Lempijuttuja

 Joskus VVL-aikoina tehtiin Riikan kans tämmönen lempijuttukysely. Nyt on vuorossa päivitetty versio.

Lempiruoka: Aika monia. Ehkä tällä hetkellä mun omatekemä kana-pekonikastike.

Lempijuoma: Alkoholittomista Coca-Cola, se ei oo yllätys. Alkoholillisista sitten mun kestorakkaus Antiryssä, ja Pople Shot.

Lempinamuset: Lauantaipussin mustat autot. Ja jugurtticashewpähkinät.

Lempivaate: Mun seilorimekko, vaikka en olekaan tässä kesän jälkeen kauhiana sitä pitäny.

Lempituoksu: Escadan Pacific Paradise, joka valitettavasti aiheuttaa mulle päänsärkyä. Tietyt miestentuoksut on miellyttäviä, samoin hyasintti.

Lempipaikka: Yhä vaan tietyllä tapaa Mesta, vaikka en olekaan siellä hetkeen naamaani näyttäny. Mennään nyt niin lässyllä, että Niken kainalo.

Lempiesine: Puhelin ja hiusharja. Molemmat on mulle oikean käden luonnollisia jatkeita. Meinasin olla hukassa tuossa Jalon aikaan ku kadotin hetkellisesti harjani. 

Lempiväri: Musta aina vain. Nykyään myös sininen ja punainen suuressa määrin.

Lempibiisi: 

Lempisana/sanonta: Edelleen tähän vois tulla aika paljon kaikenlaisia rumia sanoja. Mä käytän niitä ihan liikaa. Varmaan silti viljelen aika paljon "voi veljet ja veljenpojat" -tyyppistä ratkasua.

Lempibändi: Deathstars, Sonata ja Amaranthe.

Lempieläin: Vastaan koira. Ja siile!

Lempimusiikkivideo: Cyanide on aina vain ihana <3

Lempisarja: Pretty Little Liars!  (ihan ku paljo muuta kattosinkaan.)

Lempikukka: Neilikat.

Lempijäätelö: Suklaa ja mango-meloni.

Lempikoru: Alchemyn Empress Eugenia -kaulakoru, jonka sain Nikeltä ja pieni hopeasydän jonka Vesa jätti mulle jääkaappiinsa.

Lempivuodenaika: Kaikissa on puolensa ja vikansa, mutta kesä ja alkusyksy on omat suosikit.

Lempikirja: Terry Pratchett & Neil Gaiman: Hyviä Enteitä ja Margaret Mitchell: Tuulen Viemää. (tästä tuli mieleen, että haluaako joku tietää mitä mä muuten luen? Pitäskö tehdä kirjojensuosittelupostaus?)

Lempileffa: No se Tuulen Viemää. Mihin siitä pääsisin. On muitakin useita katselukertoja kestäviä leffoja, mutta ei mikään yllä tähän.

Lempiharrastus: Kirjottaminen, vaikka en nykyään saakaan enää mitään aikaan.

Lempimeikki: Jo VVL:ssa sanoin, että jos ei oo ripsiväriä, niin on ihan sama olla meikkaamatta ollenkaan. Mä rakastan suuria ripsiväriharjoja, ja tässä on mun suosikki jo muutaman vuoden ajalta.

Lempijulkkis: Kyllä se on tälläkin kertaa Skinny Disco, vaikka oonki jo selättäny mun obsession :D

Lempiääni: Nyt mennee taas imeläksi, mutta ehdottomasti Niken nauru, johon ihastuin jo ennenku olin nähny koko miestä.

Lempifiktiohahmo: Stitch <3

Lempipeli: Trivial Pursuit ilman kahta puhetta.

Lempihedelmä: Vesimeloni.

Mä en haasta ketään tätä tekemään, mutta ois kiva nähdä tämä muillakin. Tehkää jos jaksatte!

Nii joo ja oli mulla oikeasti asiaakin. Riikka suunnittelee jotain megalomaanista arvontaa blogissaan, mutta sitä ennen pitäs saada sinne vähän lisää elämää, ku en minäkään kaikkeen jouda kommentoimaan. Näitä lakkahuuruja pystyy seurailemaan myös facebookissa. Menkääpä jommankumman, tai vaikka molempien linkkien kautta, osottakaa kiinnostuksenne ja auttakaa kynsibloggaajaa hädässä. Kiitos ja kumarrus.

