22.12.2015

Mä havahduin yhtäkkiä siihen, että enpähän oo hetkeen postannutkaan (taas...) tänne. Hupsista.
Minä oon ollu aivan toisessa blogissa menossa, ja se on kyllä paska tekosyy olla kirjottamatta, mutta ei nyt sinänsä oo ollut varsinaisesti asiaakaan.

Nyt sitten mietin että onko rakkaassa, kauniissa suomen kielessämme vastineita termeille "body positivity", "body confidence" tai "bodyshaming"? Joku "positiivinen kehonkuva" nyt vois olla aika lähellä sitä mitä haen, enkä todellakaan aio nyt alkaa niitä sanoja keksimäänkään. Mutta jos niitä sanoja ei ole, niin ehkä se jo itsessään kertoo jotain...

Mulle on sanottu, että "oisit paljon nätimpi, jos pudottaisit vähän painoa". Hirviää paskanlotinaa, mä sanon. Jos mä pudotan painoa, niin mä olen sitten kevyempi. Nätti minä olen jo nyt, kiitos kysymästä. Ja jos nyt satutki olemaan eri mieltä, niin ole vaan, sille minä en voi mitään. Vaan pidä se ihan omana tietona. Ihan kenen kohdalla vaan, ei vain minun. Vai tekeekö se susta itsestä kovin paljon kauniimman tai hoikemman tai ihan minkä vaan, jos pääset mulle (tai jolleki muulle, jolla saattaa olla ohuempi nahka kuin mulla) huomauttamaan painosta tai muuten vaan ulkonäöstä. Mää vähän eppäilen kuule.

Ja sehän on jo ihan tiedossa, että en oo itekään aina ollut ihan sinut tämän maallisen tomumajani kans, vaan pikkuhiljaa oon oppinut ensin sen hyväksymään ja siitä vähitellen rakastamaan näitä luita ja ytimiä ja pieniä lihaksia ja mitä tässä paketissa nyt onkaan. Tottakai on huonoja hetkiä, mutta harvemmin sitä enää jaksaa vihata itteään tuntikausia putkeen, saati sitten päiviä. Jos mä, mun runko ja sydän ja sielu kelpaa mulle, niin ei kyllä ole enää minun ongelma jos ei jollekin muulle. Sitä minä en vaan ymmärrä, että miten se on keneltäkään muulta pois, jos mä tulen toimeen itseni kans ja uskallan sen näyttää? Voipa olla, että tähän asiaan vielä palataan.

Suuri inspiraatio mulle tällä matkalla on ollut Miss Evelyn-Jo (facebookista hänet löytää täältä), positiivisen kehonkuvan puolestapuhuja. Hän on pariin kertaan kaivannut osallistujia postauksiinsa, naisia (ja miksei varmaan miehiäkin, eiköhän asia heitäkin kosketa) kertomaan kehonkuvasta,  meikittömyydestä ja kiusaamisesta ja tulin olleeksi mukana kaikissa edellä mainituissa. Evelyn Jo vaikuttaa myös ryhmissä Pin-up's Against Bullying (jos mä oisin "oikea" pin-up -tyttö niin haluaisin olla mukana!) ja Dames for Dreams. Äsken hänestä oli juttu brittijulkaisussa Vintage Eye Magazine. Annoin ohimennen luvan käyttää kuvia, joita oon aiemmin hänelle lähettänyt ja päädyin sitten tuohon lehteen posettelemaan uikkareissa. Saavutus sekin, kai.

Mä oon nyt ruvennut kehittämään tästä eräänlaista sydämenasiaa, kun tämän aiheen koen tärkeäksi itselleni oman kokemuksen kautta, ja monelle muullekin. Että kunhan kaivelen jostain kirjoitusmotivaationi, niin taidan tietää mistä kirjoittaa.

SuhteettoMUUSteoria. Tai jotain. Ei oo mun otsikko.

Mä oon vissiin taas ollu sosiaalisena, ku alkanu ihmissuhteet mietityttämään. Muitten ihmisten elämät on ihan mielenkiintosia! (siks mä katon saippuasarjoja.)

Sitä on iteki nähäny paljo ja kaikenlaista ku on viilettäny menemään tuolla, ja päivän aiheesta on kokemusta itelläki. Meinaan rupesin miettimään, että mikä saa ihmisen jäämään kurjaan parisuhteeseen, jonka iteki tietää tuhoon tuomituksi, puhumattakaan kavereista ja muista ympärilläolijoista?

