Nyt ollaan jännän äärellä. Mun oli tarkotus kertoa aivan eri tarinaa, mutta mun maailma heitti volttia siihen malliin, että tää on pakko raportoida.
Kaks vuotta sittenhän mun elämä mullistui erään insinöörin muodossa. Silloinhan meni kaikki aivan uusiksi, omia ajatusmalleja myöten. (ja silloin muuten alkoi mun muutos nykyiseen, offtopic.) Mä oon itse asiassa tavallaan luvannut itselleni, että tää aihe sais jäädä, mutta 29.-30.12. armon vuonna 2014 toi nuo ajat kovin elävästi mieleen, kun insinööri VIIMEIN kohtasi vertaisensa.
Kaiken pahan alku ja punajuurihan oli -TADAA!- Tinder. Siinä kaikessa rauhassa selailin (aika onnettomia...) sulhasehdokkaita, kun yhtäkkiä näytölle läsähti jotain, mikä sai mun välittömän ja jakamattoman huomion. OONKO MÄ JOSKUS PUHUNUT JOTAIN SILMISTÄ? Nii. Silmät. Niinpä. Lumoavat. Jopa siinä pienen kiinalaisen näytöllä. (Jep, vieläki aika pihalla niiden takia.) Muutako herttaa vikkelästi, ja toivomaan parasta.
Ja matchiahan sieltä räpsähti. Keskustelut tulille siis.
Oon ehkä joskus myös maininnut, että etsin miehestä jotain, mikä erottaa sen muista. Totta vieköön, tää kaveri erottuu! Ei jumalauta että erottuukin... Sattuneista syistä päädyttiin melko pian puhelinyhteyteen, ja homma ylitti mahdottoman rajat niinku raketti juhannuksena. Kukaan ei ole KOSKAAN tehny muhun ihan noin suurta vaikutusta neljässäkymmenessä viidessä minuutissa, saati että ois tehny sen puhelimessa! Edelleen hankala tajuta. Kai mä onnistuin itsekin tekemään jonkinasteisen vaikutuksen, kun sovittiin jotain treffien tapaista heti seuraavalle päivälle.
Jännitti. Ihan hirveästi. Vaan kuluihan se aika siihen asti, että tavattiin. Voi luoja, NE SILMÄT. Voin kertoa, että mä en niitä aivan heti unohda.
Muutamia tunteja vierähti. Naamaan sattui, kun hymyilytti niin paljosti. Tuli kuitenkin mun aika lähteä, ja ehkä mä jo silloin sen tiesin. Että tää oli nyt sitten tässä, eikä päätös ole minun.
Kotona sain varmuuden. Minusta puuttuu jotain. Mitä, se ei mulle selvinnyt.
Päällimmäisenä on kaks ajatusta. MITEN HITOSSA voi rakentaa niin vahvan tunteen niin lyhyessä ajassa? Ja MITEN HITOSSA on mahdollista olla sen tunteensa kans niin yksin? Ja ehkä vielä kolmantena, notta mitä hittoa tällä kuuluis tehdä, kun se lopullinen ei on jo sanottu?
Että semmonen alle puolentoista vuorokauden pikaromanssi. Elekää tehkö perässä :D
Mä lupaan päästä tästä yli, mutta en todellakaan lupaa unohtaa.
Smoothi aiheenvaihto. Mullehan kävi sitten niin nolosti, että huomasin unohtaneeni Ilona Ofelian profiilin käyttäjätunnuksen ja salasanan. MOLEMMAT. Älykäs fiilis, mä sanon. Joten, edellisen postauksen linkin takaa löytyvään blogiin ei jatkoa ole tulossa. Raaka peli sen olla pittää, joten kulutin viihtyisän hetken elämästäni copypasteamalla vanhat postaukset sieltä uuteen osoitteeseen, ja siihenhän löytyy suora linkki tuolta bannerin alta välilehdestä. Ja hei, uutta osaa on työn alla! Ja uus banneriki pitäs tulla. YAY!
keskiviikko 31. joulukuuta 2014
sunnuntai 28. joulukuuta 2014
Jotain, mitä kaikki ei minusta tienneetkään.