Kamikazekylästelijät.

Tiiättehän niitä ihmisiä, jotka voi olla ihan todella herttaisia ja hyvää seuraa puhelimessa tai kaupungilla kahvittelemassa tai shoppailemassa tai yökerhoseurana tai omassa kodissaan ja luultavasti ovat kilttejä äidilleen? Mutta joita ei mitenkään päin halua kylään omaan mökkiinsä. Syitähän löytyy. En takaa, etten ite ois syyllistyny joihinkin kohtiin joskus, mutta kyllä te tiedätte mitä mä tarkotan.

1) Kun mikään ei ole pyhää. Vieras selailee sun postit, tutkii ohimennen vessan kaapit, kaivelee roskiksesta positiivisen raskaustestin, nuuskii läpi seinäkalenterin merkintöineen, nappaa käsiinsä jokaisen huomaamansa muistilapun, käy tsekkaamassa vaatekaapin uutuudet ja käynnistelee sun koneen käydäkseen facebookissa ja vilkasee samalla "vahingossa" muutaman uusimman kuvatiedoston. Menepä huomauttamaan asiasta, niin joko a) saat viattomia katseita ja "enhän mä sellaista tekis, en mä ole utelias" -selityksiä tai b) anteeksipyynnön, josta huolimatta sama meno jatkuu seuraavalla vierailulla.

2) Vieraat, jotka tulee ruoka-aikaan. Kyllä mä pidän itseäni kohtalaisen vieraanvaraisena, ja jopa mielelläni pistän pöydän koreaksi, jos ihan ruualle on vieraita tulossa, mutta jos sama naama alkaa ilmaantumaan mun tupaan joka toinen päivä ruoka-aikaan "sattumalta" (ja tietysti silmät kiiluen ja kuola valuen "kylläpäs tuoksuu hyvälle, tulee itelleki nälkä" -tyyliin vihjailee, että tarjoa sitä ruokaa...), niin kyllä mua alkaa jo vähän nyppimään. Eri asia tosiaan on, jos on ihan syömään kutsuttu. Lisäboostia tän lajin tympäsyyn antaa se, jos tää vieras ei vaivaudu ees kantamaan lautastaan tiskipöydälle syötyään. Huuhteleminen ois toki jo ihan liikaa vaadittu. Tähän sisältynee myös se, että sulla on kulhollinen namusia tai jotain naksuja, ja sitten yhtäkkiä sulla ei olekaan, kun joku rohmupossu on käynyt vierailulla.

3) Kun ei lähdetä kulumallakaan. Kyläily ja yökyläily on kaks eri asiaa, jälkimmäisestä yleensä sovitaan etukäteen... Ei mua yksin asuessa kovin haittaa, jos on myöhäsiäki vieraita, varsinkaan jos ei itellä oo aamulla pakollista menoa, mutta joku roti. Samoin jos torpassa asuu useampi, ja yhdelläkään on se aamuherätys, niin kyllä siinä pitäs tajuta laittautua tiehensä ennen puoltayötä ja ihan ilman sanomista. Jotku ei vaan tajua muita kuin suoria "tuossa on ovi, käytä sitä" -tyyppisiä komentoja, aivan turha niille on vihjailla, että ois väsy, suihkuun pitäs joutaa ja ei oikein jaksa olla seurallinen. Ja se suora komento tietysti otetaan henkilökohtaisena loukkauksena, vaikka mikään vähempi ei ole saanut vierasta keräämään luitaan ja poistumaan.

4) "Voisitko sä...?" eli ne, jotka on aina jotain vailla. Ei taaskaan satunnaiset saunanlämmitys- tai hiustenkampauspyynnöt vie vararikkoon, mutta sitten kun alkaa näyttämään, että joku käy usein kylässä hyödyn takia, eikä siksi että viihtyy minun seurassa, niin yllättäen alkaa roihahtelemaan useita aareja mäntymehtää. En välitä, että mun luona käydään siksi, että satun asumaan näppärällä paikalla, tai koska oon hyvä hieroja.