Mulla on ollut muutamiakin hyviä syitä. Tai no, hyviä tekosyitä ehkä kuitenki, ollaanpa rehellisiä.

Niinku nyt se, että kaikki oli aivan päin helvettiä, molemmat uskotteli itselleen ja toisilleen, että kyllä tää tästä vielä hyväksi muuttuu, ku molemmat osaltaan korjaa tilannetta. Eli siinä kovasti uskottiin, että alkuhuuman hattarat saadaan kyllä takas (vaikka meidän ei kyllä alunperinkään ois pitäny olla yhessä), ku yritetään, vaan paskat siinä kyllä kumpikaan yrittänyt. Ei menny hirveän hienosti se.

Toisaalta sitten, oon mä nitkutellut ihan tosissaan uskoen, että kyllä tää tästä, ku tarpeeks yritän. Sillon tilanne oli melko monimutkanen, mutta mun pääsyy siinä pysymiseen oli se, etten halunnut olla ilman sitä nimenomaista ihmistä. Vaan vois mennä huonomminki, tiiän semmosia, jotka ei halua olla ilman ihmistä, ihan sama ketä. Toiset valitsee sen kurjuuden jatkamisen mieluummin ku on hetkeäkään yksin.
Ja sitten on toki vielä niitä, jotka vie yksinolon välttelyn ja eron venyttämisen vielä pidemmälle, eli eroaa vasta kun on seuraava jo kateltuna ja lämmiteltynä.

Ja sitten on vaihtoehto, että ero tuntuu mahdottomalta, koska pelkää, että jää loppuelämäkseen yksin, parisuhdehistoria oli sitte tässä, kukaan enää huoli. Ehkä jokaisesta tuntuu joskus siltä. En tiiä, en ole jokainen.

Sen mä vielä tavallaan ymmärrän, että yhteisten lasten takia venytetään eroamista, vaan eipä ne muksutkaan mittää saappaita ole, tuppaavat hoksaamaan jossain vaiheessa että kaikki ei oo ihan hyvin, ja tulee vaan enempi vahinkoa, että melko paska tekosyy sekin lopulta. Puhumattakaan jos suhdetta jatketaan esim. vanhempien, ystävien tai jonkun muun tahon takia.

Voihan toki olla, että joilleki jo tapa ja tottumus sanelee, että ei voi lähteä kulkemaan. "Johan tässä on kymmenen vuotta keskenään oltu, vittuako tästä enää eroamaan". Tai niin totuttu mykkäkouluun/riitelyyn/kylmyyteen/younameit, että se on jo arkea. Ehkä se ei sitte taas oo kaikille ongelma. Mulle saattas äkkiä olla...

Ja sitten on kiltit ihmiset. Ne, jotka ei haluais satuttaa vastapuolta sanomalla, että tää oli nyt sitten tässä. Mutta kun ei haluta aiheuttaa toisella pahaa mieltä eroamalla, niin siinä sitten yleensä päätyy satuttamaan sillä, että kuitenkin jotenkin viestittää, että ei tahtos olla siinä.
Tästä lienee itsekäskin versio. Että tahtoo ite vältellä kaikkea epämukavuutta mitä ero tuo tullessaan, asioiden käsittelyä ja muuta. Ei ne oo koskaan kivaa. Joskus ehkä silti on pakko.

Mä alan olla meleko veleho tässä. Siis ihmissuhteiden saamiseksi kuulostamaan hirveältä paskalta. Oliko tuo edes oikea lause...?

No, onneks jokainen parisuhde ei kuitenkaan ole katastrofi odottamassa toteutumistaan. Ja onneksi melko monia ongelmia voi korjata jos kiinnostusta ja kärsivällisyyttä löytyy.

(Special thanks to isosisko, Kapteeni, Vexation, Pikkumuru ja Nuppu. <3)

Pussauskoppi.

Ensisudelmat on mun osalta ainaki täällä sivuttu, niin nyt mennään pussausaihella yleisesti. Paitsi huomatkaa heti kättelyssä, että suutelemisessa ja pussaamisessa on vissi ero.

