Näytetään tekstit, joissa on tunniste Yleinen pohdinta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Yleinen pohdinta. Näytä kaikki tekstit

maanantai 18. heinäkuuta 2016

Back to businness.

Mä olen ollut taas pois täältä kun olen luullut ettei olis enää tarvetta kirjoitusterapialle. Nyt sitten taas mennään. Tapahtuu kamalasti asioita, ja on ehkä parempi kirjoittaa kuin hautoa omassa nupissa. Vaikka kaikkea ei voikaan kirjoittaa.

Infernossa oli putkiremontti 3,5kk. Jii oli kultainen ja tarjosi minulle kodin siksi aikaa. Kuitenkin meidän määräaikainen avoliitto kariutui jo ennen evakon päättymistä ja meistä tuli kämppiksiä. En sano että ero ois ollu helppo, ei ne koskaan ole, mutta kai... odotettavissa. Mä taisin olla jollain tavalla varautunut.

Evakon aikana kävin myös pääsykokeissa. Ja sain tulokset. Niinhän siinä kävi, että olen ensi kuussa opiskelija. Vaatetusartesaaniksi pitäis taipua, ja mua suoraan sanottuna pelottaa ihan saatanasti. Onko musta siihen, selviänkö loppuun, mitä sen jälkeen, mitä jos en? Tulevaisuus on kamalan, hirveän pelottava.

Tunne-elämäkin on sekaisin! (Ylläri, kun minusta on kyse...) On asioita, joita en ole kovasta yrittämisestä huolimatta saanut haudattua, ja ajoittain ne pulpahtelee pintaan. Viime aikoina useammin ja tunnen niiden olemassaolosta tiettyä syyllisyyttä. Toki on mun oma asia mitä tunnen, vaan syyllisyys siitä, että näin pian... (tai näin myöhään, sekin on vaihtoehto) Vaikka minkäpä niille mahtaa. En vaan tiedä mitä tehdä ja mihin suuntaan mennä. Toisaalta, mun asioilla on tapana suttaantua suuntaan tai toiseen, ennemmin tai myöhemmin. Vaan jaksaako tuota ikuisuuksia ootella, sekin sekoittaa... Äh. Siihen nähden että puhun paljon niin se on ajoittain ihan pirun hankala homma tehä :D

Nyt sitten olen taas Infernossa ja yritäs saada elämäni rullaamaan normaalisti ennen koulun alkua. Jos ihan rehellisiä ollaan niin ei ihan vielä kiinnostais. Ei jotenki pysty järjestään mökkiä ja ajatuksia yhtäaikaa. Yritin liikaa ja sain pitkästä aikaa paniikkikohtauksen. Ei palakinnu.

Onneksi tapahtuu kivojakin asioita. On uusia ihmisiä ja jotku vanhatkin on pysyneet kuin purkka tukassa. Kyllä mä oikeasti luotan siihen että jatkossakin tapahtuu kivoja juttuja. Sitten voin taas olla Hanna Aurinkoinen.

perjantai 8. tammikuuta 2016

Tervettä itserakkautta

Tai kunnioitusta? (mun entinen äidinkielen opettaja sanoi, etten sais aloittaa tekstiä viittaamalla otsikkoon tällain, mutta joskus on rikottava sääntöjä.)

Oon mä tästä aiemminki kirjottanut, sillon ennen ku olin itte ihan kuivilla itseinhostani. Eli vähän niinku aikana, jolloin en itekään ollu ihan täysin varma mistä puhuin, kunhan vähän haparoin sinne päin.

Kun se itsensä vihaaminen on oikeasti melko kuluttavaa. Ei pelkästään itselle, mutta myös ympärillä olijoille. Että tuota milijoona pistettä niille jotka jaksoi mua läpi mun tähän pisteeseen kasvamisen, ja jaksaa edelleen, te olette urheita. Vannon, että mä olen ollut aivan hirveä katella ja kuunnella.

Se on jännä (oikiasti ihan paska) juttu, kuinka helposti seitä uskoo totena kaikki ilkeät asiat mitä muut sanoo.Vielä helvetin paljo enempi hydraa on, että myös itselleen on aivan liian helppo sanoa ettei olisi kaunis, sopivan kokoinen, arvokas. Ja kun sitä hokee itselleen tarpeeksi usein, siitä valitettavasti tulee totuus korvien välissä. (Ja jos sitä hokee tarpeeksi muille, nekin saattaa uskoa. Sitä tuskin kukaan haluaa...) Ja ikävien ihmisten inhottavat sanomiset ruokkii sitä. Tulee semmoinen "mitäs mä sanoin" -kierre. Positiiviset kommentit on liian helppo ohittaa "no kuhan nyt vaan sanot" -olankohautuksella. Ja kierteestä on aika helvetin hankala päästä irti.

Oon mä tästäki paasannu aiemmin, vaan omapa on blogini. Ku ihan tosi kukaan ei ole täydellisen kelvoton ihmisyksilö, ettei jotain sisäistä ja ulkoista kauneutta löytyis! Mun kokemuksella vaan, jos tuntuu että nyt ei vaan saatana lähe löytymään, niin se on vaan alotettava jostain pienestäkin asiasta, ja uskoa siihen. Hakata ittiä sitten sillä päähän yhtä ahkerasti kuin on hakannut niillä negatiivisillakin (ja mielellään nakata ne ongelmajätteeseen). Ja uskoa. Koko homman avainhan on uskoa itseensä. Jos ei itse usko, niin tuskin uskoo muutkaan.

Ja en mä vieläkään sano, että se helppoa ois. Baby steps, baby, baby steps. Minä oon opetellu vuosia, enkä kyllä vieläkään oo muuta kuin vasta-alkaja. Ei se peilikuva aina näytä kivalta. Mutta onneksi se ei ole lähellekään tärkein asia. Minun mielipide on, että aito ystävällisyys, kohteliaisuus, empaattisuus, lämminsydämisyys, tietty herttaisuus ja eräänlainen nöyryys painaa todella paljon enemmän vaakakupissa kuin mukamasten virheetön peilikuva. Sitäpaitsi edellämainitut saattaa jopa tehdä ihmeitä sille peilikuvalle jos ne tulee vilpittömästi sydämestä eikä vain sen peilikuvan korjaamiseksi. Ne ei myöskään kuihdu yhtä pian kuin ulkokuori.

Kyllä sen todellisen kauneuden pitäs löytyä muualta kuin peilistä, mutta mä lupaan, heijastuu se lopulta sieltäkin jos sille antaa mahdollisuuden.

Tulipa kohtuuttoman paljon sulkeita. Anteeksi, ope.

tiistai 22. joulukuuta 2015

22.12.2015

Mä havahduin yhtäkkiä siihen, että enpähän oo hetkeen postannutkaan (taas...) tänne. Hupsista.
Minä oon ollu aivan toisessa blogissa menossa, ja se on kyllä paska tekosyy olla kirjottamatta, mutta ei nyt sinänsä oo ollut varsinaisesti asiaakaan.

Nyt sitten mietin että onko rakkaassa, kauniissa suomen kielessämme vastineita termeille "body positivity", "body confidence" tai "bodyshaming"? Joku "positiivinen kehonkuva" nyt vois olla aika lähellä sitä mitä haen, enkä todellakaan aio nyt alkaa niitä sanoja keksimäänkään. Mutta jos niitä sanoja ei ole, niin ehkä se jo itsessään kertoo jotain...

Mulle on sanottu, että "oisit paljon nätimpi, jos pudottaisit vähän painoa". Hirviää paskanlotinaa, mä sanon. Jos mä pudotan painoa, niin mä olen sitten kevyempi. Nätti minä olen jo nyt, kiitos kysymästä. Ja jos nyt satutki olemaan eri mieltä, niin ole vaan, sille minä en voi mitään. Vaan pidä se ihan omana tietona. Ihan kenen kohdalla vaan, ei vain minun. Vai tekeekö se susta itsestä kovin paljon kauniimman tai hoikemman tai ihan minkä vaan, jos pääset mulle (tai jolleki muulle, jolla saattaa olla ohuempi nahka kuin mulla) huomauttamaan painosta tai muuten vaan ulkonäöstä. Mää vähän eppäilen kuule.

Ja sehän on jo ihan tiedossa, että en oo itekään aina ollut ihan sinut tämän maallisen tomumajani kans, vaan pikkuhiljaa oon oppinut ensin sen hyväksymään ja siitä vähitellen rakastamaan näitä luita ja ytimiä ja pieniä lihaksia ja mitä tässä paketissa nyt onkaan. Tottakai on huonoja hetkiä, mutta harvemmin sitä enää jaksaa vihata itteään tuntikausia putkeen, saati sitten päiviä. Jos mä, mun runko ja sydän ja sielu kelpaa mulle, niin ei kyllä ole enää minun ongelma jos ei jollekin muulle. Sitä minä en vaan ymmärrä, että miten se on keneltäkään muulta pois, jos mä tulen toimeen itseni kans ja uskallan sen näyttää? Voipa olla, että tähän asiaan vielä palataan.

Suuri inspiraatio mulle tällä matkalla on ollut Miss Evelyn-Jo (facebookista hänet löytää täältä), positiivisen kehonkuvan puolestapuhuja. Hän on pariin kertaan kaivannut osallistujia postauksiinsa, naisia (ja miksei varmaan miehiäkin, eiköhän asia heitäkin kosketa) kertomaan kehonkuvasta,  meikittömyydestä ja kiusaamisesta ja tulin olleeksi mukana kaikissa edellä mainituissa. Evelyn Jo vaikuttaa myös ryhmissä Pin-up's Against Bullying (jos mä oisin "oikea" pin-up -tyttö niin haluaisin olla mukana!) ja Dames for Dreams. Äsken hänestä oli juttu brittijulkaisussa Vintage Eye Magazine. Annoin ohimennen luvan käyttää kuvia, joita oon aiemmin hänelle lähettänyt ja päädyin sitten tuohon lehteen posettelemaan uikkareissa. Saavutus sekin, kai.

Mä oon nyt ruvennut kehittämään tästä eräänlaista sydämenasiaa, kun tämän aiheen koen tärkeäksi itselleni oman kokemuksen kautta, ja monelle muullekin. Että kunhan kaivelen jostain kirjoitusmotivaationi, niin taidan tietää mistä kirjoittaa.

maanantai 9. marraskuuta 2015

SuhteettoMUUSteoria. Tai jotain. Ei oo mun otsikko.