5) Sotkut. Sekä mun että muiden. Alkukesästä kirjotinki aiheesta. Mun sotkut on mun sotkut, niistä ei tarvi kenenkään huomautella, kiitos vaan. Jos ei kelpaa, niin on hyvä ja poistuu, as simple as that. Ja mun vieraiden ei tarvi mun kämpässä sotkea. Roskat voi viedä roskiin, en oo koskaan asunu semmosessa kartanossa, että roskikselle ois ylivoimasen pitkä matka. Yks mikä saa mut myös kiehumaan, on vessanpönttö. Jumaliste, siinä on kansi ihan syystä. Ja minun kotona se laitetaan kiinni, hygieniasyistä. Piste.

6) Koiratalous ja siellä käyttäytyminen vieraana. Pätee varmaan lapsitalouksiin myös, minä en tiiä ku ei oo kokemusta. Ja luultavasti muihinkin lemmikkeihin. Lähtökohtana se, että koira (tai lapsi tai kissa tai fretti tai kirahvi tai yksisarvinen) asuu mun kodissa, vieras ei. Niinpä on täysin invalidia valittaa esim. koirankarvoista vaatteissa, koirasta sohvalla/sängyssä/vaatekomerossa/younameit (mun kirahvi saa nukkua sohvalla jos se tahtoo, mun mökki, mun sohva, mun kirahvi, mun säännöt), tai nuuskimassa ja tutustumassa ulkovaatteisiin tai käsilaukkuun, jos niitä ei osaa plaseerata turvalliseen paikkaan. Eläimillä ja lapsilla kun on tapana olla uteliaita. Mä en myöskään halua kuunnella lemmikkini komentelua ja/tai nimittelyä vierailta, eiköhän se ole tarvittaessa minun homma hoitaa.

Mä nyt tässä kirjottamisen aikana nimesin nämä kamikazevieraiksi, koska mun silmissä edellämainituilla käytösmalleilla ei parhaassakaan tapauksessa muuta kuin kerjää verta nenästään. Yleensä pahempaa.

Minkälaiset vieraat ei ole tervetulleita sun tupaan? Tai ovat vikkelästi tervemenneitä? Millainen käytös vieraalta saa sut kiukustumaan?

(Suuret kiitokset facebookissa kysymykseen vastanneille, vaikka ihan jokaista kommenteissa mainittua epäkohtaa en saanutkaan tähän ängettyä.)

Korvienvälioloja.

Pitkästä aikaa terveisiä mtt:sta. Viime käynnillä saatiin kaiveltua esille se fakta, että kakssuuntanen mielialahäiriö on mun osalta mennyttä. Vuosi sitten todistettiin, että ei ole sitä epävakaata persoonallisuushäiriötäkään. Mutta en mä oikeen usko siihenkään, että olisin aivan ehjä. Omasta mielestäni murenen liian helposti ollakseni vain ihan tavallinen ihminen. Mä oon ehkä liian alakuloinen. Paljaalla silmällä nähtäviä masennuksen riekaleita roikkuu nurkissa, vaikka just nyt onkin parempi kausi menossa.

Monenlaisia rasti ruutuun -tyypin tehtäviähän siellä on tullut tehtyä, ja ku tarkemmin ajattelee, niin tulokset ei sinänsä yllätä. Niitä ei oo vaan halunnut tai uskaltanut myöntää itelleen. For example, mun riittämättömyydentunteet. Seikkailupäiväkirjassa mainitsin, että tuntuu kuin jokaista mun kohtaamaa ihmistä varten jonku minussa pitäs muuttua, että kelpaisin. Ei kukaan sitä ääneen sano, mutta mä huomaan sen rivien välistä. Tai luulen huomaavani, sekin mahdollisuus on otettava huomioon. Tokihan mä haluaisin, että itsetunto ois ojennuksessa ja hipois taivaita, mutta minkä teet, kun ne epäilykset on olemassa takaraivossa. Kun ite on ulkonäöltään varsin tavallinen nainen, eikä maailman kaunein, ja vieläpä varusteltu kohtalaisen särkyvällä itsetunnolla, niin ei ole helppoa kuunnella kehuja tietynlaisista missimallitypyköistä. Väistämättä sellainen tuo pintaan ajatuksen "miksi se kiinnostuisi minusta?"

