24.2.2015 (Tää on kotosin jostain noin viikon takaa.)

Tossa pohdiskelin, että mielialanvaihteluilla ja mielialanvaihteluilla on isojakin eroja. Esimerkiksi kolme vuotta sitten mulla ne oli sellaista täydellistä aallonharjalta pohjamutiin -tyyppistä vaihtelua, ja joku pidempään seurannut saattaa muistaa, että pohjamutia oli aika paljon enemmän. En mä väitä etteikö mun tunteet yhä edelleen olis vahvoja, mutta ennen ne oli ihan helvettiä, kun universumit vaan romahteli, ku mä rupesin tuntemaan. Olinhan mä toki muutenki melko epästabiili, myönnän.

Ja nyt mä sitten huomaan olevani ILOINEN siitä että on sitä vaihtelua, vaikka ei ne itkustelun syyt tietenkään kivoja ole, mutta noin niinku kokonaisuutena... Sitä on tullut olleeksi aivan hävyttömän aurinkoinen pikku kierremerihevonen melko pitkään hyvin lyhyin keskeytyksin, ja oli itse asiassa helpottavaa olla kolme päivää putkeen tunnekuohuinen raivotar ja surkea niiskuttava ihmisraunio. Puhdistava kokemus, sanoisin. Tosin vähempiki ois riittänyt, kolmas päivä sai jo vähän pelkäämään, notta onko tässä luisumassa takas vanhaan. Kovasti kyllä kerron itelleni, että se ei nyt vaan ole mahdollista, se ei ole vaihtoehto. Vaikka positiivisuutta joutuu pakottamaan hetkittäin pintaan, niin ei siinä lopulta montaa hetkeä yleensä mene, että alan uskomaan siihen ja se muuttuu aidoksi, ja sitte taas mennään.

Mulla on muuten pieni salaisuus. Oon iteki tienny sen vasta jonku aikaa. Mutta nii, mä tajusin että haluan mun ympärillä olevien ihmisten olevan iloisia. Ja mikäs siihen vaikuttas paremmin, ku että ite aiheuttaa sitä? Minussa asuu pieni (köhköh...) hassuttelija, ja sen päästän mielelläni valloilleen. Toki on niitäki ketä se ärsyttää, mutta ehkä kaikkia ei tarvikaan miellyttää. Eikä pysty.

Ehkä suurin ero entiseen on se, että hyvin pitkään tarvin jonku erityisen (ulkopuolisen) syyn olla onnellinen, tai edes tyytyväinen, ja nyt en. Riittää ihan se, että oon just minä, just tässä mielessä ja ruumiissa, tässä ajassa ja paikassa. Se hieman hämmentää minua, koska joskus tämä mieli on ollut mun pahin vihollinen, ja ruumiin olen halunnut vuosien ajan tuhota. Joten uutta ja ihmeellistä voi tapahtua vielä tässäkin iässä.

Nojoo. On hetkiä, kun mietin että onko tämä edelleen jotain taiteilua manian ja depression välimaastossa, mutta koitan unohtaa mokomat samantien kun tulevat mieleen. En mä halua niitä takas, kiitos vaan.

(Kierremerihevonen mainittu. Sillä löytää mut instasta, vaikka eipä siellä mitään nähtävää ole.)

Tammikuu 2014 vs. tammikuu 2015

Tuli tuossa mietittyä, että mikäs kaikki on toisin kuin vuosi sitten. Seikkoja löytyi, ja ajattelin pistää niitä ylös, because I can.

Tammikuussa 2014 söin 100mg Ketipinoria joka ilta. Keväällä aloin vähentelemään, pudotin ensin 75mg:aan, josta melko lyhyellä aikavälillä vielä 50mg:aan. Nyt, tammikuussa 2015 syön 25mg illassa, ja tapahtuipa semmoinenkin ihme, että yhden yön nukuin vahingossa ilman. Aamulla piti ihan tiirailla sitä läpyskää, että onko tää tosikaan. Seuraava päivä kuluikin sitten vieroitusoireita etsimällä ja pelkäämällä, vaan eihän niitä tullut. Mitä tämä on?

Siitähän seurasi, että mulla on päivärytmi! PÄIVÄRYTMI! Viimeks ollu jotain sen tapasta varmaan sillon ku elin insinööriajassa. Kun miettii aikoja, kun menin nukkumaan ehkä aamuviideltä, ja heräilin iltapäivällä, niin nykyisyys on ihan eri ulottuvuudessa. Unelle ennen puoltayötä, yleensä ponkasen ylös ennen seiskaa, viimestään kymmeneltä. Lukuunottamatta näitä seuraelämäviikonloppuja, ku ylös pääsee ehkä puolenpäivän jälkeen.

Lääkkeiden vähennys (ja kokiksen!) teki myös sen, että paino lähti putoamaan. -12 kiloa verraten viime tammikuuhun. On tässä toki se huono puoli, että mä en vaan syö. Elän nikotiinilla ja kofeiinilla hyvin pitkälle, koska en muista ja jaksa syödä. Ja oon laiska tekeen ruokaa vaan itelleni. Tiiän että tässä ois korjaamista. Tosin sitten Maika tuossa mietti yks ilta, että missä välissä tapahtu ja mitä, kun mä kiroilin, että on sangen epäreilua, että sillä on salaattia ja mulla ei. Oikeassahan se on, millon mä oon halunnu salaattia? Ööööö, en varmaan koskaan.

Ja ne mielialat! Musta on tulossa ihan hirveä, oon aivan vastenmielisen optimistinen asioiden suhteen, enkä ees muista millon oisin viimeks halunnu ruvetä rähisemään missään tai kellekään. Fiilis omasta itestäni on aivan todella hyvä, ei nyt enää vuosi sittenkään enää jaksanu kiinnostaa ne teräaseleikit, mutta nyt vielä vähemmän. Vanhat arvet on vaalenneet todella hyvin, uusia ei ole tullut kahteen vuoteen. Varmaan tekee tuo hoikistuminenkin parempaa oloa. Energiaaki piisaa niinku pussillisessa oravia, mikä ei ees johdu pelkästään siitä kofeiinin määrästä.

Mä myös hoen itselleni (ja monille muille) harva se päivä, että olen itsenäinen ja vahva nainen, tosin aika läpällä. Mutta totta se on. Mä oon kyllä edelleen aika ihmisriippuvainen, mutta parisuhteen loppuminen opetti mulle sen, että mä pärjään. Mulla on on ihan mahtavia ihmisiä mun ympärillä, kuka missäkin roolissa, ja taivas kuinka onnellinen sitä voi nainen tästä olla. Oon tavannu paljon uusia ihmisiä ja tutustunut vanhoihin tuttuihin paremmin, ja aika moni on loksahtanut johonkin täydellisesti heille sopivaan lokeroon mun elämässä.

Mieli ja sydän on vahvemmat. Joskus tuo tovi sitten raportoitu pikarakastuminen ois tehny musta säälittävän ihmisraunion pitkäksi aikaa, vaan nyt mä lähinnä hymyilen sille asialle, olihan se aivan awesome! (okei, on välillä vähän ikävä niitä silmiä...) Mutta siis koitan sanoa, että tuommonen kokemus ei nyt riko mua aivan palasiksi. Luotan siihen, että jos jotaki sen suhteen on tarkotettu, niin se tapahtuu ilman että minä revin itteni riekaleiksi.

Että josko tästä pikkuhiljaa sais elämänsä kasaan ja raiteilleen, tänään ainaki tuntuu siltä, että se jopa ois mahdollista. Eilenki tuntui.

Pusuja ja haleja! toivottaa Hanna Aurinkoinen

Korvienvälioloja.

Pitkästä aikaa terveisiä mtt:sta. Viime käynnillä saatiin kaiveltua esille se fakta, että kakssuuntanen mielialahäiriö on mun osalta mennyttä. Vuosi sitten todistettiin, että ei ole sitä epävakaata persoonallisuushäiriötäkään. Mutta en mä oikeen usko siihenkään, että olisin aivan ehjä. Omasta mielestäni murenen liian helposti ollakseni vain ihan tavallinen ihminen. Mä oon ehkä liian alakuloinen. Paljaalla silmällä nähtäviä masennuksen riekaleita roikkuu nurkissa, vaikka just nyt onkin parempi kausi menossa.

Monenlaisia rasti ruutuun -tyypin tehtäviähän siellä on tullut tehtyä, ja ku tarkemmin ajattelee, niin tulokset ei sinänsä yllätä. Niitä ei oo vaan halunnut tai uskaltanut myöntää itelleen. For example, mun riittämättömyydentunteet. Seikkailupäiväkirjassa mainitsin, että tuntuu kuin jokaista mun kohtaamaa ihmistä varten jonku minussa pitäs muuttua, että kelpaisin. Ei kukaan sitä ääneen sano, mutta mä huomaan sen rivien välistä. Tai luulen huomaavani, sekin mahdollisuus on otettava huomioon. Tokihan mä haluaisin, että itsetunto ois ojennuksessa ja hipois taivaita, mutta minkä teet, kun ne epäilykset on olemassa takaraivossa. Kun ite on ulkonäöltään varsin tavallinen nainen, eikä maailman kaunein, ja vieläpä varusteltu kohtalaisen särkyvällä itsetunnolla, niin ei ole helppoa kuunnella kehuja tietynlaisista missimallitypyköistä. Väistämättä sellainen tuo pintaan ajatuksen "miksi se kiinnostuisi minusta?"

