Vaatekaapin siivous herätti ajatuksia.

Mun on hankala uskoa, että kirjotan tän julkisesti, mutta on hetkiä, kun mä ymmärrän mun eksän kommentit mun vaatemäärästä. Toisaalta en, koska näiden kommenttien aikaan sen kamppeet (ja koiran...) mahtu ihan sujuvasti tähän mökkiin. Tämän päivän vaatekaapin raidauksen jälkeen mä kyseenalaistan itseni kyllä aika hyvin.

Eli siis, jos joku ei tienny, niin asun 27,5 neliön yksiössä. Se ei jätä ihan helvetisti tilaa vaatteensäilytyspoliittisille ratkaisuille. Kahden kaapinleveyden verran on hengarikaappia, mutta siellä joutuu mekkojen lisäksi asumaan myös ulkovaatteet ja tyllit. Hyllykaappia rivissä on hurja yks kappale. Sitten on vuokraisännän puolesta irtokomero vielä. Alusvaatteet, sukkahousut ja sen semmoiset asuu lipastoissa. Kuulostaa riittävältä, mutta kaukana siitä. Onneksi mun vuokraisäntä on maailman eniten paras, ja lupas käydä laittaan mulle naulakon tänne johonki, niin saa ehkä ees tuohon takkiasiaan jotain tolkkua.

Goottityttöaikoinani mä kirosin, että on hankalaa koittaa löytää komerosta se yks tietty musta riepu ilman että räjäyttää koko kaapin sisällön levälleen, vaan ei se tilanne oo helpompi nytkään, vaikka komerossa onki kaikki sateenkaaren värit. Edelleen tarvis karttaa ja kompassia. Aika usein tuonne sukeltaessa tulee "ai, onko mulla tämmönenki?" -fiilis.

Yks syy tähän vaateongelmaan on mun työpaikka. Kierrätyskeskus, I'm doomed. Järkiään kaikki vaatteet 50 senttiä kappale, tai eurolla viis (vink vink, kipin kapin sinne ostoksille) Kummasti tarttuu tuota vaatetavaraa mukaan. Sitten kun kämpän lähellä on ihan kelvollisia kirppareita, niin lapasestahan se lähtee. Että melko vähän ostan oikeasti vaatetta uutena, puolustaudun sillä. Viimesin tais olla mun rakas Alikani. Viime vuonna. Puolustaudun sillä. Paljon kierrätetään myös kavereiden kesken. Pakko noita on välillä karsiakin...

Mulla on myös poistolaatikko. Tuommonen muovinen lihakunnan laatikko. Säännöllisesti patistelen kavereita tälle laatikolle, ja jotku osaaki sinne jo ihan itse.

Lisäksi mun vaatekaappi on musta aukko. Saa sitä miettiä, että missä kaikki sytkärit on, ku ne asuu hupparin taskussa vaatekaapissa. Tai Marikan taskussa. Toisaalta, aika estottomasti Marikakin joskus asuu mun vaatekaapissa.

Että semmosta. Teoriassa mä asun buduaarissa. (Päivän turha tieto: Sana "boudoir" tulee verbistä "bouder" mikä tarkoittaa mököttämistä. Buduaarissa siis mökötetään. Tämä sopii minulle. Niinku nenä päähän.)

Kolmen naisen tarinoita.

Miehet on ihan helevetin kummallisia kapineita, mä sanon. Ollaan kavereiden kans asiaa palaveerattu useamman viikon ajan aikalailla päivittäin, ja vain 1/4 on ihan tyytyväinen vastakkaiseen sukupuoleen, lopuilla kolmella onkin sitten sanottavaa senkin edestä. (Tässä vaiheessa haluan huomauttaa, että minä itse ja minun ystävättäret ollaan oikeinkin herttaisia, selkeitä signaaleissamme ja meidän kans on helppo tulla toimeen, en minä sillä...) Aattelin kertoa jokusen tarinan, koska olen hämmentynyt. Hyvin, kovin hämmentynyt.