Yksinjäämisen pelkokaan ei tullut niissä testeissä yllätyksenä. Se kuitenki on asia, joka pelkkänä ohimenevänä ajatuksena tekee solmun sydämen tienoille, ja jos oikein pysähtyy vatvomaan asiaa, niin kyllä sillä paniikkikohtauksen saa aikaan. Pääsyy siihen, miksen yleensä ottaen tahdo sitä ajatella... Olkoonki asia, jota pelkään enemmän ku mitään. Koskaan.

Mun ulkopuolisuuden tunteistakin oon maininnut tässä blogissa aiemmin, ja usein. Nyt on taas ajankohtasempia nekin olot. Oon huomannut, että sen jälkeen kun aloin seurustelemaan, niin ei oo liiemmin kuulunut joistain sellaisista, joita olen pitänyt ystävinä. Samalla tavalla kuin viime keväänä, mä oon nyt joutunut arvioimaan uudestaan, ketkä on ystäviä ja ketkä ei. Mä kyllä tiedän, että olen suuren osan ajastani 75 kilometrin päässä Oulusta, mutta se ei tarkota että haluaisin eristyä kaikista. Melko harvassa on ne, jotka pitää yhteyttä ja vastaa yhteydenpitoon. Tekee minut hieman surulliseksi. Okei, paljon. Muutama nimeltämainitsematon henkilö mun menneisyydessä on aiheuttanut sen, että mä en jaksa yrittää loputtomiin. Olen pahoillani. (Onneksi kuitenki on niitä ihmisiä, joista ei edes tarvi kuulua, ja tiedän silti, että ne ei ole kadonneet mihinkään.)

Pötköttelin sohvalla ku luonnostelin tätä. Pyörittelin välillä puhelinta ja -ylläri- ei ole ketään kelle soittaa. Mä en halua (taaskaan) kipata kaikkea tätä kenenkään yksittäisen ihmisen niskaan, ei mulla ole oikeutta sellaiseen. Siks mä kirjotan blogia.

Yö kerrostalossa.

Se on oikiasti aika kamalaa huomata, että on muuttunut lähemmäksi ihmistä, joka hermostuu niistä ns. normaaleista elämisen äänistä, joita on tietyllä tapaa aina puolustanut. Onneksi en ihan täysin vielä ole sellainen, mutta ei kauas nakkaa. I mean, vihaan ihmisiä, jotka valittaa, että kerrostalossa herää siihen, kun joku vetää vessan. Ite en oo koskaan mokomaan heränny kyllä... Samoin mua ei liikuta, jos naapuri käy yöllä pikaseen suihkussa, pakkohan se on ihmisen joskus peseytyä. Tuommoset + jotku satunnaiset kolaukset on mun mittakaavassa niitä normaaleja elämisen ääniä.

Jostain syystähän yöllä kaikki äänet tuntuu kuuluvan voimakkaammin, tiiä sitte johtuuko siitä, että ulkona on vähemmän hälyä. Hiljainen ympäristö tekee mulle ainakin sen, että pyrin iteki minimoimaan tuottamani äänet. Kati esimerkiksi tietää, että yöaikaan hiiviskely on mun bravuurinumero... Ei muuten ole eräällä mun yläkerran naapurilla. Oli puoliyö ku luonnostelin tätä, ja mökki tärisi ku yläkerrassa kuulosti olevan rykmentin marssiharjotukset. -ttu lepo vaan, meikäki ois halunnu. Lepoa siis. Valitettavasti nuo jytinät ei kuuluneet rappuun, niin en saanu paikallistettua että mistä tuvasta ne kuului. Asuntojen väliseinät ja muut sen sijaan on aaltopahvia, että varmasti kuuluu asunnosta toiseen.