Mä ajattelin tehdä tunnustuksen. Aika ison jopa.
Elokuun 11. herran vuonna 2011 mä aloitin yhden projektin. Riikka siihen mua kannusti alunperin. Se on nyt jatkunut vähän puuskittain, aktiivisimmillani olin sen kans vuonna 2012. Mulla siis on alter ego, josta tietää ehkä kymmenkunta ihmistä. Ellei joku ole juoruillut... Mä oon aina tykännyt kirjoittaa, myös fiktiota, ja jossain vaiheessa halusin, että joku niitä lukisikin.
Mä päätin että maailma on valmis kohtaamaan Ilona Ofelian. Tutustuin itse uudelleen tähän henkilöön aika vasta, ja yllätin itse itseni sillä, kuinka lystejä juttuja sitä onkaan kirjoittanut aikojen saatossa.
Ilona Ofeliassa on aika iso osa minua, mutta suurempi osa on ehkä sitä mitä olisin joskus halunnut olla. Ja suurta osaa kirjoitetusta ei ole koskaan tapahtunut, tai on tapahtunut jollekin muulle. Joku saattaa helposti tunnistaa tekstistä henkilöitä ulkonäöltä, mikä on ymmärrettävää, koska joidenkin kohdalla mulla on ollut vahvasti elävä vastine mielessä. Se ei silti tarkota että heidän luonteet ja tekemiset tai mitkään kulkis käsikädessä tarinassa ja todellisuudessa. Ei todellakaan. Mä olen luonut sitä mukaa, kun on ollut tilaisuus.
Voidaan myös ottaa huomioon, että mä heijastelen menneisyyttä noissa jutuissa, Ilona Ofelia on minua arviolta 7-8 vuotta nuorempi. Ehkä se siitä kasvaa aikuiseksi joskus :)
Alunperin Ilona Ofeliasta piti tulla ihan kunnon itsemurhakandidaatti. No, siitä ei sitten tullut. se päätyi keksimään kivempaa tekemistä, kuin koettamalla saada itseltään henkeä pois seitsemän kertaa. Enkä mä tiedä vieläkään, mitä siitä tulee, kun se on ollut vähän jäissä tän kuluneen vuoden. Lupasin itelleni, että vuonna 2015 se tyttö saa elämänsä takas jossain muodossa, kunhan inspiroidun jostain niin valtavasti, että voin alkaa antamaan tekohengitystä.
Joten, tavatkaa Ilona Ofelia ystävineen ja vihollisineen, älkääkä kovasti heitelkö mua ananaksilla. Kliketi klik sitte vaan uudempaa tekstiä, jos ei halua lopettaa tuohon ensimmäiseen jaksoon.
Elokuun 11. herran vuonna 2011 mä aloitin yhden projektin. Riikka siihen mua kannusti alunperin. Se on nyt jatkunut vähän puuskittain, aktiivisimmillani olin sen kans vuonna 2012. Mulla siis on alter ego, josta tietää ehkä kymmenkunta ihmistä. Ellei joku ole juoruillut... Mä oon aina tykännyt kirjoittaa, myös fiktiota, ja jossain vaiheessa halusin, että joku niitä lukisikin.
Mä päätin että maailma on valmis kohtaamaan Ilona Ofelian. Tutustuin itse uudelleen tähän henkilöön aika vasta, ja yllätin itse itseni sillä, kuinka lystejä juttuja sitä onkaan kirjoittanut aikojen saatossa.
Ilona Ofeliassa on aika iso osa minua, mutta suurempi osa on ehkä sitä mitä olisin joskus halunnut olla. Ja suurta osaa kirjoitetusta ei ole koskaan tapahtunut, tai on tapahtunut jollekin muulle. Joku saattaa helposti tunnistaa tekstistä henkilöitä ulkonäöltä, mikä on ymmärrettävää, koska joidenkin kohdalla mulla on ollut vahvasti elävä vastine mielessä. Se ei silti tarkota että heidän luonteet ja tekemiset tai mitkään kulkis käsikädessä tarinassa ja todellisuudessa. Ei todellakaan. Mä olen luonut sitä mukaa, kun on ollut tilaisuus.