Yksinjäämisen pelkokaan ei tullut niissä testeissä yllätyksenä. Se kuitenki on asia, joka pelkkänä ohimenevänä ajatuksena tekee solmun sydämen tienoille, ja jos oikein pysähtyy vatvomaan asiaa, niin kyllä sillä paniikkikohtauksen saa aikaan. Pääsyy siihen, miksen yleensä ottaen tahdo sitä ajatella... Olkoonki asia, jota pelkään enemmän ku mitään. Koskaan.

Mun ulkopuolisuuden tunteistakin oon maininnut tässä blogissa aiemmin, ja usein. Nyt on taas ajankohtasempia nekin olot. Oon huomannut, että sen jälkeen kun aloin seurustelemaan, niin ei oo liiemmin kuulunut joistain sellaisista, joita olen pitänyt ystävinä. Samalla tavalla kuin viime keväänä, mä oon nyt joutunut arvioimaan uudestaan, ketkä on ystäviä ja ketkä ei. Mä kyllä tiedän, että olen suuren osan ajastani 75 kilometrin päässä Oulusta, mutta se ei tarkota että haluaisin eristyä kaikista. Melko harvassa on ne, jotka pitää yhteyttä ja vastaa yhteydenpitoon. Tekee minut hieman surulliseksi. Okei, paljon. Muutama nimeltämainitsematon henkilö mun menneisyydessä on aiheuttanut sen, että mä en jaksa yrittää loputtomiin. Olen pahoillani. (Onneksi kuitenki on niitä ihmisiä, joista ei edes tarvi kuulua, ja tiedän silti, että ne ei ole kadonneet mihinkään.)

Pötköttelin sohvalla ku luonnostelin tätä. Pyörittelin välillä puhelinta ja -ylläri- ei ole ketään kelle soittaa. Mä en halua (taaskaan) kipata kaikkea tätä kenenkään yksittäisen ihmisen niskaan, ei mulla ole oikeutta sellaiseen. Siks mä kirjotan blogia.

10.7.2013

Lähes kymmenen vuotta sitten mulla oli käytössä ihan aktiivisesti ilmaus "helvetillinen vitutusilta". Jos mainitsin aamulla, että eilen oli tällainen, niin ystävät tiesi heti mitä oon läpikäynyt, ja minkälainen olo on päällä.

Samoja oloja on edelleen. Iltoja, kun kaikki maailman pelot iskee kimppuun yhtä aikaa ja seinät kaatuu päälle. Luonnollisesti paniikkikohtaus tai semmosen poikanen kuuluu kalustoon. Siitä seuraa ajoittain itsetuhoa. Yksinäisyydentunteet pahentaa oloa. Semmonen oli mun keskiviikkoilta.

Taas kerran sai pyöritellä puhelinta kädessä ja miettiä, että onko ketään, jolta vois vaatia aikaa ja huomiota tämmöisenä hetkenä. Arvaatte varmaan mikä oli lopputulos. Ei ole ketään kelle soittaa.

Näinä iltoina ajatukset yleensä lipsuu synkänpuoleisiksi. Niin tälläkin kertaa. Vein hyvin pitkälle ajatuksen siitä, kuinka kauan saisin kaikessa rauhassa pötkötellä poisnukkuneena tässä asunnossa, ennen kuin joku alkais kaipaamaan. Tarkkoihin lukuihin en päässyt, mutta siihen tulokseen, että tarpeeksi kauan että elvytys ainakin olis turhaa.

Miten tämmösistä asioista muka puhuu kenellekään? Nämä on isoja, mustia ja raskaita ajatuksia, ei näitä halua kaataa kenenkään niskaan. Riittää kai se, että ne on minun riesana?

Tuntuu vaan tyhmältä. En mä yleensä koe itseäni yksinäiseksi. Vain näinä iltoina näin pahasti. En mä aina ole pelännyt kuolevani yksin. Ehkä jossain on joku, joka saa mut uskomaan, että kaikki järjestyy.

Mä myös stressaan itseni sekopäiseksi kun ajattelen syyskuuta. Mulla on taas aika kolposkopiaan. Taas. Kolmannen kerran. Tämä siis kohdunkaulan solumuutosten takia. Joka helvetin kerta mä pelkään, että löytyy jotain oikeasti vakavaa. Tuonneki on niin surullista mennä yksin, ilman ketään joka tarjoais tukea ja rohkeutta.

Taas askeleita.

 Perjantaina oli taas aika mielenterveystoimistossa. Mä en nyt puutu siihen mitä siellä paikanpäällä puhuttiin, paitsi että hoitaja tuntu sen verran inhimilliseltä, että käynnit voi muodostua sen osalta ihan siedettäviksi.
Noin muutenhan nuo käynnit on olleet mulle aina aika kuormittavia henkisesti. Ei kai pitäis olla, koska niiden tarkotus on auttaa mua, mutta nyt vaan on näin. Mä kuitenki uskon että kunhan tuon saa sujumaan ja jonku yhteyden rakennettua niin olotki helpottaa.
Nuo käynnit on tosiaan tähän asti olleet aika emotionaalisia, ja se kai se mua niissä eniten pelottaa. Että menee itkuksi ja panikoinniksi. Mä tiedän että molemmat on ihan sallittuja reaktioita niissä huoneissa, mutta ku mä en haluais sallia niitä itelleni. Koska jää niin haavoittuva olo. Tuolla perjantain käynnillä ei yllättäen tullut sitä panikointia, sen vuoro tuli vasta perjantaina illalla. Ja pitkin lauantaita. Mikä ihana tapa viettää viikonloppua... Selata taas puhelinluettelo läpi lukemattomia kertoja ja todeta, että ei ole edelleenkään ketään ketä mulla olis oikeus vaivata sillä että kupolissa alkaa napsahtelemaan. Se ei oo mikään parin tekstiviestin vaihto ja kaikki ois kunnossa. Siks en koe olevani oikeutettu kuormittamaan ketään sillä tiedolla, että mun on nyt paha olla. Varsinki ku tiesin että ne harvat kelle oisin osannu puhua, on kiireisiä omien juttujensa kans.

Täti antoi mulle mukaan kierrevihkon. Pitää kirjottaa ja eritellä miltä tuntuu sillon ku tuntuu pahalta. Muun muassa. Tällä hetkellä suurin haaste mulle taitaa olla, etten raapusta tuota heti täyteen, jo ennen toista käyntiä. Musta on ihan kivaa, että saan tehtäviä jotka OSAAN tehdä (tunne & kirjaa ylös, se vois olla mun leipätyö), mutta saattaa tulla ongelmia jossain vaiheessa.

Mä sain sieltä myös lukuläksyä, 56 sivun verran. "Valkoinen ulkopuolelta, mutta musta sisältä". Suosittelisin lämpimästi kelle tahansa, ketä kiinnostaa solmuun menneet ihmisaivot, mutta en mä tiedä mistä tän dokumentin sais käsiinsä.
Mua tämä itkettää tasaisin väliajoin, lukea muiden kokemuksista, mutta jollain tavalla mä parin sivun jälkeen aloin kokemaan tän tarpeellisena. Ainoa mikä ei taida olla toivottavaa, on se, että mä harhaudun miettimään, miten voisin auttaa muita, ja unohdan sen että mun pitäs itse saada apua ja pysyä elossa.
Rupesin myös miettimään sitä, että jos mulla on ystävä, joka on vielä enempi solmussa kuin minä, eikä halua/pysty hakeutu(ma)a(n) hoitoon ja mä yritän auttaa? Onko olemassa vaara että mä kusen koko ystävyyssuhteen ja tytön mielenterveyden auttamalla väärin?

"Viisas mieli on tunnemielen ja järkevän mielen yhdistyminen. Tunteita ei voi säädellä vain järkeilemällä; niitä ei voi myöskään synnyttää järkeilemällä. Molemmat mielet on yhdistettävä. Viisas mieli on se osa henkilöä, joka tietää ja kokee totuuden, joka tietää jonkin olevan totta. Viisaus on hiljaista ja keskittynyttä. Viisaus syntyy kun yhdistetään erilaisia tapoja tietää: tietää tarkkailemalla, tietää analysoimalla, tietää kokemalla ruumiissaan, tietää mitä tekee, tietää intuitiivisesti.
Viisas mieli on intuitiivinen ja tietää enemmän kuin järkeilemällä ja havaitsemalla saa selville. Siinä on suoraa kokemusta, välitöntä tietämistä, merkityksen ymmärtämistä, tärkeyttä, tapahtuman totuutta ilman että täytyy analysoida sitä älyllisesti."