Tapaus 1: Neiti ja herra (lähemmäs 40v. btw) tapaa kahvin merkeissä. On kivaa, viihtyvät yhdessä, so on. Herra ehdottaa treffejä parin päivän päähän. Vielä oletettuna treffi-iltana ilmoittaa haluavansa nähdä, vaan tekee oharit kuitenkin. Mitä vittua viidakkokirja? Tietenkään mitään selitystäkään ei tule. Sitä äkkiä kuvittelis, että tuon ikänen ois jos sen verran saanu kiveksiä kasvateltua, että osais kertoa tulleensa toisiin ajatuksiin.

Tapaus 2: Ainutlaatuinen tilanne, jossa neiti on ehdotellut herralle enemmän tai vähemmän suoraan jotain parisuhteen tapaista, vaan onko kelvannut? NOVITTUEI. Vaan odotapa, kun neiti tapaa jonkun, joka vie sydämen, ruumiin ja sielun, niin herrahan keksii, että tässähän onkin mun elämäni nainen...! MYÖHÄÄN, LIIAN MYÖHÄÄN. (Itse koin tämän syksyllä 2013.)

Tapaus 3: Neiti kohtaa Tinderissä herran, jonka tietää ennestään. Mätsiä rapsahtaa, ja tarina alkaa kulkemaan. Neiti elää siinä uskossa, että herrakin tietää kenen kans puhuu, vaan myöhemmin käy ilmi, ettei tiedäkään. Asian selvittyä laskeutuu radiohiljaisuus. Lupaavasta alusta huolimatta herra päättää luottaa ennakkoluuloihinsa ja mahdollisesti kuulemiinsa huhuihin, mieluummin kuin tutustua neitiin ja antaa omille aivoilleen mahdollisuuden.

Tapaus 4: Lähtee taas Tinderistä (vois varmaan jo todeta, että hulluja ne siellä kaikki on saatana.) Mätsiä paukkuu, vaikka välimatkaa on muutama kilometri liikaa. Jutut kuitenkin natsaa, ja vieläpä hyvin. Viestit liikkuu vinhaan tahtiin ja homma on ihan linnunmaitoa. Tapaamistakin suunnitellaan. Ja äkkiä PUUUUUF herra hiljenee täysin. Viestit on nähty, mutta mitä sitä turhaan vastaamaan.

Tapaus 5 (ja 6 ja 7...): Kaikessa yksinkertaisuudessaan herra ehdottaa neidille treffejä, saa myöntävän vastauksen, treffit ei ehdi toteutusasteelle, ja tyyppi alkaa käyttäytymään niinkuin ei ois koskaan ulos pyytänytkään.

Tapaus 8: Henkilöt päätyvät yhteisellä sopimuksella tilaan, jota minä kutsuisin järjestelyksi. Homma toimii, kaikilla on kivaa, kaikki saa, JEEEEEE \o/ ja so on, ei ongelmaa. Paitsi herra keksii äkkiä ruveta mustasukkaiseksi, kun neiti tapailee muitakin, ei välttämättä edes samoissa merkeissä. Kuitenkin herra oli se, joka alunperin ilmoitti, että parisuhde nyt ainakaan ei käy laatuun.

Tapaus 9: Se mun perhosfarmisilmärakkausmies. Se se vasta oliki, vaikka haluan uskoa, että se ei ollu tätä sarjaa tahallaan.

Tapaus 10: Herra, joka joskus oli hyvinkin tärkeässä asemassa neidin elämässä, nykyään "vain" kaveri. He ovat olleet yhteydessä, tavanneet, kuulumisia vaihdettu, näin edelleen. Kuitenkin herra on pantannut kuukausitolkulla sitä, että sattuu seurustelemaan. Toki tämä on Oulu, tottakai neiti on tiennyt sen alusta asti, aivan muista lähteistä.