Voidaan myös ottaa huomioon, että mä heijastelen menneisyyttä noissa jutuissa, Ilona Ofelia on minua arviolta 7-8 vuotta nuorempi. Ehkä se siitä kasvaa aikuiseksi joskus :)
Alunperin Ilona Ofeliasta piti tulla ihan kunnon itsemurhakandidaatti. No, siitä ei sitten tullut. se päätyi keksimään kivempaa tekemistä, kuin koettamalla saada itseltään henkeä pois seitsemän kertaa. Enkä mä tiedä vieläkään, mitä siitä tulee, kun se on ollut vähän jäissä tän kuluneen vuoden. Lupasin itelleni, että vuonna 2015 se tyttö saa elämänsä takas jossain muodossa, kunhan inspiroidun jostain niin valtavasti, että voin alkaa antamaan tekohengitystä.
Joten, tavatkaa Ilona Ofelia ystävineen ja vihollisineen, älkääkä kovasti heitelkö mua ananaksilla. Kliketi klik sitte vaan uudempaa tekstiä, jos ei halua lopettaa tuohon ensimmäiseen jaksoon.
Sitä oikeaa etsimässä.
Mä oon sen verran romanttinen hölmö, että uskon "siihen oikeaan". Vaikka en tiedä, ehkä lähempänä todellisuutta ois, että haluaisin uskoa. Kai tässä iässä ois jo pitäny tuiskahtaa turvalleen todellisuuteen...
Vuosia oon miettinyt, että mistä sen sitten tietää, että tää nyt on se oikea. Ja mietin vieläkin! Mutta on mulla jo johtolanka. Nimittäin vaikka tyyppi ois kuinka herrasmies, hyvää seuraa, sais nauramaan, hyvän näkönen (mun tapauksessa kuulemma suhteellinen käsite), sen kans on helppo jutella... Jumalauta jos mun sydän ei heitä ees pienenpientä volttia, ja ykskään perhonen ei lepata masussa, niin ei kannata ees kuvitella, että tää nyt ois se. Nope. Se on vähimmäisvaatimus.
Mä myös tiedän, että sitä joutuu kuvainnollisesti pussaamaan melko montaa sammakkoa, ennenku kohtaa sen prinssinsä. Mä tapaan mielelläni uusia ihmisiä, mutta väistämättä siinä joutuu joku pettymään jossain vaiheessa, kun joltain puuttuu perhosfarmit ja rytmihäiriöt. Mä ite pelkään kamalasti sitä, että mun pitäis antaa pakit jolleki, joka on tosissaan kiinnostunut, oon aivan todella huono siinä, jotenki onnistun olemaan ihan perkeleellisen ikävä. Pohjimmiltani tahtoisin, että kaikilla ois kivaa ja ehjä sydän, mutta mutta... Nii.
Oon mä pyöritellyt sellaistakin kamalaa ajatusta, että entä jos olenkin jo tavannut sen oikean? Ja porsinut homman ja JATKANUT MATKAA? Jos henkilöt oli oikeat, mutta aika ja paikka täysin väärät, ja ois vaan pitänyt olla vähän sitkeämpi? Kun joiltain osin ois voinu sanoa "match made in heaven", mutta joku kuitenki oli vikana. Toisaalta, jos nämä kaks ihmistä on tarkotettu yhteen, niin jonain päivänä vielä... Ne löytää toistensa luo, kaikesta tapahtuneesta huolimatta, kaikki esteet ylittäen, ja maailman suurin rakkaustarina on kirjoitettu.
Mistäs mä sitten tunnistan oman "sen oikean"? Siihen ulkonäköön en ees puutu, nähtiinhän se jo viimeksi, että jouduin mutustelemaan omat sanani. Tilasin yhtä, ja sain jotain ihan muuta, ja hupsista saatana, miten siinäki sitte kävi. (toimituksen huomio: Se tapahtu hittosoikoon toistamiseen!)
Kun miettii joitain vuosia taaksepäin, niin tänä päivänä on melko paljon tärkeämpää se, mitä tyypillä on korvien välissä. Varmaksi voin luvata, että mun oikealla siellä on aika paljon muutakin kuin voikukanhöttöjä.