No ei sitte otsikoida.

Samaistuin tuossa neiti V:n sanomaan "Olin jo pyyhkiä koko tekstin, koska en mä halua, että te joudutte lukemaan kahta negatiivista tekstiä peräkkäin." Mulla se vaan tuppaa olemaan nyt että kaikki överimasentava pitäs piilottaa. Koska eihän kukaan halua leikkiä surullisten ja masentuneiden ja itkeskelevien tyttöjen kans? Sen mä oon ainaki oppinu tänä vuonna. Sitten taas toisaalta... Totuushan kuitenkin on se, että mä olen maanis-depressiivinen, bipolaarinen, jos niin tahdotte, ja se depressio ottaa ajoittain ohjat, halusin tai en. Vaikea sitä on piilottaakaan. Ja pahimmillaan depression näkee fyysisesti.
Jos mä blokkaisin kaikki omaan pahaan olooni viittaavat postaukset, niin luulen että tulis uskomattomia taukoja tässä hommassa. Mä tiedän että tätä blogia lukee semmosiaki ihmisiä, jotka ei tahdo muuta ku arvostella mun tekemisiä ja hihitellä mun pahalle ololle ja sitä myöten pitää mua säälittävänä, muttta se heille suotakoon. Kolmelta Aamuyöllä pysyy julkisena huolimatta siitä että mä olen rehellisesti sitä mitä olen.

Nyt mä olen hieman surullinen, ja kuitenkin samaan aikaan onnellinen. En mä tiedä tuntuuko musta tältä sen takia että psyyke on vienosti epävakaa, vai kokisinko asian samalla tavalla js oisin niin sanotusti normaali, mutta mulle merkitsee ihan suunnattoman paljon se, kun joku muistaa kertoa mulle että mä olen tärkeä ja rakastettu just siks ja nimenomaan että olen minä, ainutlaatuinen ihmisyksilö, huolimatta siitä kaikesta negatiivisesta mitä itse tunnen itseäni kohtaan.
Ehkä mä takerrun pikkuseikkoihin, mutta "olet mulle tärkeä" muuttuu ihan eriksi muodossa "olet mulle tärkeä koska olet juuri sinä." Mun on todella vaikea selittää tuota eroa edes itselleni. Ehkä joku kuitenki tavoittaa ajatuksen.

Mainitun surullisuuden ja onnellisuuden aiheutti ystäväni linkkaama viestiketju, jonka aloittaja hautoi itsemurhaa. Ystäväni mainitsi myös kommentoineensa ketjua itse. Ja mitä mä löydän? Tyttö puhuu minusta! "I have a friend who's been thinking about suicide. I don't know how often, though... but I think she's too afraid to do it. She suffers from depression and has major mood swings. If she was going to kill herself I would want to know. Please, don't think that I'd ever want her to do it. She's the most unique and wonderful person I've ever had the honour to meet and I would NEVER want her out of my life. I'd just want to know what goes through her head and I'd want her to talk to me.
Please, talk to your friends about your feelings. Even if your life might not be interesting, it doesn't mean that it's not important. If you feel that your life is not important, it is for other people around you. You're not the only one affected by your own life."

Tämä tekee  mulle surkuisan olon siksi, että mä en oikeasti haluais että kellään on paha olla mun tekemisten ja sanomisten takia. Ja sitten taas... Oon onnellinen siitä että joku välittää niin helvetin paljon, että viitsii murehtia minun takia.

Mä tiedän etten ole helppo ihminen kun depressio jyllää. Usein haluan puhua mun oloista, uudestaan ja uudestaan, ja se tekee muille vaivautuneen olon. Koska helvetin hankalahan siinä on mitään sanoa. En mä osais itsekään. Mä päädyn aina sanomaan kliseitä. En mä odota sitä että kukaan mun ystävistä osais sanoa mitään sellaista, mikä muuttas asiat ehjiksi heti. Mulle ainakin merkitsee eniten se, että toinen osoittaa välittävänsä.

Alemmuuskompleksi.

 Siihen nähden että musta tuntuu tällä hetkellä iahn todella hyvältä olla just minä ja just mun ruumiissa, niin silti alitajunnassa on joku ääni, joka syöttää mulle ihan jäätävää itseinhoa. Ei se onneksi koko aikaa onnistu. Mutta sitten kun onnistuu, niin olo on hetken niinku ois lyöty märällä lapasella naamaan. Lujasti.

 Mulla on kai joku ikäkriisi piilemässä. Täytän kuiten tänä vuonna 27, ja mitäs mä olen näinä vuosina saanut aikaan? En ihan yhtään mitään. Tai siis, yhteiskunta tuntuu olettavan että tässä vaiheessa mulla pitäs olla ainakin yks tutkinto alla, mielellään kaks tai kolme, omistusasunto, mun pitäs olla naimisissa tai vähintään suunnitella häitä ja olla ensimmäistä, toista tai kolmatta kertaa äitiyslomalla kivasta, hyvin palkatusta ja vakituisesta työstä.

 Mä en ole koskaan ollut mitenkään häävi ja kunnianhimoinen opiskelija. Ja tuntuu että se on ainoa millä on nykyään merkitystä. Enkä mä vaan ole sellainen. Mä olen yrittänyt. Niin kovasti. Musta ei vaan ole sellaiseen. En varsinaisesti oo ylpeys äidilleni. Tai kenellekään muullekaan sen puoleen, jos tarkoiksi aletaan.

 Toki mä tajuan sen, että tarttis olla töitä että vois elää niinku tahtoo (vaikka kai toiset tahtoo elää eri tavalla) ja mitä paremmin koulutus mätsää duunin kans niin sen tuottavampi on lopputulos kaikin puolin, mutta ilmeisesti meitä kaikkia ei ole luotu siihen putkeen. I wish I was.

 Mua ahdisti ihan kamalasti peruskoulun loppuvaiheessa se, että mun ois muka pitänyt tietää mitä haluan lähteä opiskelemaan ja mitä haluan elämältä. Niihin aikoihin mun kaikki energia kului siihen että selvisin päivästä seuraavaan, ei mulla ollut aikaa miettiä mitään niin abstraktia asiaa kuin tulevaisuutta. Mä sitten kuitenkin lähdin opiskelemaan, psyykkasin itteäni olemaan reipas ja motivoitunut, ja puolen vuoden jälkeen romahdin henkisesti. Suorituspaineet ja stressi ja jatkuva ruoskiminen sen kai tekee, että mulla alkaa napsahtelemaan päässä ja oma pieni maanpäällinen helvetti on valmis.

 Suuri osa ihmisistä mun ympärillä on käynyt (tai käy parhaillaan) koulunsa kiltisti ja on onnistuneet elämässä. Ja jos on tuntunut raskaalta, niin ne on jatkaneet siitä huolimatta. Miks muut on vahvempia ku minä? Missä kohtaa mun ohjelmoinnissa tuli virhe? Miks mun tahdonvoima ei riitä olemaan nyky-yhteiskuntaan kelvollinen ihmisyksilö? En mä jaksais uskoa että koko solmu ois seurausta vaan siitä että sattu osumaan mun kohdalle jaossa tuo kakssuuntanen. Ja tunnen kuiten useita joilla on sama diagnoosi, ja paremmin ne on silti hoitaneet elämänsä ja asiansa kuin minä. Oonko mä syntynyt häviäjäksi? Vai oisko se asia toisin, jos mut ois kasvatettu eri tavalla? Jos mulle ei ois aika varhaisesta vaiheesta asti sanottu että musta ei ihan varmasti koskaan tule mitään millä on arvoa. Ja ennenku joku vingahtaa jotain "tee asialle jotain vain näyttääksesi niille", niin haistapa vittu. Ei onnistu. Tää on niitä asioita joissa on niin perkeleen helppo huudella hyviä neuvoja, mutta SÄ et ole mun kengissä. Ja jos oisit niin sä oisit luultavasti varastanu ne.

Times of Depression

 12. marraskuuta 2012
 Väsyttää. Tympäsee. Itkettää. Palelee. Väsyttää lisää. Mikään ei huvita. Tuntuu että mikään maailman unimäärä ei poista tätä väsymystä, aamut on vielä kamalampia ku tavallisesti.
 Semmonenki perusasia ku päivävaatteiden pukeminen tuntuu kamalan työläältä, puhumattakaan että pitäis tehdä jotain mikä oikeasti kysyis vaivaa ja energiaa. Mua ihan tosissaan tässä mielentilassa pelottaa ajatus parin viikon päästä alkavasta harjottelujaksosta, mä vaan tiedän että siitä ei tule mitään. Oon ollu tässä tilassa ennenki. En tiedä, ehkä tämä on mun psyyken tapa nollata jotakuinkin pääsiäisestä asti jatkunutta sinkoilua. Toki sinäkin aikana on ollut heikot hetket, mutta ei koskaan kahta päivää pitempään, ja nyt oon tuijottanut seinää aikalailla pari viikkoa. Muutama virtapiikkikin mahtunu sekaan, mutta vois kai sanoa että nyt on tultu aallonharjalta pohjamutiin.
 Onneksi niitä muutamia hyviäkin iltoja on ollut, muuten varmaan alkais nuo mun tuijottamat seinät mulkoilemaan takaisin.