Yks parhaita tunteita maailmassa on se, kun on pitkään (...tai "pitkään", uskokaa mua, joskus tunnitkin on ikuisuus) katellu vastapuolen huulia sillä silmällä, ja kun se suudelma sitten tapahtuu. Kaikki ne perhoset vatsassa ja sydämentykytykset ja lämpö poskilla. Parhautta on sitten myös se, kun nuo tuntemukset onnistuu säilyttämään, kun on suudellut samoja huulia kuukauden, puoli vuotta, vuoden, ikuisuuden. Edes silloin tällöin hetkeksi. Minun perhoseni ovat edelleen olemassa. <3

Vaan voihan se arkikin astua kuvioon. Ja intohimoiset suutelusessiot muuttua hätäisiksi pusuiksi ennen nukkumaanmenoa... Kun ei riitä muka aika tai kiinnostus huomioida toisen huulia omillaan. Tai pitää toista niin itsestäänselvyytenä, ettei mukamasten tarvi suudelmalla muistuttaa että toinen on tärkeä.

Tuosta sitten ei oo kovin pitkä matka pariinki mahdolliseen skenaarioon...

I: Sitä pusuttelua siis on, joskus. Mutta sen ei (enää) anneta johtaa sitä kiihkeää suutelua pidemmälle, jos edes siihen. Että toinen osapuoli (tai molemmat, tosin sillon se ei liene ongelma) pistää hommalle stopin ennenku homma menee intiimiksi. Vaikka ennen ei ois ollu mitään ongelmaa antaa tunteen viedä.

tai

II: joku alkaa olettamaan, että ne pusut nimenomaan aina johtaa johonkin mihin ei liity alushousuja. Pahimmillaan suutelukontaktia on sitten vain seksin yhteydessä. Ikäänku vaihtokauppaa. Eksä harrasti jotain sen tapaista. Sangen vittumaista minusta.

Mutta hei! On mulla vielä lissääki mahollisia kauhuskenaarioita, ei hättää!

Otetaan vaikka semmonen tavan vuoksi suutelu/pussailu/pusuttelu/mikskä sä nyt haluatkaan toimenpidettä kutsua. Semmonen "oon tottunu antamaan pusun ku oon sanonut hyvääyötäkauniitaunianukuhyvin" -ratkaisu. Sitte se pusu vaan tulee sieltä, ehkä melko välinpitämättömästikin, tarkottamatta välttämättä mitään, ja vaikka ei ois ees fiilistä pusuttaa.

Taiiii velvollisuussuukot. Että kun tässä nyt kerran ollaan pariskunta niin kuuluu antaa suukko tietyissä tilanteissa. I mean, edustustilanne, hyvänyönsuukko, mitä näitä nyt on. Mutta ei sitten muuten, huvin vuoksi ja urheilun kannalta. Rakkaudesta, jos sallitte minun käyttää kirosanaa.

Ja sitten... Voihan se kokonaan loppuakin. Itellä otti aikanaan muutaman kuukauden tajuta, että kyllä tässä on loppunu jo paljon muutakin kuin suukot, vaikka parisuhde piti olla. Sillon oli ja on sama lähtä kulkemaan.

Nonni. Sainpa nyt suutelemisen kuulostamaan oikealta murheen kauraryyniltä. Ei se ole, ei sen ainakaan pitäs. Nii että jos sulla on joku tärkeä jota suudella, niin menepä ja tee se nyt. NYT.

23.8.2015

Nonii tervetuloa saatanallinen ahistus ja epävarmuus nyt sitte.

Me on Jiin kans oltu nyt puolisen vuotta yhdessä, kukaan ei varmaan osaa sanoa tarkkaa virallista päivää, mutta anyway. Yleensä mä oon ollu puolen vuoden kohdalla kenen kans tahansa jo kypsä lyömään hanskat tiskiin ja ja pesemään käteni koko hommasta ku suuri osa asioista on menny jo niin rankasti päin helevettiä että oksat taas pois.

Tällä kertaa on menny itse asiassa ihan hämmentävän hyvin ku ei oo vituttanu ees katella toisen paheiden harjottamista (vai oonko muka jaksanu aiemmin enempäänsä videopelejä ja kaljanjuontia?) eikä oo tarvinu ees isommin taistella mistään. Eniten hämmentää ehkä se, että että toinen ei oo kertaakaan suuttunu mulle kunnolla, tai ainakaan ei oo mulle kertonu, jos on. Ärrällä alkavia kirosanoja meillä ei käytetä. Mä tosin oon meistä se, joka enempi lässyttää, Jii ei lähe siihen. Koitettu elää sen kans puolin ja toisin.

