Nyt ollaan jännän äärellä. Mun oli tarkotus kertoa aivan eri tarinaa, mutta mun maailma heitti volttia siihen malliin, että tää on pakko raportoida.
Kaks vuotta sittenhän mun elämä mullistui erään insinöörin muodossa. Silloinhan meni kaikki aivan uusiksi, omia ajatusmalleja myöten. (ja silloin muuten alkoi mun muutos nykyiseen, offtopic.) Mä oon itse asiassa tavallaan luvannut itselleni, että tää aihe sais jäädä, mutta 29.-30.12. armon vuonna 2014 toi nuo ajat kovin elävästi mieleen, kun insinööri VIIMEIN kohtasi vertaisensa.
Kaiken pahan alku ja punajuurihan oli -TADAA!- Tinder. Siinä kaikessa rauhassa selailin (aika onnettomia...) sulhasehdokkaita, kun yhtäkkiä näytölle läsähti jotain, mikä sai mun välittömän ja jakamattoman huomion. OONKO MÄ JOSKUS PUHUNUT JOTAIN SILMISTÄ? Nii. Silmät. Niinpä. Lumoavat. Jopa siinä pienen kiinalaisen näytöllä. (Jep, vieläki aika pihalla niiden takia.) Muutako herttaa vikkelästi, ja toivomaan parasta.
Ja matchiahan sieltä räpsähti. Keskustelut tulille siis.
Oon ehkä joskus myös maininnut, että etsin miehestä jotain, mikä erottaa sen muista. Totta vieköön, tää kaveri erottuu! Ei jumalauta että erottuukin... Sattuneista syistä päädyttiin melko pian puhelinyhteyteen, ja homma ylitti mahdottoman rajat niinku raketti juhannuksena. Kukaan ei ole KOSKAAN tehny muhun ihan noin suurta vaikutusta neljässäkymmenessä viidessä minuutissa, saati että ois tehny sen puhelimessa! Edelleen hankala tajuta. Kai mä onnistuin itsekin tekemään jonkinasteisen vaikutuksen, kun sovittiin jotain treffien tapaista heti seuraavalle päivälle.
Jännitti. Ihan hirveästi. Vaan kuluihan se aika siihen asti, että tavattiin. Voi luoja, NE SILMÄT. Voin kertoa, että mä en niitä aivan heti unohda.
Muutamia tunteja vierähti. Naamaan sattui, kun hymyilytti niin paljosti. Tuli kuitenkin mun aika lähteä, ja ehkä mä jo silloin sen tiesin. Että tää oli nyt sitten tässä, eikä päätös ole minun.
Kotona sain varmuuden. Minusta puuttuu jotain. Mitä, se ei mulle selvinnyt.
Päällimmäisenä on kaks ajatusta. MITEN HITOSSA voi rakentaa niin vahvan tunteen niin lyhyessä ajassa? Ja MITEN HITOSSA on mahdollista olla sen tunteensa kans niin yksin? Ja ehkä vielä kolmantena, notta mitä hittoa tällä kuuluis tehdä, kun se lopullinen ei on jo sanottu?
Että semmonen alle puolentoista vuorokauden pikaromanssi. Elekää tehkö perässä :D
Mä lupaan päästä tästä yli, mutta en todellakaan lupaa unohtaa.
Smoothi aiheenvaihto. Mullehan kävi sitten niin nolosti, että huomasin unohtaneeni Ilona Ofelian profiilin käyttäjätunnuksen ja salasanan. MOLEMMAT. Älykäs fiilis, mä sanon. Joten, edellisen postauksen linkin takaa löytyvään blogiin ei jatkoa ole tulossa. Raaka peli sen olla pittää, joten kulutin viihtyisän hetken elämästäni copypasteamalla vanhat postaukset sieltä uuteen osoitteeseen, ja siihenhän löytyy suora linkki tuolta bannerin alta välilehdestä. Ja hei, uutta osaa on työn alla! Ja uus banneriki pitäs tulla. YAY!
keskiviikko 31. joulukuuta 2014
sunnuntai 28. joulukuuta 2014
Jotain, mitä kaikki ei minusta tienneetkään.
Mä ajattelin tehdä tunnustuksen. Aika ison jopa.
Elokuun 11. herran vuonna 2011 mä aloitin yhden projektin. Riikka siihen mua kannusti alunperin. Se on nyt jatkunut vähän puuskittain, aktiivisimmillani olin sen kans vuonna 2012. Mulla siis on alter ego, josta tietää ehkä kymmenkunta ihmistä. Ellei joku ole juoruillut... Mä oon aina tykännyt kirjoittaa, myös fiktiota, ja jossain vaiheessa halusin, että joku niitä lukisikin.
Mä päätin että maailma on valmis kohtaamaan Ilona Ofelian. Tutustuin itse uudelleen tähän henkilöön aika vasta, ja yllätin itse itseni sillä, kuinka lystejä juttuja sitä onkaan kirjoittanut aikojen saatossa.
Ilona Ofeliassa on aika iso osa minua, mutta suurempi osa on ehkä sitä mitä olisin joskus halunnut olla. Ja suurta osaa kirjoitetusta ei ole koskaan tapahtunut, tai on tapahtunut jollekin muulle. Joku saattaa helposti tunnistaa tekstistä henkilöitä ulkonäöltä, mikä on ymmärrettävää, koska joidenkin kohdalla mulla on ollut vahvasti elävä vastine mielessä. Se ei silti tarkota että heidän luonteet ja tekemiset tai mitkään kulkis käsikädessä tarinassa ja todellisuudessa. Ei todellakaan. Mä olen luonut sitä mukaa, kun on ollut tilaisuus.
Voidaan myös ottaa huomioon, että mä heijastelen menneisyyttä noissa jutuissa, Ilona Ofelia on minua arviolta 7-8 vuotta nuorempi. Ehkä se siitä kasvaa aikuiseksi joskus :)
Alunperin Ilona Ofeliasta piti tulla ihan kunnon itsemurhakandidaatti. No, siitä ei sitten tullut. se päätyi keksimään kivempaa tekemistä, kuin koettamalla saada itseltään henkeä pois seitsemän kertaa. Enkä mä tiedä vieläkään, mitä siitä tulee, kun se on ollut vähän jäissä tän kuluneen vuoden. Lupasin itelleni, että vuonna 2015 se tyttö saa elämänsä takas jossain muodossa, kunhan inspiroidun jostain niin valtavasti, että voin alkaa antamaan tekohengitystä.
Joten, tavatkaa Ilona Ofelia ystävineen ja vihollisineen, älkääkä kovasti heitelkö mua ananaksilla. Kliketi klik sitte vaan uudempaa tekstiä, jos ei halua lopettaa tuohon ensimmäiseen jaksoon.
Elokuun 11. herran vuonna 2011 mä aloitin yhden projektin. Riikka siihen mua kannusti alunperin. Se on nyt jatkunut vähän puuskittain, aktiivisimmillani olin sen kans vuonna 2012. Mulla siis on alter ego, josta tietää ehkä kymmenkunta ihmistä. Ellei joku ole juoruillut... Mä oon aina tykännyt kirjoittaa, myös fiktiota, ja jossain vaiheessa halusin, että joku niitä lukisikin.
Mä päätin että maailma on valmis kohtaamaan Ilona Ofelian. Tutustuin itse uudelleen tähän henkilöön aika vasta, ja yllätin itse itseni sillä, kuinka lystejä juttuja sitä onkaan kirjoittanut aikojen saatossa.
Ilona Ofeliassa on aika iso osa minua, mutta suurempi osa on ehkä sitä mitä olisin joskus halunnut olla. Ja suurta osaa kirjoitetusta ei ole koskaan tapahtunut, tai on tapahtunut jollekin muulle. Joku saattaa helposti tunnistaa tekstistä henkilöitä ulkonäöltä, mikä on ymmärrettävää, koska joidenkin kohdalla mulla on ollut vahvasti elävä vastine mielessä. Se ei silti tarkota että heidän luonteet ja tekemiset tai mitkään kulkis käsikädessä tarinassa ja todellisuudessa. Ei todellakaan. Mä olen luonut sitä mukaa, kun on ollut tilaisuus.
Voidaan myös ottaa huomioon, että mä heijastelen menneisyyttä noissa jutuissa, Ilona Ofelia on minua arviolta 7-8 vuotta nuorempi. Ehkä se siitä kasvaa aikuiseksi joskus :)
Alunperin Ilona Ofeliasta piti tulla ihan kunnon itsemurhakandidaatti. No, siitä ei sitten tullut. se päätyi keksimään kivempaa tekemistä, kuin koettamalla saada itseltään henkeä pois seitsemän kertaa. Enkä mä tiedä vieläkään, mitä siitä tulee, kun se on ollut vähän jäissä tän kuluneen vuoden. Lupasin itelleni, että vuonna 2015 se tyttö saa elämänsä takas jossain muodossa, kunhan inspiroidun jostain niin valtavasti, että voin alkaa antamaan tekohengitystä.
Joten, tavatkaa Ilona Ofelia ystävineen ja vihollisineen, älkääkä kovasti heitelkö mua ananaksilla. Kliketi klik sitte vaan uudempaa tekstiä, jos ei halua lopettaa tuohon ensimmäiseen jaksoon.
Sitä oikeaa etsimässä.
Mä oon sen verran romanttinen hölmö, että uskon "siihen oikeaan". Vaikka en tiedä, ehkä lähempänä todellisuutta ois, että haluaisin uskoa. Kai tässä iässä ois jo pitäny tuiskahtaa turvalleen todellisuuteen...
Vuosia oon miettinyt, että mistä sen sitten tietää, että tää nyt on se oikea. Ja mietin vieläkin! Mutta on mulla jo johtolanka. Nimittäin vaikka tyyppi ois kuinka herrasmies, hyvää seuraa, sais nauramaan, hyvän näkönen (mun tapauksessa kuulemma suhteellinen käsite), sen kans on helppo jutella... Jumalauta jos mun sydän ei heitä ees pienenpientä volttia, ja ykskään perhonen ei lepata masussa, niin ei kannata ees kuvitella, että tää nyt ois se. Nope. Se on vähimmäisvaatimus.
Mä myös tiedän, että sitä joutuu kuvainnollisesti pussaamaan melko montaa sammakkoa, ennenku kohtaa sen prinssinsä. Mä tapaan mielelläni uusia ihmisiä, mutta väistämättä siinä joutuu joku pettymään jossain vaiheessa, kun joltain puuttuu perhosfarmit ja rytmihäiriöt. Mä ite pelkään kamalasti sitä, että mun pitäis antaa pakit jolleki, joka on tosissaan kiinnostunut, oon aivan todella huono siinä, jotenki onnistun olemaan ihan perkeleellisen ikävä. Pohjimmiltani tahtoisin, että kaikilla ois kivaa ja ehjä sydän, mutta mutta... Nii.
Oon mä pyöritellyt sellaistakin kamalaa ajatusta, että entä jos olenkin jo tavannut sen oikean? Ja porsinut homman ja JATKANUT MATKAA? Jos henkilöt oli oikeat, mutta aika ja paikka täysin väärät, ja ois vaan pitänyt olla vähän sitkeämpi? Kun joiltain osin ois voinu sanoa "match made in heaven", mutta joku kuitenki oli vikana. Toisaalta, jos nämä kaks ihmistä on tarkotettu yhteen, niin jonain päivänä vielä... Ne löytää toistensa luo, kaikesta tapahtuneesta huolimatta, kaikki esteet ylittäen, ja maailman suurin rakkaustarina on kirjoitettu.
Mistäs mä sitten tunnistan oman "sen oikean"? Siihen ulkonäköön en ees puutu, nähtiinhän se jo viimeksi, että jouduin mutustelemaan omat sanani. Tilasin yhtä, ja sain jotain ihan muuta, ja hupsista saatana, miten siinäki sitte kävi. (toimituksen huomio: Se tapahtu hittosoikoon toistamiseen!)