Mä oon vissiin taas ollu sosiaalisena, ku alkanu ihmissuhteet mietityttämään. Muitten ihmisten elämät on ihan mielenkiintosia! (siks mä katon saippuasarjoja.)

Sitä on iteki nähäny paljo ja kaikenlaista ku on viilettäny menemään tuolla, ja päivän aiheesta on kokemusta itelläki. Meinaan rupesin miettimään, että mikä saa ihmisen jäämään kurjaan parisuhteeseen, jonka iteki tietää tuhoon tuomituksi, puhumattakaan kavereista ja muista ympärilläolijoista?

Mulla on ollut muutamiakin hyviä syitä. Tai no, hyviä tekosyitä ehkä kuitenki, ollaanpa rehellisiä.

Niinku nyt se, että kaikki oli aivan päin helvettiä, molemmat uskotteli itselleen ja toisilleen, että kyllä tää tästä vielä hyväksi muuttuu, ku molemmat osaltaan korjaa tilannetta. Eli siinä kovasti uskottiin, että alkuhuuman hattarat saadaan kyllä takas (vaikka meidän ei kyllä alunperinkään ois pitäny olla yhessä), ku yritetään, vaan paskat siinä kyllä kumpikaan yrittänyt. Ei menny hirveän hienosti se.

Toisaalta sitten, oon mä nitkutellut ihan tosissaan uskoen, että kyllä tää tästä, ku tarpeeks yritän. Sillon tilanne oli melko monimutkanen, mutta mun pääsyy siinä pysymiseen oli se, etten halunnut olla ilman sitä nimenomaista ihmistä. Vaan vois mennä huonomminki, tiiän semmosia, jotka ei halua olla ilman ihmistä, ihan sama ketä. Toiset valitsee sen kurjuuden jatkamisen mieluummin ku on hetkeäkään yksin.
Ja sitten on toki vielä niitä, jotka vie yksinolon välttelyn ja eron venyttämisen vielä pidemmälle, eli eroaa vasta kun on seuraava jo kateltuna ja lämmiteltynä.

Ja sitten on vaihtoehto, että ero tuntuu mahdottomalta, koska pelkää, että jää loppuelämäkseen yksin, parisuhdehistoria oli sitte tässä, kukaan enää huoli. Ehkä jokaisesta tuntuu joskus siltä. En tiiä, en ole jokainen.

Sen mä vielä tavallaan ymmärrän, että yhteisten lasten takia venytetään eroamista, vaan eipä ne muksutkaan mittää saappaita ole, tuppaavat hoksaamaan jossain vaiheessa että kaikki ei oo ihan hyvin, ja tulee vaan enempi vahinkoa, että melko paska tekosyy sekin lopulta. Puhumattakaan jos suhdetta jatketaan esim. vanhempien, ystävien tai jonkun muun tahon takia.

Voihan toki olla, että joilleki jo tapa ja tottumus sanelee, että ei voi lähteä kulkemaan. "Johan tässä on kymmenen vuotta keskenään oltu, vittuako tästä enää eroamaan". Tai niin totuttu mykkäkouluun/riitelyyn/kylmyyteen/younameit, että se on jo arkea. Ehkä se ei sitte taas oo kaikille ongelma. Mulle saattas äkkiä olla...

Ja sitten on kiltit ihmiset. Ne, jotka ei haluais satuttaa vastapuolta sanomalla, että tää oli nyt sitten tässä. Mutta kun ei haluta aiheuttaa toisella pahaa mieltä eroamalla, niin siinä sitten yleensä päätyy satuttamaan sillä, että kuitenkin jotenkin viestittää, että ei tahtos olla siinä.
Tästä lienee itsekäskin versio. Että tahtoo ite vältellä kaikkea epämukavuutta mitä ero tuo tullessaan, asioiden käsittelyä ja muuta. Ei ne oo koskaan kivaa. Joskus ehkä silti on pakko.

Mä alan olla meleko veleho tässä. Siis ihmissuhteiden saamiseksi kuulostamaan hirveältä paskalta. Oliko tuo edes oikea lause...?

No, onneks jokainen parisuhde ei kuitenkaan ole katastrofi odottamassa toteutumistaan. Ja onneksi melko monia ongelmia voi korjata jos kiinnostusta ja kärsivällisyyttä löytyy.

(Special thanks to isosisko, Kapteeni, Vexation, Pikkumuru ja Nuppu. <3)

tiistai 13. lokakuuta 2015

Pussauskoppi.

Ensisudelmat on mun osalta ainaki täällä sivuttu, niin nyt mennään pussausaihella yleisesti. Paitsi huomatkaa heti kättelyssä, että suutelemisessa ja pussaamisessa on vissi ero.

Yks parhaita tunteita maailmassa on se, kun on pitkään (...tai "pitkään", uskokaa mua, joskus tunnitkin on ikuisuus) katellu vastapuolen huulia sillä silmällä, ja kun se suudelma sitten tapahtuu. Kaikki ne perhoset vatsassa ja sydämentykytykset ja lämpö poskilla. Parhautta on sitten myös se, kun nuo tuntemukset onnistuu säilyttämään, kun on suudellut samoja huulia kuukauden, puoli vuotta, vuoden, ikuisuuden. Edes silloin tällöin hetkeksi. Minun perhoseni ovat edelleen olemassa. <3

Vaan voihan se arkikin astua kuvioon. Ja intohimoiset suutelusessiot muuttua hätäisiksi pusuiksi ennen nukkumaanmenoa... Kun ei riitä muka aika tai kiinnostus huomioida toisen huulia omillaan. Tai pitää toista niin itsestäänselvyytenä, ettei mukamasten tarvi suudelmalla muistuttaa että toinen on tärkeä.

Tuosta sitten ei oo kovin pitkä matka pariinki mahdolliseen skenaarioon...

I: Sitä pusuttelua siis on, joskus. Mutta sen ei (enää) anneta johtaa sitä kiihkeää suutelua pidemmälle, jos edes siihen. Että toinen osapuoli (tai molemmat, tosin sillon se ei liene ongelma) pistää hommalle stopin ennenku homma menee intiimiksi. Vaikka ennen ei ois ollu mitään ongelmaa antaa tunteen viedä.

tai

II: joku alkaa olettamaan, että ne pusut nimenomaan aina johtaa johonkin mihin ei liity alushousuja. Pahimmillaan suutelukontaktia on sitten vain seksin yhteydessä. Ikäänku vaihtokauppaa. Eksä harrasti jotain sen tapaista. Sangen vittumaista minusta.

Mutta hei! On mulla vielä lissääki mahollisia kauhuskenaarioita, ei hättää!

Otetaan vaikka semmonen tavan vuoksi suutelu/pussailu/pusuttelu/mikskä sä nyt haluatkaan toimenpidettä kutsua. Semmonen "oon tottunu antamaan pusun ku oon sanonut hyvääyötäkauniitaunianukuhyvin" -ratkaisu. Sitte se pusu vaan tulee sieltä, ehkä melko välinpitämättömästikin, tarkottamatta välttämättä mitään, ja vaikka ei ois ees fiilistä pusuttaa.

Taiiii velvollisuussuukot. Että kun tässä nyt kerran ollaan pariskunta niin kuuluu antaa suukko tietyissä tilanteissa. I mean, edustustilanne, hyvänyönsuukko, mitä näitä nyt on. Mutta ei sitten muuten, huvin vuoksi ja urheilun kannalta. Rakkaudesta, jos sallitte minun käyttää kirosanaa.

Ja sitten... Voihan se kokonaan loppuakin. Itellä otti aikanaan muutaman kuukauden tajuta, että kyllä tässä on loppunu jo paljon muutakin kuin suukot, vaikka parisuhde piti olla. Sillon oli ja on sama lähtä kulkemaan.

Nonni. Sainpa nyt suutelemisen kuulostamaan oikealta murheen kauraryyniltä. Ei se ole, ei sen ainakaan pitäs. Nii että jos sulla on joku tärkeä jota suudella, niin menepä ja tee se nyt. NYT.



tiistai 24. helmikuuta 2015

24.2.2015 (Tää on kotosin jostain noin viikon takaa.)

Tossa pohdiskelin, että mielialanvaihteluilla ja mielialanvaihteluilla on isojakin eroja. Esimerkiksi kolme vuotta sitten mulla ne oli sellaista täydellistä aallonharjalta pohjamutiin -tyyppistä vaihtelua, ja joku pidempään seurannut saattaa muistaa, että pohjamutia oli aika paljon enemmän. En mä väitä etteikö mun tunteet yhä edelleen olis vahvoja, mutta ennen ne oli ihan helvettiä, kun universumit vaan romahteli, ku mä rupesin tuntemaan. Olinhan mä toki muutenki melko epästabiili, myönnän.

Ja nyt mä sitten huomaan olevani ILOINEN siitä että on sitä vaihtelua, vaikka ei ne itkustelun syyt tietenkään kivoja ole, mutta noin niinku kokonaisuutena... Sitä on tullut olleeksi aivan hävyttömän aurinkoinen pikku kierremerihevonen melko pitkään hyvin lyhyin keskeytyksin, ja oli itse asiassa helpottavaa olla kolme päivää putkeen tunnekuohuinen raivotar ja surkea niiskuttava ihmisraunio. Puhdistava kokemus, sanoisin. Tosin vähempiki ois riittänyt, kolmas päivä sai jo vähän pelkäämään, notta onko tässä luisumassa takas vanhaan. Kovasti kyllä kerron itelleni, että se ei nyt vaan ole mahdollista, se ei ole vaihtoehto. Vaikka positiivisuutta joutuu pakottamaan hetkittäin pintaan, niin ei siinä lopulta montaa hetkeä yleensä mene, että alan uskomaan siihen ja se muuttuu aidoksi, ja sitte taas mennään.

Mulla on muuten pieni salaisuus. Oon iteki tienny sen vasta jonku aikaa. Mutta nii, mä tajusin että haluan mun ympärillä olevien ihmisten olevan iloisia. Ja mikäs siihen vaikuttas paremmin, ku että ite aiheuttaa sitä? Minussa asuu pieni (köhköh...) hassuttelija, ja sen päästän mielelläni valloilleen. Toki on niitäki ketä se ärsyttää, mutta ehkä kaikkia ei tarvikaan miellyttää. Eikä pysty.

