten mielestä pintapuolinen ja summittainen taloudenhoito saattaa olla kammottavaa ja väärin, mutta luultavasti ne kaikkein siivousfriikeimmät ei hoksaa, että jotku (kuten minä...) saattaa kokea niiden kodit ihan yhtä lailla ahdistaviksi. Kyllä mä arvostan siisteyttä, mutta jos tupa on sen näkönen, että siellä ei asu kukaan, ja mihinkään (kuten ovenkahvoihin tai lattiaan...) ei uskalla koskea, ettei vahingossakaan sotke, niin kyllä se on mulle pikkusen liikaa.

Oon mä törmännyt semmosiinki yksilöihin (ja oon huomannu että nämä yleensä pitää omat torppansa kyllä siisteinä), joiden mielestä se, että vierailupaikan haltija on hieman piittaamaton siivosta, oikeuttaa heidät sitten porsastamaan vieraisilla miten sattuu. Ei toki tarvi heti olla hakemassa imuria komerosta, jos yks sipsinmuru livahtaa lattialle, mutta sitten kun omia roskia ei voi viedä roskikseen, joka parhaimmillaan on niinki kaukana ku viereisessä huoneessa, vaan jätetään pöydälle, ja niin edelleen... Ja ku asiasta huomauttaa, niin selitys on joku niinkin eeppinen kuin "TÄÄLLÄ ON ENNESTÄÄNKI SEKAISTA!" No yeah right, mutta nepä oliki mun epäjärjestykset ja sä pilasit ne omillas. Nii että kiitti vaan vitusti.

Ja huomaan kirjottaneeni sujuvasti ensin yhdestä ja sitten toisesta asiasta, eikä näiden asioiden välillä oleva aasinsilta ole edes hutera, vaan sitä EI OLE! Ei se haittaa, tää on Inferno!

Tää on nyt sitten se exact spot, mistä mä tätä blogia toimitan. Ergonomia on lapsille.

Pushing the limits.

Luulen että kukaan ei selviä elämästä käymättä jonku toisen hermoille, ja itehän aivan epäilemättä riepottelen monenki sietokykyä, mutta sitten on näitä ihmisiä, joiden elämäntehtävänä tuntuu olevan muiden ihmisten kestokyvyn venyttely.
Herää kysymys, että miks joiltain sietää huomattavan paljon enemmän kuin toisilta? Miks henkilön 1 käytös tilanteessa X aikaansaa halun räjäytellä universumeja, mutta henkilön 2 samanlainen käytös samassa tilanteessa tuntuu aivan jokapäiväiseltä ja luonnolliselta?

Armas sisareni tätä(kin) aihetta mulle ehdotti, ja helpointa taitaa olla ku esimerkkejä hakee läheltä. Sisko on katellu tätä mun elämistä ja pörräämistä ja säännöllisen epäsäännöllistä räjähtelyä aika kauan, ja mä epäilen, että se sietää sitä kolmesta syystä. 1) Me ollaan verisukua [ei, ei sisaruksia oikeasti, vain sydämeltä. Elävässä elämässä hän on mun isän serkku.] 2) Se on tuntenut mut niin kauan, että jotenkin kai on hyväksynyt mun omituiset tavat ja rasittavuuden osaksi mua ja 3) se rakastaa mua huolimatta mun asennusvirheistä ja siks kestää mua.

Mä en kuitenkaan epäile hetkeäkään, etteikö joskus ois hetkiä joina siskoseni (ja varmasti erinomaisen moni muu) haluais mäjäyttää mua pulkalla naamaan aika helvetin lujaa, ku alan käymään hermoille. Vaikkapa silloin kun vapaaehtoisesti hakkaan päätä seinään. Toistuvasti. Ja itken sitte että käy pipisti ja olen apua ja lohtua vailla. Jolleki muulle joku muu ois voinu kilahtaa jo toisen varotuksen jälkeen.

Kylläpä iteki huomaan, että joillain lähimmillä on uskomattoman ärsyttäviä tapoja, joita kuitenkin yritän parhaani mukaan sietää, koska tiedän ne tavallaan osaksi henkilön luonnetta. Mulla on ystävätär, joka tarvii apua usein, ja entinen ystävätär joka (luultavasti vieläkin) tarvii apua vielä useammin. Ensin mainitulta kuitenkin kestän avuntarpeen huomattavan paljon paremmin, koska oon tuntenut hänet pitkään ja kasvanut kiinni häneen. Hän on myös silminnähden kiitollinen, jos edes YRITÄN auttaa. Jälkimmäinen taas tuntui möksähtävän, jos ei saanut apua johonkin tajuttoman yksinkertaseen pikkujuttuun, jonka olis varsin sujuvasti osannut tehdä ihan itse. Ehkä perustavin ero onkin, että ensin mainittu pyytää apua koska tarvii, ja toinen koska haluaa testata kuinka paljon voi toiselta vaatia palveluksia ja huomionosoituksia. Tästä syystä lasken vain jälkimmäisen esimerkkihenkilön ärsyttäväksi. Ja tunnen tarvivani liiterillisen klapeja.