Kun miettii joitain vuosia taaksepäin, niin tänä päivänä on melko paljon tärkeämpää se, mitä tyypillä on korvien välissä. Varmaksi voin luvata, että mun oikealla siellä on aika paljon muutakin kuin voikukanhöttöjä.
Silmät on kans tärkeät. Ei niinkään väri, tai vaikka se, onko niiden ja mun välissä linssit vai ei, vaan se, mitä mä näen kun katson niihin. Ja se, että niihin voi eksyä.
Hymy ja tuoksu on kans tärkeää.
Long story short, itekseen tuossa naureskelin, että jos mulla ois jonku herrasmiehen kans yhtä hyvä olla kuin Marikan kans, niin ei tarvis kahesti miettiä. Tarkoittaen sitä, että ei tarvis pingottaa tai koittaa olla mitään mitä ei ole, ja hetkittäinen hiljaisuus ei olis ongelma. Plus ne perhosfarmit, joita Marika kyllä ei saa aikaan :)
Toki yhteiset keskustelunaiheet on tärkeitä, ei kaikkea voi rakentaa sille, että hiljaisuus ei ole ongelma. Mä en hirveästi pistä sen varaan, että ois täysin yhtenevä leffa-, kirja-, ja musiikkimaku, mutta ois toki eteenpäin, jos edes joka kymmenes katsottu leffa miellyttäs molempia ja toisen ei tarvis joka hetki pidellä korvia, kun toinen kuuntelee lempimusiikkiaan.
Ja sitten... En mä vois ees kuvitella lopulta olevani sellaisen ihmisen kans, jota mun ystävät ei siedä. Okei, ymmärrän sen, jos tyyppi kohtelee mua huonosti, enkä ite sitä muka tajua (sitäki on tapahtunu...), että läheiset ei oikeen tykkää. Mutta sitten, jos ne näkee, että minä oon onnellinen, eivätkä silti hyväksy, niin sitten tuskin kyseessä on se oikea. Toisaalta, tuskin siinä tapauksessa ois syytäkään olla hyväksymättä?
Tähän annettakoon vielä vähän pisteitä eräälle herralle, joka onnistui samalla vauhdilla vakuuttamaan sekä minut että Marikan! Sillä oli lisäksi silmät ja hymyt ja tuoksut kohillaan, perhosia roppakaupalla ja suuteliki hyvin, mutta ei siitä sitten mitään tullut, joten etsintä jatkukoon!
Kukas se tekis meille uuden bannerin? Se entinen musta ei yhtään sovi tähän mun uuteen aurinkoiseen ilmeeseen :D
Vuosia oon miettinyt, että mistä sen sitten tietää, että tää nyt on se oikea. Ja mietin vieläkin! Mutta on mulla jo johtolanka. Nimittäin vaikka tyyppi ois kuinka herrasmies, hyvää seuraa, sais nauramaan, hyvän näkönen (mun tapauksessa kuulemma suhteellinen käsite), sen kans on helppo jutella... Jumalauta jos mun sydän ei heitä ees pienenpientä volttia, ja ykskään perhonen ei lepata masussa, niin ei kannata ees kuvitella, että tää nyt ois se. Nope. Se on vähimmäisvaatimus.
Mä myös tiedän, että sitä joutuu kuvainnollisesti pussaamaan melko montaa sammakkoa, ennenku kohtaa sen prinssinsä. Mä tapaan mielelläni uusia ihmisiä, mutta väistämättä siinä joutuu joku pettymään jossain vaiheessa, kun joltain puuttuu perhosfarmit ja rytmihäiriöt. Mä ite pelkään kamalasti sitä, että mun pitäis antaa pakit jolleki, joka on tosissaan kiinnostunut, oon aivan todella huono siinä, jotenki onnistun olemaan ihan perkeleellisen ikävä. Pohjimmiltani tahtoisin, että kaikilla ois kivaa ja ehjä sydän, mutta mutta... Nii.
Oon mä pyöritellyt sellaistakin kamalaa ajatusta, että entä jos olenkin jo tavannut sen oikean? Ja porsinut homman ja JATKANUT MATKAA? Jos henkilöt oli oikeat, mutta aika ja paikka täysin väärät, ja ois vaan pitänyt olla vähän sitkeämpi? Kun joiltain osin ois voinu sanoa "match made in heaven", mutta joku kuitenki oli vikana. Toisaalta, jos nämä kaks ihmistä on tarkotettu yhteen, niin jonain päivänä vielä... Ne löytää toistensa luo, kaikesta tapahtuneesta huolimatta, kaikki esteet ylittäen, ja maailman suurin rakkaustarina on kirjoitettu.
Mistäs mä sitten tunnistan oman "sen oikean"? Siihen ulkonäköön en ees puutu, nähtiinhän se jo viimeksi, että jouduin mutustelemaan omat sanani. Tilasin yhtä, ja sain jotain ihan muuta, ja hupsista saatana, miten siinäki sitte kävi. (toimituksen huomio: Se tapahtu hittosoikoon toistamiseen!)
Kun miettii joitain vuosia taaksepäin, niin tänä päivänä on melko paljon tärkeämpää se, mitä tyypillä on korvien välissä. Varmaksi voin luvata, että mun oikealla siellä on aika paljon muutakin kuin voikukanhöttöjä.
Silmät on kans tärkeät. Ei niinkään väri, tai vaikka se, onko niiden ja mun välissä linssit vai ei, vaan se, mitä mä näen kun katson niihin. Ja se, että niihin voi eksyä.
Hymy ja tuoksu on kans tärkeää.
Long story short, itekseen tuossa naureskelin, että jos mulla ois jonku herrasmiehen kans yhtä hyvä olla kuin Marikan kans, niin ei tarvis kahesti miettiä. Tarkoittaen sitä, että ei tarvis pingottaa tai koittaa olla mitään mitä ei ole, ja hetkittäinen hiljaisuus ei olis ongelma. Plus ne perhosfarmit, joita Marika kyllä ei saa aikaan :)
Toki yhteiset keskustelunaiheet on tärkeitä, ei kaikkea voi rakentaa sille, että hiljaisuus ei ole ongelma. Mä en hirveästi pistä sen varaan, että ois täysin yhtenevä leffa-, kirja-, ja musiikkimaku, mutta ois toki eteenpäin, jos edes joka kymmenes katsottu leffa miellyttäs molempia ja toisen ei tarvis joka hetki pidellä korvia, kun toinen kuuntelee lempimusiikkiaan.
Ja sitten... En mä vois ees kuvitella lopulta olevani sellaisen ihmisen kans, jota mun ystävät ei siedä. Okei, ymmärrän sen, jos tyyppi kohtelee mua huonosti, enkä ite sitä muka tajua (sitäki on tapahtunu...), että läheiset ei oikeen tykkää. Mutta sitten, jos ne näkee, että minä oon onnellinen, eivätkä silti hyväksy, niin sitten tuskin kyseessä on se oikea. Toisaalta, tuskin siinä tapauksessa ois syytäkään olla hyväksymättä?
Tähän annettakoon vielä vähän pisteitä eräälle herralle, joka onnistui samalla vauhdilla vakuuttamaan sekä minut että Marikan! Sillä oli lisäksi silmät ja hymyt ja tuoksut kohillaan, perhosia roppakaupalla ja suuteliki hyvin, mutta ei siitä sitten mitään tullut, joten etsintä jatkukoon!
Kukas se tekis meille uuden bannerin? Se entinen musta ei yhtään sovi tähän mun uuteen aurinkoiseen ilmeeseen :D
maanantai 8. joulukuuta 2014
Erostaselviäminen for dummies.
Nonii dudet ja dudettaret, mulla on takana melko loputtoman pitkät pari viikkoa, mutta hengissä ollaan! Joten täältäpä pesee (ja huuhtoo ja linkoaa, luonnollisesti!) meikän pomminvarmat vinkit erosta selviämiseen! Hanne vähän boostasi apuna.
Älä jää kotiin mököttämään. Se vaan tympäsee. Mee ulos. Töihin. Kauppaan. Baariin. Torille. Teatteriin. Kuhan nyt johonki! Pääasia että menee, ja koittaa olla niinku kunnon ihminen ainaki. Itkeskellä voi sitte ku palaa kotiin.
Jätä ne masisbiisit rauhaan. (Jep, ihan ku oisin ite tän tehny, mutta hei, joskus pitää oppia vaikeimman kautta.) Kuuntele ilosta musiikkia, tai vaikka vihasta, mutta älä ainakaan sitä mikä ei takuulla herätä muita tunteita kuin surkua.
Leiki semmosten ihmisten kans, jotka tykkää susta. Ja joista tykkäät ite! Anna niitten muistuttaa, että oot tärkeä niille, ja kerro se takas. Mää oon ehtiny oppia sen, että ukkoja nyt tulee ja menee, mutta ystävät on semmonen ikuisuusjuttu.
Se alkoholi. Se ei muuten lopulta oo ainakaan prosessoinnin alkuvaiheessa se patenttiratkasu. Se nimittäin on hirviää paskaa itkiä ja parkua jonku ihmisen perään, mutta teepä sama tappokrapulassa. Kukaan ei taas voita. Vaikka sillon kännissä oiski tuntunu paremmalta.
Ruoka. Joo, pitää muistaa syödä (taas kohta joka jäi itellä vähän välistä.) mutta sama juttu tuon krapulan kans, ei oo kiva erosurun kans painia vielä huonon omatunnon kans, ku tuli syötyä kaikki maailman sipsut ja namuset. Mä yllätin itteni ostamalla ensimmäisen lohtujäätelöpaketin (Ingman Creamy Mudcake, suosittelen) vasta yli viikon jälkeen erosta, ja oon syöny siitä ehkä viis lusikallista. Sepä se, mä unohdan syödä ihan yleisestiki. Älä tee niinku minä teen, tee niinku minä sanon.
Harhauta. Eli mieti ihan mitä tahansa muuta paitsi eroa. Lue, kato leffaa, mee lenkille, younameit. Tosin itehä en pysty (vielä) kattoo Tudorsia. Tosin en voi kattoa Sherlockiakaan, ja siitä sentään on pian puolitoista vuotta. TAAS HUONO NEUVO! (Mutta mä luen ja ompelen, joten ei ollukaan ihan niin paska.)
Sosialisoidu. Itehä valitsin Tinderin :D Hommaa ei tarvi ottaa turhan vakavissaan jos ei tahdo, ja mulle nyt sattuu toimimaan tuo päämäärätön flirttailu aika hyvin. Jos jotain tapahtuu, niin sitte tapahtuu. Sen ajan murhe se. Voi päätyä myös lässyttämään naapurin herralle keskellä yötä pihalla. Ei oo poissuljettua sekään.
Lohtushoppailu toimii myös. Tai no, jos ei oo rahaa, nii se on hankalaa. Sillon voi vastaanottaa puhelun ystävältä, että sulle löyty mekko, ostanko pois? Siihen kannattaa vastata joo, ja luvata maksaa takas. Koska uusi mekko parantaa aina mieltä! Varsinki soma mansikkainen. Jonka ovh on jottai 185e, ja saat sen viiteentoista. Vähän ku pistäs rahaa pankkiin.
Hannen neuvo: Lohduttaudu pikkuasioilla, kuten sillä että peitto on hyvin! (Puhtaat lakanat piristää kans!)
Mun tärkein neuvo: Pitäs ajoittaa ero silleen, että ei ainakaan oo prosessoinnin alkuvaiheessa menkat! Voi jumankekka että muuten hankaloittaa hommaa, ku pitäs selvitä erosta, ja koko maailma nyt vaan sattuu olemaan ihan päin helvettiä.