Ehkä suurin ero entiseen on se, että hyvin pitkään tarvin jonku erityisen (ulkopuolisen) syyn olla onnellinen, tai edes tyytyväinen, ja nyt en. Riittää ihan se, että oon just minä, just tässä mielessä ja ruumiissa, tässä ajassa ja paikassa. Se hieman hämmentää minua, koska joskus tämä mieli on ollut mun pahin vihollinen, ja ruumiin olen halunnut vuosien ajan tuhota. Joten uutta ja ihmeellistä voi tapahtua vielä tässäkin iässä.

Nojoo. On hetkiä, kun mietin että onko tämä edelleen jotain taiteilua manian ja depression välimaastossa, mutta koitan unohtaa mokomat samantien kun tulevat mieleen. En mä halua niitä takas, kiitos vaan.

(Kierremerihevonen mainittu. Sillä löytää mut instasta, vaikka eipä siellä mitään nähtävää ole.)

sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Vaihteeksi vähän arkeologiaa.

Sain käsiini kerrassaan hervottoman asiakirjan kuuden vuoden takaa. Dokumenttihan kertoo siitä, millainen mun elämäni mies on oleva. Itse asiassa yllättävän moni kohta oli sellainen, jonka allekirjoitan yhä edelleen. Joten tässäpä sanasta sanaan valikoituja otteita, ja kommenttiraitaa six years after, yee-haw!

"Se on todennäköisesti ja mitä luultavimmin pitkätukka, värillä nyt ei ole sen suurempaa väliä."
Tämä oli dokumentin eka lause, joten se lienee ollut tärkeä pointti. Marikan mielipidehän asiaan tänä päivänä on, että mun talouteen ei tarvi enää yhtäkään pitkälettiä tulla, kun tukka ja järki ei samassa päässä pysy eräiden elävien esimerkkien mukaan. Mä vastaan, että ei muuten pysy välttämättä kaljussakaan päässä. Joten väite kumottakoon, enempi mua kiinnostaa että onko siellä tuka(ttomuude)n alla aivoja lainkaan.

"Sit sillä pojalla on ihanat silmät, joihin on mukava vaan tuijotella, ja söpö hymy."
NIINPÄ. Tämän asian olen todennut 18.1.2009, luultavasti jo aiemmin. Ja totean edelleen, On ihan hyvä juttu jos on silmät päässä noin yleensäki, mutta mä kaipaan sitä wau-efektiä. (Lisää tähän valinnainen kommentti miehestä joka sai lempinimekseen Silmäperhonen.)  Ja hymy... Se pelastaa niin paljon! (Toimituksen huomio: Pikasella tarkistuksella tää silmäasia on mainittu jossain dokumentissa jo 12.6.2006, joten on se siis huomionarvoinen.)

"Ja se saa mut nauramaan."
Ehdottomasti ennemmin nauramaan kuin itkemään. Todettuhan on, että herrasmies ei koskaan tahallaan itketä naista.

"Pojan täytyy osata keskustella, ja sen kans on rento ja hyvä olla, saan olla oma itseni."
Ihan ku ite aina osaisin muka keskustella niistä vaikeimmista asioista, siks mä kirjotan... Mutta musta tuntuu nyt ainaki siltä, että oon liian vanha vouhottamaan ja esittämään jotain, mitä en ole. Se on sillä tavalla, että mun on kelvattava tämmöisenään.

"Mutta sen elämässä on oltava muutaki ku minä."
TODELLAKIN. Ohan se ihan söpöä suhteen alussa olla niinku paita ja paskanen perse, mutta ei helevetti loputtomiin. Käpyhän siinä palaa, jos toisella on omia kavereita ja tekemisiä ja toisella ei. Mulla on.

"Huolehtii hygieniastaan."
Kuvittelis tämänki olevan ihan itsestäänselvyys. MUTTAKUEIOLE! Kai tähän vois lisätä "Sen täytyy tuoksua hyvälle", kyllä nää kaks kulkee vähän käsi kädessä. Seksihiki on hyvä, viikon pinttynyt ei. Jos siis on pakko olla hikinen.

"Se ei saa olla liian kypsä, täytyy osata myös hölmöillä välillä."
Mä oon ite sen verran lapsenmielinen ja ilkikurinen ajoittain, että ei tässä mikään täystosikko tulis kuuloonkaan. Joku tulis väistämättä hulluksi. Ei kuitenkaan tarvi olla jumittuneena teini-ikään.

"Seksi ei saa olla pääasia suhteessa."
Paitsi järjestelyssä se annettakoon anteeksi. Kunhan molemmat tietää kyseessä olevan järjestely.

"Se on kuitenki semmonen nälkiintynyt ja riutunut..." "...mun murun ei sovi olla liian lihaksikas."
Miksihän sitä on halunnu pitää poikarukan nälkäsenä??? Ei voi tietää. Joten tuon osan kroppavaatimuksista saa viivata yli. Tuo lihasasia taas... No, mä siedän kyllä tänä päivänä lihaksia jossain määrin, mutta jos tyyppi näyttää ylitreenatulta broilerilta, niin en mä kyllä pöksyjäni kastele. Olkoot siis hoikkanen tai pyöreä, sydän saa luvan ratkaista.(Nyt ku tää on sanottu, niin luultavasti sitte nain jonku maailman vahvimman nallen :D)

Okei, eli mä nakkaan nuo tarkat ulkonäkövaatimukset mäkeen näillä puheilla. Jos korvien välissä on mielenkiintonen aivo, ja rinnassa sykkii kunnollinen sydän, ja päässä ne perhosefektisilmät, niin me ollaan ihan fine! Ehkä silti vähän pinnallista >:D

(Loppuhuomautuksena kaveria lainaten: "Lisää siihen listaan että sen on oltava insinööri! Insinöörit on sun juttu! Karvaset insinöörit!" Niinpä niin. Ei saatana.)

maanantai 26. tammikuuta 2015

Vaatekaapin siivous herätti ajatuksia.

Mun on hankala uskoa, että kirjotan tän julkisesti, mutta on hetkiä, kun mä ymmärrän mun eksän kommentit mun vaatemäärästä. Toisaalta en, koska näiden kommenttien aikaan sen kamppeet (ja koiran...) mahtu ihan sujuvasti tähän mökkiin. Tämän päivän vaatekaapin raidauksen jälkeen mä kyseenalaistan itseni kyllä aika hyvin.

Eli siis, jos joku ei tienny, niin asun 27,5 neliön yksiössä. Se ei jätä ihan helvetisti tilaa vaatteensäilytyspoliittisille ratkaisuille. Kahden kaapinleveyden verran on hengarikaappia, mutta siellä joutuu mekkojen lisäksi asumaan myös ulkovaatteet ja tyllit. Hyllykaappia rivissä on hurja yks kappale. Sitten on vuokraisännän puolesta irtokomero vielä. Alusvaatteet, sukkahousut ja sen semmoiset asuu lipastoissa. Kuulostaa riittävältä, mutta kaukana siitä. Onneksi mun vuokraisäntä on maailman eniten paras, ja lupas käydä laittaan mulle naulakon tänne johonki, niin saa ehkä ees tuohon takkiasiaan jotain tolkkua.

Goottityttöaikoinani mä kirosin, että on hankalaa koittaa löytää komerosta se yks tietty musta riepu ilman että räjäyttää koko kaapin sisällön levälleen, vaan ei se tilanne oo helpompi nytkään, vaikka komerossa onki kaikki sateenkaaren värit. Edelleen tarvis karttaa ja kompassia. Aika usein tuonne sukeltaessa tulee "ai, onko mulla tämmönenki?" -fiilis.

Yks syy tähän vaateongelmaan on mun työpaikka. Kierrätyskeskus, I'm doomed. Järkiään kaikki vaatteet 50 senttiä kappale, tai eurolla viis (vink vink, kipin kapin sinne ostoksille) Kummasti tarttuu tuota vaatetavaraa mukaan. Sitten kun kämpän lähellä on ihan kelvollisia kirppareita, niin lapasestahan se lähtee. Että melko vähän ostan oikeasti vaatetta uutena, puolustaudun sillä. Viimesin tais olla mun rakas Alikani. Viime vuonna. Puolustaudun sillä. Paljon kierrätetään myös kavereiden kesken. Pakko noita on välillä karsiakin...

Mulla on myös poistolaatikko. Tuommonen muovinen lihakunnan laatikko. Säännöllisesti patistelen kavereita tälle laatikolle, ja jotku osaaki sinne jo ihan itse.

Lisäksi mun vaatekaappi on musta aukko. Saa sitä miettiä, että missä kaikki sytkärit on, ku ne asuu hupparin taskussa vaatekaapissa. Tai Marikan taskussa. Toisaalta, aika estottomasti Marikakin joskus asuu mun vaatekaapissa.

Että semmosta. Teoriassa mä asun buduaarissa. (Päivän turha tieto: Sana "boudoir" tulee verbistä "bouder" mikä tarkoittaa mököttämistä. Buduaarissa siis mökötetään. Tämä sopii minulle. Niinku nenä päähän.)

torstai 22. tammikuuta 2015

Kolmen naisen tarinoita.

Miehet on ihan helevetin kummallisia kapineita, mä sanon. Ollaan kavereiden kans asiaa palaveerattu useamman viikon ajan aikalailla päivittäin, ja vain 1/4 on ihan tyytyväinen vastakkaiseen sukupuoleen, lopuilla kolmella onkin sitten sanottavaa senkin edestä. (Tässä vaiheessa haluan huomauttaa, että minä itse ja minun ystävättäret ollaan oikeinkin herttaisia, selkeitä signaaleissamme ja meidän kans on helppo tulla toimeen, en minä sillä...) Aattelin kertoa jokusen tarinan, koska olen hämmentynyt. Hyvin, kovin hämmentynyt.

Tapaus 1: Neiti ja herra (lähemmäs 40v. btw) tapaa kahvin merkeissä. On kivaa, viihtyvät yhdessä, so on. Herra ehdottaa treffejä parin päivän päähän. Vielä oletettuna treffi-iltana ilmoittaa haluavansa nähdä, vaan tekee oharit kuitenkin. Mitä vittua viidakkokirja? Tietenkään mitään selitystäkään ei tule. Sitä äkkiä kuvittelis, että tuon ikänen ois jos sen verran saanu kiveksiä kasvateltua, että osais kertoa tulleensa toisiin ajatuksiin.