No, nyt sitte viime viikon perjantai. En sano, että koko maailma romahti (3 vuotta sitte ois muuten romahtanu) mutta sai särön. Pikku mutka tuli siinä matkaan, ku ensin Jii unohti soittaa mulle, ja sitte unohti että saattasin haluta sisään mökkiinki vielä ja oli laittanu varmuusketjun kiinni. Molemmat yksittäistapauksena ois varmaan selvinny ihan hyvin, mutta tunnin sisään tapahtuneena... No, mitä muuta voi nainen tehä ku romahtaa itkemään rappuun.

Kai nuo voi sen Jaloviinan piikkiin laittaa (vaikka yhä edelleen viina on kyllä maailman paskin tekosyy) mutta minun sydämeen se jätti hirveän epävarmuuden ja pelon. Okei, Jii siis voi hetkellisesti unohtaa että olen olemassa, nice. Mihin se voi pahimmillaan johtaa? Ei sillä, että neuroottinen oisin, mutta vittuko kolme (tai neljä, jos se epävirallinenki nyt lasketaan) edellistä suhdetta on menny vituiksi siinä, ku vastapuoli on käyny sutaseen toista, niin hankala tässä on puhua itelle järkeä... Ja koska olen taipuvainen ylianalysointiin, niin mietin että entäpä jos se onki Jiin alitajunta, joka haluaa jättää mut ulos tästä kuviosta. Vaikka se toki pyysi anteeksi (mikäli "sori" lasketaan...) ja sanoi, että turhaan minä murehdin, kun hän hölmöilee humalassa, niin en minä itelleni mitään voi. Äh.

Luonnollisesti nyt sitte synkkäilen ja oon säikky. Oikeasti pelottaa ihan saatanasti työntää avain tuohon lukkoon ku pelottaa että se ketju on taas kiinni.

Ja kun toinen osapuoli ei harrasta tunteista puhumista vakavalla tasolla, niin mä en nyt sitte tiiä että onko tässä kaikki ookoo vaiko ei. Kai sitä tuon jälkeen tahtos vaan kuulla olevansa tärkeä, ja että mun halutaan pysyvän just tässä. Sisko oli sitä mieltä että kukkapuskan paikka ois, mutta en mä usko että se lopulta auttas. Sain mä pizzan.

Tässä sitte taas joutu miettimään vanhoja aiheita, ja tulin siihen tulokseen että en mä silti jumaliste suostu pelkäämään sitä, että suhteessa toinen on järjetön tunneihminen ja toinen tunteeton järki-ihminen. Mutta pahamieli-tilanteessa se on ehkä vähän hankalaa, ku toinen ei sitte ilmeisesti ymmärrä miten vastapuoli asian käsittelee. Näin mä luulen. Ehkä tää tästä. Toivottavasti. Minä en ois vielä valmis luovuttamaan.

Festivaalihenkilö

Se alkoi kesällä 2011. Niksun työpari perui ja mua kysyttiin mukaan. Se oli mun ensikosketus Jalometallin akkreditointiporttiin. Sillä kertaa homma hoitui kahden naisen voimin, ja mulle "alkuperäisessä" ja rakkaimmassa sijainnissa, Club Teatrialla. Sille vuotta olen muuten ilmeisesti Jiinkin kohdannut siellä, kun oli bändeineen esiintymässä. En mutten tunnusta mittään.

2012 päätin kokeilla siipiäni myös kaikkien janoisten sankarittarena, ja päädyin myymään virvoittavia juomia Qstockiin. Sekin homma vei sydämen, vaikka pari päivää sen jälkeen teinkin henkistä kuolemaa ja vannoin että ei oo mun juttu, vaikka meleko sekopäinen oonki.
 Siitä kului kaks viikkoa ja oli taas aika Jalometallille, jälleen Teatrialla. Niksu oli jo jättänyt laivan, ja mä sain uudet työkaverit. Sillä kertaa meitä tais olla kolme siinä touhuamassa. Se oli myös mulle moraalisesti raskain Jalometalli so far, silloin oli liikaa muuttujia. Onneksi sain silloin todistaa myös erään rakkaustarinan alkua, ja sen jatkoa saa seurata edelleen.