Nojoo. Olihan nää nyt vähän juosten kustut ohjeet. Mutta ainaki mun kohalla suuri osa toiminu aika hyvin. Lisäksi voi kertoa itelleen, että elämä voittaa, kaikki kääntyy paremmaksi ja ei kannata itkeä sen eron takia, koska jossain oottaa jotain uutta ja ihmeellistä. Vaikka voi kai se olla vanhaa ja ihmeellistäki, mikäs siinä!
Mä en usko että mä kirjotin tämän.
Millon musta on tullu tämmönen optimisti?
Älä jää kotiin mököttämään. Se vaan tympäsee. Mee ulos. Töihin. Kauppaan. Baariin. Torille. Teatteriin. Kuhan nyt johonki! Pääasia että menee, ja koittaa olla niinku kunnon ihminen ainaki. Itkeskellä voi sitte ku palaa kotiin.
Jätä ne masisbiisit rauhaan. (Jep, ihan ku oisin ite tän tehny, mutta hei, joskus pitää oppia vaikeimman kautta.) Kuuntele ilosta musiikkia, tai vaikka vihasta, mutta älä ainakaan sitä mikä ei takuulla herätä muita tunteita kuin surkua.
Leiki semmosten ihmisten kans, jotka tykkää susta. Ja joista tykkäät ite! Anna niitten muistuttaa, että oot tärkeä niille, ja kerro se takas. Mää oon ehtiny oppia sen, että ukkoja nyt tulee ja menee, mutta ystävät on semmonen ikuisuusjuttu.
Se alkoholi. Se ei muuten lopulta oo ainakaan prosessoinnin alkuvaiheessa se patenttiratkasu. Se nimittäin on hirviää paskaa itkiä ja parkua jonku ihmisen perään, mutta teepä sama tappokrapulassa. Kukaan ei taas voita. Vaikka sillon kännissä oiski tuntunu paremmalta.
Ruoka. Joo, pitää muistaa syödä (taas kohta joka jäi itellä vähän välistä.) mutta sama juttu tuon krapulan kans, ei oo kiva erosurun kans painia vielä huonon omatunnon kans, ku tuli syötyä kaikki maailman sipsut ja namuset. Mä yllätin itteni ostamalla ensimmäisen lohtujäätelöpaketin (Ingman Creamy Mudcake, suosittelen) vasta yli viikon jälkeen erosta, ja oon syöny siitä ehkä viis lusikallista. Sepä se, mä unohdan syödä ihan yleisestiki. Älä tee niinku minä teen, tee niinku minä sanon.
Harhauta. Eli mieti ihan mitä tahansa muuta paitsi eroa. Lue, kato leffaa, mee lenkille, younameit. Tosin itehä en pysty (vielä) kattoo Tudorsia. Tosin en voi kattoa Sherlockiakaan, ja siitä sentään on pian puolitoista vuotta. TAAS HUONO NEUVO! (Mutta mä luen ja ompelen, joten ei ollukaan ihan niin paska.)
Sosialisoidu. Itehä valitsin Tinderin :D Hommaa ei tarvi ottaa turhan vakavissaan jos ei tahdo, ja mulle nyt sattuu toimimaan tuo päämäärätön flirttailu aika hyvin. Jos jotain tapahtuu, niin sitte tapahtuu. Sen ajan murhe se. Voi päätyä myös lässyttämään naapurin herralle keskellä yötä pihalla. Ei oo poissuljettua sekään.
Lohtushoppailu toimii myös. Tai no, jos ei oo rahaa, nii se on hankalaa. Sillon voi vastaanottaa puhelun ystävältä, että sulle löyty mekko, ostanko pois? Siihen kannattaa vastata joo, ja luvata maksaa takas. Koska uusi mekko parantaa aina mieltä! Varsinki soma mansikkainen. Jonka ovh on jottai 185e, ja saat sen viiteentoista. Vähän ku pistäs rahaa pankkiin.Hannen neuvo: Lohduttaudu pikkuasioilla, kuten sillä että peitto on hyvin! (Puhtaat lakanat piristää kans!)
Mun tärkein neuvo: Pitäs ajoittaa ero silleen, että ei ainakaan oo prosessoinnin alkuvaiheessa menkat! Voi jumankekka että muuten hankaloittaa hommaa, ku pitäs selvitä erosta, ja koko maailma nyt vaan sattuu olemaan ihan päin helvettiä.
Nojoo. Olihan nää nyt vähän juosten kustut ohjeet. Mutta ainaki mun kohalla suuri osa toiminu aika hyvin. Lisäksi voi kertoa itelleen, että elämä voittaa, kaikki kääntyy paremmaksi ja ei kannata itkeä sen eron takia, koska jossain oottaa jotain uutta ja ihmeellistä. Vaikka voi kai se olla vanhaa ja ihmeellistäki, mikäs siinä!
Mä en usko että mä kirjotin tämän.
Millon musta on tullu tämmönen optimisti?
sunnuntai 30. marraskuuta 2014
Ajatuksia tuuliajolla osa X.
(ja tää saattaa olla jonku mielestä sitte ikävää luettavaa.)
Niinhän siinä sitten kävi, että ero tuli. Hunajat, siirapit ja hattarat loppui. Orkidearukkakin heitti veivinsä. Nyt sitten pyörin ympyrää tyhjässä kämpässä, ja odotan turhaan, että puhelin sanois jotain. Mä kyllä tiedän, että tää oli varmaan paras ratkaisu kaikille osapuolille, mutta minkäs teet, kun ei ole yhtään tottunut vielä tähän. Viikko sitten tuntui, että ehkä koko maailma ei romahdakaan tän takia, mutta nyt en ole yhtään niin varma siitä. Näinä hetkinä varsinki osaa olla kiitollinen siitä, että on edes muutamia sydänystäviä, jotka jopa jaksaa kuunnella ja lohdutella eronnutta naista. Siitä huolimatta tuntuu, että on jotenkin tyhjän päällä. Tai jos ei suorastaan tyhjän päällä, niin hyvin horjuen reunalla. Pienestäki sysäyksestä voi syöksyä yli laidan. Mä en enää haluais kokea sitä, kun kerran oon saanut puisteltua mtt:n pölyt jaloistani. Mun kuului olla jo toimiva ihmisyksilö. Jos ei aivan priimakuntoinen niin ainakin toimiva! Vaan reunat murenee. Kuten eräs fiksu tyttö kerran sanoi, tää on niinku kokoais palapeliä, saat yhden reunan valmiiksi ja siirryt seuraavaan, niin eikö joku paskiainen (kohtalo? Vai vaan elämä?) varasta kourallisen palasia sieltä minkä just rakensit. Lystiä ku mikäki.
Mun on ihan helvetin paha olla tän asian kans. Ja itteni. Mä pelkään, että kadotan unen taas. Tätä ku luonnostelin, niin kello kävi kahta yöllä. Viimeaikasella rytmillä oisin normaalisti hyvinki jo ollu umpiunessa, mutta en nyt. Välttelin tuntikausia paniikkikohtausta. Mä haluaisin vaan kadota. Lakata olemasta. Ei mua oo koottu tarpeeksi vahvoista osasista, että kestäsin tämmöstä ahistusta. En mä hengenriistoa iteltäni suunnittele, mutta huomaan lipsuvani ajattelemaan, että helpottas kummasti, kun tulis joku ebola tai lavantauti ja korjais pois. Tai jos jäis vaikka auton alle. Tiiä sitte oonko alitajusesti luopumassa varovaisuudesta. Vaikka kyllä mä vielä ootan vihreän ukkelin kuvaa ennenku ylitän kadun, ja katson molempiin suuntiin. Se, mitä mä koitan sanoa, on että mä koen, että oon häviämässä tämän eloonjäämistaistelun. Että en vaan jaksa. Tottakai just tällä maailman hetkellä, kun mulla ei ole ketään, joka ottas syliin, silittäs, rauhottais ja sanois, että kyllä kaikki vielä järjestyy. Mä koitan ite sanoa itelleni monta kertaa päivässä ääneen "mä selviän" ja "tää olo menee vielä pois" ja "kaikki kääntyy hyväksi", mutta se on niin pirun vaikea luottaa ääneen, joka tärisee itkusta.
Oikiasti. Vituttaa aivan suunnattomasti suoraan sanottuna olla näin palasina. Tosissaan luulin, että oisin jo ollu ehjempi, vaan nytpähän nähtiin, että en sitten olekaan. Oon vaan pohjattoman pettynyt itseeni.
Niinhän siinä sitten kävi, että ero tuli. Hunajat, siirapit ja hattarat loppui. Orkidearukkakin heitti veivinsä. Nyt sitten pyörin ympyrää tyhjässä kämpässä, ja odotan turhaan, että puhelin sanois jotain. Mä kyllä tiedän, että tää oli varmaan paras ratkaisu kaikille osapuolille, mutta minkäs teet, kun ei ole yhtään tottunut vielä tähän. Viikko sitten tuntui, että ehkä koko maailma ei romahdakaan tän takia, mutta nyt en ole yhtään niin varma siitä. Näinä hetkinä varsinki osaa olla kiitollinen siitä, että on edes muutamia sydänystäviä, jotka jopa jaksaa kuunnella ja lohdutella eronnutta naista. Siitä huolimatta tuntuu, että on jotenkin tyhjän päällä. Tai jos ei suorastaan tyhjän päällä, niin hyvin horjuen reunalla. Pienestäki sysäyksestä voi syöksyä yli laidan. Mä en enää haluais kokea sitä, kun kerran oon saanut puisteltua mtt:n pölyt jaloistani. Mun kuului olla jo toimiva ihmisyksilö. Jos ei aivan priimakuntoinen niin ainakin toimiva! Vaan reunat murenee. Kuten eräs fiksu tyttö kerran sanoi, tää on niinku kokoais palapeliä, saat yhden reunan valmiiksi ja siirryt seuraavaan, niin eikö joku paskiainen (kohtalo? Vai vaan elämä?) varasta kourallisen palasia sieltä minkä just rakensit. Lystiä ku mikäki.
Mun on ihan helvetin paha olla tän asian kans. Ja itteni. Mä pelkään, että kadotan unen taas. Tätä ku luonnostelin, niin kello kävi kahta yöllä. Viimeaikasella rytmillä oisin normaalisti hyvinki jo ollu umpiunessa, mutta en nyt. Välttelin tuntikausia paniikkikohtausta. Mä haluaisin vaan kadota. Lakata olemasta. Ei mua oo koottu tarpeeksi vahvoista osasista, että kestäsin tämmöstä ahistusta. En mä hengenriistoa iteltäni suunnittele, mutta huomaan lipsuvani ajattelemaan, että helpottas kummasti, kun tulis joku ebola tai lavantauti ja korjais pois. Tai jos jäis vaikka auton alle. Tiiä sitte oonko alitajusesti luopumassa varovaisuudesta. Vaikka kyllä mä vielä ootan vihreän ukkelin kuvaa ennenku ylitän kadun, ja katson molempiin suuntiin. Se, mitä mä koitan sanoa, on että mä koen, että oon häviämässä tämän eloonjäämistaistelun. Että en vaan jaksa. Tottakai just tällä maailman hetkellä, kun mulla ei ole ketään, joka ottas syliin, silittäs, rauhottais ja sanois, että kyllä kaikki vielä järjestyy. Mä koitan ite sanoa itelleni monta kertaa päivässä ääneen "mä selviän" ja "tää olo menee vielä pois" ja "kaikki kääntyy hyväksi", mutta se on niin pirun vaikea luottaa ääneen, joka tärisee itkusta.
Oikiasti. Vituttaa aivan suunnattomasti suoraan sanottuna olla näin palasina. Tosissaan luulin, että oisin jo ollu ehjempi, vaan nytpähän nähtiin, että en sitten olekaan. Oon vaan pohjattoman pettynyt itseeni.
tiistai 7. lokakuuta 2014
Amatööri ompelee.