Tapaus 2: Ainutlaatuinen tilanne, jossa neiti on ehdotellut herralle enemmän tai vähemmän suoraan jotain parisuhteen tapaista, vaan onko kelvannut? NOVITTUEI. Vaan odotapa, kun neiti tapaa jonkun, joka vie sydämen, ruumiin ja sielun, niin herrahan keksii, että tässähän onkin mun elämäni nainen...! MYÖHÄÄN, LIIAN MYÖHÄÄN. (Itse koin tämän syksyllä 2013.)

Tapaus 3: Neiti kohtaa Tinderissä herran, jonka tietää ennestään. Mätsiä rapsahtaa, ja tarina alkaa kulkemaan. Neiti elää siinä uskossa, että herrakin tietää kenen kans puhuu, vaan myöhemmin käy ilmi, ettei tiedäkään. Asian selvittyä laskeutuu radiohiljaisuus. Lupaavasta alusta huolimatta herra päättää luottaa ennakkoluuloihinsa ja mahdollisesti kuulemiinsa huhuihin, mieluummin kuin tutustua neitiin ja antaa omille aivoilleen mahdollisuuden.

Tapaus 4: Lähtee taas Tinderistä (vois varmaan jo todeta, että hulluja ne siellä kaikki on saatana.) Mätsiä paukkuu, vaikka välimatkaa on muutama kilometri liikaa. Jutut kuitenkin natsaa, ja vieläpä hyvin. Viestit liikkuu vinhaan tahtiin ja homma on ihan linnunmaitoa. Tapaamistakin suunnitellaan. Ja äkkiä PUUUUUF herra hiljenee täysin. Viestit on nähty, mutta mitä sitä turhaan vastaamaan.

Tapaus 5 (ja 6 ja 7...): Kaikessa yksinkertaisuudessaan herra ehdottaa neidille treffejä, saa myöntävän vastauksen, treffit ei ehdi toteutusasteelle, ja tyyppi alkaa käyttäytymään niinkuin ei ois koskaan ulos pyytänytkään.

Tapaus 8: Henkilöt päätyvät yhteisellä sopimuksella tilaan, jota minä kutsuisin järjestelyksi. Homma toimii, kaikilla on kivaa, kaikki saa, JEEEEEE \o/ ja so on, ei ongelmaa. Paitsi herra keksii äkkiä ruveta mustasukkaiseksi, kun neiti tapailee muitakin, ei välttämättä edes samoissa merkeissä. Kuitenkin herra oli se, joka alunperin ilmoitti, että parisuhde nyt ainakaan ei käy laatuun.

Tapaus 9: Se mun perhosfarmisilmärakkausmies. Se se vasta oliki, vaikka haluan uskoa, että se ei ollu tätä sarjaa tahallaan.

Tapaus 10: Herra, joka joskus oli hyvinkin tärkeässä asemassa neidin elämässä, nykyään "vain" kaveri. He ovat olleet yhteydessä, tavanneet, kuulumisia vaihdettu, näin edelleen. Kuitenkin herra on pantannut kuukausitolkulla sitä, että sattuu seurustelemaan. Toki tämä on Oulu, tottakai neiti on tiennyt sen alusta asti, aivan muista lähteistä.

Tapaus 11: Jälleen Tinder! Mätsiä paukkuu, herra ja neiti juttelee kaikesta maan ja taivaan välillä, siirtyvät puhumaan puhelimessa, jälleen viestittelemään. Treffit sovitaan, mutta herra on myöhässä, puhelin kiinni, neiti jo pelkää täydellisiä ohareita. Herra kuitenki saapuu paikalle hyvän selityksen kans, ja ilta on mukava ja johtaa yhteiseen yöhön. Aamulla herra ja neiti sopivat, että ollaan koodeissa, ja seuraava yö kuluu herran luona, mutta mitään ei tapahdu. Täydellinen herrasmies tuo krapulajuomat vuoteeseen, keittää kahvit ja toteaa neidin lähtiessä, että ollaan yhteydessä ja halaa. Ja jälleen täydellinen radiohiljaisuus. Neiti pistää perään muutaman viestin, saaden hyvin nihkeitä ja niukkasanaisia vastauksia.

Silti... Kaikkien urpojen kuningasurpo on kyllä glitorismies! Seuraava lainaus suoraan ystävättäreni Tinder-viesteistä: "Siis jos olisin sun kanssa nyt sun sängynlaidalla niin tekisin näin.
Pyytäisin sua menemään makuulleen selkä minuunpäin. Tuntisit kuinka rintasi painautuisicat tukevasti patjaan. Pyytäisin sinua nostamaan pyllyä ylöspäin jolloin näkisin kuinka housusi tiukkenesisivat pillun ympärillä. Housusi saisivat tiukkenemisen myötä häpyhuulesi pullottamaan housusi läpi ihanasti. Ottaisin etusormeni ja laittaisin sen kevyesti alaselkäsi päälle josta toisin sen pikkuhiljaa pyllyn poskia pitkin häpyhuulillesi. Painaisin häpyhuultesi kohdalla hieman lujempaa jolloin tunnen sisältä tulevan kosteuden tunkeutuvan läpi sormelleni. Ottaisin kahden käden otteen housujeni yläosasta kiinni ja lähtisin tuomaa housuja alaspäin hitaasti siten että viimeinen housun sauma menee häpyhuultesi väliin. Kun housut ovat hitaasti tulleet pois häpyhuultesi välistä laittaisin etusormeni hitaasti pillusi yläosaan josta kevyesti painamalla toisin sen alaspäin siten että se työntyy ihanan tiukan pillusi häpyhuulten väliin kohti glitoristasi, kun sormi tulee gltoriksen päälle pyörittelisin sormea siinä kevyesti samalla työntäen kielen sisällesi. Nuolisin pilluasi kevyesti jonka jälkeen veisin kielen pyllynreiän päälle. Kevyesti toisin toisen likimärän sormen pyllynreiällesi ja työntäisit sitä kevyesti sisällesi. Tunnen jo nyt kuinka pillusi sykkii ja huutaa lisää.
...

Kun olet muutaman kerran seksikkäästi äännellyt käännän sinut selälleen makaamaan. Otan kivikovan munani housuista pois ja tulen kevyesti makaamaan päällesi. Suutelen korvaasi kevyesti jonka jälkeen vien kieleni korvasta kaulaa pitkin rinnoille. Annan muutaman hellän suudelman, jonka jälkeen hitaasti työnnän munani sisälläsi. Tunnen kuinka pillusi sykkii munan ympärilläni. Hitaasti tulen sisälle päin jolloin kuulen kuinka huohotuksesi kiihtyy."

Ja tää tarina on kuulemma tullu muilleki! Mulle tää dude päätti vaan kertoa orgioista, joissa oli ollu edellisenä päivänä. Mä luulen tosin, että unissaan...

Kolmen naisen kohdalle voi osua aivan todella paljon liikaa omituisia tyyppejä...

sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Sitä oikeaa etsimässä.

Mä oon sen verran romanttinen hölmö, että uskon "siihen oikeaan". Vaikka en tiedä, ehkä lähempänä todellisuutta ois, että haluaisin uskoa. Kai tässä iässä ois jo pitäny tuiskahtaa turvalleen todellisuuteen...

Vuosia oon miettinyt, että mistä sen sitten tietää, että tää nyt on se oikea. Ja mietin vieläkin!  Mutta on mulla jo johtolanka. Nimittäin vaikka tyyppi ois kuinka herrasmies, hyvää seuraa, sais nauramaan, hyvän näkönen (mun tapauksessa kuulemma suhteellinen käsite), sen kans on helppo jutella... Jumalauta jos mun sydän ei heitä ees pienenpientä volttia, ja ykskään perhonen ei lepata masussa, niin ei kannata ees kuvitella, että tää nyt ois se. Nope. Se on vähimmäisvaatimus.

Mä myös tiedän, että sitä joutuu kuvainnollisesti pussaamaan melko montaa sammakkoa, ennenku kohtaa sen prinssinsä. Mä tapaan mielelläni uusia ihmisiä, mutta väistämättä siinä joutuu joku pettymään jossain vaiheessa, kun joltain puuttuu perhosfarmit ja rytmihäiriöt. Mä ite pelkään kamalasti sitä, että mun pitäis antaa pakit jolleki, joka on tosissaan kiinnostunut, oon aivan todella huono siinä, jotenki onnistun olemaan ihan perkeleellisen ikävä. Pohjimmiltani tahtoisin, että kaikilla ois kivaa ja ehjä sydän, mutta mutta... Nii.

Oon mä pyöritellyt sellaistakin kamalaa ajatusta, että entä jos olenkin jo tavannut sen oikean? Ja porsinut homman ja JATKANUT MATKAA? Jos henkilöt oli oikeat, mutta aika ja paikka täysin väärät, ja ois vaan pitänyt olla vähän sitkeämpi? Kun joiltain osin ois voinu sanoa "match made in heaven", mutta joku kuitenki oli vikana. Toisaalta, jos nämä kaks ihmistä on tarkotettu yhteen, niin jonain päivänä vielä... Ne löytää toistensa luo, kaikesta tapahtuneesta huolimatta, kaikki esteet ylittäen, ja maailman suurin rakkaustarina on kirjoitettu.

Mistäs mä sitten tunnistan oman "sen oikean"? Siihen ulkonäköön en ees puutu, nähtiinhän se jo viimeksi, että jouduin mutustelemaan omat sanani. Tilasin yhtä, ja sain jotain ihan muuta, ja hupsista saatana, miten siinäki sitte kävi. (toimituksen huomio: Se tapahtu hittosoikoon toistamiseen!)

Kun miettii joitain vuosia taaksepäin, niin tänä päivänä on melko paljon tärkeämpää se, mitä tyypillä on korvien välissä. Varmaksi voin luvata, että mun oikealla siellä on aika paljon muutakin kuin voikukanhöttöjä.
Silmät on kans tärkeät. Ei niinkään väri, tai vaikka se, onko niiden ja mun välissä linssit vai ei, vaan se, mitä mä näen kun katson niihin. Ja se, että niihin voi eksyä.
Hymy ja tuoksu on kans tärkeää.