 Kesä 2013 oli pullollaan häppeninkiä ja hämmentäviä tilanteita muutenkin ku festareilla. Mä ja Maika saatiin vähän juteltua, ja siitä seurasi mm. että Maikakin löysi tiensä Qstockin baaritiskin taakse. Aloitekykyisinä typyköinä me taidettiin jo silloin ottaa otsaamme palpa-leima, ja sitä myöten aloitettiin uusi harrastus, tölkki- & pullosukellus.
Taas kului kaks viikkoa, ja seurasi jälleen Jalometalli. Myös henkisesti mielenkiintoinen rykäisy, kun siinä oli se erään rakkaustarinan lopetus heti perään ja tiesin sen olevan tulossa. Tämäkin Jalo pidettiin vielä Teatrialla, mutta yhtäkkiä kolleegoja olikin useita. Ensimmäistä kertaa minun kans akkressa toimi miesvahvuutta!

2014 Qstock oli ehkä hauskin sitä lajia festari, vaikka mitään sen erikoisempaa ei tapahtunutkaan. Olipahan vaan ihana porukka ja homma toimi loistavasti.
 Sen kesän Jaloon sainkin sitten tiimiparikseni Maikan. Valtakuntana edelleen akkrekoppi, mutta sijainti olikin yllättäen Oulu-hallilla, ja bändiakkre oli multa pois. Lippukoppi oli eka kertaa iso ja hieno ja porukkaa kulki edes ja takas. Ehdottomasti toiseksi hulvattomin Jalometalli, meillä kuitenki oli siellä tuolinheilutustanssit, seksivalistus ja kaatosade. Ja King Diamond.

2015 puhalsikin sitten uudet tuulet, kun jo ennen kesäkuun puoliväliä piti singota hoitelemaan lipunmyyntiä kohteeseen Jäälicityrokki, ja varotusaikaa annettiin kaks päivää. Maika joutui kieltäytymään pestistä, joten nappasin lennosta Nupun rannekeorjakseni. Ilmeisesti me tehtiin jotain oikein, kun kaks viikkoa myöhemmin napsahti nakki Tähtiä Koitelissa -tapahtumaan. Joka muuten on ykkössijalla mun kaunein festaripaikka missä oon ollut -listalla.
 Sitten saikin huilata kuukauden festaripylleröinneistä, ennenku tempastiin käyntiin Qstock. Kahdellakin tapaa mieleenpainuva, ensiksi koska lauantaina mun kroppa petti mut ja jouduin lopettamaan kesken, ja toiseksi koska se oli mun viimeinen tätä sorttia. Tokihan se on joka vuosi sitä pari päivää festarin jälkeen, mutta nyt kun puhutaan viikoista, niin melko varmalta näyttää. Pidätän silti oikeuden muutoksiin.
Kesän 2015 kolmas aluevaltaus oli Ysärifestarit, valtakuntana lippukoppi once again ja pienen säätämisen jälkeen tiiminä toimi mun lisäksi Maika ja Nuppu. Nämä oli siitä mahtavat kemut, että pääsi vähän tälläytymään! Pikku takaiskuja tuli, mutta niidenki selvitys on jo loppusuoralla.
 Ja sitten, Jalometalli, kesän viides ja viimeinen festari ja minun viides Jalometalli. Työpisteenä Maikan kans lipunmyynti, eli eka kertaa tein Jalossa muuta kuin akkrea. Mä en voi kuvitella parempaa lopetusta festarikesälle, kuin rakkain festarini, parhaat työkaverit, ihanimmat asiakkaat ja mitä mahtavin tunnelma. Palaute on ollut hyvää, eräs asiakas muisti ihan kukkasin, ylemmät tahot on kiitelleet työpanosta.... Mitä muuta voi toivoa? Vuosi vuodelta parempi olla tuossa tapahtumassa, tavata sen kautta saadut ystävät, tuttavat ja kylänmiehet, saada perinteinen Jalohali... Minä rakastan. 5/5.

Ja jos tätä nyt lukee joku, joka on ollut tekemässä näistä minun festariduuneista ikimuistoisia, niin halaa vähän itseäsi, koska mä en yllä! <3

Tästä ois tullu hirveä kuvaripuli jos oisin ympänny kuvat sekaan, niin vestivaaliseikkailukuvat löytyy täältä suunnilleen kronologisessa järjestyksessä. Ja tästä pääsee lukemaan lisää mun ajatuksia joistain festareista.