Antakaapa mun pohjustaa vähäsen.
Peruskoulussa vihasin tekstiilityötä. Enimmäkseen äärimmäisen innostavien opettajien takia, mutta ei kyllä muutenkaan ollu kovin lähellä sydäntä. Puikothan mulla ei pysy hyppysissä ensinkään, ja koukkutouhuista osaan hätinä virkata ketjusilmukkaa ja seki on vähän niin ja näin. Neula kyllä pysyy kädessä, ja oon mä nappeja ja vetoketjuja vaihdellu vielä senki jälkeen, ku 14-vuotiaana viimesen tekstiilituntini näin. Mutta siitä on siis toiset 14 vuotta ku oon joutunu piirtämään ja leikkomaan kaavoja ja toimimaan niiden kans. MUTTA. Joku kärpänen iski, hain Marikalta kasan lehtiä, kävin kangaskaupassa ja halusin tehä itelle mekon.
Okei. Mun nätti kangas oli palalaatikosta, eikä käyny pienessä mielessäkään mitata leveyttä kaupassa. 30cm liian kapea mekkoon. No, tehhään sitte hame! (Jos jollaki ihan kamalasti kiinnostaa niin kaavat on Suuri Käsityö 10/2012)
Helmakaava leikattuna, muutaku piirtämään. Mullahan ei siis oo oikeen pöytätilaa tässä mökissä, joten kävin hakeen kellarivaraston käytävältä lainaksi tuommosen kätevän irtopalan.
Kaikki neljä palaa leikattuna! Ja kiinni toisissaan. Helppoa, eikö!
Ekat pistot siinä. Ei jännitä, hyvä siitä tulee.
Yllättävän suoraa saumaaki sain aikaan.
Jaahas. Unohin merkata laskosten kohdat. Pientä noitumista ja kaavat esille, kyllä tästä selvitään.
"taita kappaleiden laskokset merkkien mukaan oikeat vastakkain. Ompele nurjalta laskosviivan pituudelta. Käännä laskosvarat nurjalle keskietuun ja keskitakaan päin." NIIN ETTÄ TEE MITÄ? Jotain sinne päin.
Ja sitte voiki kirota vähän lissää. Mun raidat on ihan miten sattuu! Annetaanko sen häiritä? Ei.
Karvainen assistentti ja teltan näkönen viritys.
Vyötärökappaleen asettelua. Ohan se tyylikäs...
Vetoketjuki löytyy laatikoista, vieläpä oikian värisenä. Jälleen huomamme vinksinvonksin-raidat.
Tässä kohtaa sai miettiä, notta kuinkahan päissään sitä on leikannu noita palasia. (Kyllä, kirosin.)
Tähän tulee paikka napinreiälle.
Ja nappi laitetaan tähän!
Ja siinä ne on! Laitoin tosin vielä hakasia lisäksi, niistä ei oo kuvaa. Päättelin, että jos ei oo jotaki tukemassa, niin nappi vetää tuon kaitaleen ihan persiilleen.
Välisovitus!
Ei muuta ku helman kasaamiseen. Mulla oli vähän epäilyksiä pituudesta, mutta ne meni ohi. Taitoin siis ensin kerran tuon helman...
...ja sitten toisen kerran, jolloin purkautuva reuna jäi alimmaksi, eikä näin ollen karkaa sieltä mihinkään. (Jep, tänki oon oppinu yrityksen ja erehdyksen kautta.)
Tässä on sauma, josta olen erityisen ylpeä. Onhan se SIEVÄ!
Valmis tuote päällä.
Takaa.
Edestä.
Semmonen hame se. Oishan tähän ohjeen mukaan tullu vähän vuoria ja tukikangasta, mutta jätin väliin. Ei mopollakaan mahottomia.
Mutta oon mä aika ylpeä itestäni, suunnilleen viikko tuon tekemiseen meni. En tiiä oisko valmistunu sen nopeampaa koneella, mun ompelemiskone ei oikein halua tehä töitä mun kans.
Mitä pidät?
Ja siitä vähän fiilistelymussiikkia.
Peruskoulussa vihasin tekstiilityötä. Enimmäkseen äärimmäisen innostavien opettajien takia, mutta ei kyllä muutenkaan ollu kovin lähellä sydäntä. Puikothan mulla ei pysy hyppysissä ensinkään, ja koukkutouhuista osaan hätinä virkata ketjusilmukkaa ja seki on vähän niin ja näin. Neula kyllä pysyy kädessä, ja oon mä nappeja ja vetoketjuja vaihdellu vielä senki jälkeen, ku 14-vuotiaana viimesen tekstiilituntini näin. Mutta siitä on siis toiset 14 vuotta ku oon joutunu piirtämään ja leikkomaan kaavoja ja toimimaan niiden kans. MUTTA. Joku kärpänen iski, hain Marikalta kasan lehtiä, kävin kangaskaupassa ja halusin tehä itelle mekon.
Okei. Mun nätti kangas oli palalaatikosta, eikä käyny pienessä mielessäkään mitata leveyttä kaupassa. 30cm liian kapea mekkoon. No, tehhään sitte hame! (Jos jollaki ihan kamalasti kiinnostaa niin kaavat on Suuri Käsityö 10/2012)
Semmonen hame se. Oishan tähän ohjeen mukaan tullu vähän vuoria ja tukikangasta, mutta jätin väliin. Ei mopollakaan mahottomia.
Mutta oon mä aika ylpeä itestäni, suunnilleen viikko tuon tekemiseen meni. En tiiä oisko valmistunu sen nopeampaa koneella, mun ompelemiskone ei oikein halua tehä töitä mun kans.
Mitä pidät?
lauantai 2. elokuuta 2014
2.8.2014
Oon ollu hetken pois tästä mun henkilökohtasesta keilahallistani, mutta nyt on taas semmoset olot, että pakko purkaa johonki, sen verran nimittäin ahistaa.
Paniikkikohtausta pukkaa, kun edes ajattelee, että pitäs ottaa puhelin käteen ja soittaa. Ajatuski pelottaa, sydän hakkaa, henki ei kulje, ahistaa ja itkettää. Valitettavan tehokkaasti mieli kaivaa muistista sen hajun, joka asiaan liittyy ja muistuttaa tilanteista, ja luo vähän lisää paniikkia. Joko arvaatte mistä on kyse?
Niinpä. Meikä pelekää hammaslääkäriä ihan kuollakseni. Toki tässä ja nyt voisin sanoa, että no big deal, meikä on kova jätkä ja uskaltaa mitä vaan! ...Yeah right. Iso valhe.
Mä en tiiä mistä oon ees kehittäny tän kammon, en ainakaan muista, että ois mitään normaalia peruskouluhammashuoltoa traumaattisempaa menneisyydessä. Okei, peruskouluaikana hammaslääkäritäti oli aikanaan mun perhepäivähoitaja hetken, mutta en usko, että se on syynä. Mutta mistä näistä tietää.
2009 menin hammanlääkäriin viisaudenhampaiden takia. 2/4 puhkes riekaleisina ja toiset 2 ei mahtunu ees puhkeamaan. Mulla siis on jotenki kohtuuttoman suuret hampaat kohtuuttoman pienessä leukaluussa tai jotain, ei tahtonu entisetkään sopia nättiin riviin, saati sitten pari ylimäärästä, ja takahampaita on hankala pestä, ku sinne ei mahu ku joku lasten hammasharja (kyllä, sellasella mä pesen). Tohtori siellä sitten totesi, että ruvetaanpa korjaamaan näitä. Siitäpä se riemu irtosi, muistaakseni uhkasin purra siltä sormet irti, mikäli kovin paljo lähemmäs niitä tuo. Siitä poiki lähete pelkopolille, parasta mitä mulle asian suhteen saattoi tapahtua. Lopulta ne kaikki 4 (+1 ressukka joka oli majaillu vuosikausia rivin takana) poistettiin nukutuksessa.
Sielläpä mä sitten asioin jonku vuoden, ja olin ihan malliasiakas. Ilokaasua oli aina hollilla mua varten, mutta kertaakaan sitä ei tarvittu, ja se nukutuskin on ainutkertainen kokemus. Sen verran asiansa osaava lääkäri mulla siellä oli. Ja mä olin sen verran lystikäs asiakas, että kun pelkopolista tehtiin juttua uutisiin, niin mä näyttelin pelkopotilasta tässä pätkässä.
No, ne kai sitten siellä oletti, että alkaisin pärjäämään jo niin sanotusti omillani. VIRHE. Toisin sanoen, en oo ihan hetkeen näyttäny naamaani (enkä hampaitani) hammaslääkärissä. Alkaa kostautumaan. Ja sattumaan. Sitte mulle sanotaan, että eihän se oo ku soittaa ja varata aika ja mennä. Sen sanoo semmoset ihmiset, joita ei pelota. I mean, kai mä nyt oisin jo siellä penkissä kita ammollaan, jos se mulle niin helppoa ois? Mun on ainaki annettu ymmärtää, että en voi suoraan soitella pelkopolille ja varata aikaa sinne, vaan ensin pitäs käydä peruslääkärillä itkemässä ja paskomassa housuun ja anelemassa lähetettä. Eli sinne pitäs soittaa. PANIC! Tai mennä sinne varaamaan aikaa. PANIC! (Se ominaishaju on muuten jotain aivan hirvittävää, psyyke ei kestä.)
On muuten helvetin hankalaa yrittää kuvailla tätä sisuskalujen solmua tän asian tiimoilta. Ne jotka tietää miltä paniikkikohtaus tuntuu, niin tietää.
Ja sitäpaitsi mulla ei oo varaa mennä hammaslääkäriin.
PS: silti mulla on semmonen solmu päässä, että millon tahansa mieluummin juurihoitoa kuin hammaskiven poistoa.
Paniikkikohtausta pukkaa, kun edes ajattelee, että pitäs ottaa puhelin käteen ja soittaa. Ajatuski pelottaa, sydän hakkaa, henki ei kulje, ahistaa ja itkettää. Valitettavan tehokkaasti mieli kaivaa muistista sen hajun, joka asiaan liittyy ja muistuttaa tilanteista, ja luo vähän lisää paniikkia. Joko arvaatte mistä on kyse?
Niinpä. Meikä pelekää hammaslääkäriä ihan kuollakseni. Toki tässä ja nyt voisin sanoa, että no big deal, meikä on kova jätkä ja uskaltaa mitä vaan! ...Yeah right. Iso valhe.
Mä en tiiä mistä oon ees kehittäny tän kammon, en ainakaan muista, että ois mitään normaalia peruskouluhammashuoltoa traumaattisempaa menneisyydessä. Okei, peruskouluaikana hammaslääkäritäti oli aikanaan mun perhepäivähoitaja hetken, mutta en usko, että se on syynä. Mutta mistä näistä tietää.
2009 menin hammanlääkäriin viisaudenhampaiden takia. 2/4 puhkes riekaleisina ja toiset 2 ei mahtunu ees puhkeamaan. Mulla siis on jotenki kohtuuttoman suuret hampaat kohtuuttoman pienessä leukaluussa tai jotain, ei tahtonu entisetkään sopia nättiin riviin, saati sitten pari ylimäärästä, ja takahampaita on hankala pestä, ku sinne ei mahu ku joku lasten hammasharja (kyllä, sellasella mä pesen). Tohtori siellä sitten totesi, että ruvetaanpa korjaamaan näitä. Siitäpä se riemu irtosi, muistaakseni uhkasin purra siltä sormet irti, mikäli kovin paljo lähemmäs niitä tuo. Siitä poiki lähete pelkopolille, parasta mitä mulle asian suhteen saattoi tapahtua. Lopulta ne kaikki 4 (+1 ressukka joka oli majaillu vuosikausia rivin takana) poistettiin nukutuksessa.