Musta taas alkaa tuntumaan, että puhun monesta asiasta yhtäaikaa. Ei meinaa (vaihteeksi) pysyä langat käsissä. Tuntuu, että tää vaatis enemmän esimerkkejä, mutta kiitos suodattimieni, mietin liikaa seurauksia. Mun esimerkit polttas monta siltaa, kirkkoa, ja muuta arkkitehtoonista objektia. Olen pahoillani.

Vuosi sitten VVL:ssa

Itehän en telkkaria liiemmin kato, mutta facebook kertoo mulle, että on taas SE AIKA VUODESTA... Joten jaettakoon nyt yhteen niputettuna kaks postausta noin vuoden takaa.

 Muapa muuten vituttaa. Semmonen kansallistauti ku jääkiekko. Ei toki riitä että että sitä tulee telkkarista, ja oma ukko pitää vokaalikerhoa (eli huutaa sekalaisia vokaaleita putkeen sopivissa tilanteissa) sohvalla, vaan mun koko perkeleen News Feed on täynnä tietoiskuja mitä pelissä milläkin hetkellä tapahtuu. Eilen joku lätkäapina suivaantu mulle vallan mahoton ku kommetoin kaverin lätkäaiheiseen päivtykseen jotain tyyliin "ai sekö oli suomipeli, mää luulin että Kärpät pellaa HIFKiä vastaan." Aivan jumalaton rage päälle. Jotku sitte jaksaa ottaa moisen paskeen vakavasti.

 Ihan tosi. Lauma ukkoja topataan päästä varpaisiin, laitetaan kypärä päähän, köytetään terät töppösiin ja annetaan pitkä keppi kouraan ja tuupataan aidattuun kaukaloon siirtelemään pientä mustaa kumilätkää. Ai että on jännittävää. Ja sitte ne saa siitä kauhiasti rahaa. Ei käy mun järkeen. Sitäpaitsi mun mielestä jääkiekko on aina ollu kauhian epäreilu laji. Eikö ois paljo kivempaa jos joka ukolle annettas oma pikku kiekko, nii ei tarvis tapella siitä yhestä? Tai sitte ne ukkelit vois jäähä kotia ja imuroida, makes more sense. Oisivatpa hyödyksi.

 Oon myös miettiny että onko se pääsyvaatimus tuommosiin isompiin joukkueisiin että on ruma ja puuttuu hampaita? Vai muuttaako se joukkueeseen päätyminen ukot rumiksi? En oo eläessään nähäny hyvännäköstä jääkiekkoilijaa. (ei siinä, jääpalloilijat ne vasta rumia onki.) Nyt mun säkällä jokasella lukijalla on heila Leijonissa tai jotain muuta yhtä kuulia ja kaikki suuttuu mulle. Mutta voin mää puolustaa jääkiekkoukkoja sen verran että ei ne jalakapalloukkelit sen tolokumpia tai komiampia ole :D

 Tämä nyt oli tämmönen päivitys, ette saa kuvia. Mutta koska ei oo kuvia niin voin laittaa videoita jotka kuvaa mun mielestä hienosti tätä ihmiset hulluiksi tehnyttä talvista joukkuelajia.

                                 Tältä se mun mielestä näyttää aina, pelas mikä joukkue tahansa.

                                                                        Ja vähän tältä.

 Urheilu ei kehitä luonnetta, se paljastaa sen.

 Ugh, olen puhunut.

MM-lätkää idiooteille: Selviytymisopas feat. Vesa

 Siihen nähden että jääkiekko on paskaa niin se vaikuttaa mun elämään tällä hetkellä tarpeettoman paljon. Niinpä mä kokosin tähän ohjeita ja neuvoja kuinka pysyä mukana pelin tiimellyksessä jos a) ei tajua pelistä mitään tai b) ei vaan kiinnosta. Vesa autto mua. Se tajuaa lätkästä yhtä paljo ku possu puuterista.

1. Ota alkoholijuomaa. Sen lisäksi että muutki ottaa niin todnäk se auttaa sua kestämään niitä kännissä huutavia lätkäfaneja.