Ystävyyksien hautuumaalla

Jii on ollu reilun viikon pois, ja mulla on vissiin ollu aikaa ajatella, ku nyt muka irtoaa tekstiä koska tuntuu yksinäiseltä.

Sitä on taas miettiny ystäviä ja kavereita, ja ystäviä, joista on tullut ensin kavereita, ja sitten lähes tuntemattomia...

Yhtä ihmissuhdettahan mä oon pyöritelly mielessäni jo pitkään. Joskus mulla oli ystävä, jonka kans pystyin puhumaan ihan kaikesta, mihin vuorokauden aikaan tahansa, joka kertoi mulle suoraan jos tein typeriä valintoja ja rakasti mua kaikkine vikoineni.
Enkä sitte tiiä mitä tapahtui. Yhtäkkiä se lakkasi pitämästä yhteyttä. Mä koitin ehdottaa yhteistä tekemistä, aina oli kiire. Sitten kysyin, että oonko kenties tehny jotain kurjaa tietämättäni. En kuulemma ollu, ja nähä pitäis. No ei paljo olla nähty. Mä näen tätä ihmistä joko sattumalta, tai etsimällä hänet käsiini. Aina on kyllä ollut kiva nähdä, mutta oon jo kyllästynyt siihen, että aina kun jotain ehdotan, niin on kiire ja "ei oikein ehdi nähdä ketään". En tiiä onko hän sitten unohtanut meidän olevan facebook-kavereita, ja mun kyllä näkevän, että muiden kans joutaa viettämään aikaa. Voi toki olla, että tarkotus on tahallaan aiheuttaa pahaa mieltä, mutta en mä haluais uskoa siihenkään. Kuitenki oon aina pitäny häntä naisena, joka sanoo suoraan. Ehkä erehdyin.

Ja nyt sitten ilmeni vähän samanlainen tilanne, joka tosin ei oo jatkunu niin pitkään, mutta suhteen luonteesta johtuen on jo tällaisenaan tarpeeksi ikävä. Rupes jotenki tuntumaan, että mua ajoittain kusetetaan ihan täysiä. Sovitut näkemiset peruuntuu, mutta taas kerran muille riittää aikaa. Emminä tiiä kuvittelenko, typykkä tuntuu muutenki olevan etäinen, mitä tuota turhaan viesteihin vastailemaan. Välillä kaikki tuntuu olevan ihan hyvin, ja sitten äkkiä tuuli taas kääntyy. Ahistaa. Ja ku mikään kuulemma ei oo vikana.

Ja sitten ois vielä yks, jonka kans aikanaan oltu melko tiiviissä porukassa. Hän hiljeni jo aikoja sitten, mutta toiselle samassa sakissa kulkeneelle hän kertoi, että on nykyään eri kaverit, ja rivien välistä oli luettavissa, että ne on paremmat kaverit sitten ne. Joten kai se on nähtävä, että koskee myös minua, kun mitään ei oo kuulunu. Antaapa sitten olla.

Onneksi kuitenki välillä elämään putkahtelee uusiakin ihmisiä joiden kans synkkaa, vanhoista tutuista tulee pikkuhiljaa kavereita, ehkä ystäviä, ja sitten on ne ystävät, jotka pysyy niinku purkka tukassa eikä ees kuvittele lähtevänsä mihinkään. You know who you are, I love you.

<3

Parempi rakkaustarina ku se edellinen.

Onpa jotenki taas hankala kirjottaa yhtään mistään. Ehdolla ois ystäväjuttuja, rakkaustarinaa, epävarmuuskertomusta, seksiä, onnellisuuspostausta ja vaikka keittokirjaa, vaan en mä saa oikein mistään nyt otetta. Joten lienee loogisinta valittaa siitä.

Kai mä tiedän syynkin tähän onnettomaan tahtiini nykyään. Kolmelta Aamuyöllä kuitenkin alkoi terapiana, ja terapian tarve on nykyään katoavan vähäistä. As simple as that. Että pitäs varmaan joko keksiä uutta suuntaa tälleki, tyytyä postaamaan kerran puoleen vuoteen, tai ragequitata. Emminätiiä!
En tiiä mitä haluan tehä...