Sielläpä mä sitten asioin jonku vuoden, ja olin ihan malliasiakas. Ilokaasua oli aina hollilla mua varten, mutta kertaakaan sitä ei tarvittu, ja se nukutuskin on ainutkertainen kokemus. Sen verran asiansa osaava lääkäri mulla siellä oli. Ja mä olin sen verran lystikäs asiakas, että kun pelkopolista tehtiin juttua uutisiin, niin mä näyttelin pelkopotilasta tässä pätkässä.
No, ne kai sitten siellä oletti, että alkaisin pärjäämään jo niin sanotusti omillani. VIRHE. Toisin sanoen, en oo ihan hetkeen näyttäny naamaani (enkä hampaitani) hammaslääkärissä. Alkaa kostautumaan. Ja sattumaan. Sitte mulle sanotaan, että eihän se oo ku soittaa ja varata aika ja mennä. Sen sanoo semmoset ihmiset, joita ei pelota. I mean, kai mä nyt oisin jo siellä penkissä kita ammollaan, jos se mulle niin helppoa ois? Mun on ainaki annettu ymmärtää, että en voi suoraan soitella pelkopolille ja varata aikaa sinne, vaan ensin pitäs käydä peruslääkärillä itkemässä ja paskomassa housuun ja anelemassa lähetettä. Eli sinne pitäs soittaa. PANIC! Tai mennä sinne varaamaan aikaa. PANIC! (Se ominaishaju on muuten jotain aivan hirvittävää, psyyke ei kestä.)
On muuten helvetin hankalaa yrittää kuvailla tätä sisuskalujen solmua tän asian tiimoilta. Ne jotka tietää miltä paniikkikohtaus tuntuu, niin tietää.
Ja sitäpaitsi mulla ei oo varaa mennä hammaslääkäriin.
PS: silti mulla on semmonen solmu päässä, että millon tahansa mieluummin juurihoitoa kuin hammaskiven poistoa.
tiistai 25. maaliskuuta 2014
Jännäpäiviä.
Ne, jotka mut tuntee, tietää että oon ihan karmea Coca-Cola -addikti. Tuossa reilu viikko sitten päätin kokeilla, että mitenkä siinä käy, jos lopettaisin, tai edes vähentäisin.
Eli siis armon vuonna 2014, 17. maaliskuuta vähensin rajusti. En tiedä oliko syynä vähennys vai tähtien asento, mutta helvetillinen päänsärky siitä tuli. Semmonen, joka sai toivomaan pikaista kuolemaa. Kuolemaa ei tullut, mutta uni tuli, nukkumattina toimi edelleen Ketipinor, 100mg.
Päivä 2. Oli ihan mielenkiintosta seurailla omia oloja. Pientä päänsärkyä oli, ja isompia tärinöitä. Vettä meni kurkusta alas PALJON ja tupakkia oisin halunnu lussuttaa aivan jatkuvasti. Siinä sitten kattelin, että nukkumisnapsut on vähänä, joten hain apteekista (viimeinkin) 25mg Ketipinorit, että pääsis niitäkin vähentämään. Sama kitkutella kaikki pois kerralla. Paitsi nyt se rööki, sen jos nakkaisin pois niin oisin varmaan aika pian nurkassa tärisevä ja itkua tuhertava ihmisraunio.
Tuon lääkkeen vähennyksen pointti mulla oli ensisijaisesti se, että saisin mässyt kuriin. Nuo kun tekee sen hurjan tarpeen mussuttaa jotain, kun alkavat vaikuttamaan. Koitin mtt:n lääkärille ehdottaa, että vaihtas kokonaan lääkettä, mutta ei se tainnu oikeen kuunnella mua. Toisaalta, mitä oon muiden sen vastaanotolla käyneiden kans jutellu, niin ei se taida kuunnella ketään, eli se ei liene henkilökohtasta.
2. päivää piristi kuitenkin postikuski, joka toi uusia kynsilakkoja! Criria on vuosien mittaan aivopessyt mua kynsilakkapuuhiin, tää on sellainen näpertelyharrastus josta pidän, vaikka en saakaan aikaan mitään, mitä ei ois jo tehty tuhatta kertaa.
Päivä 4 (koska kolmantena ei oikestaan tapahtunut mitään.). Vesipulloja oli ilmestyny pitkin kämppää. Mutta olin jo päässy siitä, että ajattelin koko ajan että tekis mieli kokista. Hätäpullo on saanu olla koskematta. Nukkuminenkin sujui, pari yötä meni 75mg:lla, eroa satasilla nukkumiseen ei oikeastaan huomannu.
Päivä 5. Lasketaanko täydelliseksi repsahtamiseksi, kun join hampurilaisaterian yhteydessä puoli mukillista Coca-Cola Zeroa? Mä en oo siitä koskaan tykänny, enkä oo sitä halunnu litroittain juoda, joten minusta ei lasketa. Tää oli päivä kun oisin stressin vuoksi halunnu pari pullollista ihan oikiaa kokista, käytettiin nimittäin koiraa eläinlääkärissä ja oli huoli.
Päivä 6. Takana eka yö 50mg:n kemiallisella unella. Edelleen hermoilin ja halusin kokisryypyn.
Rupesin myös laskeskelemaan yhteen 1+2 (joka on muuten 13 ja puoli), kun tässä edellisinä päivinä olin hikoillu ku pieni possu vaikka en mitään tehnykään. Muutamaan kertaan on jääny vuosien saatossa lääkkeet kokonaan ottamatta syystä tai toisesta, ja lopputulos on ollu helvetillinen hikoilu ja tärinä. Fiksumpi ois varmaan jo aiemmin hoksannu, että siitähän tässä on kyse, että elimistö ei oo saanu totuttua määrää kemikaalia.
Nyt on siis päivä 8, ja kaikki ok. Koira on paremmassa kunnossa jo, jeee \o/ Pientä stressiä aiheuttaa tuo toisen blogin puolella oleva härdelli, hieman masentaa luopua lapsistaan...
Kuluneen viikon aikana painosta on puonnu peräti kilon verran, vaan ohan sitä alkua siinäki.
Mä nukun lyhempiä yöunia nyt, mutta kuten Nikkekin huomautti tuossa, että aiemmin saatoin nukkua kellon ympäri helposti, joten tuskin pari tuntia vähemmän yössä mua tappaa. Vaikka mistä sitä tietää...
Ens viikolla siirryn takas kaupunkikotiin, ja sain jopa varattua käyttööni taloyhtiön uima-altaan tunniksi viikossa, tiiä mitä vielä tapahtuu ku siellä alkaa kulkemaan.
Eli siis armon vuonna 2014, 17. maaliskuuta vähensin rajusti. En tiedä oliko syynä vähennys vai tähtien asento, mutta helvetillinen päänsärky siitä tuli. Semmonen, joka sai toivomaan pikaista kuolemaa. Kuolemaa ei tullut, mutta uni tuli, nukkumattina toimi edelleen Ketipinor, 100mg.
Päivä 2. Oli ihan mielenkiintosta seurailla omia oloja. Pientä päänsärkyä oli, ja isompia tärinöitä. Vettä meni kurkusta alas PALJON ja tupakkia oisin halunnu lussuttaa aivan jatkuvasti. Siinä sitten kattelin, että nukkumisnapsut on vähänä, joten hain apteekista (viimeinkin) 25mg Ketipinorit, että pääsis niitäkin vähentämään. Sama kitkutella kaikki pois kerralla. Paitsi nyt se rööki, sen jos nakkaisin pois niin oisin varmaan aika pian nurkassa tärisevä ja itkua tuhertava ihmisraunio.
Tuon lääkkeen vähennyksen pointti mulla oli ensisijaisesti se, että saisin mässyt kuriin. Nuo kun tekee sen hurjan tarpeen mussuttaa jotain, kun alkavat vaikuttamaan. Koitin mtt:n lääkärille ehdottaa, että vaihtas kokonaan lääkettä, mutta ei se tainnu oikeen kuunnella mua. Toisaalta, mitä oon muiden sen vastaanotolla käyneiden kans jutellu, niin ei se taida kuunnella ketään, eli se ei liene henkilökohtasta.
2. päivää piristi kuitenkin postikuski, joka toi uusia kynsilakkoja! Criria on vuosien mittaan aivopessyt mua kynsilakkapuuhiin, tää on sellainen näpertelyharrastus josta pidän, vaikka en saakaan aikaan mitään, mitä ei ois jo tehty tuhatta kertaa.
Päivä 4 (koska kolmantena ei oikestaan tapahtunut mitään.). Vesipulloja oli ilmestyny pitkin kämppää. Mutta olin jo päässy siitä, että ajattelin koko ajan että tekis mieli kokista. Hätäpullo on saanu olla koskematta. Nukkuminenkin sujui, pari yötä meni 75mg:lla, eroa satasilla nukkumiseen ei oikeastaan huomannu.
Päivä 5. Lasketaanko täydelliseksi repsahtamiseksi, kun join hampurilaisaterian yhteydessä puoli mukillista Coca-Cola Zeroa? Mä en oo siitä koskaan tykänny, enkä oo sitä halunnu litroittain juoda, joten minusta ei lasketa. Tää oli päivä kun oisin stressin vuoksi halunnu pari pullollista ihan oikiaa kokista, käytettiin nimittäin koiraa eläinlääkärissä ja oli huoli.
Päivä 6. Takana eka yö 50mg:n kemiallisella unella. Edelleen hermoilin ja halusin kokisryypyn.
Rupesin myös laskeskelemaan yhteen 1+2 (joka on muuten 13 ja puoli), kun tässä edellisinä päivinä olin hikoillu ku pieni possu vaikka en mitään tehnykään. Muutamaan kertaan on jääny vuosien saatossa lääkkeet kokonaan ottamatta syystä tai toisesta, ja lopputulos on ollu helvetillinen hikoilu ja tärinä. Fiksumpi ois varmaan jo aiemmin hoksannu, että siitähän tässä on kyse, että elimistö ei oo saanu totuttua määrää kemikaalia.
Nyt on siis päivä 8, ja kaikki ok. Koira on paremmassa kunnossa jo, jeee \o/ Pientä stressiä aiheuttaa tuo toisen blogin puolella oleva härdelli, hieman masentaa luopua lapsistaan...
Kuluneen viikon aikana painosta on puonnu peräti kilon verran, vaan ohan sitä alkua siinäki.
Mä nukun lyhempiä yöunia nyt, mutta kuten Nikkekin huomautti tuossa, että aiemmin saatoin nukkua kellon ympäri helposti, joten tuskin pari tuntia vähemmän yössä mua tappaa. Vaikka mistä sitä tietää...
Ens viikolla siirryn takas kaupunkikotiin, ja sain jopa varattua käyttööni taloyhtiön uima-altaan tunniksi viikossa, tiiä mitä vielä tapahtuu ku siellä alkaa kulkemaan.
perjantai 21. helmikuuta 2014
21.2.2014
Tästä asiasta on puhuttu jo joka paikassa, mutta minäki haluan pistää lusikan soppaan, ja nyt minä aion sanua rumasti: NYT VITTU OIKIASTI.
Luin tätä ja halusin facepalmata itteni seinän läpi ja rinnakkaisuniversumiin. Mitä vittua ihmiset????