2. Kannusta. Sillä ei ole helevetinkään väliä mitä kannustat. Hyvä Honduras!

3. Huuda. Sekalaisia vokaaleja tosiaan. Silloin ku muutki huutaa. Tai sillon ku siltä tuntuu. Myös "EI", "JEE", "NYT" ja "SINNE" on sangen kelvollisia argumentteja.

4. Elä istu sohovassa niinku tatti. Välillä on asiaankuuluvaa pompata ylös ja huutaa juurikin nuita edellä mainittuja.

5. Seuraa peliä asiantuntevan näköisenä ja huuda sopivaan väliin vaikka "TAKALAITON!"

6. Sitten kun ei enää jaksa ees yrittää olla pelissä mukana niin voi aina heittäytyä ärsyttäväksi. Mene lätkänkatsojien viereen seisoskelemaan vittumaisen näkösenä ja kysy sopivassa kohtaa: "Mutta miten Kanada nyt on muka näissä Euroviisuissa?"

7. Mene huutamaan lätkänkatsojille vaikka että "HYVÄ KALPA!"

8. "Jätkät, miks te huudatte Onnenpyörälle?"

9. Aina kun katsojat huutaa jotain niin juokse paikalle ja kysy että "Joko nyt ollaan maailmanmestari?"

10. Viimeisenä keinona nakkaa digiboksi ikkunasta ja huuda "MAAAAAAAAAAAAAAALI! Kisat on voitettu, mahtavaa peliä kaikilta!" ja ala laulamaan Maamme-laulua.

 Ihan oikiasti, nyt menkää kattomaan jääkiekkua tai ryyppäämään. Tai jotain, ihan sama mulle saatana :D

Kaveri tuossa juuri totesikin että maailmassa on asioita joita ei tarvi ymmärtää, ja niitä on esimerkiksi insesti, kissanpentujen hukuttaminen säkissä, hengiltä kivittäminen ja jääkiekko.

(takas tähän päivään. B&B Hanna pääsee uusiin tiloihin.)

Talvenvihaaja.

 Jopa täällä Oulun korkeuksilla alkaa hieman näyttämään siltä, että kevättä ei ehkä sittenkään ole peruttu. Vaikka lunta on enempi kuin lait ja säädökset ja EU-direktiivit sallii, niin sieltä täältä näkyy jo paljas maa ja jotku on uskaltautuneet liikenteeseen kaksrattaisilla moottorivärkeillä. Mä vihaan vihaan VIHAAN talvea, mutta voinyjumalanpyssyt että tämä alkukevät on kyllä yks riesa. Ilmassa on lupaus siitä, että lumet sulaa ja maailma muuttuu valkosesta vihreäksi, mutta siihen on vaan niin loputtoman kauan!

 Kevät on kaunis vuodenaika, kaikki uus elämä ja sen semmoinen, ja kesä on ilman muuta mun lempivuodenaika. Pidän myös alkusyksystä, kun yöt pimenee eikä ole vielä ihan törkeän kylmä, ja syksy itessään on jotenkin kamalan lohdullista aikaa, kun synkät kelit on suoraan verrannolliset masentuneen mieleen. Alkutalvi loskan kans on toki masentava, ja kuten sanoin, en ole talvi-ihminen mitenkään päin, mutta kyllä mä osaan löytää kauneutta talvisesta tähtitaivaasta ja kimaltavista hangista ja so on (kuhan saan pysyä sisällä!) Mutta. Tämä aika vuodesta... Ei jumalauta. Tämä on kidutusta. Miksei kevät voi tulla vaikka yhdessä yössä? Okei, aurinko paistelee tuolla jo pikkusen, lämmittääkin (ja ripottelee mun iholle pisamia <3), mutta kun se ei riitä mulle! Kun katsoo ikkunasta alkukevään aurinkoa, niin se valehtelee. Ulos mennessä saa todeta että edelleen on kylmää ja märkää ja inhottavaa, vaikka muuta luvattiin.

Mä olen urbaani citytyttö ja kestän kyllä katupölyn sun muun semmosen yleensä niinku mies, mutta ei se kyllä nuita lähiön lumihankia kaunista, hiekotussorasta, roskista ja koirankakasta puhumattakaan. Oikeasti, mä en edes kovasti yrittämällä löydä maalis-huhtikuusta mitään esteettisesti miellyttävää.
 Oon ihan varma että voisin elää täysin onnellisena jossain, missä mun ei tarvis nähdä vilaustakaan lumesta ja lämpötila ei koskaan laskis miinukselle. Sumut ja sateet mä kestän, ei kahta puhetta, mutta Suomen talvi... Hyhhyi.