Sitten tää peruskuvio, torppa puolillaan väkeä hiljaisuuden aikana = no win. Miks jotku ei vaan tajua? Qstockin aikaan palailin töistä, oisko ollu kolmen pintaan yöllä, kun yläkerrassa oli asunto puolillaan pilottitakkikarjalalippiswunderbaum -sankareita. Kävin huomauttamassa että mä oisin kypsä unelle 12 tunnin työpäivän jälkeen, niin asunnon haltija oli "mä yritän hiljentää nämä". VÄÄRIN! Sä et yritä, vaan sä tasan hiljennät. Tyhjentämällä sen mökin, jos ei muu auta. Jos kukaan ei ennen mua sille iltaa ollu asiasta sanonu, nii johan siinä oli 5 tuntia ekstra-aikaa metelöidä. Luulis piisaavan.

Aina yhtä legendaarinen musiikin soittelu nappulat kaakossa. Aikanaan keskustassa kävin naapurille 01-02 aikaan sanomassa, että kuuluu muuten nuo sun (paskat) suomiräpit aika turhan selvästi mun mökkiin. Neitokaisen argumentti oli "kuuluu sunkin asunnosta yöllä ääniä!" En nyt muista vertasiko suihkussa vai vessassa käyntiin, mutta kuitenkin. Harvoissa vesikalusteissa on äänenvoimakkuuden säädin. Sangen useissa biisivehkeissä mun tietojen mukaan on. Usein jopa kaukosäätimellä toimiva, ei tarvis ees persettään nostaa. Tässä ihan lähimenneisyydessä kierroslukuja nosti naapuri, joka kuulosti imuroivan, noin puolen yön aikaan. Sitte selvis, että ei se imuroinu. Se kuunteli dubsteppiä. Yhtä lailla ansaitsis tulla kivitetyksi molemmissa tapauksissa.

En mä tiiä oonko itekään kerrostalonaapurina niin paskanhäävi, mutta ei ainakaan oo syksyn 2009 jälkeen käyny kukaan mun ovella valittamassa. Enkä mä itekään heti syöksy kenenkään ovelle, jos kello on viis yli kymmenen ja kuuluu yks naraus. Vaatii melko jatkuvaa elämöintiä, että mut saa ovesta ulos ja rappuun metästämään asuntoa, josta meteli kuuluu. 22-23 välillä mut saa oikeastaan liikkelle vaan, jos todella häiritsevä meteli on jatkunut jo useita tunteja ennen hiljasuuden alkua. Joku raja se on munki sietokyvyllä. Kai sitä on tulossa vanhaksi.

On muutama muu asia vielä, jotka nostaa mun kierroslukuja öisin, ku haluaisin olla rauhassa.
a) yläkerran naapurit, jotka hiissaa huonekaluja pitkin lattiaa. Miten voi olla niin hankala nostaa tuolia? Ainakaan en haluais uskoa, että kyse on sohvista ja kirjahyllyistä kahdelta yöllä. Vähintään kerran viikossa.
b) telkkaria huudattavat naapurit. Lähes yhtä raivostuttavaa kuin musiikki, mutta ilman bassoja.
c) rapussa ramppaaminen ja ovien paiskominen. Pari mun naapuria harrastaa sitäkin ajoittain. Ei edelleenkään se yks kolaus mitään, mutta jumalauta jos niitä ryskätään viiden minuutin välein.

Yks vinkeä poikkeus naapurista kuuluviin ääniin on olemassa. Jollain naapurilla nimittäin on joko trampoliini, tai sänky jossa on todella huonot jouset... Se saa mut vain ja ainoastaan hihittelemään.
 
Ja mitäs naapurin tarvii tehdä saadakseen sun sapen kiehumaan puolenyön jälkeen?

Serious boredom.