Esimerkkinä vaikka homo- ja lesboparien adoptio, joka tuntuu olevan niin helvetin kamala vaihtoehto joillekin. Kyllä kaikenlaiset idiootit ja kusipäät saa lisääntyä ihan vapaasti (koska niillä on pimppi ja pippeli jotka sopii yhteen, hällä väliä onko niillä tietotaitoa/kiinnostusta/aikaa/kykyjä/younameit kasvattaa ja huolehtia lapsesta), mutta sitten kun on joku pikkuinen piltti, jolla ei ole minkäänlaisia vanhempia missään, ja joku pariskunta lapsen tahtois, pitkän harkinnan ja keskustelun jälkeen, oisivat valmiit sitoutumaan lapsen kasvatukseen ja huolehtimiseen ja antamaan lapselle kodin, niin HÄHÄÄÄ eipä käykään koska ette voi tarjota äitiä ja isiä, vaan kaks jompaa kumpaa. Mitähän helvettiä... Entä sitten sellaiset lapset, joilla toinen vanhempi on lähtenyt litomaan, kuollut, täysin välinpitämätön, linnassa, kieltänyt omat tenavansa? Pitäskö nekin äkkiä ottaa huostaan ja sijoittaa johonkin ehjään HETEROydinperheeseen?
Entäs sitten argumentti, jonka mukaan homous on LUONNOTONTA? Herravarjele, mikä nykyaikana enää ois luonnollista? Kielletään sitten silikonitissit, ihmisen kehittelemät lääkkeet, hiusten värjäys ja vasenkätisyys. Nii ja insuliinin piikitys. Homoseksuaalisuuttahan on ollut kautta aikain, ja aika monessa muussakin lajissa kuin ihmisessä.
Joku fiksu kans jossain vetosi siihen, että homoseksuaalit ei kykene pitkiin suhteisiin... Uskokaa pois, tapahtuu sitä heteroillaki!
"Koska Raamatussa sanotaan...." No niinpä tietenki. Mä kuitenki käsitin tän jutun niin että tässä on kyse ihan vaan tasa-arvosesta avioliittolaista, ei kirkollisesta vihkimisestä. Joten mun puolesta Raamattu saa pysyä erossa tästä jutusta. Mä oon käsittäny, että Raamatussa sanotaan paljon ja kaikenlaista, ja nämä innokkaimat raamatunlukijat soveltaa sieltä sitä, mikä missäki tilanteessa sattuu toimimaan parhaiten, ja työntää syrjään seikat, jotka ei omaan elämään sovi. Esimerkkinä vaikka erään innokkaan raamatunlukijamininsterin pitkätukkainen poika, ja mitäs niistä pitkätukkasista miehistä sanottiinkaan... Samainen ministeri on muuten nähty pukeutuneena housuihin.
"Avioliitto on miehen ja naisen välinen". Oon mää kuullu semmosestaki, että jossaki se on pienen tytön ja vanhan setän välinen, for example. Minusta huomattavan paljon huonompi vaihtoehto kuin homo- tai lesbopari.
"Liian suvaitsevaista, kohta pitää antaa pedofiileille ja insestinharjoittajille vapaat kädet." No tämä nyt vaan on argumenttina täysin invalidi. Nää lienee kuiten rikoksia, mitä mun mielestä homous ei ole.
"Koulujen seksivalistusta pitää uusia." NO SHIT. Siihen nähen kuinka onnetonta se oli mun yläasteaikana, nii kannattaaki uusia... Vaikka mä vähän epäilen että nykynuoriso löytää ne omat valistuksensa ihan itse, tiiä sitten kuinka validit heidän lähteet on. Offtopic: Ala-asteella luettiin ahkerasti (tietysti vähän salaa ja hihitellen) semmosta teosta kuin Kroppa & Koppa, ja ihan oikiaa tietoahan siinä oli asioista.
"Uhka heteroliitoille". Mä ymmärsin tän, että kaikki alkaa sitte homostelemaan täysiä jos tasa-arvoinen avioliittolaki menee läpi. Mä en ainakaan koe, että mun rakkauselämään asia mitenkään vaikuttas. Muutenki tosi vaikea kuvitella, että homoseksuaalit jotenki räjähdysmäisesti lisääntys jos ja kun tällainen lakiehdotus läpi menee. Tarkotan siis tällä sitä, että joku, joka on koko ikänsä mieltänyt olevansa hetero, päättäski yhtäkkiä "alkaa" homoksi ihan vaan koska tasa-arvoinen avioliittolaki! Esim. minä ite, huomaan kyllä jos joku saman sukupuolen edustaja on viehättävä, mutta kyllä mä silti oon vuosien varrella huomannu olevani silti ihan hetero. Joten tuskin yhden lain takia päättäsin yhtäkkiä että olen lesbo. Kuitenki näen asian niin, että on homoja ja on heteroita, ja ne on mitä on, eikä muutu jonkin lain takia.
Jäikö jotain puuttumaan? Kommenttikenttä on tuossa alla, ja sitä ei oo vaikia käyttää.
Luin tätä ja halusin facepalmata itteni seinän läpi ja rinnakkaisuniversumiin. Mitä vittua ihmiset????
Esimerkkinä vaikka homo- ja lesboparien adoptio, joka tuntuu olevan niin helvetin kamala vaihtoehto joillekin. Kyllä kaikenlaiset idiootit ja kusipäät saa lisääntyä ihan vapaasti (koska niillä on pimppi ja pippeli jotka sopii yhteen, hällä väliä onko niillä tietotaitoa/kiinnostusta/aikaa/kykyjä/younameit kasvattaa ja huolehtia lapsesta), mutta sitten kun on joku pikkuinen piltti, jolla ei ole minkäänlaisia vanhempia missään, ja joku pariskunta lapsen tahtois, pitkän harkinnan ja keskustelun jälkeen, oisivat valmiit sitoutumaan lapsen kasvatukseen ja huolehtimiseen ja antamaan lapselle kodin, niin HÄHÄÄÄ eipä käykään koska ette voi tarjota äitiä ja isiä, vaan kaks jompaa kumpaa. Mitähän helvettiä... Entä sitten sellaiset lapset, joilla toinen vanhempi on lähtenyt litomaan, kuollut, täysin välinpitämätön, linnassa, kieltänyt omat tenavansa? Pitäskö nekin äkkiä ottaa huostaan ja sijoittaa johonkin ehjään HETEROydinperheeseen?
Entäs sitten argumentti, jonka mukaan homous on LUONNOTONTA? Herravarjele, mikä nykyaikana enää ois luonnollista? Kielletään sitten silikonitissit, ihmisen kehittelemät lääkkeet, hiusten värjäys ja vasenkätisyys. Nii ja insuliinin piikitys. Homoseksuaalisuuttahan on ollut kautta aikain, ja aika monessa muussakin lajissa kuin ihmisessä.
Joku fiksu kans jossain vetosi siihen, että homoseksuaalit ei kykene pitkiin suhteisiin... Uskokaa pois, tapahtuu sitä heteroillaki!
"Koska Raamatussa sanotaan...." No niinpä tietenki. Mä kuitenki käsitin tän jutun niin että tässä on kyse ihan vaan tasa-arvosesta avioliittolaista, ei kirkollisesta vihkimisestä. Joten mun puolesta Raamattu saa pysyä erossa tästä jutusta. Mä oon käsittäny, että Raamatussa sanotaan paljon ja kaikenlaista, ja nämä innokkaimat raamatunlukijat soveltaa sieltä sitä, mikä missäki tilanteessa sattuu toimimaan parhaiten, ja työntää syrjään seikat, jotka ei omaan elämään sovi. Esimerkkinä vaikka erään innokkaan raamatunlukijamininsterin pitkätukkainen poika, ja mitäs niistä pitkätukkasista miehistä sanottiinkaan... Samainen ministeri on muuten nähty pukeutuneena housuihin.
"Avioliitto on miehen ja naisen välinen". Oon mää kuullu semmosestaki, että jossaki se on pienen tytön ja vanhan setän välinen, for example. Minusta huomattavan paljon huonompi vaihtoehto kuin homo- tai lesbopari.
"Liian suvaitsevaista, kohta pitää antaa pedofiileille ja insestinharjoittajille vapaat kädet." No tämä nyt vaan on argumenttina täysin invalidi. Nää lienee kuiten rikoksia, mitä mun mielestä homous ei ole.
"Koulujen seksivalistusta pitää uusia." NO SHIT. Siihen nähen kuinka onnetonta se oli mun yläasteaikana, nii kannattaaki uusia... Vaikka mä vähän epäilen että nykynuoriso löytää ne omat valistuksensa ihan itse, tiiä sitten kuinka validit heidän lähteet on. Offtopic: Ala-asteella luettiin ahkerasti (tietysti vähän salaa ja hihitellen) semmosta teosta kuin Kroppa & Koppa, ja ihan oikiaa tietoahan siinä oli asioista.
"Uhka heteroliitoille". Mä ymmärsin tän, että kaikki alkaa sitte homostelemaan täysiä jos tasa-arvoinen avioliittolaki menee läpi. Mä en ainakaan koe, että mun rakkauselämään asia mitenkään vaikuttas. Muutenki tosi vaikea kuvitella, että homoseksuaalit jotenki räjähdysmäisesti lisääntys jos ja kun tällainen lakiehdotus läpi menee. Tarkotan siis tällä sitä, että joku, joka on koko ikänsä mieltänyt olevansa hetero, päättäski yhtäkkiä "alkaa" homoksi ihan vaan koska tasa-arvoinen avioliittolaki! Esim. minä ite, huomaan kyllä jos joku saman sukupuolen edustaja on viehättävä, mutta kyllä mä silti oon vuosien varrella huomannu olevani silti ihan hetero. Joten tuskin yhden lain takia päättäsin yhtäkkiä että olen lesbo. Kuitenki näen asian niin, että on homoja ja on heteroita, ja ne on mitä on, eikä muutu jonkin lain takia.
Jäikö jotain puuttumaan? Kommenttikenttä on tuossa alla, ja sitä ei oo vaikia käyttää.
keskiviikko 12. helmikuuta 2014
Päivä 21 – Toinen hetki
Päivä 21 – Toinen hetki
Taas niin hämmentävä kysymyksenasettelu ettei voi käsitellä. Muutenki keskityn nyt sairastamaan, niin katellaan lissää tätä haastetta kuhan oon parantunu. :)
Taas niin hämmentävä kysymyksenasettelu ettei voi käsitellä. Muutenki keskityn nyt sairastamaan, niin katellaan lissää tätä haastetta kuhan oon parantunu. :)
Päivä 22 – Tämä järkyttää minua
Päivä 23 – Tämä saa minut voimaan paremmin
Päivä 24 – Tämä saa minut itkemään
Päivä 25 – Ensimmäinen
Päivä 26 – Pelkään
Päivä 27 – Suosikkipaikka
Päivä 28 – Ikävöin
Päivä 29 – Tähän pyrin
Päivä 31 – Viimeinen hetki
Päivä 30 – Soittolistallani
tiistai 11. helmikuuta 2014
Päivä 20 – Tässä kuussa
Päivä 20 – Tässä kuussa
Kuu on melko alussa vielä... Enkä oo liiemmin mitään suunnitellut. Helmikuu ei oo koskaan ollu mun suosikkeja, enimmäkseen koska on talvi. Joten luultavasti (ainaki jos saisin ite päättää) mökötän sisällä ja ootan kevättä. Ehkä myös kasvattelen kynsiä. Vielä toistaseksi ne on pitkät, mutta sen näköset, että on parempi suosiolla katkoa ennenku katkiaa itekseen kipiästi. Jos oon kovin reipas, niin voisin myös harjotella täytekakun tekemistä. Joulupukki toi mulle Kinuskikissa leipoo -kirjan ja pinon erilaisia leipomishärveleitä. Täytekakut ei oo koskaan ollu mun vahva ala, joten ihan hyvin vois harjotella. Vissii ainoa jonka oon alusta loppuun tehny ilman äitiä, oli mun 23v kakku, jonka teinki sitten Marikan kans. Se lässähti. Pahasti. Piti koittaa paikata kuorrutuksella. Sitten jos oisin kauhean rohkea ja urhea, niin voisin varata hammaslääkäriajan. Ongelma on siinä, että se soittaminenki pelottaa. Luin tuossa Hammaslääkäriasema Aarian hinnastoja ja seki nosti paniikin. Ei sillä että pelkäisin hammaslääkäriä, höpsismiä. Työkkärissä pittää loppukuusta käydä, ja ihan kuun vaihteessa oisin sitten lanileskenä, eli luultavasti suuntaan Ouluun ja lähen viihteelle jos joku rupiaa mulle kaveriksi. Ois kai sitä sitten jo siinäki.