Long story short, itekseen tuossa naureskelin, että jos mulla ois jonku herrasmiehen kans yhtä hyvä olla kuin Marikan kans, niin ei tarvis kahesti miettiä. Tarkoittaen sitä, että ei tarvis pingottaa tai koittaa olla mitään mitä ei ole, ja hetkittäinen hiljaisuus ei olis ongelma. Plus ne perhosfarmit, joita Marika kyllä ei saa aikaan :)

Toki yhteiset keskustelunaiheet on tärkeitä, ei kaikkea voi rakentaa sille, että hiljaisuus ei ole ongelma. Mä en hirveästi pistä sen varaan, että ois täysin yhtenevä leffa-, kirja-, ja musiikkimaku, mutta ois toki eteenpäin, jos edes joka kymmenes katsottu leffa miellyttäs molempia ja toisen ei tarvis joka hetki pidellä korvia, kun toinen kuuntelee lempimusiikkiaan.

Ja sitten... En mä vois ees kuvitella lopulta olevani sellaisen ihmisen kans, jota mun ystävät ei siedä. Okei, ymmärrän sen, jos tyyppi kohtelee mua huonosti, enkä ite sitä muka tajua (sitäki on tapahtunu...), että läheiset ei oikeen tykkää. Mutta sitten, jos ne näkee, että minä oon onnellinen, eivätkä silti hyväksy, niin sitten tuskin kyseessä on se oikea. Toisaalta, tuskin siinä tapauksessa ois syytäkään olla hyväksymättä?

Tähän annettakoon vielä vähän pisteitä eräälle herralle, joka onnistui samalla vauhdilla vakuuttamaan sekä minut että Marikan! Sillä oli lisäksi silmät ja hymyt ja tuoksut kohillaan, perhosia roppakaupalla ja suuteliki hyvin, mutta ei siitä sitten mitään tullut, joten etsintä jatkukoon!

Kukas se tekis meille uuden bannerin? Se entinen musta ei yhtään sovi tähän mun uuteen aurinkoiseen ilmeeseen :D

maanantai 8. joulukuuta 2014

Erostaselviäminen for dummies.

Nonii dudet ja dudettaret, mulla on takana melko loputtoman pitkät pari viikkoa, mutta hengissä ollaan! Joten täältäpä pesee (ja huuhtoo ja linkoaa, luonnollisesti!) meikän pomminvarmat vinkit erosta selviämiseen! Hanne vähän boostasi apuna.

Älä jää kotiin mököttämään. Se vaan tympäsee. Mee ulos. Töihin. Kauppaan. Baariin. Torille. Teatteriin. Kuhan nyt johonki! Pääasia että menee, ja koittaa olla niinku kunnon ihminen ainaki. Itkeskellä voi sitte ku palaa kotiin.

Jätä ne masisbiisit rauhaan. (Jep, ihan ku oisin ite tän tehny, mutta hei, joskus pitää oppia vaikeimman kautta.) Kuuntele ilosta musiikkia, tai vaikka vihasta, mutta älä ainakaan sitä mikä ei takuulla herätä muita tunteita kuin surkua.

Leiki semmosten ihmisten kans, jotka tykkää susta. Ja joista tykkäät ite! Anna niitten muistuttaa, että oot tärkeä niille, ja kerro se takas. Mää oon ehtiny oppia sen, että ukkoja nyt tulee ja menee, mutta ystävät on semmonen ikuisuusjuttu.

Se alkoholi. Se ei muuten lopulta oo ainakaan prosessoinnin alkuvaiheessa se patenttiratkasu. Se nimittäin on hirviää paskaa itkiä ja parkua jonku ihmisen perään, mutta teepä sama tappokrapulassa. Kukaan ei taas voita. Vaikka sillon kännissä oiski tuntunu paremmalta.

Ruoka. Joo, pitää muistaa syödä (taas kohta joka jäi itellä vähän välistä.) mutta sama juttu tuon krapulan kans, ei oo kiva erosurun kans painia vielä huonon omatunnon kans, ku tuli syötyä kaikki maailman sipsut ja namuset. Mä yllätin itteni ostamalla ensimmäisen lohtujäätelöpaketin (Ingman Creamy Mudcake, suosittelen) vasta yli viikon jälkeen erosta, ja oon syöny siitä ehkä viis lusikallista. Sepä se, mä unohdan syödä ihan yleisestiki. Älä tee niinku minä teen, tee niinku minä sanon.

Harhauta. Eli mieti ihan mitä tahansa muuta paitsi eroa. Lue, kato leffaa, mee lenkille, younameit. Tosin itehä en pysty (vielä) kattoo Tudorsia. Tosin en voi kattoa Sherlockiakaan, ja siitä sentään on pian puolitoista vuotta. TAAS HUONO NEUVO! (Mutta mä luen ja ompelen, joten ei ollukaan ihan niin paska.)

Sosialisoidu. Itehä valitsin Tinderin :D Hommaa ei tarvi ottaa turhan vakavissaan jos ei tahdo, ja mulle nyt sattuu toimimaan tuo päämäärätön flirttailu aika hyvin. Jos jotain tapahtuu, niin sitte tapahtuu. Sen ajan murhe se. Voi päätyä myös lässyttämään naapurin herralle keskellä yötä pihalla. Ei oo poissuljettua sekään.

Lohtushoppailu toimii myös. Tai no, jos ei oo rahaa, nii se on hankalaa. Sillon voi vastaanottaa puhelun ystävältä, että sulle löyty mekko, ostanko pois? Siihen kannattaa vastata joo, ja luvata maksaa takas. Koska uusi mekko parantaa aina mieltä! Varsinki soma mansikkainen. Jonka ovh on jottai 185e, ja saat sen viiteentoista. Vähän ku pistäs rahaa pankkiin.





Hannen neuvo: Lohduttaudu pikkuasioilla, kuten sillä että peitto on hyvin! (Puhtaat lakanat piristää kans!)

Mun tärkein neuvo: Pitäs ajoittaa ero silleen, että ei ainakaan oo prosessoinnin alkuvaiheessa menkat! Voi jumankekka että muuten hankaloittaa hommaa, ku pitäs selvitä erosta, ja koko maailma nyt vaan sattuu olemaan ihan päin helvettiä.

Nojoo. Olihan nää nyt vähän juosten kustut ohjeet. Mutta ainaki mun kohalla suuri osa toiminu aika hyvin. Lisäksi voi kertoa itelleen, että elämä voittaa, kaikki kääntyy paremmaksi ja ei kannata itkeä sen eron takia, koska jossain oottaa jotain uutta ja ihmeellistä. Vaikka voi kai se olla vanhaa ja ihmeellistäki, mikäs siinä!

Mä en usko että mä kirjotin tämän.
Millon musta on tullu tämmönen optimisti?



tiistai 25. maaliskuuta 2014

Jännäpäiviä.

Ne, jotka mut tuntee, tietää että oon ihan karmea Coca-Cola -addikti. Tuossa reilu viikko sitten päätin kokeilla, että mitenkä siinä käy, jos lopettaisin, tai edes vähentäisin.

Eli siis armon vuonna 2014, 17. maaliskuuta vähensin rajusti.  En tiedä oliko syynä vähennys vai tähtien asento, mutta helvetillinen päänsärky siitä tuli. Semmonen, joka sai toivomaan pikaista kuolemaa. Kuolemaa ei tullut, mutta uni tuli, nukkumattina toimi edelleen Ketipinor, 100mg.

Päivä 2. Oli ihan mielenkiintosta seurailla omia oloja. Pientä päänsärkyä oli, ja isompia tärinöitä. Vettä meni kurkusta alas PALJON ja tupakkia oisin halunnu lussuttaa aivan jatkuvasti. Siinä sitten kattelin, että nukkumisnapsut on vähänä, joten hain apteekista (viimeinkin) 25mg Ketipinorit, että pääsis niitäkin vähentämään. Sama kitkutella kaikki pois kerralla. Paitsi nyt se rööki, sen jos nakkaisin pois niin oisin varmaan aika pian nurkassa tärisevä ja itkua tuhertava ihmisraunio.

Tuon lääkkeen vähennyksen pointti mulla oli ensisijaisesti se, että saisin mässyt kuriin. Nuo kun tekee sen hurjan tarpeen mussuttaa jotain, kun alkavat vaikuttamaan. Koitin mtt:n lääkärille ehdottaa, että vaihtas kokonaan lääkettä, mutta ei se tainnu oikeen kuunnella mua. Toisaalta, mitä oon muiden sen vastaanotolla käyneiden kans jutellu, niin ei se taida kuunnella ketään, eli se ei liene henkilökohtasta.

2. päivää piristi kuitenkin postikuski, joka toi uusia kynsilakkoja! Criria on vuosien mittaan aivopessyt mua kynsilakkapuuhiin, tää on sellainen näpertelyharrastus josta pidän, vaikka en saakaan aikaan mitään, mitä ei ois jo tehty tuhatta kertaa.

Päivä 4 (koska kolmantena ei oikestaan tapahtunut mitään.). Vesipulloja oli ilmestyny pitkin kämppää. Mutta olin jo päässy siitä, että ajattelin koko ajan että tekis mieli kokista. Hätäpullo on saanu olla koskematta. Nukkuminenkin sujui, pari yötä meni 75mg:lla, eroa satasilla nukkumiseen ei oikeastaan huomannu.

Päivä 5. Lasketaanko täydelliseksi repsahtamiseksi, kun join hampurilaisaterian yhteydessä puoli mukillista Coca-Cola Zeroa? Mä en oo siitä koskaan tykänny, enkä oo sitä halunnu litroittain juoda, joten minusta ei lasketa. Tää oli päivä kun oisin stressin vuoksi halunnu pari pullollista ihan oikiaa kokista, käytettiin nimittäin koiraa eläinlääkärissä ja oli huoli.

Päivä 6. Takana eka yö 50mg:n kemiallisella unella. Edelleen hermoilin ja halusin kokisryypyn.
Rupesin myös laskeskelemaan yhteen 1+2 (joka on muuten 13 ja puoli), kun tässä edellisinä päivinä olin hikoillu ku pieni possu vaikka en mitään tehnykään. Muutamaan kertaan on jääny vuosien saatossa lääkkeet kokonaan ottamatta syystä tai toisesta, ja lopputulos on ollu helvetillinen hikoilu ja tärinä. Fiksumpi ois varmaan jo aiemmin hoksannu, että siitähän tässä on kyse, että elimistö ei oo saanu totuttua määrää kemikaalia.