Tapaus 11: Jälleen Tinder! Mätsiä paukkuu, herra ja neiti juttelee kaikesta maan ja taivaan välillä, siirtyvät puhumaan puhelimessa, jälleen viestittelemään. Treffit sovitaan, mutta herra on myöhässä, puhelin kiinni, neiti jo pelkää täydellisiä ohareita. Herra kuitenki saapuu paikalle hyvän selityksen kans, ja ilta on mukava ja johtaa yhteiseen yöhön. Aamulla herra ja neiti sopivat, että ollaan koodeissa, ja seuraava yö kuluu herran luona, mutta mitään ei tapahdu. Täydellinen herrasmies tuo krapulajuomat vuoteeseen, keittää kahvit ja toteaa neidin lähtiessä, että ollaan yhteydessä ja halaa. Ja jälleen täydellinen radiohiljaisuus. Neiti pistää perään muutaman viestin, saaden hyvin nihkeitä ja niukkasanaisia vastauksia.

Silti... Kaikkien urpojen kuningasurpo on kyllä glitorismies! Seuraava lainaus suoraan ystävättäreni Tinder-viesteistä: "Siis jos olisin sun kanssa nyt sun sängynlaidalla niin tekisin näin.
Pyytäisin sua menemään makuulleen selkä minuunpäin. Tuntisit kuinka rintasi painautuisicat tukevasti patjaan. Pyytäisin sinua nostamaan pyllyä ylöspäin jolloin näkisin kuinka housusi tiukkenesisivat pillun ympärillä. Housusi saisivat tiukkenemisen myötä häpyhuulesi pullottamaan housusi läpi ihanasti. Ottaisin etusormeni ja laittaisin sen kevyesti alaselkäsi päälle josta toisin sen pikkuhiljaa pyllyn poskia pitkin häpyhuulillesi. Painaisin häpyhuultesi kohdalla hieman lujempaa jolloin tunnen sisältä tulevan kosteuden tunkeutuvan läpi sormelleni. Ottaisin kahden käden otteen housujeni yläosasta kiinni ja lähtisin tuomaa housuja alaspäin hitaasti siten että viimeinen housun sauma menee häpyhuultesi väliin. Kun housut ovat hitaasti tulleet pois häpyhuultesi välistä laittaisin etusormeni hitaasti pillusi yläosaan josta kevyesti painamalla toisin sen alaspäin siten että se työntyy ihanan tiukan pillusi häpyhuulten väliin kohti glitoristasi, kun sormi tulee gltoriksen päälle pyörittelisin sormea siinä kevyesti samalla työntäen kielen sisällesi. Nuolisin pilluasi kevyesti jonka jälkeen veisin kielen pyllynreiän päälle. Kevyesti toisin toisen likimärän sormen pyllynreiällesi ja työntäisit sitä kevyesti sisällesi. Tunnen jo nyt kuinka pillusi sykkii ja huutaa lisää.
...

Kun olet muutaman kerran seksikkäästi äännellyt käännän sinut selälleen makaamaan. Otan kivikovan munani housuista pois ja tulen kevyesti makaamaan päällesi. Suutelen korvaasi kevyesti jonka jälkeen vien kieleni korvasta kaulaa pitkin rinnoille. Annan muutaman hellän suudelman, jonka jälkeen hitaasti työnnän munani sisälläsi. Tunnen kuinka pillusi sykkii munan ympärilläni. Hitaasti tulen sisälle päin jolloin kuulen kuinka huohotuksesi kiihtyy."

Ja tää tarina on kuulemma tullu muilleki! Mulle tää dude päätti vaan kertoa orgioista, joissa oli ollu edellisenä päivänä. Mä luulen tosin, että unissaan...

Kolmen naisen kohdalle voi osua aivan todella paljon liikaa omituisia tyyppejä...

Tammikuu 2014 vs. tammikuu 2015

Tuli tuossa mietittyä, että mikäs kaikki on toisin kuin vuosi sitten. Seikkoja löytyi, ja ajattelin pistää niitä ylös, because I can.