 16. helmikuuta 2013
 Oo ees kovin montaa kuukautta aikaa tuosta, ja nyt oon aivan toisessa todellisuudessa. Pikkusen päälle kuukauden oon sinkoillut älyttömillä ylikierroksilla ja hymyillyt varmaan enemmän ku edeltäneen puolen vuoden aikana yhteensä. Oli tuossa ystävättären kans puhettakin asian sivusta, että hänen on hyvä olla siksi ettei tarvi pelätä aina kun menen kylään, että mikä paikka mulla on tällä kertaa laastaroituna ja piilossa. Ja tämä kyseinen nuori nainen on katsellut mun itsetuhoa jo melkoisen kauan.

 17. helmikuuta 2013
 Nyt kun miettii tarkemmin, niin ylikierrokset on oikeastaan tasaantuneet. Ja ensimmäistä kertaa vuosiin mun olo on normaali. Ei maniaa, ei depressiota. Tää on aika jännä fiilis, kai tähän vois jopa tottua. Eri asia sitten että ehdinkö tottua, vai romahtaako universumit taas.

 19. helmikuuta 2013
 Mä oon kiivennyt niin korkealle mun masiskuopasta, että en edes enää näe pohjaa. Silti mä tiedän että se on siellä. Ja multa taitaa puuttua semmonen köysi johon tarttua kun meinaa tipahtaa. Tai ehkä tää vaan on asia mikä on tehtävä yksin. Silti kaipaan sitä, että joku ois reunalla ja neuvois mistä pitää kiinni. Puolisen vuotta sitten hylkäsin mun pelastusrenkaan rannalle hyödyttömänä, ja nyt tuntuu että sille vois olla taas käyttöä.

 21. helmikuuta 2013
 Kauanhan sitä sitten kestikin ennenku romahdin. Mielenkiintosta tästä tekee se, että tällä kertaa ei romahtanu koko maailma mukana, ja palauduin aika nopeasti. Pistää miettimään, että voisko se olla merkki siitä että musta ois pikkuhiljaa tulossa parempi ihmisyksilö? Että yks huono päivä ei välttämättä tarkotakaan sitä, että taivas putoais niskaan? Että vaikka lähtiski mopo käsistä, niinku lähti, niin pienet siivenalut ei silti automaattisesti putoa?

 Oi punainen lanka... Missä olet?

Rumaa tekstiä.

 Nyt tulee sitten kasapäin masentavaa ja angstista paskaa. Mä en oo ihan kauheasti tästä kyseisestä aiheesta puhunut, ei nimittäin ole helpoimmasta päästä. Varsinkin kun vastaanotto on muutaman kerran osoittautunut... No, nätisti sanottuna ei kovin ymmärtäväiseksi.

 Mulla on ajoittain taipumusta sellaiseen, mitä tuttavallisesti kutsun verilöylyksi tai teräaseonnettomuudeksi. Osaatte varmaan päätellä jo. Viime aikoina sitä on kiitos taivaan ollut ilmassa vähemmän, mutta kylläpä mä itseni tunnen, en mä siitä täysin ole päässyt. Mä tiedän varsin hyvin että tämä mun kyseinen tapa on kaikin puolin aivan perseestä eikä palvele millään tavalla mitään hyvää pitkällä tähtäimellä. Helpottaa vaan hetkeksi. Jonka lisäksi satutan sillä mun ympärillä olijoita ihan helvetisti. Joskus vaan toivoisin että ympärillä olijat muistais sen, että en minä sitä ilokseni tai heidän kiusaksi tee. Kyllä se vaatii melkoset henkiset paskafiilikset ja kipeää tekeviä ajatuksia, että tarvii napata lähin terävä kapine hätiin.  Nimittäin mulle on eräs HYVIN läheinen henkilö sanonut "älä tee noin, kun mulle tulee paha mieli". Nii-i... Kuten kuvasta näkee, niin mä olen ihan uskomattoman riemukas ku pitää itteä raadella.

 Viimesestä helvetin suuresta verilöylystä on jo vuosia. Se oliki melkein koko asunnon kattava... Anyway, ensimmäinen paikalle saapunut suhtautui asiaan oikein hyvin. Ensimmäinen (ja muistaakseni aika lailla ainoa) kommentti oli "minunko tämä pitää siivota?" Siinä tunsi tyttö totta vieköön itsensä tärkeäksi.

 Hitto tää on muuten vaikeaa.

 Viimesimpään ei oikeastaan liity mitään terävää (jos viinaa ei lasketa, ja paria teräväpäistä tyttöä) vaan melko tujusti lääkkeitä. En mä sitte tiiä oisinko tässä ilman tyttöjä. (Jos joku heitä haluaa kiittää niin jos nätisti kysyy niin saatan kertoa ketkä on kyseessä) Ne olikin sitten riemukkaat 26-vuotissynttärit ne.  Vähän ennen juhannusta kerroin henkilölle X tapahtuneesta. Ja sain vastaukseksi hyvinki paskasen naurun.
 Tuossa nyt muutama syy siihen miks tää on mulle aika arka aihe.

 Vaikka tuskinpa kukaan itseään raateleva sääliä haluaa. Omalta kohdalta voin sanoa että kun pysyn synkassa ympäristön kans niin tilanne ei pääse kovin pahaksi.
 Joten kai joku ympäripyöreä neuvo vois olla, että jos lähipiirissä on tämmöseen perseilyyn taipuvaisia palleroita, niin jokainen kai omalta osaltaan vois auttaa tilanteen hallinnassa muistuttamalla itsetuhoista henkilöä siitä, että se on arvokas ja tärkeä ja että se ei ole yksin. Tai ainaki jos tietää olevansa kyseisenlaiselle tärkeä, niin ei ainakaan hylkää sitä tai ole yleisesti kusipää.

 No, ainaki minä koen olevani turvassa niin kauan ku tunnen olevani rakastettu.

 Loppua kohti tekstiki vähän piristy, mutta siitäki selvitään tällä kauniilla kappaleella. Enjoy!

 Nämä mystiset muuttujat mun elämässä viime aikoina on saaneet mut miettimään perheen perustamista. Tai ehkä sitten kuitenki perustamatta jättämistä.
 Mä oon jotenki aina ajatellu että mulla olis esikoiseni sylissä ennen ku täytän kolmekymmentä, mielellään aika paljonki ennen sitä. Raaka tosiasiahan on se, että mulla alkas olla kiire. Meinaan, ois ihan kiva toki tuntea se isäehdokaskin ennenku alkaa lisääntymään. Ja eipä mulla taitas oma pääkään antaa periksi vielä. Mutta en mä epäile hetkeäkään etteikö musta vois tulla varsin kelvollinen äiti, jos olosuhteet vain ois oikeat.

 Itse asiassa mua pelottaa ihan helvetisti ajatuskin lasten kasvattamisesta. Ei niinkään siksi etten uskois kykeneväni siihen, vaan koska maailma nyt yleisesti on nykysellään aivan perseestä. En tiiä haluaisinko olla vastuussa siitä että synnyttäisin uuden elämän näinkin surkeaan paikkaan.
 Mulla on ehkä taipumusta lieviin (köhköh) worst case scenarioihin, mutta mulla tekee ihan kamalan pahaa ajatus mun lapsesta tarhassa tai koulussa, joko kiusaajana tai kiusattuna. Mä oon ite joutunut kokemaan sen jälkimmäisen, ja miten mä voisin taata kenellekään, edes omalle lapselleni, ettei sen tarvis kärsiä samanlaisesta? Millä minä voisin estää lastani joutumasta kiusatuksi? Jos taas mulle selviäis, että mun oma mukula on koulukiusaaja... No, mä ehkä joutuisin myymään sen sirkukseen sitten.

 Ja voisinko mä ottaa sen riskin, että lapsi peris mun kuvankauniiden nilkkojen lisäksi vielä määrittelemättömän määrän mielenterveysongelmia? Tällä hetkellä ainakin tuntuu, että mä syyttäisin itteäni koko loppuikäni, jos mun jälkeläisellä todettas esim. kakssuuntanen. Mun kohdalla vanhemmat tuntu keskittyvän enemmän toistensa syyttelyyn, enkä mä haluais semmoseenkaan tilanteeseen päätyä.

 Ehkä eniten skitsottaa ajatus tyttären kasvattamisesta. Nyt mennään jo vahvasti roturealismin puolelle, mutta jos kulttuurin rikastuttaminen jatkuu tähän malliin, niin mä arvailisin olevani tyttären kans koko ajan hätää kärsimässä kun pelkäisin itteni kuoliaaksi sen puolesta. Tarviiko selittää enempää? Fiksuimmat varmaan tajus. Jos minäki tajusin, ja mä sentään olen todistetusti tyhmempi kuin pyykkikone.