Silmät on kans tärkeät. Ei niinkään väri, tai vaikka se, onko niiden ja mun välissä linssit vai ei, vaan se, mitä mä näen kun katson niihin. Ja se, että niihin voi eksyä.
Hymy ja tuoksu on kans tärkeää.
Long story short, itekseen tuossa naureskelin, että jos mulla ois jonku herrasmiehen kans yhtä hyvä olla kuin Marikan kans, niin ei tarvis kahesti miettiä. Tarkoittaen sitä, että ei tarvis pingottaa tai koittaa olla mitään mitä ei ole, ja hetkittäinen hiljaisuus ei olis ongelma. Plus ne perhosfarmit, joita Marika kyllä ei saa aikaan :)
Toki yhteiset keskustelunaiheet on tärkeitä, ei kaikkea voi rakentaa sille, että hiljaisuus ei ole ongelma. Mä en hirveästi pistä sen varaan, että ois täysin yhtenevä leffa-, kirja-, ja musiikkimaku, mutta ois toki eteenpäin, jos edes joka kymmenes katsottu leffa miellyttäs molempia ja toisen ei tarvis joka hetki pidellä korvia, kun toinen kuuntelee lempimusiikkiaan.
Ja sitten... En mä vois ees kuvitella lopulta olevani sellaisen ihmisen kans, jota mun ystävät ei siedä. Okei, ymmärrän sen, jos tyyppi kohtelee mua huonosti, enkä ite sitä muka tajua (sitäki on tapahtunu...), että läheiset ei oikeen tykkää. Mutta sitten, jos ne näkee, että minä oon onnellinen, eivätkä silti hyväksy, niin sitten tuskin kyseessä on se oikea. Toisaalta, tuskin siinä tapauksessa ois syytäkään olla hyväksymättä?
Tähän annettakoon vielä vähän pisteitä eräälle herralle, joka onnistui samalla vauhdilla vakuuttamaan sekä minut että Marikan! Sillä oli lisäksi silmät ja hymyt ja tuoksut kohillaan, perhosia roppakaupalla ja suuteliki hyvin, mutta ei siitä sitten mitään tullut, joten etsintä jatkukoon!
Kukas se tekis meille uuden bannerin? Se entinen musta ei yhtään sovi tähän mun uuteen aurinkoiseen ilmeeseen :D
Vuosia oon miettinyt, että mistä sen sitten tietää, että tää nyt on se oikea. Ja mietin vieläkin! Mutta on mulla jo johtolanka. Nimittäin vaikka tyyppi ois kuinka herrasmies, hyvää seuraa, sais nauramaan, hyvän näkönen (mun tapauksessa kuulemma suhteellinen käsite), sen kans on helppo jutella... Jumalauta jos mun sydän ei heitä ees pienenpientä volttia, ja ykskään perhonen ei lepata masussa, niin ei kannata ees kuvitella, että tää nyt ois se. Nope. Se on vähimmäisvaatimus.
Mä myös tiedän, että sitä joutuu kuvainnollisesti pussaamaan melko montaa sammakkoa, ennenku kohtaa sen prinssinsä. Mä tapaan mielelläni uusia ihmisiä, mutta väistämättä siinä joutuu joku pettymään jossain vaiheessa, kun joltain puuttuu perhosfarmit ja rytmihäiriöt. Mä ite pelkään kamalasti sitä, että mun pitäis antaa pakit jolleki, joka on tosissaan kiinnostunut, oon aivan todella huono siinä, jotenki onnistun olemaan ihan perkeleellisen ikävä. Pohjimmiltani tahtoisin, että kaikilla ois kivaa ja ehjä sydän, mutta mutta... Nii.
Oon mä pyöritellyt sellaistakin kamalaa ajatusta, että entä jos olenkin jo tavannut sen oikean? Ja porsinut homman ja JATKANUT MATKAA? Jos henkilöt oli oikeat, mutta aika ja paikka täysin väärät, ja ois vaan pitänyt olla vähän sitkeämpi? Kun joiltain osin ois voinu sanoa "match made in heaven", mutta joku kuitenki oli vikana. Toisaalta, jos nämä kaks ihmistä on tarkotettu yhteen, niin jonain päivänä vielä... Ne löytää toistensa luo, kaikesta tapahtuneesta huolimatta, kaikki esteet ylittäen, ja maailman suurin rakkaustarina on kirjoitettu.