Kuu on melko alussa vielä... Enkä oo liiemmin mitään suunnitellut. Helmikuu ei oo koskaan ollu mun suosikkeja, enimmäkseen koska on talvi. Joten luultavasti (ainaki jos saisin ite päättää) mökötän sisällä ja ootan kevättä. Ehkä myös kasvattelen kynsiä. Vielä toistaseksi ne on pitkät, mutta sen näköset, että on parempi suosiolla katkoa ennenku katkiaa itekseen kipiästi. Jos oon kovin reipas, niin voisin myös harjotella täytekakun tekemistä. Joulupukki toi mulle Kinuskikissa leipoo -kirjan ja pinon erilaisia leipomishärveleitä. Täytekakut ei oo koskaan ollu mun vahva ala, joten ihan hyvin vois harjotella. Vissii ainoa jonka oon alusta loppuun tehny ilman äitiä, oli mun 23v kakku, jonka teinki sitten Marikan kans. Se lässähti. Pahasti. Piti koittaa paikata kuorrutuksella. Sitten jos oisin kauhean rohkea ja urhea, niin voisin varata hammaslääkäriajan. Ongelma on siinä, että se soittaminenki pelottaa. Luin tuossa Hammaslääkäriasema Aarian hinnastoja ja seki nosti paniikin. Ei sillä että pelkäisin hammaslääkäriä, höpsismiä. Työkkärissä pittää loppukuusta käydä, ja ihan kuun vaihteessa oisin sitten lanileskenä, eli luultavasti suuntaan Ouluun ja lähen viihteelle jos joku rupiaa mulle kaveriksi. Ois kai sitä sitten jo siinäki.
Päivä 21 – Toinen hetki
Päivä 22 – Tämä järkyttää minua
Päivä 23 – Tämä saa minut voimaan paremmin
Päivä 24 – Tämä saa minut itkemään
Päivä 25 – Ensimmäinen
Päivä 26 – Pelkään
Päivä 27 – Suosikkipaikka
Päivä 28 – Ikävöin
Päivä 29 – Tähän pyrin
Päivä 31 – Viimeinen hetki
Päivä 30 – Soittolistallani
maanantai 10. helmikuuta 2014
Päivä 19 – Kaduttaa
Päivä 19 – Kaduttaa
Muahan kaduttaa monikin asia. Enimmäkseen se, etten ole osannut aina hoitaa asioitani oppikirjan mukaan. Myös se, että oon menettänyt niin paljon omien valintojen ja muun takia. Kaduttaa, etten ole joskus valinnut seuraani paremmin. Ja etten ole ymmärtänyt pitää joidenkin seurasta lujemmin kiinni. Että en oo luottanut itseeni tietyissä tilanteissa. Että en oo joskus saanu suuta auki tarvittaessa, se että joskus on sanonut liikaa. Etten oo kertonut jollekin kuinka tärkeä hän on, ja sitten yhtäkkiä onkin ollut myöhäistä.
Muahan kaduttaa monikin asia. Enimmäkseen se, etten ole osannut aina hoitaa asioitani oppikirjan mukaan. Myös se, että oon menettänyt niin paljon omien valintojen ja muun takia. Kaduttaa, etten ole joskus valinnut seuraani paremmin. Ja etten ole ymmärtänyt pitää joidenkin seurasta lujemmin kiinni. Että en oo luottanut itseeni tietyissä tilanteissa. Että en oo joskus saanu suuta auki tarvittaessa, se että joskus on sanonut liikaa. Etten oo kertonut jollekin kuinka tärkeä hän on, ja sitten yhtäkkiä onkin ollut myöhäistä.
Päivä 20 – Tässä kuussa
Päivä 21 – Toinen hetki
Päivä 22 – Tämä järkyttää minua
Päivä 23 – Tämä saa minut voimaan paremmin
Päivä 24 – Tämä saa minut itkemään
Päivä 25 – Ensimmäinen
Päivä 26 – Pelkään
Päivä 27 – Suosikkipaikka
Päivä 28 – Ikävöin
Päivä 29 – Tähän pyrin
Päivä 31 – Viimeinen hetki
Päivä 30 – Soittolistallani
lauantai 8. helmikuuta 2014
Päivä 18 – Mieluisin syntymäpäiväni
Päivä 18 – Mieluisin syntymäpäiväni
Mun synttärit ei oo vissiin olleet kovin mieleenpainuvia, ainakaan mieluisalla tavalla. Ekana nimittäin tuli mieleen muutamat jotka on menneet aikalailla päin helvettiä... Oisinko mä täyttäny 19, kun onnistuttiin kadottamaan yks kaveri seurueesta ja myöhemmin päädyin sitten semmosen duden mukaan, että ei ois tarvinnu. 26-vuotissynttäreillä sen sijaan riitelin isosti poikaystävän kans ja muutenkaan ei menny ihan suunnitelmien mukaan. 21-vuotissynttärit sen sijaan meni vähän paremmin, sain ystävältä sillon synttärilahjaksi poikaystäväehdokkaan. Ei siitäkään pitemmän päälle mitään tullut, mutta olipa ainaki jonku aikaa ihan lystiä.
Nakataan nyt sitten tähän vaikka se kun täytin 27, eli viimevuotiset synttärit. Minä ja synttärikaimani Vexation täytettiin yhteensä 50, ja juhlittiin ylläripylläri Mestassa tätä merkkipaalua. Mukana oli muitakin ihania ihmisiä. Miksen mä voi muistaa paremmin?
Mun synttärit ei oo vissiin olleet kovin mieleenpainuvia, ainakaan mieluisalla tavalla. Ekana nimittäin tuli mieleen muutamat jotka on menneet aikalailla päin helvettiä... Oisinko mä täyttäny 19, kun onnistuttiin kadottamaan yks kaveri seurueesta ja myöhemmin päädyin sitten semmosen duden mukaan, että ei ois tarvinnu. 26-vuotissynttäreillä sen sijaan riitelin isosti poikaystävän kans ja muutenkaan ei menny ihan suunnitelmien mukaan. 21-vuotissynttärit sen sijaan meni vähän paremmin, sain ystävältä sillon synttärilahjaksi poikaystäväehdokkaan. Ei siitäkään pitemmän päälle mitään tullut, mutta olipa ainaki jonku aikaa ihan lystiä.
Nakataan nyt sitten tähän vaikka se kun täytin 27, eli viimevuotiset synttärit. Minä ja synttärikaimani Vexation täytettiin yhteensä 50, ja juhlittiin ylläripylläri Mestassa tätä merkkipaalua. Mukana oli muitakin ihania ihmisiä. Miksen mä voi muistaa paremmin?
Päivä 19 – Kaduttaa
Päivä 20 – Tässä kuussa
Päivä 21 – Toinen hetki
Päivä 22 – Tämä järkyttää minua
Päivä 23 – Tämä saa minut voimaan paremmin
Päivä 24 – Tämä saa minut itkemään
Päivä 25 – Ensimmäinen
Päivä 26 – Pelkään
Päivä 27 – Suosikkipaikka
Päivä 28 – Ikävöin
Päivä 29 – Tähän pyrin
Päivä 31 – Viimeinen hetki
Päivä 30 – Soittolistallani
perjantai 7. helmikuuta 2014
Päivä 17 - Mieluisin muistoni.
Päivä 17 – Mieluisin muistoni
Hmm. Tää jotenki ehkä menee samaan kategoriaan sen ensimmäisen hetken kans... Mulla on aika monia suosikkimuistoja. Vesa herättelemässä mua krapulassa ja mutisemassa "mä oon aina halunnu herättää sut ja antaa sulle kaulakorun". Jotain lapsuusajan pläjäyksiä, kun oon ollu papan kans kalassa. Tai toisen papan kans halstrannu kalaa pannuhuoneessa. Yks aika kiva on kans kun joskus 15-16 -vuotiaina kalatyttöystäväni kans valvottiin yötä mun huoneessa ja oli ikkuna auki ja tuoksui kesäyö. Ehkä myös yläasteaikaisen kaimabestikseni kans vietetyt illat Oulunsalossa ja Kempeleessä. Nikke kysymässä, että seurustellaanko tässä nyt sitten. Viime kesän puistoilut ja terassil.... terassiloilut? :DDD on myös aika tuoreessa muistissa ja lämmittää mieltä, ei vähiten seuran vuoksi. Monia hetkiä maaliskuusta 2007 maaliskuuhun 2009, jolloin asuin siinä mun kuuluisassa keskustan yksiössä. Pysäkkijatkot Katin kans esimerkiksi. Lapsuuden erilaiset reissut, mukana sisareni äiteineen sekä oma äitini. Yläasteaikojen mökkibileet, parhaimmillaan kahdesti kesässä. Puutarhaoppilaitoksen aikojen tiivis porukkahenki kaikkine pöntöstelyineen. Nyt mä lopetan ennenku alan parkumaan, jätä puumerkkiä jos tunnistit itsesi näistä <3
Hmm. Tää jotenki ehkä menee samaan kategoriaan sen ensimmäisen hetken kans... Mulla on aika monia suosikkimuistoja. Vesa herättelemässä mua krapulassa ja mutisemassa "mä oon aina halunnu herättää sut ja antaa sulle kaulakorun". Jotain lapsuusajan pläjäyksiä, kun oon ollu papan kans kalassa. Tai toisen papan kans halstrannu kalaa pannuhuoneessa. Yks aika kiva on kans kun joskus 15-16 -vuotiaina kalatyttöystäväni kans valvottiin yötä mun huoneessa ja oli ikkuna auki ja tuoksui kesäyö. Ehkä myös yläasteaikaisen kaimabestikseni kans vietetyt illat Oulunsalossa ja Kempeleessä. Nikke kysymässä, että seurustellaanko tässä nyt sitten. Viime kesän puistoilut ja terassil.... terassiloilut? :DDD on myös aika tuoreessa muistissa ja lämmittää mieltä, ei vähiten seuran vuoksi. Monia hetkiä maaliskuusta 2007 maaliskuuhun 2009, jolloin asuin siinä mun kuuluisassa keskustan yksiössä. Pysäkkijatkot Katin kans esimerkiksi. Lapsuuden erilaiset reissut, mukana sisareni äiteineen sekä oma äitini. Yläasteaikojen mökkibileet, parhaimmillaan kahdesti kesässä. Puutarhaoppilaitoksen aikojen tiivis porukkahenki kaikkine pöntöstelyineen. Nyt mä lopetan ennenku alan parkumaan, jätä puumerkkiä jos tunnistit itsesi näistä <3
Päivä 18 – Mieluisin syntymäpäiväni
Päivä 19 – Kaduttaa
Päivä 20 – Tässä kuussa
Päivä 21 – Toinen hetki
Päivä 22 – Tämä järkyttää minua
Päivä 23 – Tämä saa minut voimaan paremmin
Päivä 24 – Tämä saa minut itkemään
Päivä 25 – Ensimmäinen
Päivä 26 – Pelkään
Päivä 27 – Suosikkipaikka
Päivä 28 – Ikävöin
Päivä 29 – Tähän pyrin
Päivä 31 – Viimeinen hetki
Päivä 30 – Soittolistallani
keskiviikko 5. helmikuuta 2014
Päivä 16 - Ensimmäinen suudelmani.
Päivä 16 – Ensimmäinen suudelmani
Hihii, tästäkin on ollut jo puhetta. Mutta mä pohdin tätä tarkemmin sitten, ja kerron nyt kolmesta, koska en tiedä mikä niistä lasketaan!