Tein tän viimeks vajaa vuosi sitten, ja koska mä en taas tiiä mistä kirjottaa, niin tehhäänpä taas, eri henkilöistä. Saapahan täytettä tähän blogiin :D

I: tyttö (Marika)

Milloin olet viimeksi halannut häntä? - On tuosta taas jonku aikaa, mutta kylläpä tässä on ollu tapana halata aina ku näkee.
Oletko nähnyt hänet tänään? - En, valitettavasti. On ikävä.
Millon viimeksi huusit hänelle? - Jos ei lasketa sitä, että saatoin huudella Qstockissa, nii siitäpä on aikaa useita vuosia.
Oletteko olleet saunassa yhdessä? -Ollaan joo.
Oletteko olleet leikkipuistossa yhdessä? -Mää en muuten muista.
Oletko käynyt jossain huvipuistossa hänen kanssaan? -Suomen Tivolissa ollaan käyty.
Oletko vihannut häntä joskus? - Olen.
Oletko ostanut hänelle joululahjan? -Olen! Mutta yhtään en oo antanu!
Oletko itkenyt hänen takiaan?- Aika monesti...
Oletko itkenyt niin että hän näkee? - No sitäki.
Onko hän sinulle todella tärkeä? -NIIIIIIN turha kysymys. On. Ihan helvetin.
Pidätkö hänestä? - Enemmän.
Rakastatko häntä? - Vieläkin enemmän.
Onko hän komea/kaunis? - Helvetin komia... eiku? Kaunis tyttö <3
Pukeutuuko hän huonosti? - Mun ois aika invalidia mennä sanomaan tässä mitään negatiivista, koska me kuitenki näytetään vielä tänäki päivänä siltä, että asutaan samalla vaatekaapilla.
Onko hänellä hyvä musiikkimaku? - Siitä Cheekistä me voidaan olla montaa mieltä.
Oletteko kokeneet paljon yhdessä? - No kai niinki vois sanoa...
Juoko hän paljon? - Ei minun tietääkseni. Epäonnistunut alkoholisti edelleen.
Onko hänellä ärsyttävä isä? - Enpä oo niin paljoa hänen seurassaan hengannut, että menisin sanomaan.
Tiedätkö mitä hän tekee juuri nyt? - Varmaan hengittää, saattaa olla myös töissä. En mee sanomaan varmaksi.

II: poika. (Nikke)

Milloin olet viimeksi halannut häntä? - Tännään. Meillä halaillaan ja lässytetään aikalailla päivittäin.
Oletko nähnyt hänet tänään? - Tarvi ku kääntää päätä vähän vasemmalle niin näkyy ^_^
Millon viimeksi huusit hänelle? - Ei oo kauhiana tarvinnu huutaa. Uskoo vähemmälläki ;)
Oletteko olleet saunassa yhdessä? - Pari kertaa.
Oletteko olleet leikkipuistossa yhdessä? - Joo... Kokkolan Venetsialaisissa.
Oletko käynyt jossain huvipuistossa hänen kanssaan? - Juu ei kyllä.
Oletko vihannut häntä joskus? - En koskaan.
Oletko ostanut hänelle joululahjan? -  Olen. Mutta en oo antanu yhtään. Vielä.
Oletko itkenyt hänen takiaan? - Yep. Se meni ohi onneksi.
Oletko itkenyt niin että hän näkee? - Sitäkin on päässyt tapahtumaan.
Onko hän sinulle todella tärkeä? - Tärkein miespuolinen olento <3
Pidätkö hänestä? - Enemmän.
Rakastatko häntä? - Suoraan sanottuna ihan saatanasti.
Onko hän komea/kaunis? - Mää en sanos että komea. Helvetin hyvännäkönen. Mennään sillä.
Pukeutuuko hän huonosti? -Ihan hyvinhän tuolla on vaatteet päällä :3
Onko hänellä hyvä musiikkimaku? - Tästäki voitas keskustella, suurta osaa pystyn ainaki sietämään.
Oletteko kokeneet paljon yhdessä? - Ei vielä mahottomasti, toivottavasti vielä paljon enemmän <3
Juoko hän paljon? - Jostain mysteerisyystä ei oo kauhiana näkyny päissään, kaikista kauhutarinoista huolimatta.
Onko hänellä ärsyttävä isä? -Yhen viikonlopun perusteella en voi sanua ku että EI.
Tiedätkö mitä hän tekee juuri nyt? - Köllii mun sängyllä ja haluaa huomiota <3

Ajatuksia tuuliajolla IX

Mihin aika on taas mennyt?
Musta tuntuu, että ihan vasta suunnittelin sitä sadatta postausta ja nyt lähestytään hyvää vauhtia kahtasataa. Mitäs helvettiä se tämä tämmönen on, tässä on kyllä ajan rakenne muuttunut... Jos jollaki on erinomaisia ideoita miten juhlistaa kahtasataa, niin on hyvä ja kertoo.