Tammikuussa 2014 söin 100mg Ketipinoria joka ilta. Keväällä aloin vähentelemään, pudotin ensin 75mg:aan, josta melko lyhyellä aikavälillä vielä 50mg:aan. Nyt, tammikuussa 2015 syön 25mg illassa, ja tapahtuipa semmoinenkin ihme, että yhden yön nukuin vahingossa ilman. Aamulla piti ihan tiirailla sitä läpyskää, että onko tää tosikaan. Seuraava päivä kuluikin sitten vieroitusoireita etsimällä ja pelkäämällä, vaan eihän niitä tullut. Mitä tämä on?

Siitähän seurasi, että mulla on päivärytmi! PÄIVÄRYTMI! Viimeks ollu jotain sen tapasta varmaan sillon ku elin insinööriajassa. Kun miettii aikoja, kun menin nukkumaan ehkä aamuviideltä, ja heräilin iltapäivällä, niin nykyisyys on ihan eri ulottuvuudessa. Unelle ennen puoltayötä, yleensä ponkasen ylös ennen seiskaa, viimestään kymmeneltä. Lukuunottamatta näitä seuraelämäviikonloppuja, ku ylös pääsee ehkä puolenpäivän jälkeen.

Lääkkeiden vähennys (ja kokiksen!) teki myös sen, että paino lähti putoamaan. -12 kiloa verraten viime tammikuuhun. On tässä toki se huono puoli, että mä en vaan syö. Elän nikotiinilla ja kofeiinilla hyvin pitkälle, koska en muista ja jaksa syödä. Ja oon laiska tekeen ruokaa vaan itelleni. Tiiän että tässä ois korjaamista. Tosin sitten Maika tuossa mietti yks ilta, että missä välissä tapahtu ja mitä, kun mä kiroilin, että on sangen epäreilua, että sillä on salaattia ja mulla ei. Oikeassahan se on, millon mä oon halunnu salaattia? Ööööö, en varmaan koskaan.

Ja ne mielialat! Musta on tulossa ihan hirveä, oon aivan vastenmielisen optimistinen asioiden suhteen, enkä ees muista millon oisin viimeks halunnu ruvetä rähisemään missään tai kellekään. Fiilis omasta itestäni on aivan todella hyvä, ei nyt enää vuosi sittenkään enää jaksanu kiinnostaa ne teräaseleikit, mutta nyt vielä vähemmän. Vanhat arvet on vaalenneet todella hyvin, uusia ei ole tullut kahteen vuoteen. Varmaan tekee tuo hoikistuminenkin parempaa oloa. Energiaaki piisaa niinku pussillisessa oravia, mikä ei ees johdu pelkästään siitä kofeiinin määrästä.

Mä myös hoen itselleni (ja monille muille) harva se päivä, että olen itsenäinen ja vahva nainen, tosin aika läpällä. Mutta totta se on. Mä oon kyllä edelleen aika ihmisriippuvainen, mutta parisuhteen loppuminen opetti mulle sen, että mä pärjään. Mulla on on ihan mahtavia ihmisiä mun ympärillä, kuka missäkin roolissa, ja taivas kuinka onnellinen sitä voi nainen tästä olla. Oon tavannu paljon uusia ihmisiä ja tutustunut vanhoihin tuttuihin paremmin, ja aika moni on loksahtanut johonkin täydellisesti heille sopivaan lokeroon mun elämässä.

Mieli ja sydän on vahvemmat. Joskus tuo tovi sitten raportoitu pikarakastuminen ois tehny musta säälittävän ihmisraunion pitkäksi aikaa, vaan nyt mä lähinnä hymyilen sille asialle, olihan se aivan awesome! (okei, on välillä vähän ikävä niitä silmiä...) Mutta siis koitan sanoa, että tuommonen kokemus ei nyt riko mua aivan palasiksi. Luotan siihen, että jos jotaki sen suhteen on tarkotettu, niin se tapahtuu ilman että minä revin itteni riekaleiksi.

Että josko tästä pikkuhiljaa sais elämänsä kasaan ja raiteilleen, tänään ainaki tuntuu siltä, että se jopa ois mahdollista. Eilenki tuntui.

Pusuja ja haleja! toivottaa Hanna Aurinkoinen

Tyttöjen välisestä ystävyydestä.