 Tämmöstä tänään. Alkaa tuntumaan siltä, että jos mä saan joskus muksuja, niin ne vois kasvaa tynnyrissä vaikkapa siihen asti että ovat 35 tai jotain. Vaikka kai ehkä ensin pitäs skitsoilla ja selvitellä, että onko mun edes mahdollista lisääntyä.

 Ei, ei mitään biisiä tänään. Rupes masentamaan.

Nukkumisen sietämätön vaikeus. Tai vittusaatana.

 Kello oli lähempänä aamuneljää kun kirjotin tätä luonnosta, ja unestahan ei siis tietoakaan. Ihan tuttu kuvio.
 Minähän en oo siis vuosiin nukkunut luonnollisia yöunia. Tämä on ehkä mun olemassaolon suurin kirous. Mä luulen että moni muu asia tuntus paljon helpommalta jos tän nukkumisjutun sais järjestykseen. Mun nukkumatin nimi on Ketipinor (jonka alter egoja on Quetiapin Mylan ja Seroquel) ja annostus 100mg vuorokaudessa, ja hätätapauksissa saan nostaa 300mg jos siltä tuntuu. Muita lääkkeitä en säännöllisesti syökään, ja sen huomaa. Onneksi muuten tosi harvoin tarvii ottaa äkäsempää annosta tätäkään.

 Tokihan aina voi YRITTÄÄ nukkua ilman nappuloita. Siinä on vaan se ongelma, että vieroitusoireet tulee paljon ennen kuin uni. Viimeksi ku yritin olla pidempään ilman lääkkeitä, niin olin sen verran pois kartalta viekkareiden takia, etten osaa kertoa oloista. Viikon sitä kuitenkin kesti, ja sen aikana korkeintaan 6 tuntia torkkumista ja levotonta horrosta. Sitten oli pakko myöntää oma heikkous ja ottaa lääkkeet. Sen jälkeen on ollut muutamia kertoja, jolloin lääkkeiden otto on syystä tai toisesta viivästynyt, ja ihan kiitettävät antipärinät siitä tulee. Palelua, vapinaa ja jostain helvetin syystä hammassärkyä. Vaikka... No, yleensä mun mielestä lääkkeiden syömistä viivästyttäneet syyt on erinomaisen hyviä sillä hetkellä. Mun lääkkeissä on vielä sekin iloinen puoli että ne aiheuttaa jäätävät mässyt. Sen huomaa.

 Nukkumisolosuhteilla ei varsinaisesti ole tekemistä mun nukahtamisen kans. Kestän valoa ja meteliä, kunhan lääkkeet alkaa vaikuttamaan niin nukahdan yleensä kyllä mihin ja milloin tahansa, mutta pari omituista solmua mulla on. Molemmista olen kohdannut yhden poikkeuksen, hämmentävää kyllä samassa ihmisessä. Mutta yleensä ottaen mä en pysty jakamaan samaa peittoa toisen kans, enkä pysty nukahtamaan, jos musta pidetään kiinni. Ja vaikka muuten kestän äänihäiriöt, niin kuorsaaminen on poikkeus. Mä oon kehittäny kuorsausmökötyksen niin pitkälle, että itelläki vaan lähinnä naurattaa. Oon myös keksinyt siihen instant-ratkaisun. Kuorsaavassa seurassa mä nukun kuulokkeet korvissa. Joku kerta mä vielä kuristun niihin.

 Lääkkeet on myös syy siihen, miks päiväunet ei oikein ole mun juttu. Mä en vaan osaa.

 On toki tilanteita joissa on helpompi nukahtaa kuin toisissa. Niinku esim. tuoreeltaan ihastuneena oon hyvinkin saattanut torkahtaa toisen kainaloon, ja tuhista hyvinkin tyytyväisenä sen parikin tuntia. Sitten taas kun murheita ja stressinaiheita kertyy, niin se on bye bye nukkuminen.

 Mun ongelma siis on nukahtaminen. Sitten kun se on saatu pois alta niin mä kyllä nukun hyvinkin sujuvasti, ja nukahdan uudelleen, jos joku kehtaa häiritä mun unia. Tästäkin olisi olemassa elävän elämän esimerkkejä kasapäin, mutta nostetaan nyt esille eräs aamu lokakuussa 2009, jolloin eräs insinööri heräsi mun luota, koetti herätellä mua kohtalaisen turhaan, luullen että tämä oli nyt sitten tässä. Mun kommentti oli unensekainen "Jätä sun numero, mä soitan kunhan herään." No, tässä mä olen nyt. Toistaseksi ainakin.

Omituisia tapoja.

 Taas kerran haastetta pukkaa, tällä kertaa Lady Satin (Enchantment of Satin) haastoi mut kertomaan viisi omituisinta tapaani.

 

 Tämä oli hankalaa, mulla kyllä on kasapäin aivan käsittämättömän omituisia tapoja/luonteenpiirteitä/neurooseja, mutta jotenkin kaikki on niihin niin tottuneita että kukaan ei ylläty enää mistään.

 1. Coca-Cola. Jälleen kerran. Mutta ku mä en oikeastaan mene mihinkään ilman, että mulla on pullo mukana. Siis niinkuin vaikka kavereille istumaan iltaa. Nykyään mut näkeekin useammin kokispullon kuin drinksulasin tai siiderin kans. Ja se on aina Coca-Cola original, ei light eikä zero, eikä varsinkaan Pepsi...

 2. Tekstin tuottaminen ja tarkistaminen. Kun mä saan jonku ajatuksen postauksesta, niin kirjaan sen ensimmäisenä ylös mun vanhaan puhelimeen (joku Nokianrotisko, johon mahtuu aivan älyttömän pitkiä tekstejä <3) tekstiviestiluonnoksiin. Tämän seurauksena siellä pyörii aika monia helvetin omituisia tekstinkappaleita, joista en ole itekään ihan varma että mitähän pirua mä oon taas ajanut takaa. Anyway, sitten kun siellä alkaa olla jotakuinkin kokonainen postaus kasassa, niin siirrän sen paperille, samalla tarkistaen järkyttävimmät ajatus- ja kielioppivirheet pois. Paperilta mä sitten viimein naputtelen tekstin tänne, tai eri blogiin. Tää on tämmönen prosessi. Ehkä mä pelkään päästää ulos täysin spontaania postausta.

 3. Nukkumisneuroosit. Joita ei kyllä suuremmin ole kuin yks. Jos mä nukun jonkun muun kans, niin mun on pakko nukkua seinän puolella. Voitte vaan kuvitella minkä päänsisäisen kriisin aiheuttaa sänky joka ei ole seinän vieressä... Pointtinahan on siis että jos nyt joku äärimmäisen sekopäinen moottorisahallaraiskaaja ryykää huoneeseen, niin mä olen hieman pidempään turvassa. + On tietysti äärimmäisen kiva könytä nukkumakaverin yli kun pitää mennä esimerkiksi vessaan.

 4. Osittain itsestäni riippumattomista syistä mulla on maailman typerin tapa joutua aivan älyttömiin tilanteisiin. Ei puutu vauhtia ja vaarallisia tilanteita, ku minä ja mun ystävät pistetään hösseliksi. Onneksi mä kuitenkin tosi harvoin  joudun olemaan yksin näissä mun erinomaisen oudoissa skenaarioissa, yleensä jollakin on kyseenalainen ilo jakaa mun ajoittain itsekin aikaansaamat mitävittuatässäkeilahallissaoikeintapahtuu -experiencet. Voi toki olla, että jos oisin vähemmän impulsiivinen tapaus, niin mysteeritilanteita ois vähemmän. Mutta sitten varmaan en ois sama Hanna Paitaressu, joten hiiteen moiset ajatukset. Sitäpaitsi, nopeat liikkeet on näyttäviä.

 5. Pakkomasentuminen ja peruspessimismi. Joskus totesinkin olevani ihmisenä riemukas kuin blackmetalmiehen vaatekaappi, eikä se kauas mene vieläkään. Masentuneena olo on mun luonnollinen olotila, ja nyt kun mikään ei masenna, niin tuntuu että pitäis äkkiä keksiä jotain, mikä oikeuttais mut olemaan säälittävä ja angstinen ihmisperse. Tämä siis siksi että mä pelkään, että mitä kauemmin mä olen onnellinen ja iloinen, niin sitä lujempaa se sattuu pudota sitten tulevaisuudessa. Mulle kerrottiin aika vasta että mun ajattelutapa on hyvin typerä, ja kyllä, mä olen samaa mieltä. Ja mitä tulee tähän tämänhetkiseen pakkomasentumiseen... Se onnistuu IHAN HELVETIN HUONOSTI. :D (kiitos <3 asianosaisille.)

+ ekstrana kohta 6. Mä pystyn jaarittelemaan älyttömän pitkään yhdentekevistä aiheista... Jos joku ei huomannut.