Nyt on siis päivä 8, ja kaikki ok. Koira on paremmassa kunnossa jo, jeee \o/ Pientä stressiä aiheuttaa tuo toisen blogin puolella oleva härdelli, hieman masentaa luopua lapsistaan...
Kuluneen viikon aikana painosta on puonnu peräti kilon verran, vaan ohan sitä alkua siinäki.
Mä nukun lyhempiä yöunia nyt, mutta kuten Nikkekin huomautti tuossa, että aiemmin saatoin nukkua kellon ympäri helposti, joten tuskin pari tuntia vähemmän yössä mua tappaa. Vaikka mistä sitä tietää...
Ens viikolla siirryn takas kaupunkikotiin, ja sain jopa varattua käyttööni taloyhtiön uima-altaan tunniksi viikossa, tiiä mitä vielä tapahtuu ku siellä alkaa kulkemaan.

maanantai 2. joulukuuta 2013

2.12.2013

Eräs mun ystävä(?) kertoi tuossa joitain aikoja takaperin, että muuan vastakkaisen sukupuolen edustaja oli sanonut hänelle jotakuinkin seuraavaa: "Sä olet mies, jonka kans mennään naimisiin, et semmonen, jonka kans seurustellaan." Siitä asti mä olen pohtinut, että mä taidan olla sitten päinvastaista. Nainen, jonka kans saattaa kyllä tapailla, säätää tai seurustella, viimeksi mainittua jopa kohtalaisen vakavissaan, mutta niin... Mä en kai sitten ole yhtään semmonen vihille vietävän tyyppinen tapaus.

Ei se oo kuitenkaan estäny mua miettimästä, että minkämoiset häät mulla vois joskus olla. Esimerkiksi silloin, kun Kati etsi itelleen hääpukua, niin mä löysin siinä sivussa omani. Aikalailla samanlaisen ku joskus 8 vuotta sitten suunnittelin, ja minä en ees tienny että joku on semmosen keksiny tehä. Luonnonvalkonen, punasella kantattu pitkä mekko, pitkät, levenevät hihat ja suuri huppu. Tosin nyt jälkeenpäin oon miettiny, että mun vois olla sittenki vaaleanvihreä ja siinä vois olla tummanvihreät yksityiskohdat. Kaasona mulla ois ilman muuta mun sisareni, se on jo harjoitellut mun helmojen kanniskelua aivan toisissa asiayhteyksissä.

Se mulle on ollut jo hyvin pitkään selvillä, että kirkkohäitä minä en halua. Se on seremonia maistraatissa, muutaman tärkeimmän ystävän läsnäollessa ja sillä sipuli. Jälkeenpäin kyllä sitten toki haluaisin juhlatkin, mutta en mitään valtavia. Ja sillä periaatteella, että mieluummin haluan paikalle oikeasti tärkeitä ystäviä, kuin semmoisia sukulaisia, joita en muutenkaan näe kuin kerran viidessä vuodessa ja joiden kans ei ole muuta yhteistä kuin pari satunnaista veritippaa. Ja jotka ei (rehellisyyden nimissä) ole kiinnostuneet minun tekemisistä millään tavalla.

Enkä mä halua kesähäitä. Sen puoleen kyllä talvihäitäkään. Alkusyksy käy paremmin ku hyvin. Juhlapaikkojaki olen pienessä mielessäni pohtinut, en vaan ole tullut mihinkään tulokseen tullut. Kuhan ei mitään liian virallista. Jos mulla ois muita ku negatiivisia tunnesiteitä mun lapsuudenkotiin, niin se vois olla vaihtoehto.

Ai mitäkö ne juhlat pitäs sisällään? Laulua, tanssia, musiikkia, suuria määriä ruokaa ja juomaa. Mun sydäntä lämmittää ajatus, että joku mun ystävistä tahtos pitää puheentyngän. Kuten sanottua, ei mitään paskanjäykkää ja virallista juhlintaa ollenkaan. Pääasiahan siinä ois se, että mun läheisimmät ihmiset ois paikalla, jakamassa mun kans sen päivän, ku minä liittäisin elämäni yhteen sen kans, ketä eniten rakastan ja joka pitää hallussaan minun sydäntä.

Mä lienen joskus maininnutkin, että sisimmässäni mä olen ennen kaikkea romantikko. Mulla se naimisiinmeno on se ultimaattinen todiste ja lupaus rakkaudesta. Kieroutunutta, I know. Ihan ku kaks ihmistä ei vois olla koko elämäänsä yhdessä ihan vaan yhteisellä sopimuksella, ei kai siinä mihinkään oikeasti tarvi sitä kolmatta osapuolta kysymään, että oletteko vai ettekö ole. Mulla nyt vain on sellainen solmu aivoissa. Monen muun lisäksi.


tiistai 17. syyskuuta 2013

Identiteettikriisi iski.

Seikkailupäiväkirjassa sivusin hetken sitä, minkä tyyppisiä vastakkaisen sukupuolen edustajia tykkään katella. Aihe iski naamalle tuossa eräänä viikonloppuna (muistaakseni) heinäkuussa, kun ajan kuluttamiseksi etsin baarista yksilöä, joka ois miellyttäny mun silmää. Ja sitten tajusin, että en ees oikein tienny, minkälaista oisin halunnu lähteä katselemaan. Mulla oli identiteettikriisi!

Mä olen ihan järkyttävän ulkonäkökriittinen eukko, joskaan en nykyään ihan niin pahasti kuin joitain vuosia takaperin. Kun aikanaan lempiravintolassani kalju poika sinisissä farkuissa ja vihreässä hupparissa tuli tekemään tuttavuutta, niin mun ensimmäinen ajatus oli, että tuo on niin TAVALLINEN, että sillä ei voi olla mitään sijaa mun elämässä... Kävi sitten sillai vähän vanhanaikasesti. Että hupsista vaan saatana.

En mä tiedä sitten, että koenko ite olevani niin ultimaattisen epätavallinen ämmä, että herran pitäs olla myös. Taivas, että mä kuulostan pinnalliselta... Mutta mä nyt kokisin tän asian nyt niin, että ei kai minun, tai kenenkään muunkaan sen puoleen, tarvi enempäänsä katella ketään, jonka kokee jollain tavalla vastenmieliseksi, tai jossa ei ole mitään, mikä viehättää. Joka ei niin sanotusti sytytä. Ja siks toisekseen, en mä osaa kertoa, missä mun mielestä menee tavallisen ja epätavallisen raja. Se on kiinni niin pienistä asioista, ja joskus joutuu katsomaan toisenki kerran, jos ei heti ensisilmäyksellä satu rakastumaan. Sillainhan siinä kävi sen aiemmin mainitun vihreähupparisenkin kans... Mutta noin yleensä mä aika harvoin tiedän mitä haluan, hyvin monesti useammin tiedän mitä todellakaan en halua.

Onko se sitten pinnallista vai jotain muuta, kun tietää (suunnilleen) mistä viehättyy? Vai onko se pinnallista vasta sitten, kun torppaa ehdokkaan, joka on ulkonäön puolesta 99-prosenttisesti sitä mitä haluaa (tai luulee haluavansa...), mutta sen puuttuvan prosentin takia ei voi antaa edes mahdollisuutta? Hetken mietin huomautusta "riippuu tieten, että mistä kohtaa se yks prosentti on pois", joilleki jotku puutteet on suurempi ongelma. Mutta sitten ei taitas enää olla kyseessä yks prosentti... Ja sitäpaitsi ite aloin miettimään luonteenpiirteitä ja tapoja, ja niitähän nyt ei ulkonäöstä niin vaan päätelläkään, joten mun argumentti oli ihan täysin invalidi ja punanen lanka vaihto väriä.

Vaan se identiteettikriisi on ohi. Vaikka en tuossa elokuun alkupuolella tiennytkään mitä tarkalleen halusin, niin se ei estänyt mua tunnistamasta sitä, kun se kohdalle osui. Eikä ees tarvinnu katsoa sitä toista kertaa, huomasin ihan eka vilkasulla, että kyllä tässä kaverissa piisaa mulle erikoista ihan koko elämän tarpeiksi. Nyt mä tiedän paremmin kuin hyvin, ihan yksityiskohtia myöten, että minkä näkösen miessukupuolen edustajan tahdon aamulla herätessäni vierestäni löytää.

Itse asiassa, ollaan jo siinä pisteessä, että jos mun (ilmeisesti entisen...) elämäni rakkaus Skinny Disco löytys tuolta ovelta kosimasta mua, niin se sais luikkia matkoihinsa häntä koipien välissä, jos kohta maailman sulosin rumilus onkin. Miettikääpä sitä.

keskiviikko 28. elokuuta 2013

Kesä 2013. Once again.

Ja niinhän se taas sitte käänty kesä syksyyn, kuten yleensä käy. Tällä kertaa ajatus syksystä ei tunnu niin pahalta. On niin monta asiaa joista pieni ihminen voi olla onnellinen.

Tässä dokumentissa mun kesä alkoi siitä kun muutin toukokuun alussa Infernooni. Sen kaiken pitkän suunnittelun jälkeen oli ihan käsittämätön juttu, että oikeasti olikin se oma mökki alla. Se myös pelotti. Mietin, että kuinka yksinäiseksi mä päädyn siellä. Pelko osoittautui turhaksi. Ei siellä itekseen tarvinut kököttää. Alkukesästä tuli myös oltua lähes joka päivä enempi tai vähempi intensiivisesti liikenteessä jossain, niin ei siinä paljon ehtinyt miettiä yksinoloa. Tai no, mitäpä tuota valehtelemaan, oon mä siellä yön hiljaisuudessa useammanki kyyneleen tirauttanut. Mutta keskimääräsesti meni ihan hyvin. Tällä hetkellä tulee mieleen monia, monia riemukkaita hetkiä puistoissa ja patioilla ihanassa seurassa, helvetin suuret kiitokset kuluneesta kesästä menee mun suloisille rakkaustytöille (jotka toivon mukaan tunnistavat itsensä ilman erillistä mainintaakin). En ois ollu niin tyytyväinen olooni ilman heitä <3

Juhannuskin oli ja meni, kaupunkialueella ihan sujuvasti ilman ongelmia. Oli mulla vahingossa joku juhannusheilan tapainenki (köh, enempi tai vähempi kesäheila tais olla kuitenki...)
Kesäkuun lopulla tuli sitten kesän suurin romahdus, kun tuli päästettyä suusta semmonen ärrällä alkava kirosana. Siitä sen enempää, ei menny yhtään niinku suunnittelin.