Elokuun puolivälistä asti mä olen miettinyt, että paljonko on sopivaa kirjottaa tuoreesta parisuhteestaan. Eli siis suomeksi lässyttää ihan mahottomasti. Nimittäin sinä aikana, kun mulla on ollut facebook- ja blogger-tilit, niin en oo varsinaisesti alottanu uutta parisuhdetta ennen tätä, ainakaan avoimesti. Ja nyt kun olen, niin se täyttää mun koko maailman. Mä vain tahtosin kaikkien tietävän, kuinka iljettävän onnellinen mä olen. Kuinka Niken läsnäolo valaisee mun päivät. Kuinka suloisesti sen käsi sopiikaan mun käteen, kuinka se unissaanki puristaa mun käden omaansa. Kuinka turvalliseksi mä tunnen oloni, kun se nappaa mut kainaloon. Kuinka sen silmät hymyilee, kun se katsoo muhun. Siitä, miten hyvältä tuntuu aiemman epävarmuuden jälkeen se, että toinen ei tahdo mun olevan salaisuus. Vieläki on vähän semmonen halolla lyöty olo, että onko tämä todellistakaan. Mitä niin hienoa mä olen muka tehnyt, että ansaitsen olla onnellinen?

En mä tietenkään ois minä, eikä tää blogi se mitä tää on, jos en haluais kirjottaa myös jostain, mikä stressaa mua, ja ehkä jopa hieman turhaan. Mä en ole jotenki koskaan osannu ajatella, että oisin joskus parisuhteessa miehen kans, joka on eronnut. Siis oikeasti eronnut avioliitosta. Enkä mä edes tiedä, miks se on mulle muka niin iso asia. En mä todellakaan usko, että sen takia kaatus koko parisuhde, mutta ajoittain se tekee semmosen häiriöpiikin. Enempi mua kai tympäsee se, että annan asian häiritä, ku ite asia.

Mä olen pääpiirteittäin onnellinen, mutta syksy saa mut kuitenki alakuloiseksi. Tiiä sitten, vaivaisko jotku ajatukset esim. alkukesästä yhtä paljon kuin nyt. Nikke sanoi tuossa, että hänestä ei ikinä taida olla oululaiseksi. Mulla puolestani on kaikki Oulussa tai vähintäänki naapurikunnissa. Jonka lisäksi mä olen sydämeltäni ja sielultani citytyttö, 1987-2003 jätti muhun semmosen allergian tietyntyyppisiä epäkaupunkeja kohtaan. Musta puolestani ei ole semmoseen. Ja se nyt vaivaa mua hieman.

Täällä Oulussa mulla on ystäviä, paikkoja minne mennä. Puhelimella tavottaa ja bussit kulkee. Olohuoneen ovet on avoinna viitenä iltana viikossa. Ja tällä hetkellä myös mun parisuhteeni on täällä. Sitten kun siirrytään maalaiskartanoon, niin tietysti parisuhde on ja pysyy. Vaan siinäpä se onkin. Siinä kaikki. En minä sitä, ettenkö Niken kans haluais olla, ja ettenkö hänen seurasta nauttisi, en minä sitä. En todellakaan. Mutta muuten mä olen siellä aivan todella yksinäinen. Sosiaalinen hylkiö. Ulkopuolinen. Mulla ei ole siellä muuta ku Nikke. Sanottasko, että en tunne itseäni kauhean tervetulleeksi siihen kylään. Masentaa se, että on ihmisiä joilla on liian vähän tekemistä omasta puolestaan ja liikaa aikaa juoruta asioista, jotka ei niille mitenkään päin kuulu ja joista ne ei mitään tiedä. Ihmisillä, jotka ei ole mua koskaan tavanneet.

Eksiä, nykysiä, eksien nykysiä ja nykysten eksiä, mitä näitä nyt onkaan.