Mistäs mä sitten tunnistan oman "sen oikean"? Siihen ulkonäköön en ees puutu, nähtiinhän se jo viimeksi, että jouduin mutustelemaan omat sanani. Tilasin yhtä, ja sain jotain ihan muuta, ja hupsista saatana, miten siinäki sitte kävi. (toimituksen huomio: Se tapahtu hittosoikoon toistamiseen!)
Kun miettii joitain vuosia taaksepäin, niin tänä päivänä on melko paljon tärkeämpää se, mitä tyypillä on korvien välissä. Varmaksi voin luvata, että mun oikealla siellä on aika paljon muutakin kuin voikukanhöttöjä.
Silmät on kans tärkeät. Ei niinkään väri, tai vaikka se, onko niiden ja mun välissä linssit vai ei, vaan se, mitä mä näen kun katson niihin. Ja se, että niihin voi eksyä.
Hymy ja tuoksu on kans tärkeää.
Long story short, itekseen tuossa naureskelin, että jos mulla ois jonku herrasmiehen kans yhtä hyvä olla kuin Marikan kans, niin ei tarvis kahesti miettiä. Tarkoittaen sitä, että ei tarvis pingottaa tai koittaa olla mitään mitä ei ole, ja hetkittäinen hiljaisuus ei olis ongelma. Plus ne perhosfarmit, joita Marika kyllä ei saa aikaan :)
Toki yhteiset keskustelunaiheet on tärkeitä, ei kaikkea voi rakentaa sille, että hiljaisuus ei ole ongelma. Mä en hirveästi pistä sen varaan, että ois täysin yhtenevä leffa-, kirja-, ja musiikkimaku, mutta ois toki eteenpäin, jos edes joka kymmenes katsottu leffa miellyttäs molempia ja toisen ei tarvis joka hetki pidellä korvia, kun toinen kuuntelee lempimusiikkiaan.
Ja sitten... En mä vois ees kuvitella lopulta olevani sellaisen ihmisen kans, jota mun ystävät ei siedä. Okei, ymmärrän sen, jos tyyppi kohtelee mua huonosti, enkä ite sitä muka tajua (sitäki on tapahtunu...), että läheiset ei oikeen tykkää. Mutta sitten, jos ne näkee, että minä oon onnellinen, eivätkä silti hyväksy, niin sitten tuskin kyseessä on se oikea. Toisaalta, tuskin siinä tapauksessa ois syytäkään olla hyväksymättä?
Tähän annettakoon vielä vähän pisteitä eräälle herralle, joka onnistui samalla vauhdilla vakuuttamaan sekä minut että Marikan! Sillä oli lisäksi silmät ja hymyt ja tuoksut kohillaan, perhosia roppakaupalla ja suuteliki hyvin, mutta ei siitä sitten mitään tullut, joten etsintä jatkukoon!
Kukas se tekis meille uuden bannerin? Se entinen musta ei yhtään sovi tähän mun uuteen aurinkoiseen ilmeeseen :D
maanantai 8. joulukuuta 2014
Erostaselviäminen for dummies.
Nonii dudet ja dudettaret, mulla on takana melko loputtoman pitkät pari viikkoa, mutta hengissä ollaan! Joten täältäpä pesee (ja huuhtoo ja linkoaa, luonnollisesti!) meikän pomminvarmat vinkit erosta selviämiseen! Hanne vähän boostasi apuna.
Älä jää kotiin mököttämään. Se vaan tympäsee. Mee ulos. Töihin. Kauppaan. Baariin. Torille. Teatteriin. Kuhan nyt johonki! Pääasia että menee, ja koittaa olla niinku kunnon ihminen ainaki. Itkeskellä voi sitte ku palaa kotiin.
Jätä ne masisbiisit rauhaan. (Jep, ihan ku oisin ite tän tehny, mutta hei, joskus pitää oppia vaikeimman kautta.) Kuuntele ilosta musiikkia, tai vaikka vihasta, mutta älä ainakaan sitä mikä ei takuulla herätä muita tunteita kuin surkua.