Siitä kuluikin sitten vaan muutama hassu päivä siihen, kun sain sen paskahalvauksen sähköpostia avatessa, mutta joka osoittautuikin sitten yhdeksi kesän parhaista päivistä. Siinä putos niin paljon turhaa painolastia pois, ettei sanat riitä kuvailemaan. Kun yhtäkkiä sainki sydämestä puuttuneen palan takas ilman sen kummempia varotuksia. To be honest, mää oon vieläki ehkä pikkuriikkisen pihalla, hankala edelleen tajuta... Sillon muuten mietin hiljaa pienessä mielessäni, että mitenkähän mua ahdistas nähdä jatkuvasti tytöllä sukunimi, jonka joskus toivoin saavani itelle... Arvatkaa mitä? Ei ahista yhtään! Se mikä häiritsee, on se, että meilleki on kertyny kilometrejä väliin, eikä näin ollen nähdä ihan joka viikko, saati päivä. Sillon vuosia sitten ei ollut kuin se muutama hassu kilometri välissä, ja muutenkaan ollu oikeen mitään mikä ois pitäny meitä erossa. Vaan eiköhän tämä tästä, näyttäs siltä, että tätä Oulun ja Vihannin väliä tulee kuljettua enempi ja vähempi, joten äkkiäpä matkalla pysähtyy kylästelemään.

Eikä mennyt kauaa, kun alkoikin kesän festarirutistus. Molemmat on jälleen kerran läpikäyty täällä, vaan haitanneeko tuo. Sekä Q että Jalo oli tänäkin kesänä huippuhetkiä, meno senku parani edellisvuodesta, ja sanomattakin on selvää, että ens kesänä mut löytää molemmista, jos vaan huolitaan. Hetkittäin mietin, että oisko Qssa jotain muutakin mulle kuin pitkä pätkä baaritiskiä, vaikka siinäkään mitään vikaa ole, mutta Jalossa mä tiesin jo ekan vuoden jälkeen, että mihin kuulun. Parasta Qstockissa oli tänä kesänä siis se, että Marika oli siellä minun kans. Vaikka siellä ei liiemmin seurustelemaan joutanutkaan, niin mulle riitti se tieto, että toinen on verrattain lähellä. Ja taas alkaa kuulostamaan vienosti lesboromanttiselta, siirrytään Jaloon ennenku menee ihan hänekseen.

Jalometalli oli tunnetasolla vähän hankala, pakko myöntää. Oli tiedossa se, että sunnuntaina olis treffit, ja tiedossa se, että jotain pitäs hoitaa päätökseen sikäli mikäli treffit menis hyvin. Joku mua rohkeampi yksilö ois varmaan voinu kertoa jo ennen treffejä, mutta nii... No, mä elin uskossa että kyseessä oli väliaikaisratkasu, ja että mulla näin ollen ei ois mitään tilivelvollisuutta. Jalon jälkeisenä maanantaina mä sitten jouduin siihen tilanteeseen, missä mun piti päättää yks tarina.
Eihän se helppoa ollut, enkä mä sitä odottanutkaan. Se vaan oli pakko tehdä. Johan se oli muutamaan kertaan aiemminkin lopetettu, mutta ei se siitä yhtään sen helpompaa tehnyt. Se tuntui erolta, vaikka koskaan ei ollutkaan mitään sitoumuksia. Ja eroaminen on aina ankiaa.

En mä mitenkään maatakaatavan onneton ole ollut koko kesänä, mutta kyllä Jalon jälkeen on menty semmosessa nousukiidossa, että oksat pois omenapiirakasta. Ilmeisesti mä olen onnistunut tekemään jotain oikein, kun tuo herra minut kerran tahtoo, ihan semmosena ku olen. Tässä seurassa on hyvä jatkaa syksyyn, ja toivon mukaan vielä talven yli kevääseen ja siitä vielä pitkälle eteenpäin.

Pusuja.


keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

31.7.2013

Selasinpa tuossa parin viikon aikana kertyneitä luonnoksia. Mulla taitaa "hieman" ahdistaa joku, ku löytyi puolenkymmentä pätkää, korkeintaan viittä lausetta per luonnos, joissa yritin kertoa siitä, kuinka hankalaa joillekin ihmisille on puhua joistain asioista. Vissiin sitten on todella hankalaa, kun kerran en ole pystynyt edes kirjoittamaan aiheesta.
Yksikään luonnos ei tuntunut siltä, että siitä ois hyvä jatkaa. Looginen ratkaisu on siis aloittaa vielä yksi.

Mulla on lähellä useampikin henkilö, joille voin puhua aikalailla kaikesta, ja hyvin suoraan, myös siitä, jos joku seikka heidän tekemisissä tai sanomisissa kismittää. Ilman että tarvii pelätä heidän pakenevan vuorille. Joillekin taas ei uskalla sanoa mitään negatiivista, kun tietää jo muutenkin reaktion. Haetaan esimerkkitapaus vähän kauempaa, mun armas eksäni, joka muuttui ultimaattiseksi marttyyriksi aina, jos vaikka huomautin puutteista hänen savoir-fairessaan. Voi jumalanpyssyt että osasi raivostuttaa, ja kiehahtaa vielä näinki monen vuoden jälkeen. Koittaapa siinä sitten rakentavasti keskustella, kun toisen asenne on mitä on... Saati sitten vakavammista aiheista.

Usein mun oma (vaikka mistä mä tiedän, etteikö vastapuolella ois samaa ongelmaa) epävarmuus tekee sen, että en oikein osaa aina puhua kaikesta, mistä pitäis, kannattais ja ehkä haluaiskin. Se on oikeasti ihan järkyttävän typerää, kun ei pysty sanomaan muutamaa sanaa, vaikka niiden sanominen saattais säästää monelta ikävältä tilanteelta tulevaisuudessa. Taidan lopulta olla tyttö, joka venyttää mukavuusalueen rajoja vain huolella valikoituihin suuntiin, mikä nyt ei ole hyvä juttu, kun on asioita, jotka pitäs saada ulos.

On pari juttua, joita mun on ihan todella hankala sanoa. "Mä olin väärässä", "Mä tarvin sua" ja "Mun on sua ikävä" on ehkä hankalimmat.  Ite esimerkiksi tykkään, että mulle kerrotaan, jos on ikävä. Sitten asialle voi tehdä jotain, jos tunne on molemminpuoleinen. Mutta itse en sitä pysty joillekin sanomaan. Lähinnä koska ajattelen, ettei vastapuoli halua kuulla sitä, eikä todellakaan tunne samoin. Ennemmin olen sanomatta, kuin otan sen riskin, että minun ikäväni kohde katsoo mua ilmeellä, joka kertoo hänen kaikkea muuta kuin kaipaavan mua. Se tuntuu liian pahalta.

Mä tiedän, että puhun paljon. Liikakin. Lopulta aika vähän asiaa kuitenkin. Sitten kun oikeasti pitäs puhua jostain vakavasta jollekin, joka on tärkeä, niin yhtäkkiä mä en enää olekaan aivan niin innokas puhumaan. Tai oisin, mutta pupu menee pöksyyn. Harvoin tulee semmosta tilannetta, että mielen päällä olevan asian vois ottaa "luonnollisesti" esille säästä puhumisen ohessa, ja se nostaa kynnystä huomattavasti. Sitä vaan miettii ja miettii, että milloin ois se hetki, kun asian voi ottaa esiin. Eikä koskaan ole oikea hetki.

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Orgasmi.

Jos mä en pidä varaani, niin siirryn kohta huomaamatta mielenterveysjutuista ja mukasyvällisistä pohdinnoista johonki huomattavasti vähemmän psyykkiseen aihekokoelmaan, ja siinäpä sitte ollaan, ja mulla on käsissä nolo Cosmopolitan-kopio.

Käyttääkö kukaan muuten arkikielessä sanaa "orgasmi"? Itehän en. Aika harvoin asiaa tulee sanallisesti sivuttua, mutta jos mun täytyy jonku kans sukupuoliharrastuksia puida, niin jotku "tuleminen" ja "laukeaminen" on ihan valideja termejä. (ja just ku pääsin kirjottamasta tätä, niin päädyin hyvin avoimeen, yksityiskohtaiseen ja intensiiviseen seksikeskusteluun. Kyllä, orgasmi mainittiin.)

Yllättäen joudun pohtimaan tätä asiaa omien kokemusten ja kuulopuheiden perusteella, ja enemmän naisen näkökulmasta. Miksi näin, ei mietitä sitä nyt :D

Lähtee nyt liikkeelle vaikka siitä, että hyvin moni nainen tuntuu (muutaman aihetta sivuavan ihmeellisen internetin viestiketjun lukasemisen perusteella) ajattelevan, että orgasmi on välttämätön, että sukupuolinen yhteys olis kelvollinen. Myönnän, siltä minustaki tuntu nuorempana. Siitä samaisesta syystä luultavasti monet sitten sortuu teeskentelemään. Kyllä, minäkin. Sitten karttui ikää ja tietämystä, ja tajusin ettei ole mikään pakko teeskennellä. Kyllähän se varmaan kohottaa miehistä itsetuntoa jos elää uskossa, että saa tytön tulemaan puolen tusinaa kertaa vartissa, mutta kyllä minusta on reilumpaa olla näyttelemättä. Todeta, että no tällä kertaa mä en ehtiny mukaan, tai jopa antaa kehitysehdotuksia seuraavaa kierrosta varten? Ja jos herra siitä kehtaa pahastua, niin pahastukoon sitten keskenänsä.

Vaan onhan orgasmi ihan helvetin intiimi kokemus (no shit, mä oon taas Sherlock...). Mutta tarkotan nyt, että saattaahan siinä menettää hetkellisesti itsensä hallinnan, paljastaa itsestään jotain muutakin kuin alastoman vartalon ja suvunjatkamiselimet. Iteki mietin ajoittain, että näytänkö tai kuulostanko sillä hetkellä jotenkin "väärältä" tai "typerältä". Sitten kun järjellä miettii (mikä ei siis oo mun vahvin ala), niin ei sillä pitäs olla mitään väliä, jos oikeasti nauttii olostaan. Kärjistetysti vois sanoa, että jos joutaa tuommosia miettimään toimituksen aikana, niin saattaa olla surkeansorttista seksiä. Oon mä siinäki tilanteessa ollut joskus. Tosin itellä ainaki nämä ajatukset tulee ihan oman itseni viehättävässä seurassa.