Mä oon tässä lähimenneisyydessä joutunut noitumaan aika monen eksän (tai jonku senlaisen) olemassaoloa. Ehkä myös jonkun muun nykysen tai tulevan eksän, mistä näistä tietää. Meinaan, olin hyvän tovin sitä mieltä, että eksät vaikuttaa nykyhetkeen ihan tarpeettoman paljon ja hiljaa mielessäni (...) kiukuttelin siitä. Sitte piti ihan pysähtyä miettimään. Ja nauramaan hieman. Siis tottakai ne vaikuttaa! Vaikka eivät oiskaan fyysisesti läsnä, tai jatkuvasti äänessä tai mitään sellasta. Vaikka oisivat unohdettuja ja haudattuja. Mää nimittäin kyllä väitän, että joka ikinen ihminen, ketä mä oon rakastanut ja joka on ollu mulle tärkeä ja jonka oon päästänyt lähelle, on osaltaan muovannut mua ihmisenä. Yhtälailla ystävät, mutta nyt puhe on niistä eksistä.

Joku on opettanut arvostamaan itseä, joku on opettanut varovaisuutta. Joltain jäi taito rakastaa sellaista, mitä ei itse edes arvaisi, joku jätti suunnattoman epävarmuuden ja pelon. Joku on jättänyt täysin tyhjän päälle, toinen pysyy tukena vielä vuosia sen jälkeen, kun rakkaus on loppunut. Yks vei mennessään kaiken luottamuksen vastakkaiseen sukupuoleen, toinen rakensi sen kärsivällisesti uudelleen. Jokainen on jättänyt minuun jäljen.

En mä usko että oisin sama Hanna tässä hetkessä, jos en ois koskaan kohdannu joitain ihmisiä, jotka on minuun puumerkkinsä jättäneet. Oisinko mä parempi vai huonompi ihminen, siihen mä en pysty ottamaan kantaa. Mutta joka tapauksessa, tämä sai mut ajattelemaan sitä tosiasiaa, että vaikka mua kuinka raakasti vituttaa rakastamani ihmisen eksä, niin jollain tavalla mun kai silti pitäs olla sille kiitollinen siitä, että se on osaltaan ollut tekemässä mun rakastetusta sitä, kuka se on nyt. Vaikka en sitä tietenkään ääneen suostus sanomaan.

En mä silti sano, että eksien kuvioissa pyöriminen ois mikään suunnaton ilo. Kellekään. Ja tiiän että pyörii niitä jaloissa itelläki. Mutta kai seki riippuu hieman eksästä. Omien kans mulla ei ole ongelmia sinänsä, mutta ei oo jääny ihan yhteen kertaan, ku jonku muun ex on aiheuttanu mulle harmaita hiuksia. Niinku nyt eräänä kauniina keväänä, ku tapailin yhtä poikaa, kohtalaisen vasta eronnutta. Tää sen ex oli omien sanojensa mukaan raskaana sille pojalle, ja olivat yksissä tuumin päättäneet, että abortti on ratkasu. Ja sitte yhtäkkiä tää typykkä päättiki ilmottaa pojalle, että jos se jatkaa mun deittailua, niin hänpä ei menekään sinne klinikalle, hähää! Vittu minkä värinen keppihevonen...

Tässä mun omassa henkilökohtasessa eksien nykyset ja nykysten eksät -viidakossa taitaa ehdottomasti eeppisin tapaus olla Marika. Joka siis on mun eksän ex, ja toisen eksän nykyinen vaimo. Ja kyselemättä yks mun parhaista ystävistä. Sillä että pohjois-Pohjanmaa pieni paikka olis, vaan kuitenki. Vähät minä taustoista tässä vaiheessa, riittää että se tyttö on mun elämässä.

Ja sitte päästään siihen, että minkälainen oon ite eksän (tai nykysen kumppanin eksän) ominaisuudessa. Tietääkseni en ihan hetkeen ole ollut ihan ultimaattinen ihmisperse siinä roolissa. Kyllä, olen ehtiny olla sitäki, en kiellä. Ja kaikkihan sen tietää milloin siinä edustin parhaiten. 2009. Enough said. Vaikka kai se on jo anteeksiannettu.

Pus <3