Heinäkuun 2013 alussa mä istuin tässä aikalailla samassa kohdassa saamassa herttakohtausta sen erään sähköpostin takia. Hetkeäkään en kadu sitä, että vastasin siihen viestiin! Vaikka silloin jännitti niin maan pirusti että mitähän tästä nyt taas sitten tulee.

Vaikka tässä on molemmilla omaki elämä pyöritettävänä, niin aika hyvin on onnistunu sulauttaa tästä (osittain) toimiva kokonaisuus. Yllättävää kyllä.

Ulkoiset puitteet siis on muuttuneet, mutta korvien välissä kaikki on ihan ennallaan. Edelleen kaks naista yksillä aivoilla. Viime vuosi oli mun ja Marikan ensimmäinen kokonainen yhdessä, joten sen kunniaksi siis kuvaripulia ja muistoja <3

Alkuun vertailun vuoksi meikää ja Maikaa 2009, sen jälkeen kronologia on lapsille, jälleen kerran.

Maika on meistä se koulutettu ja fiksu <3

 Tiiminähän me ollaan ihan parhautta. Joku joskus kehtasi mutista, että oltais yhdessä holtittomia, mutta mun mielipide on, että jos ollaankin, niin vallan hyvällä ja vastustamattomalla tavalla!

 Qstock loppui, meistä ei enää ollu muuhun kuin makaamaan parkkipaikalla raatona. Perinteiseen tapaan tässä vaiheessa vannottiin, että ei enää koskaan. Eipä vissiin! Team HannaMaika palaa halusta sukeltaa palpasäkkiin, ja muutenki kaivella pusseja.

Täähän oli meidän yhteiselon peruspilari. Molemmilla pärisee siihen malliin, että ei voi ku jaksaa. Saa nähä mitä tästä vuodesta tulee, vaikka eiköhän me sujuvasti sekoilla ilmanki.

 Päivänsäde ja Menninkäinen. Ollaan tosiaan otettu asiaksemme ottaa selfie aina kun löydetään sopiva vessa. Tässä kyseessä Oulun Amarillo.

 Ollaan joskus shoppailtukin. Maika on muuten meistä se sporttisempi, ja jotain on tarttunut muhunki. Silti se järkyttyy joka kerta ku näkee mut juoksemassa...

 Kesällä 2014 tuli käytyä kohtuuttoman usein Puistokahvila Makiassa. Mutta minkäs teet, hyvää teetä, makoisia leivoksia, hyvä palvelu, ja aika usein saivat auringonki paistamaan meille!

 Sen kerran kesässä ku me keksitään olla kokomustissa, niin me tehdään se samana päivänä ilman että toinen tietää mitä toisella on päällä. Jätettiin myös meikit pois ilman yhteistä päätöstä. Tää päämäärätön autoilu on yks meidän suosikkiharrastuksia. Koskaan tienny mistä ittensä löytää.

Mestanvessaselfie! Eeppinen ilta Pople shotin siivittämänä. <3

 Joskus lähtee ne viimesetki järjenrippeet ja keksitään tehdä jotain, mitä kumpikaan ei luultavasti kenenkään muun kans tekis. Tällä kertaa lähettiin tunniksi pyllistelemään mettään. Vapaaehtosesti.

 Vessaselfie, osa Makia!

 Tältä me näytetään ku ei oikeesti yritetä.

 Vessaselfie, osa Mezzaluna. Tästä se ajatus tais lähteä. Harrastettiin romanttisia lounastreffejä ko. ravintolassa Maikan koulupäivinä.

Ja sit ku me ollaan seksivau, niin me kans ollaan. Vuosi alko olla jo lopuillaan, kun ajatukset pyöri koko vuorokauden piparin ympärillä. Tosin itehän vatkaan kuvassa munaa. Tuo oli kyllä kohtalaisen hämärä ilta muutenki. Terveisiä vaan Tinderiin tälläki kertaa.