 Tässä reilun kymmenen vuoden aikana oon huomannu että kuhan maisema on enemmän vihreä kuin valkoinen, niin masennus helpottaa hieman. Nytkin vaan odotan että aika kuluis nopeammin, että pääsisin nauttimaan niistä hetkistä kun tuntuu, että maailma ei romahdakaan niskaan. Vaikka tiedän että se kestää vaan ne muutamat kesäkuukaudet, niin on se silti eteenpäin, jos vaikka keksis että miten sen saa kestämään. Jokavuotinen projekti.

 Vaan, huomenna lähtee juna etelään. Luultavasti siis tänäänki, mutta huomenna junan mukana menen minä. Jos siellä Turussa ois enempi kevät ku täällä.

 Mä oon varmaan viimesen kolmasosan elämästäni pohtinu tasaisin väliajoin semmoista mysteeriä, että MIKSI, OI MIKSI sillon, ku on sinkkuna, niin ketään ei näy mailla eikä halmeilla, mutta odotapa ku elämässä on joku, joka oikeasti vie jalat alta ja saa sydämen hakkaamaan tuhatta ja sataa pelkällä olemassaolollaan, niin eiköhän ala ottajia puskemaan ovista, ikkunoista ja lattiakaivoista...
 Herraperkele mikä lausehirviö.

 Vaan ihan tosissaan.
 Syttyykö joku helvetin "pick me, pick me!" - merkkivalo sitten kun on kohdannut jonkun astetta erityisemmän tyypinm joka on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen? Valo, jonka pitäs teoriassa palaa vain sille yhdelle, mutta jonka puolet vastakkaisen sukupuolen edustajista jostain syystä huomaa ja ottaa jonkinlaisena kutsuna lähempään tuttavuuteen. Mitä vitun vittua, sanon minä. Vai onko perimmäinen syy kosijaryntäykseen kuitenkin sitten se, että sen tietyn yksilön kohtaaminen on aiheuttanut jonkun sisäisen hehkun joka näkyy myös ulospäin mystisenä merkkivalona? Tarkotan nyt siihen suuntaan, että mun ystävät on aikojen saatossa todenneet mun muuttuvan ihastuneena jotenki pehmoiseksi, säteileväksi ja viehättäväksi. En mä voi olla ainoa jolle tapahtuu niin, joten ehkä siinä on se syy, mikä rohkaisee kosijalaumoja ja tekee kohteesta helposti lähestyttävän.

 Tai ehkä tämä tapahtuu vaan siksi, että elämä nyt vaan ON kohtalaisen epäreilua, eikä nallekarkit mene koskaan tasan. Eikä noitapillit.

 Muutamaan kertaan oon joutunut kyseisenlaiseen tilanteeseen. Se on jotenki ihan suunnattoman ahdistavaa kun yhtäkkiä joku henkilö menneisyydestä keksiikin että oot superkiinnostava. Toki noin sata vuotta sen jälkeen ku oot ite älynny että SE on superkiinnostava ja päässyt siitä yli, ja joku muu on tässä vaiheessa ehdottomasti kiinnostavampi. Parhaassa/pahimmassa tapauksessa niitä ilmestyykin sitten useita olemaan jotain vailla. Oma ennätys on kymmenkunta kolmen kuukauden sisään, sisälsi tosin sekä eksän, kasan eks-säätöjä tai kiinnostuksen kohteita että muutaman ihan tuoreen ja tuntemattoman. Onhan se toki ihan imartelevaa ja kaikkea, mutta niin täydellisen väärään aikaan. Ja vaikka ei olis sen yhden erityisen kans mitään sopinutkaan, ei välttämättä edes puhunut (noeinytsentään), niin siltikin ne kaikki muut tuntuu ihan helvetin turhilta ja vääriltä ja joutaisivat tulla heitellyksi kävyillä. Niin, ja oma lukunsa on nekin yksilöt jotka jotenki onnistuu tekemään comebackin mun elämään useasti, AINA sillon ku sattuu olemaan se mysteerihehku päällä. Niiiiiiiin turhauttavaa. Väärä aika, väärä paikka ja mitä todennäköisimmin aivan totaalisen väärä henkilö.

 Aurinkoinen kuittaa. Stna.

AINII! Löysin kuvan joka ois passannu Törmäyskurssilla -postaukseen niinku nyrkki perseeseen, mutta ei sitä sieltä osais kukaan hakea niin laitan sen tähän!