En mä tahdo mitenkään parjata (naisen) orgasmia, mutta en myöskään tajua, miks se on niiiiiin älyttömän tärkeä. Jos joka kerta ei olekaan mieletön ilotulitus, niin mitä sitten? Kuitenki seksuaalisessa kanssakäymisessä on niin paljon muuta, minkä kaks ihmisyksilöä voi jakaa, antaa toisilleen ja nauttia yhdessä. Jotenki seksi päämääränä vain ja ainoastaan orgasmi tuntuu musta tekniseltä suorittamiselta. Siitä puuttuu jotain. Tai sitten mä itse olen luonnonoikku. Mistä sitäkään tietää.

Taivas yksin tietää, miks mä päätin poiketa näin kauas mukavuusalueelta. Kai joskus pitää pikkuisen koetella rajoja.

torstai 11. heinäkuuta 2013

10.7.2013

Lähes kymmenen vuotta sitten mulla oli käytössä ihan aktiivisesti ilmaus "helvetillinen vitutusilta". Jos mainitsin aamulla, että eilen oli tällainen, niin ystävät tiesi heti mitä oon läpikäynyt, ja minkälainen olo on päällä.

Samoja oloja on edelleen. Iltoja, kun kaikki maailman pelot iskee kimppuun yhtä aikaa ja seinät kaatuu päälle. Luonnollisesti paniikkikohtaus tai semmosen poikanen kuuluu kalustoon. Siitä seuraa ajoittain itsetuhoa. Yksinäisyydentunteet pahentaa oloa. Semmonen oli mun keskiviikkoilta.

Taas kerran sai pyöritellä puhelinta kädessä ja miettiä, että onko ketään, jolta vois vaatia aikaa ja huomiota tämmöisenä hetkenä. Arvaatte varmaan mikä oli lopputulos. Ei ole ketään kelle soittaa.

Näinä iltoina ajatukset yleensä lipsuu synkänpuoleisiksi. Niin tälläkin kertaa. Vein hyvin pitkälle ajatuksen siitä, kuinka kauan saisin kaikessa rauhassa pötkötellä poisnukkuneena tässä asunnossa, ennen kuin joku alkais kaipaamaan. Tarkkoihin lukuihin en päässyt, mutta siihen tulokseen, että tarpeeksi kauan että elvytys ainakin olis turhaa.

Miten tämmösistä asioista muka puhuu kenellekään? Nämä on isoja, mustia ja raskaita ajatuksia, ei näitä halua kaataa kenenkään niskaan. Riittää kai se, että ne on minun riesana?

Tuntuu vaan tyhmältä. En mä yleensä koe itseäni yksinäiseksi. Vain näinä iltoina näin pahasti. En mä aina ole pelännyt kuolevani yksin. Ehkä jossain on joku, joka saa mut uskomaan, että kaikki järjestyy.

Mä myös stressaan itseni sekopäiseksi kun ajattelen syyskuuta. Mulla on taas aika kolposkopiaan. Taas. Kolmannen kerran. Tämä siis kohdunkaulan solumuutosten takia. Joka helvetin kerta mä pelkään, että löytyy jotain oikeasti vakavaa. Tuonneki on niin surullista mennä yksin, ilman ketään joka tarjoais tukea ja rohkeutta.

sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

Rakkausjuttu.

Nii-i, rakkausasioistahan en ole liiemmin kolmelta aamuyöllä sivunnutkaan...

Joskus taisin mainita, että viihdyn rakastuneena. Mikä nyt on kuitenki aika kärjistettyä. Siinäkin on eroja. Mä voisin olla (ja olen ollut!) sujuvasti rakastunut yksilöön, joka ei edes tiedä mun olemassaolosta. Eipähän pilaa mun mielikuvaa itsestään arkisilla elkeillä! On ollut aikoja, kun olen ollut ihan tyytyväinen (tyytyväinen, en onnellinen) kun oon saanut vuodattaa mun ajatuksia etärakkauteni kohteesta päiväkirjan sivuille ja haaveilla menemään. (Mä muuten toivon, että kukaan ei koskaan saa niitä käsiinsä. Voi luoja.)
On toki tapahtunut, että etärakkaus on ollut lähempänäkin (lisää MÄ-TIEDÄN-KENESTÄ-PUHUTAAN! tähän. Se ei ehkä tee susta mitenkään spessua, koska puoli maailmaa tietää.) Oon saattanut ehkä puhuakin kohteelle. Monesti. Ja kohde on ehkä jopa tiennyt, mitä mun päässä liikkuu. Suhde on ehkä jatkunut platonisena, tai mulle on sanottu suoraan, että tästä ei tuu mitään. Tai oon tiennyt sen muuten. Oli miten oli, niin mulle on jollain tavalla "helppoa" rakastaa jotain, joka ei ole koskaan ollut minun "oma". Anteeksi vain sanavalinta. Rakkaus oo mun kohdalla koskaan helppoa. No, niin kauan kuin mitään todellista ei tapahdu...

Vaan sitten kuitenkin on se toinen ääripää. Kun todellakin on tapahtunut. Ja tapahtuminen on lakannut. Mutta tunteminen ei. SIINÄ vaiheessa rakkaudella vois heittää vesilintua. SIINÄ vaiheessa mä en haluais olla yhtään rakastunut. SIINÄ vaiheessa rakastuminen ei tee minusta pehmoista ja aurinkoista ja säteilevää. SIINÄ vaiheessa mulle sopis rakkautta huomattavan paljon paremmin vaikka moottorisaha, for example. Siinä vaiheessa sitä ikäänkuin tietää, että mistä jää paitsi. Ja voi hyvä helvetti, että se sattuu. Ja näin ollen ei tunnu yhtään hyvältä. Itse asiassa, siinä on yks viheliäisimpiä tunteita, joita tiedän.

Näiden väliin toki mahtuu paljon erilaisia skenaarioita. Itellä tietysti miellyttää eniten sellainen asetelma, jossa mun rakkauden kohde tuntee jotain vastaavanlaista mua kohtaan, siinä on tila, jossa vois kellua loputtomiin. Kaikki se tutustuminen, flirttailu, hymyily ja muu näennäisen pieni kanssakäyminen, joka siinä tilanteessa muuttuu kovin merkitykselliseksi. Ennen kuin arki astuu kuvaan. Tottahan mä tiedän, ettei se voi iänkaiken jatkua, mutta jos ajan vois pysäyttää johonki olotilaan, niin tää ois mun valinta.

Kyllähän mä olen tässä kuluneen parin viikon aikana sanonut  pari kertaa hymyillen, että haluan rakastua. En mä tiedä haluanko oikeasti. Ainakaan mä en halua olla rakastunut. Se on varmaa.

tiistai 21. toukokuuta 2013

Dear diary,

Lähes vuoden ajan mä olen dokumentoinut mun elämää enemmän tai vähemmän totuudenmukaisesti tässä blogissa. Jotakuinkin 20 vuotta mä olen kuitenkin kirjoittanut (hyvinkin todenmukaisesti) päiväkirjaa. Siinä ajassa muuten ehtii kirjottaa melko monta sivua. Vaikka välissä on ollut taukoja, niin aika hyvin mun elämä on kansien välissä. Useiden.

Jossain vaiheessa mä panin merkille, etä tosi harvoin kirjoitan aktiivisesti päiväkirjaa, kun olen parisuhteessa. Kahdesta syystä. Enimmäkseen, koska tuotan enempi tekstiä tietyllä tapaa onnettomana, mutta toinen syy on se, että pelkään tekstien joutuvan väärien silmien alle, ja siks en halua että mun ajoittain negatiiviset ajatukset toisesta säilyy mustana valkoisella...

17.5 mä otin pitkästä aikaa kynän käteen ja aloin kirjoittamaan. Olipahan vaan melko vapauttava kokemus, ku tajus, että hei, tää on vaan mun omille silmille, eikä tarvi miettiä muiden mahdollisia ajatuksia, niinku tän blogihomman kans. Sain purettua sitten lähes koko tän 2013 kaaoksen paperille, sen mitä ei ole saattanut päästää tänne. Vaikka mä olen kertonut paljon, niin enemmän on silti jäänyt mulle. Vaan nyt ku asun yksin, niin uskaltaa taas laittaa paperille sen, mitä oikeasti ajattelee. Surut, vihat, ilot, onnen, ihan kaiken. Ja ihan niin lyyrisin sanankääntein ku ikinä irti lähtee, ilman pelkoa siitä, että joku jaksais siihen puuttua.

Välillä tuntuu, että tämä bloginkuvatus on niin henkilökohtainen ku vaan olla ja voi, mutta selailtuani tuota joulukuulta 2008 alkavaa päiväkirjaa (joka ei ole muuten edes puolillaan, kiitos tuon 2009 alkaneen parisuhteen), sain todeta, että nämä mun postaukset on vain pintaraapasu. Jäävuoren huippu, niin sanotusti. Kyllä mun syvimmät tuntemukset, salaisuudet ja haaveet on ihan muualla. Ajoittain mä edelleen toivon, että voisin kirjottaa tänneki ihan kaikesta, mitä mielessä liikkuu, mutta mutta... On henkilöitä, joiden tiedän lukevan tätä blogia, mutta joiden en halua lukevan mun ajatuksia tästä. Kyllä mä kerron, sitten kun oikea henkilö esittää oikeat kysymykset. En onneksi kuulosta edes neuroottiselta. Ja muutenkin... Ehkä pääasia on, että mulla on edes joku kanava minne purkaa sotkuiset ajatuskiemurat, jotka ei kestä päivänvaloa.

Vanhojen päiväkirjojen lukeminen on (sen lisäksi, että ne aiheuttaa hetkittäin suunnatonta myötähäpeää) erinomaista itsetutkiskelua. Aika vasta kahlasin läpi kesän 2002 päiväkirjamerkinnät yhtä postausta varten ja siinä kyllä sai huomata, että mun toiminta joissain tilanteissa ei ole muuttunut yhdessätoista vuodessa mihinkään. Ihan yhtä lailla hakkaan päätä seinään vielä näinkin pitkän ajan jälkeen. Ja päädyn koko ajan vaan omituisempiin tilanteisiin, joissa hakata päätä seinään.

Silti kuitenkin yllätin itseni huomaamalla teksteistä, että kyllä tässä jotain henkistä kasvuakin on tapahtunut. Vaikka kai se on mahdotonta toilailla menemään tämmösiä aikoja oppimatta mitään itsestään.