 Ja ja ja... Eteenpäin pitäs haastaa siis 15 (herraperkele) inspiroivaa blogia. Nyt oikiasti! EN! Koska me ollaan nyt täällä mun omassa henkilökohtaisessa todellisuudessa, niin 5 on ehdottomasti yhtä kuin 15, niin tämän haasteen saa nyt ottaa vastaan Riikka (Voi VITUN Lifestyle, Vapeurs d'acétone), Vexation (Ajattelematonta Ajattelua), Roselyn (Can You Feel It) ja Miia (Another Day, Another Way). Jotta lista ei olis aina ihan sama, niin katotaan tekiskö Ayanae (Drunk mind, sober heart) tästä jotain tumblriin! Toki jos joku muukin tämän haluaa tehdä, niin senkun surutta sanotte että joo joo, Hanna haastoi.

 Asiasta pottumuusiin. Kuunteleeko kukaan muuten ikinä näitä mun soundtrackbiisejä?

                                    

Se jolla on siniset silmät ja joka puhuu capseilla.

 Joulu sitten oli ja meni, samoin uusivuosi. Molemmista tietenkin voisi kertoa, mutta se ei nyt tunnu ratkaisulta. Uusivuosi oli kuitenkin kivempi...
 Kämppäpaniikki romahti niskaan heti joulun jälkeen. Viime aikoina on tapahtunut asioita (joista haluaisin kirjoittaa mutta eeeeeei pysty!) jotka saa mut toivomaan että mulla olis joku oma pikkuinen kolo mihin käpertyä piiloon. Mutta sopivaa kotia ei vain löydy. Tapaninpäivän jälkeen oon pistänyt taas 100kakssattaa hakemusta, mutta eipä oo ennenkään onnistunut. Mun jouluvaloilla koristeltu hattarakone taitaa jäädä taas vain haaveisiin.

 Mä olen kai aika toivoton ja säälittävä tapaus, meinaan aina kun asiat alkaa näyttämään liian synkiltä ja umpikujat liian loputtomilta niin mä alan pyörittelemään ajatuksia lopullisesta nukahtamisesta. Mä en osaa katsoa mun huolia ja murheita yksilöinä, vaan ne kerääntyy yhdeksi valtavaksi möröksi. Sitten tämä valtava mörkö alkaa näyttämään niin voittamattomalta että väkisin alan ajattelemaan että jos kuolisin pois niin tuonkaan kans ei tarvis käydä sitä suurta final battlea.

 Ei kai se mikään älytön salaisuuskaan ole että oon miettinyt ja suunnitellut kuolemista useita kertoja. Harvemmin siitä vaan tulee puhuttua tai kirjoitettua, että kuinka itsetuhoisia ajatuksia sitä loppujen lopulta on kykenevä pyörittelemään. Enkä mä oikeastaan aio nytkään paneutua yksityiskohtiin, yritän tässä vain tuoda ilmi sitä että mä pelkään niin kamalan monia asioita, että melko usein ja melko vakavissani mietin kuinka paljon kuoleminen helpottas asioita. Kyllähän mä tiedän että ei se mikään patenttiratkasu ole (paitsi että mun mielestä koko ihmiskunnan sais ajoittain räjäyttää, niin ei ois huolia kenelläkään. Tämä homma on menny jo pahasti päin pöpeliköitä.) eikä ole oikein reiluakaan eloonjääneitä kohtaan. En mäkään ihan täysin törppö ole. Ehkä puolikas.

 Mutta niinku oon aikasemminki kirjottanu, niin tuskin mä aikuisten oikeasti edes tahdon kuolla kovin kovasti, ku en asialle mitään tee vaan istun tässä väsäämässä blogipostausta. Teorian tasolla vain. Mutta sitten kuitenkin aina muistan jotain tai jonkun joka saa mut pitämään aika lujasti kiinni elämän reunasta.

PS: Jäikö jollaki häiritsemään otsikko? Ihan oikein, lukekaa sitä Pratchettia.

Viikonloppupannaria.

 Tapahtuipa tuossa lauantaina semmoista mitä ei kovin usein satu, niinkin harvoin että tais olla eka kerta mun historiassa. Aloin nimittäin kehittelemään paniikkikohtausta ihmisten ilmoilla. Yleensähän mä saan niitä hepuleita yksin ollessa.

 Ongelma ei niinkään ollut siinä että ihmisiä ois ollut jotenkin älyttömästi liikaa, eikä edes siitä että ihmiset ois ollu vääriä, itse asiassa paikalla oli muutamia erinomaisen oikeita tyyppejä. Tasapaino järkkyi koska tapahtui ihan liikaa. Ei mun ympärillä, mutta pään sisällä. Saattoi toki tapahtua ympärilläkin, tai sitten vain taas tulkitsin joidenkin henkilöiden käytöstä ihan kammottavan väärin. Ajatuksenkappaleet alkoi sinkoilemaan ja murentumaan, ja teki mieli juosta karkuun ihan helvetin lujaa. En juossut, päädyin istumaan sohvan taakse lattialle, hyvässä seurassa tietysti. Mä tiesin sen että jos oisin karannut kotiin niin todennäköisyys kohtauksen kehittymiseen ja itkusteluun, hyperventilointiin ja verenvuotoon ois ollut huomattavasti isompi.

 Mua itse asiassa pelottaa ihan järjettömästi tämä. Enkö mä ole missään turvassa? Paniikki on löytänyt mut väkijoukosta. Mä oon jotenkin ajatellut että eihän se kohtaus VOI tulla kun olen ulkona ystävien kanssa, kun aina ennen se on mennyt päin vastoin. Että kun oon huomannut että paniikki alkaa kolistelemaan luukkuja, niin hemmetin vikkelästi kaverit kasaan ja kylille, kyllä se siitä. Mitä on tapahtunut? Mikä muuttui? Pahinta kai tässä on se että tää ei mennyt kuitenkaan ihan päinvastaisesti,  vaan ajatukset ja ajatuksen palaset seurasi mua kotiin, ja vielä tätä kirjottaessa pelkotila on ihan uskomaton. Mä pelkään sitä että mä alan pelkäämään.

 Okei, tuon kirjottamisesta on nyt vajaa kaks vuorokautta, ja mä olen yhä edelleen hieman epävarma siitä että tapahtuiko ihan oikeasti yhtään mitään mistä ois pitäny alkaa hermoilemaan. Mä tiedän että mulla on ajoittain huolestuttavan vilkas mielikuvitus, mutta en minä osais ees kuvitella että osaisin kuvitella ihan näin älyttömiä. Taivas mikä lause.

Lisää itsetuntojuttuja.

 Mulla on jo monta päivää ollu kohtalaisen sievä olo (siihen nähden jopa että velttoilen kämpillä tukka letillä ja naama paljaana). Paha vaan että kun sanoo jotain siihen suuntaan että on hyvännäkönen niin aikalailla samantien leimataan järkyttävän itserakkaaksi kantturaksi. Saatan toki olla hieman itserakaskin, mutta en sentään ihan koko aikaa. Missä muuten menee raja itserakkaudessa ja omakehussa verrattuna siihen että on terve luottamus omaan itseensä, tai edes johonkin osaan omassa itsessä? En mä oikiasti laske itseäni itserakkaaksi, paitsi joskus läpällä. Enimmäkseen olen pieni ja pelokas Hannapieni, joka piiloutuu Hannabeiben (kiitos muuten Muruapinalle tästä termistä...) taakse. Tosin molemmat on yhtä paljon mua. Mutta koska postauksen aiheena kuvittelee olevansa itsensä arvostaminen ilman ylenmääräistä itserakkautta niin katotaan nyt mitä kivaa Hannapieni on.
 Mä tiedän että en ole missään olosuhteissa kaunis, mutta ei tee mittään, minäpä oonki persoonallisen näköinen ja siksi viehättävä. Mun lempiruumiinosat on mun jalat (siro 36 <3), niska, olkapäät ja silmät. Ja tissit, sillon ku ne ei oo kokonaan alasti. Ja varmasti joku tästäkin pienestä listasta suivaantuu, koska eihän tässä maassa saa itseään kehua. Mutta koska maito jo kaatui, niin lisätään vielä että olen verbaalisesti lahjakas, huumorintajuinen ja kohtalaisen älykäs ja empaattinen. Näiden edellisten rivien takia mä olenkin nyt sitten kai jo tämän maailmankolkan mittapuun mukaan niin täynnä itteäni että yli läikkyy.
 Nojoo. Mutta onhan niitäkin päiviä kun ei vaan tunnu hyvältä mitenkään päin. Ei tunnu nätiltä eikä fiksulta. Missä sitten menee ero omien vikojen tiedostamisessa ja niissä rypemisessä? Mä puhun liikaa ja liian lujasti, mun todellisuudentaju on enemmän kuin vähän hämärtynyt, pelkään monia asioita, mun raajat muistuttaa Mariannekarkin paperia ja multa on kysytty noin miljoona kertaa mun masun takia oonko raskaana, enkä todellakaan ole mikään kukkanen nakuna, noin muutaman esimerkin mainitakseni. Se, että tiedän (ainakin joskus...) vikani, ei tarkoita että mun pitäis olla jatkuvasti mainostamassa niitä muille vain siksi ettei mun kuviteltas pitäväni itteäni täydellisenä. Mitä varsin hyvin tiedän että en ole.
 Sovitaan siis vaikka että mä saan rakastaa ja korostaa niitä puolia minussa jotka minusta on sen ansainneet, vaikka kaikki muut olis eri mieltä. Ja samoin saan ihan rauhassa tiedostaa että on niitäkin puolia joissa ei ole mitään rakastettavaa. Ja oman mieleni mukaan niitä vaikka piilotella. Samahan koskee sitten myös kaikki muitakin, jotka niin tahtoo itselleen tehdä.
 Hyi helevetti että kuulostan tasapainoselta :D

PS: Mää en ihan tosissaan keksi mittää biisiä mikä vois ees etäsesti liittyä tähän, joten annetaan mennä tällä mitä oon huudattanu koko päivän jostain tuntemattomasta syystä.