Mennään sitte vaikka rakkaustarinalla nyt, se kuitenkin on melko tärkeä tarina.

Tuossa reilu kuukausi takaperin eräänä perjantaina olin irkkubaarissa ikäänkuin kolmantena pyöränä Nupun ja Insinöörin treffeillä. Tietoisesti, ihan normaalia meidän piireissä btw. Olihan lystiä, herätettiin melkosesti pahennusta ja vittuiltiin (okei, Nuppu vittuili...) yhdelle mun entiselle Tinder-sulholle ja so on, mutta kyllä siinä jossain vaiheessa alkoi tuntemaan ittensä vähän ulkopuoliseksi kuhertelua katellessa. Niinpä näin someaikaan mä otin puhelimen kauniiseen käteen. Tinderissä oli tullut viestiä eräältä, jonka kans olin jo muutamia päiviä melko tiiviisti tutustellut. Vastasin toki ja kerroin ohimennen tilanteen, jossa olin. Vastalahjaksi sain kutsun kahville, mutta koska en juo kahvia yömyöhällä ja pullaakaan ei luvattu, niin en tarttunut tarjoukseen. Mutta koska oon hirveän kiva ja semikohtelias, niin vastasin jotakuinki "tuu ite tänne", en nyt muista tarkasti. Ei kai siinä sitte, mösjöö oli helppo ylipuhuttava, ja lupasi saapua. Ja se saapui.

Minä en ala valehtelemaan, että oisin ihan kättelyssä ollut myytyä tyttöä, mutta kovasti kiinnostunut. Nuppu ja Insinöörikin oli vähän epäilevällä kannalla siinä, vaan ei siinä lopulta kauan mennyt, että mä aloin havaitsemaan enenevässä määrin perhosia. Silmistä ei kyllä baarivalaistuksessa oikein saattanut mitään tuumata. Paitsi että ne on päässä ja niitä on kaks.

Ja sitte tuli valomerkki. Olin jo täysiä lähdössä Nupun ja Insinöörin kans taksitolpalle ja kotiin, vaan mister ehdotti, että jos nyt kuitenki lähtisin hänen luo, ihan noin ilman mitään taka-ajatuksia. Se tuntui hyvältä ajatukselta, myönnän.

Perillä kohteessa juteltiin niitä ja näitä, ja sitten tuli kysymys, notta uskallanko samaan sänkyyn nukkumaan. Mä kun olen melko rohkea, ja tähän asti oli jo tultu, niin mitä tuota kursailemaan. Valot pois ja keskustelu jatkui. Sitte mulla iski semmonen VALOT PÄÄLLE TÄLLÄ SEKUNNILLA, UNOHIN TARKISTAA JOTAIN! -hepuli. Herra oli tehnyt kotiläksynsä, eli lukenut tätä nimenomaista blogia, ja tajusi heti mikä vaivasi. Valot siis päälle ja minä sain suorittaa tärkeän toimenpiteen, eli silmiin katsomisen niinkuin minä sen koen. Jep, just sitä mitä pitääkin olla! Ja jossain näillä tienoilla taisin myös rekisteröidä, että tää kainalopaikka on jotaki, mihin mielelläni palaisin.

Lauantaina kissa-allergia ajoi mut kotiin kesken hyvän leffanpällistelyn. Viestit toki kulki, ja sunnuntaina mut noudettiin lähes kotiovelta jatkamaan leffailua. Jostain sieltä kai se ajatus sitten lähti, sille päivää muistaakseni käytiin jokin seuraavan tyyppinen keskustelu:

Jii: "Voit sä jäädä yöksikin jos haluat."
Minä: "En oo varautunu oikein yökyläilyyn. Ja kyllä minusta alkas haiskahtamaan melko vakavalta, jos täältä lähtisin töihin."
Jii: "Haittaisko se?"

Ja vakavaksihan se meni. Heti seuraavalla viikolla.  Ja hupsista saatana, meni taas päiviä ja homma sai nimenki, eli tuli todettua, että eiköhän tämä kaikki seurustelun tunnusmerkit ala täyttämään. Tinderit poistoon, omaani en ollut avannutkaan sitten irkkua seuranneen lauantain. Tilanne muuttui myös facebook-vakavaksi, eli se on vakavaa. En valita :)

Että semmosta tänne tällä hetkellä, oon ollu meleko hattarana. Ja aattelin olla edelleen.