Leiki semmosten ihmisten kans, jotka tykkää susta. Ja joista tykkäät ite! Anna niitten muistuttaa, että oot tärkeä niille, ja kerro se takas. Mää oon ehtiny oppia sen, että ukkoja nyt tulee ja menee, mutta ystävät on semmonen ikuisuusjuttu.
Se alkoholi. Se ei muuten lopulta oo ainakaan prosessoinnin alkuvaiheessa se patenttiratkasu. Se nimittäin on hirviää paskaa itkiä ja parkua jonku ihmisen perään, mutta teepä sama tappokrapulassa. Kukaan ei taas voita. Vaikka sillon kännissä oiski tuntunu paremmalta.
Ruoka. Joo, pitää muistaa syödä (taas kohta joka jäi itellä vähän välistä.) mutta sama juttu tuon krapulan kans, ei oo kiva erosurun kans painia vielä huonon omatunnon kans, ku tuli syötyä kaikki maailman sipsut ja namuset. Mä yllätin itteni ostamalla ensimmäisen lohtujäätelöpaketin (Ingman Creamy Mudcake, suosittelen) vasta yli viikon jälkeen erosta, ja oon syöny siitä ehkä viis lusikallista. Sepä se, mä unohdan syödä ihan yleisestiki. Älä tee niinku minä teen, tee niinku minä sanon.
Harhauta. Eli mieti ihan mitä tahansa muuta paitsi eroa. Lue, kato leffaa, mee lenkille, younameit. Tosin itehä en pysty (vielä) kattoo Tudorsia. Tosin en voi kattoa Sherlockiakaan, ja siitä sentään on pian puolitoista vuotta. TAAS HUONO NEUVO! (Mutta mä luen ja ompelen, joten ei ollukaan ihan niin paska.)
Sosialisoidu. Itehä valitsin Tinderin :D Hommaa ei tarvi ottaa turhan vakavissaan jos ei tahdo, ja mulle nyt sattuu toimimaan tuo päämäärätön flirttailu aika hyvin. Jos jotain tapahtuu, niin sitte tapahtuu. Sen ajan murhe se. Voi päätyä myös lässyttämään naapurin herralle keskellä yötä pihalla. Ei oo poissuljettua sekään.
Lohtushoppailu toimii myös. Tai no, jos ei oo rahaa, nii se on hankalaa. Sillon voi vastaanottaa puhelun ystävältä, että sulle löyty mekko, ostanko pois? Siihen kannattaa vastata joo, ja luvata maksaa takas. Koska uusi mekko parantaa aina mieltä! Varsinki soma mansikkainen. Jonka ovh on jottai 185e, ja saat sen viiteentoista. Vähän ku pistäs rahaa pankkiin.
Hannen neuvo: Lohduttaudu pikkuasioilla, kuten sillä että peitto on hyvin! (Puhtaat lakanat piristää kans!)
Mun tärkein neuvo: Pitäs ajoittaa ero silleen, että ei ainakaan oo prosessoinnin alkuvaiheessa menkat! Voi jumankekka että muuten hankaloittaa hommaa, ku pitäs selvitä erosta, ja koko maailma nyt vaan sattuu olemaan ihan päin helvettiä.
Nojoo. Olihan nää nyt vähän juosten kustut ohjeet. Mutta ainaki mun kohalla suuri osa toiminu aika hyvin. Lisäksi voi kertoa itelleen, että elämä voittaa, kaikki kääntyy paremmaksi ja ei kannata itkeä sen eron takia, koska jossain oottaa jotain uutta ja ihmeellistä. Vaikka voi kai se olla vanhaa ja ihmeellistäki, mikäs siinä!
Mä en usko että mä kirjotin tämän.
Millon musta on tullu tämmönen optimisti?
Älä jää kotiin mököttämään. Se vaan tympäsee. Mee ulos. Töihin. Kauppaan. Baariin. Torille. Teatteriin. Kuhan nyt johonki! Pääasia että menee, ja koittaa olla niinku kunnon ihminen ainaki. Itkeskellä voi sitte ku palaa kotiin.