Uhallakaan en keksi otsikkoa.

 Kyllä sen taas huomaa mielialasta että syksy on saapunut ihan täydellä teholla. Tän hetken mielialaa vois kuvailla kahdella sanalla, jotka on synkkä ja levoton. Mä en haluais olla kotona, mutta en kyllä tiedä sen puoleen että missä sitten tahtoisin olla. En vaan haluais koko aikaa tuppautua kavereidenkaan nurkkiin, pyytää että saisin viettää aikaani niiden kans. Jotenki on kovin epävarma olo omasta itsestä, mikä taas ei ole ihan ominaista mulle... Synkistelyä sitten se, että alan olla jo aika epätoivoinen tuon kämppähomman kans. Sitä myöten kusee myös kaikki muut suunnitelmat mitä mulla on. Vois kai kuvailla että jos mun tulevaisuus on pimeä tunneli, ja reilu kuukausi sitten mulla oli helvetinmoinen soihtu valona, niin nyt menen yhden valotikun varassa ja siitäkin on paukut loppumassa. Samoin musta tuntuu että oon jotenki yksin täällä tunnelissa... Seuraa, anyone?
 Mää oon myös miettinyettä onkohan tää mun pakottava tarve juosta kylillä sitten kakssuuntasen maniavaihetta. En oo nimittäin koskaan sitä vaihetta omalla kohdalla tunnistanu, depression sen sijaan liiankin hyvin.

 Lisäksi mulla on päällä kammottava unspiraatio. Fiktion kirjottaminen ei luista, ja tänne tahtoisin kirjottaa jostain ihan muusta kuin mistä nyt kirjoitan, mutta ku ei niin ei. Ne asiat ei ole vielä lähellekään tarpeeksi kypsiä näinkään julkiseen käsittelyyn. Saati että maailma pystyis kyseisiä asioita käsittelemään. Maailma on herkkä loukkaantumaan, tiesittekö?

 Nukkumisesta on taas tullu riesa. Se ei innosta ollenkaan. Unet on tympeitä ja herätessä vituttaa. Varsinki nyt ku on flunssa, niin herätessä on ihan järkyttävän hirveä olo. Se sitten paranee iltaa kohden ja aamuyöstä tympäsee ajatuskin että nukkuis ja hankkis sen tukkoisuuden sillä takas. Oon muutaman päivän ajan koittanu tappaa itteäni Finrexin-yliannostuksella, mutta kuten tekstistä näkyy, en oo kauhean menestynyt tässä pyrkimyksessä.

 Tämä seuraava tulee kuulostamaan luultavasti jäätävän kryptiseltä, mutta siihen teidän on nyt tyytyminen... Mun maailma on järkkynyt viime aikoina pahasti raiteiltaan. On olemassa "ajatus", pelastusrengas, johon mä olen takertunut viimeiset melkein kuus vuotta, ja nyt oon ilmeisesti päästänyt siitä irti. Ainakin musta tuntuu että otetta ei ole enää. Jotenki olo ilman sitä tuntuu tosi ontolta, onhan se kulkenut mukana läpi melko monen vuoden... Aivan älytöntä että joku, mikä on ollut niin monia vuosia, saattaa kadota tai muuttua joksikin ihan muuksi vain muutamassa viikossa. Monelta asialta meni pohja, ja vain koska toinen ajatus ilmaantui ja vaati tilaa.

Pelekotiloja ja rytmihäiriöitä.

 Herkkänä ja mieleltäni epävakaana tyttönä (vai nainenko mä olen?) mietin että käynköhän mä nyt ihan täysillä pöntöillä. Kuitenkin mulla on kokemusta melkoisen kamalasta julmuudesta mitä ihminen voi toisen psyykelle tehdä, ja mitäs mä silti teen? Ojennan ihmisille tarjottimella kaikki ne aseet jotka on tuhoisimmat mua itseäni vastaan.
 En mä haluais pelätä sitä, että joku menee kammottavasti vikaan ja taas tulee turpaan. Tosin en mä ihan niin peloissani ole kuin mitä oisin joskus ollu. Kuitenkin oon aika sosiaalinen, ja tykkään tavata uusia ihmisiä, ja tahtoisin osata luottaakin sitten. Etten kusis kaikkea pelkäämällä. Se ei vaan sovi mulle.

 Joku neuroosi kai mulla on, ku tosi usein ku tapaan jonku uuden ja annan kaikkeni, niin alan skitsoilemaan että tällä henkilöllä X on ehkä jotain linkkejä mun menneisyyteen ja niihin ihmisiin. Että tää X on luikerrellut mun elämään joko henkilön Y yllyttämänä, ja vakaana tarkotuksena tuhota kaikki, tai että X vaan tuntee Y:n ja Y tätä kautta pääsee sitten liian lähelle ja sotkee kuvioita. Mä myös tiedän että tää on aika turha pelko, tuskin ketään ihan niin paljon mun jutut kiinnostaa.

 Muutenki tuoreet ihmissuhteet pelottaa mua. Ku pitää taiteilla sen kans ettei vaikuttais ihan vitun sekopäiseltä ja läheisriippuvaiselta tapaukselta. Asianlaitahan on niin että kun tapaan ihmisen, jonka kans mulla synkkaa, niin tahtoisin viettää lähes kaiken valveillaoloaikani sitten sen kans, ja miksei vaikka unessakin. Mutta koska edellä kuvailtu toiminta on vähintäänkin friikkiä, niin sitten koitan pitää yhteydenpidon minimissä jos toisesta osapuolesta ei ota kuuluakseen. Niinpä sitten käy yleensä että vastapuoli luulee että mä nihkeilen jotain. Sitten jos vastapuoli ei ole innokas yhteydenpitäjä tai ujostelee tjsp niin lopputuloshan on arvattavissa.

 Nääh, en mä taas tiedä missä mun kaikki riemunkirjavat langat on, enkä itekään ihan hoksaa mitä tässä koitan mutista. Täydellinen blackout päällä, ajatus on kyllä päässä selkeänä, mutta en saa sanoja ulos ja järjestykseen. Oon aivan älyttömässä tilanteessa ja aivot on solmussa. Kodista ei ole tietoakaan ja muualla tapahtuu aivan liikaa semmosta mitä vastaan ei pysty taistelemaan. Mä vaan tahtoisin sen kodin että voisin rakentaa sinne linnakkeen ja saisin pidettyä jotku ihmiset ja asiat visusti ulkopuolella... Vaikka mut tuntien se ei tuu onnistumaan. Edelleenkään mä en ois minä jos en säännöllisesti hankkiutuis vähän omituisiin tilanteisiin. Vähintäänki.

Ajatuksia tuuliajolla, part 3

 Jotenki kaikki on (vaihteeksi) ihan levällään, enimmäkseen ajatukset. Ne on vähän ku perhosia. Tai ehkä enempi ku kärpäsiä, kärpäset on vikkelämpiä. Mutta mitäpä muuta perhosetkaan on ku kärpäsiä joilla on nätihköt siivet...

 Ainaki tää päällä oleva asunto-ongelma saa ajatukset sinkoilemaan. Tekis mieli hakata päätä seinään, mutta tiiän että siitä ei tuu muuta ku reikä päähän ja ajatukset leviää enempi.

 Ei tietenkään riitä että pään sisusta on harvinasen solmuinen, ei toki, vaan maailmaa kaatavaa draamaa puskee sisään ovista ja ikkunoista nopsempaa kuin sitä ehtii lapioida ulos. Mä ja suurin osa mun ystävistä hallitaan kyllä teatraalisuus ja diivailu tilanteen niin vaatiessa, mutta sitten maailma paiskoo mun kohdalle näitä oman elämänsä teatteritaivaan kirkkaimpia tähtösiä. Ja ne on just niitä joita en tällä hetkellä mitenkään päin tarvi mun elämään. Omastaki puolesta on asiat niin infernaalisilla solmuilla, että ei paljon jaksa kiinnostaa randomien häröilyt. Sitä minä en käy kieltämään ettenkö ois ite aikanaan tehny paljon ja kaikennäköstä että oisin saanu huomiota, mutta minä en hittosoikoon tehny sitä ystävieni hyvinvoinnin ja mielenterveyden kustannuksella. Tietääkseni. Ei oo ainakaan kukaan valittanu. Kun taas tällä hetkellä mun olohuoneessa pyörii yks joka surutta talloo muut jalkoihinsa huomionkipeydessään, minun ja minun ystävät mukaanlukien, ja tunnen itteni hieman voimattomaksi kun en osaa oikeen tehdä asialle mitään.