1) Tää mun ensirakkauteni perhepäivähoidossa. Meillä kun oli tapana pussailla aika paljon!
2) Joskus ala-asteella pusuttelin naapurin pojan kans. Istuttiin maakellarin katolla, tuomet kukki vieressä ja oli niiiiiiiiiin romanttista... Not. Menköön harjoittelusta.
3) Yläasteiässä, oisko ollu kesä 2000, Turussa. Ystävän kotitalon pihalla oli tää vanha sauna, jota eräät kutsui Riemuliiteriksi. Naapuruston nuorisolla oli tapana hengailla siellä. Sattuipa sitten niin, että mä onnistuin kehittelemään jonkun lyhytikäisen kesäromanssin siinä. Poika oli mua vuoden nuorempi. Lauteiden ja kiukaan välissä oli nojatuoli, ja siinä se sitten tapahtui. Se minkä mä ehkä ite mieltäisin ensisuudelmakseni. Kai se on asia mitä tyttö ei unohda koskaan. Tää mun ystävättäreni muuten oli päikkäreillä siellä lauteilla tapahtumahetkellä :)
Hihii, tästäkin on ollut jo puhetta. Mutta mä pohdin tätä tarkemmin sitten, ja kerron nyt kolmesta, koska en tiedä mikä niistä lasketaan!
1) Tää mun ensirakkauteni perhepäivähoidossa. Meillä kun oli tapana pussailla aika paljon!
2) Joskus ala-asteella pusuttelin naapurin pojan kans. Istuttiin maakellarin katolla, tuomet kukki vieressä ja oli niiiiiiiiiin romanttista... Not. Menköön harjoittelusta.
3) Yläasteiässä, oisko ollu kesä 2000, Turussa. Ystävän kotitalon pihalla oli tää vanha sauna, jota eräät kutsui Riemuliiteriksi. Naapuruston nuorisolla oli tapana hengailla siellä. Sattuipa sitten niin, että mä onnistuin kehittelemään jonkun lyhytikäisen kesäromanssin siinä. Poika oli mua vuoden nuorempi. Lauteiden ja kiukaan välissä oli nojatuoli, ja siinä se sitten tapahtui. Se minkä mä ehkä ite mieltäisin ensisuudelmakseni. Kai se on asia mitä tyttö ei unohda koskaan. Tää mun ystävättäreni muuten oli päikkäreillä siellä lauteilla tapahtumahetkellä :)
Päivä 17 – Mieluisin muistoni
Päivä 18 – Mieluisin syntymäpäiväni
Päivä 19 – Kaduttaa
Päivä 20 – Tässä kuussa
Päivä 21 – Toinen hetki
Päivä 22 – Tämä järkyttää minua
Päivä 23 – Tämä saa minut voimaan paremmin
Päivä 24 – Tämä saa minut itkemään
Päivä 25 – Ensimmäinen
Päivä 26 – Pelkään
Päivä 27 – Suosikkipaikka
Päivä 28 – Ikävöin
Päivä 29 – Tähän pyrin
Päivä 31 – Viimeinen hetki
Päivä 30 – Soittolistallani
tiistai 4. helmikuuta 2014
Päivä 15 - Unelmani.
Päivä 15 – Unelmani
Tän kans meinas lyödä ihan täydellisesti tyhjää. Eikö mulla muka ole unelmia? Ajoittain tuntuu, että ei. Joskus oli paljonkin. Mutta mainittakoon nyt, että unelmoin saavani itteni oikeasti tasapainoon, unelmoin siitä että pääsisin asettumaan johonki, unelmoin siitä, että kuuluisin johonkin. Että tietäsin missä mun paikka on. Joskus mä unelmoin laulajan urasta. Tätä ennen oon vissiin kertonu siitä tasan yhdelle ihmiselle. Joko bändissä tai sitten oopperaa. Sen mä tosin kuoppasin aikaa sitten.
Tän kans meinas lyödä ihan täydellisesti tyhjää. Eikö mulla muka ole unelmia? Ajoittain tuntuu, että ei. Joskus oli paljonkin. Mutta mainittakoon nyt, että unelmoin saavani itteni oikeasti tasapainoon, unelmoin siitä että pääsisin asettumaan johonki, unelmoin siitä, että kuuluisin johonkin. Että tietäsin missä mun paikka on. Joskus mä unelmoin laulajan urasta. Tätä ennen oon vissiin kertonu siitä tasan yhdelle ihmiselle. Joko bändissä tai sitten oopperaa. Sen mä tosin kuoppasin aikaa sitten.
Päivä 16 – Ensimmäinen suudelmani
Päivä 17 – Mieluisin muistoni
Päivä 18 – Mieluisin syntymäpäiväni
Päivä 19 – Kaduttaa
Päivä 20 – Tässä kuussa
Päivä 21 – Toinen hetki
Päivä 22 – Tämä järkyttää minua
Päivä 23 – Tämä saa minut voimaan paremmin
Päivä 24 – Tämä saa minut itkemään
Päivä 25 – Ensimmäinen
Päivä 26 – Pelkään
Päivä 27 – Suosikkipaikka
Päivä 28 – Ikävöin
Päivä 29 – Tähän pyrin
Päivä 31 – Viimeinen hetki
Päivä 30 – Soittolistallani
maanantai 3. helmikuuta 2014
Päivä 14 - Mitä minulla oli päällä tänään?
Päivä 14 – Mitä minulla oli päällä tänään?
Alusvaatteet. Legginsit. Sukat. Villasukat. Leather Heavenin housut. Restylen t-paita, jossa kuva mekaanisesta sydämestä. Siistiä, eikö vain :D
Alusvaatteet. Legginsit. Sukat. Villasukat. Leather Heavenin housut. Restylen t-paita, jossa kuva mekaanisesta sydämestä. Siistiä, eikö vain :D
Päivä 15 – Unelmani
Päivä 16 – Ensimmäinen suudelmani
Päivä 17 – Mieluisin muistoni
Päivä 18 – Mieluisin syntymäpäiväni
Päivä 19 – Kaduttaa
Päivä 20 – Tässä kuussa
Päivä 21 – Toinen hetki
Päivä 22 – Tämä järkyttää minua
Päivä 23 – Tämä saa minut voimaan paremmin
Päivä 24 – Tämä saa minut itkemään
Päivä 25 – Ensimmäinen
Päivä 26 – Pelkään
Päivä 27 – Suosikkipaikka
Päivä 28 – Ikävöin
Päivä 29 – Tähän pyrin
Päivä 31 – Viimeinen hetki
Päivä 30 – Soittolistallani
sunnuntai 2. helmikuuta 2014
Päivä 13 - Tällä viikolla.
Päivä 13 – Tällä viikolla
Sopivasti osu sunnuntaille tämä, niin voi kertoa menneestä viikosta, koska ens viikolla ei tietääkseni tapahdu yhtään mitään.
Alkuviikosta ei tapahtunu oikeastaan mitään merkittävää, mutta perjantaina sitten lähdettiin Haaparantaan. Napattiin ystävätär Oulusta kyytiin ja päristeltiin pohjoseen. Itehän siis lähdettiin hakemaan Ikeasta maustepurkkeja. Neljää maustepurkkia, ei sen enempää. Tuli muuten kalliit maustepurkit, ku kylkeen tuli hommattua uudet peitot, peili, vähän keittiökapineita ja kynttilöitä. Ystävättäreni silti innostu enemmän, ja kuvailikin tätä jälkeenpäin sanoin "Joo emmää tartte ku tämän ja tämän HERRAJUMALA MIKÄ TUO ON MINÄ OSTAN JA TUO JA TUOKI." Tuttu tunne. Saatiin Audin peräkontti aika täyteen. Sitten ku päästiin takas Ouluun niin päästiinki pelaamaan mukavaa seurapeliä, jonka jotku tuntee Ikean härveleitten kasaamisena.
Lauantaina oltiin juhlimassa samaisen ystävättäreni synttäreitä sitten. Mulla oli sunnuntaiksi valmiiksi sovittua ohjelmaa, joten nautin synttäreillä puoli mukillista boolia ja tankkasin sitten limpparilla. Toisaalta mä en oo niin kovin perso viinalle lopulta, että se ois haitannukaan.
Mulla oli ihan tosi kivaa lauantaina. Mä oon sosiaalinen yksilö, ja oli kiva nähä vanhoja tuttuja ja tutustua uusiinki ihmisiin. Ja ehkä vähän istua nurkassa juoruamassa yhteisistä tutuista >:D
Ja tänään mulla sitten oli ilo ja kunnia osallistua rakkaan ystäväni toisen tenavan kastetilaisuuteen. Tyllerö sai nimekseen Nenna. :3
Joskus tuo ois ollu kohtalaisen normaali viikonloppu menojen määrän puolesta, mutta nyt on jotenki puhti pois. Mää oon tulossa vanhaksi!
Sopivasti osu sunnuntaille tämä, niin voi kertoa menneestä viikosta, koska ens viikolla ei tietääkseni tapahdu yhtään mitään.
Alkuviikosta ei tapahtunu oikeastaan mitään merkittävää, mutta perjantaina sitten lähdettiin Haaparantaan. Napattiin ystävätär Oulusta kyytiin ja päristeltiin pohjoseen. Itehän siis lähdettiin hakemaan Ikeasta maustepurkkeja. Neljää maustepurkkia, ei sen enempää. Tuli muuten kalliit maustepurkit, ku kylkeen tuli hommattua uudet peitot, peili, vähän keittiökapineita ja kynttilöitä. Ystävättäreni silti innostu enemmän, ja kuvailikin tätä jälkeenpäin sanoin "Joo emmää tartte ku tämän ja tämän HERRAJUMALA MIKÄ TUO ON MINÄ OSTAN JA TUO JA TUOKI." Tuttu tunne. Saatiin Audin peräkontti aika täyteen. Sitten ku päästiin takas Ouluun niin päästiinki pelaamaan mukavaa seurapeliä, jonka jotku tuntee Ikean härveleitten kasaamisena.
Lauantaina oltiin juhlimassa samaisen ystävättäreni synttäreitä sitten. Mulla oli sunnuntaiksi valmiiksi sovittua ohjelmaa, joten nautin synttäreillä puoli mukillista boolia ja tankkasin sitten limpparilla. Toisaalta mä en oo niin kovin perso viinalle lopulta, että se ois haitannukaan.
Mulla oli ihan tosi kivaa lauantaina. Mä oon sosiaalinen yksilö, ja oli kiva nähä vanhoja tuttuja ja tutustua uusiinki ihmisiin. Ja ehkä vähän istua nurkassa juoruamassa yhteisistä tutuista >:D
Ja tänään mulla sitten oli ilo ja kunnia osallistua rakkaan ystäväni toisen tenavan kastetilaisuuteen. Tyllerö sai nimekseen Nenna. :3
Joskus tuo ois ollu kohtalaisen normaali viikonloppu menojen määrän puolesta, mutta nyt on jotenki puhti pois. Mää oon tulossa vanhaksi!
Päivä 14 – Mitä minulla oli päällä tänään?
Päivä 15 – Unelmani
Päivä 16 – Ensimmäinen suudelmani
Päivä 17 – Mieluisin muistoni
Päivä 18 – Mieluisin syntymäpäiväni
Päivä 19 – Kaduttaa
Päivä 20 – Tässä kuussa
Päivä 21 – Toinen hetki
Päivä 22 – Tämä järkyttää minua
Päivä 23 – Tämä saa minut voimaan paremmin
Päivä 24 – Tämä saa minut itkemään
Päivä 25 – Ensimmäinen
Päivä 26 – Pelkään
Päivä 27 – Suosikkipaikka
Päivä 28 – Ikävöin
Päivä 29 – Tähän pyrin
Päivä 31 – Viimeinen hetki
Päivä 30 – Soittolistallani
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)