Jätä ne masisbiisit rauhaan. (Jep, ihan ku oisin ite tän tehny, mutta hei, joskus pitää oppia vaikeimman kautta.) Kuuntele ilosta musiikkia, tai vaikka vihasta, mutta älä ainakaan sitä mikä ei takuulla herätä muita tunteita kuin surkua.
Leiki semmosten ihmisten kans, jotka tykkää susta. Ja joista tykkäät ite! Anna niitten muistuttaa, että oot tärkeä niille, ja kerro se takas. Mää oon ehtiny oppia sen, että ukkoja nyt tulee ja menee, mutta ystävät on semmonen ikuisuusjuttu.
Se alkoholi. Se ei muuten lopulta oo ainakaan prosessoinnin alkuvaiheessa se patenttiratkasu. Se nimittäin on hirviää paskaa itkiä ja parkua jonku ihmisen perään, mutta teepä sama tappokrapulassa. Kukaan ei taas voita. Vaikka sillon kännissä oiski tuntunu paremmalta.
Ruoka. Joo, pitää muistaa syödä (taas kohta joka jäi itellä vähän välistä.) mutta sama juttu tuon krapulan kans, ei oo kiva erosurun kans painia vielä huonon omatunnon kans, ku tuli syötyä kaikki maailman sipsut ja namuset. Mä yllätin itteni ostamalla ensimmäisen lohtujäätelöpaketin (Ingman Creamy Mudcake, suosittelen) vasta yli viikon jälkeen erosta, ja oon syöny siitä ehkä viis lusikallista. Sepä se, mä unohdan syödä ihan yleisestiki. Älä tee niinku minä teen, tee niinku minä sanon.
Harhauta. Eli mieti ihan mitä tahansa muuta paitsi eroa. Lue, kato leffaa, mee lenkille, younameit. Tosin itehä en pysty (vielä) kattoo Tudorsia. Tosin en voi kattoa Sherlockiakaan, ja siitä sentään on pian puolitoista vuotta. TAAS HUONO NEUVO! (Mutta mä luen ja ompelen, joten ei ollukaan ihan niin paska.)
Sosialisoidu. Itehä valitsin Tinderin :D Hommaa ei tarvi ottaa turhan vakavissaan jos ei tahdo, ja mulle nyt sattuu toimimaan tuo päämäärätön flirttailu aika hyvin. Jos jotain tapahtuu, niin sitte tapahtuu. Sen ajan murhe se. Voi päätyä myös lässyttämään naapurin herralle keskellä yötä pihalla. Ei oo poissuljettua sekään.
Lohtushoppailu toimii myös. Tai no, jos ei oo rahaa, nii se on hankalaa. Sillon voi vastaanottaa puhelun ystävältä, että sulle löyty mekko, ostanko pois? Siihen kannattaa vastata joo, ja luvata maksaa takas. Koska uusi mekko parantaa aina mieltä! Varsinki soma mansikkainen. Jonka ovh on jottai 185e, ja saat sen viiteentoista. Vähän ku pistäs rahaa pankkiin.Hannen neuvo: Lohduttaudu pikkuasioilla, kuten sillä että peitto on hyvin! (Puhtaat lakanat piristää kans!)
Mun tärkein neuvo: Pitäs ajoittaa ero silleen, että ei ainakaan oo prosessoinnin alkuvaiheessa menkat! Voi jumankekka että muuten hankaloittaa hommaa, ku pitäs selvitä erosta, ja koko maailma nyt vaan sattuu olemaan ihan päin helvettiä.
Nojoo. Olihan nää nyt vähän juosten kustut ohjeet. Mutta ainaki mun kohalla suuri osa toiminu aika hyvin. Lisäksi voi kertoa itelleen, että elämä voittaa, kaikki kääntyy paremmaksi ja ei kannata itkeä sen eron takia, koska jossain oottaa jotain uutta ja ihmeellistä. Vaikka voi kai se olla vanhaa ja ihmeellistäki, mikäs siinä!
Mä en usko että mä kirjotin tämän.
Millon musta on tullu tämmönen optimisti?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)