 Kello alkaa olla puoli viis aamulla ku luonnostelen tätä. Varjot on aika mustia jo, ajatukset on aika raskaita jo. Silti ajatukset karkaa mun luota enkä saa ajateltua niitä loppuun. En tiiä uskaltaisinkokaan. Ajatukset on olleet... No, aika hajallaan. Ja omituisia. Tavallaan vääriä. Enkä minä pysty tappelemaan niitä vastaan.

Lupasin jatkoa

 Ja täältä sitä tulee.
 Jos mä uskoisin että siitä ois jotain vastaavaa hyötyä, niin tahtoisin kiertää oppilaitoksissa kertomassa koulukiusaamisesta ja siitä mitä se tekee pienelle ja vielä vähän isommallekin ihmiselle. Ongelma vaan on siinä että mulla ei ole hitustakaan uskoa siihen että siitä ois apua kenellekään. Kiusaajat oli tunnevammasia jo minun aikana, saati kun katsoo nykylapsia ja -nuoria... Tarkotan, menepä sanomaan jolleki 12-kesäselle kovanaamalle että jos tuo pikku-Pekan päivittäinen piinaaminen ei lopu, niin hyvin pitkälti pikku-Pekalla joku päivä saattaa piipata päässä ja se ampuu teitä ison-Pekan haulikolla. Tai vaihtoehtosesti pikku-Pekka ampuu itsensä koska ei vaan jaksa enää. Mun ajatuksissa varsinki jälkimmäinen vaihtoehto sen kuin vaan lisää vettä kiusaajien myllyyn, onhan siinä näppärä konsti päästä pikku-Pekasta lopullisesti, sotkematta varsinaisesti omia pikku kätösiä... Minä tiiän että mun näkemys on aika synkkä, mutta valitettava tosiasia on että pennut on uskomattoman julmia pikku perkeleitä. Minä väitän, että jos joku ois joskus osannu ennustaa niille kiusaajanreppanoille miten mun käy, niin ei meno ois silti muuttunu mihinkään. Yhtä lailla sieltä ois tullu paskaa niskaan, jos joku on päättäny vihata jotakuta, niin sille on ihan sama mitä se aiheuttaa... Mulla levesi se yheksän vuotta ja sen jälkiseuraukset käsiin amiksen eka vuoden syksynä, 2002, ja siitä tähän päivään asti oon koittanu parannella niitä näkymättömiä haavoja. Näkyvät parantui huomattavasti nopeammin.

 Kyllähän mä tiedän että jos koulukiusaaminen on henkistä eikä ole todisteita, kuten mustaa silmää tms, niin se on sitten kiusatun sana vastaan parhaassa tapauksessa puolenkymmenen kiusaajan sanaa. Ja mun tapauksessa ku pahimmat henkisen tason kiusaajat sattu olemaan luottamusoppilas kavereineen niin siinä ei paljon mun sanomiset painanu...

 En minä oikeasti tiedä miten tämän kyseisen riesan sais maailmasta kitkettyä, kun tuntuu että se vaan pahenee koko ajan. Muhun sattuu lukea ja kuulla kiusattujen kokemuksia, varsinkin jos seuraamukset on menny ohi äärirajan, minkä ite kuitenki vältin. Mutta kun kaikki maailman kiusattujen itsemurhat ei sitä kiusaamista lopeta. Julmat ja ilkeät ihmiset löytää aina uusia kiusattavia.

12122012

(Pahoittelen postauksessa ilmenevää kohtuuttoman vulgääriä kielenkäyttöä.)

 Tuohon päivämääräänhän ei ole enää kauan, ja mä olen stressannut kyseistä päivää säännöllisin väliajoin kymmenkunta vuotta. Miksikäkö? Koska silloin ois luokkakokous. Vasta tän vuoden puolella tajusin että eihän mun ole mikään pakko mennä. Mitä vittua varten mä menisin vapaaehtosesti pyörimään semmosten ihmisten sekaan jotka teki mun elämästä täyden helvetin yhdeksän vuoden ajaksi, ja hyvin pitkälle vaikutti siihen että oon nykyään mieleltäni tasapainoinen niinku yksjalkanen kala?
 Hetken tosin mietin että ku musta ei aikanaan tullu kouluammuskelijaa, niin musta vois tänä vuonna tulla maineikas luokkakokousampuja. Mitäs siitä sanoisitte?
 Ok, ehkä aika paskaa multa syyttää koko luokkaa, kyllä siellä oli ne muutamat itse itsensä muiden yläpuolelle nostaneet kusipäämulkut jotka piti rattaat rullaamassa, ja sitten ne jotka kyllä varsin hyvin näki mitä tapahtu, katsoivat vierestä eikä tehneet mitään, tai nauroivat.

 Syksyllä -93 mä olin vielä ihan perusiloinen ja elämänhaluinen pikkutyttö joka aloitti koulunsa. En käsittääkseni millään tavalla poikennu muista, silloin olin vielä kohtalaisen normaali mieleltäni, ja aurinkoinen sanan varsinaisessa merkityksessä, eikä siinä mitä sillä nykyään ajan takaa. Ei kai sitä ehtiny jatkua puoltakaan vuotta kun huomasin ensin että oon muille vain hätävarakaveri. Se jolle soitettiin vasta kun kaikki muut potentiaaliset leikkikaverit oli soitettu läpi eikä kukaan alkanu. Btw, niille jotka ei tiedä minkälaisessa perslävessä mä oon kasvanu, niin se ala-aste oli todella pieni, jokaisella luokalla about 25 oppilasta, eli yhteensä pyöreästi 150.
 Okei, ekaluokka ei siis ollut karmeinta mahdollista paskaa mitä saattaa kuvitella, mutta ei hätää, kyllä tämä vielä kurjemmaksi menee.

 Oon pyrkiny unohtamaan peruskouluajan hyvin pitkälti sattuneista syistä, joten saatte antaa mulle anteeksi että en kaivele 2.-5. luokan kovin syvältä. Sillon se oli ulkopuolelle jättämistä, haukkumista ja fyysisellä väkivallalla uhkailua. Tosin muistan kirjoittaneeni kolmannella luokalla päiväkirjaan että haluaisin kuolla koska kukaan ei välitä. Nättiä tekstiä 9-vuotiaalta.
 Kuudennen luokan alussa saatiin luokalle uus oppilas. Se ei koskaan vaivautunu tutustumaan muhun, kuunteli parit huhupuheet ja päätti että tuotapa sopii siis alkaa polkemaan maahan. Sen myötä kuvaan tuli lähes päivittäinen huorittelu, ja melko äkkiä se sitten tarttui vanhoihinkin luokka"kavereihin". Jumalauta mikä vitsi että pitää liittää tuo "kaveri" tuohon, aika kaukaa haettua meilläpäin.
 Eihän sekään vielä riittäny. Kuudennen luokan kevätlukukaudelle saatiin taas uus eläjä luokkaan, ja kuvio toistui ihan samana. Sekin tuntui katsoneen mua kerran ja päättäneen inhota mua heti alusta. Siitä tulikin sitten itse asiassa ankein kaikista.

 Yläaste olikin sitten kauempana, ja sinne kerättiin porukka kolmelta eri ala-asteelta. Kuudennen luokan lopussa oltiin saatu täyttää muutama lomake, esittää toivomuksia että kenen kans tahdotaan samalle luokalle ja so on. Mun vieno pyyntö oli että pääsisin eroon koko porukasta. Mitä vitun paskaa, ei puhettakaan. Entisen luokan muutama hassu saksanlukija siirtyi eri kokoonpanoon ja mä sain huomata että kyllä näitä samoja vitun apinoita piti katella vielä kolme vuotta.
 Se kai alko jo yläasteen eka viikoilla. Huorittelu ja muu nimittely kävi äänekkäämmäksi, vaatteista löytyi sylkeä ja purukumia, päälle syljettiin, tönittiin, uhkailtiin, valehdeltiin opettajille mun tehneen sitä, tätä ja tuota, vittuiltiin sekä suoraan että naamioidusti. Ja opettajakunnan mielestä mitään ongelmaa ei ollut, eihän nyt hitto soikoon meidän oppilaitoksessa ketään kiusata!

 Niin että kiitti vaan vitusti sinneki, asenne ainakin opettajilla kohillaan, NOT.
 Tämä on ylittäny jo mun normipostauksen merkkimäärän melko huimilla lukemilla, joten jatkoa tulkoon parin päivän sisään. Sitä ennen, kuunnelkaapa tätä biisiä vähän, ja ajatelkaa.