 Since the beginning ollaan oltu toistemme vaatekaapeilla. Tässä kyseessä mekot, jotka sain Maikalta, ja se sosialisoi heti toisen takas :D

 Tämä kiteyttää koko meidän suhteen. Ei meiän oikeesti varmaan tarvis koskaan puhua mitään. <3

 Aika harvoin me lähdetään yhdessä ulos ajatuksena olla humalassa, mutta tässä se tapahtuu! Koskilinjat 666.

 Tässä vaadimme tasa-arvoa perkele.










Vuosipäiväpotrettimme. Lämmöllä muistan tuota hetkeä, jos kerran vuodesta selvittiin, niin mehän selvitään mistä vaan.

 Päämäärättömien autoiluretkien satoa. Vihiluodossa käytiin posettelemassa kameralle.

 Maika, meikä ja golffiina, mitäs muuta me ois tarvittu? Tie oli avoin, samoin maailma.

 Ollaan me käyty yhessä reissussakin! Tamperetta pidemmälle ei oo päästy, mutta kivaa oli senki edestä. Jälkeenpäin matka tais olla joku särkyneiden suhteiden hautausmaa, meinaan nykyään muut seurueesta ku minä ja Marika ei olla vakituisesti tekemisissä.

Loppukevennys! Liian väsyneitä ihmisiä, liikaa kofeiinia, liikaa huonoja vitsejä, jotka ei varmaan ketään muita koskaan naurattais! Viitasaaren raparperinkeräys, YAY!


Että semmosta tuon typykän kans. Mä rakastan niin hirveästi. Ja toivon että koskaan enää ei tarvi luopua Maikasta.

<3

Pieni rakkaustarina.

Nyt ollaan jännän äärellä. Mun oli tarkotus kertoa aivan eri tarinaa, mutta mun maailma heitti volttia siihen malliin, että tää on pakko raportoida.

Kaks vuotta sittenhän mun elämä mullistui erään insinöörin muodossa. Silloinhan meni kaikki aivan uusiksi, omia ajatusmalleja myöten. (ja silloin muuten alkoi mun muutos nykyiseen, offtopic.) Mä oon itse asiassa tavallaan luvannut itselleni, että tää aihe sais jäädä, mutta 29.-30.12. armon vuonna 2014 toi nuo ajat kovin elävästi mieleen, kun insinööri VIIMEIN kohtasi vertaisensa.

Kaiken pahan alku ja punajuurihan oli -TADAA!- Tinder. Siinä kaikessa rauhassa selailin (aika onnettomia...) sulhasehdokkaita, kun yhtäkkiä näytölle läsähti jotain, mikä sai mun välittömän ja jakamattoman huomion. OONKO MÄ JOSKUS PUHUNUT JOTAIN SILMISTÄ? Nii. Silmät. Niinpä. Lumoavat. Jopa siinä pienen kiinalaisen näytöllä. (Jep, vieläki aika pihalla niiden takia.) Muutako herttaa vikkelästi, ja toivomaan parasta.
 Ja matchiahan sieltä räpsähti. Keskustelut tulille siis.

Oon ehkä joskus myös maininnut, että etsin miehestä jotain, mikä erottaa sen muista. Totta vieköön, tää kaveri erottuu! Ei jumalauta että erottuukin... Sattuneista syistä päädyttiin melko pian puhelinyhteyteen, ja homma ylitti mahdottoman rajat niinku raketti juhannuksena. Kukaan ei ole KOSKAAN tehny muhun ihan noin suurta vaikutusta neljässäkymmenessä viidessä minuutissa, saati että ois tehny sen puhelimessa! Edelleen hankala tajuta. Kai mä onnistuin itsekin tekemään jonkinasteisen vaikutuksen, kun sovittiin jotain treffien tapaista heti seuraavalle päivälle.

Jännitti. Ihan hirveästi. Vaan kuluihan se aika siihen asti, että tavattiin. Voi luoja, NE SILMÄT. Voin kertoa, että mä en niitä aivan heti unohda.
Muutamia tunteja vierähti. Naamaan sattui, kun hymyilytti niin paljosti. Tuli kuitenkin mun aika lähteä, ja ehkä mä jo silloin sen tiesin. Että tää oli nyt sitten tässä, eikä päätös ole minun.
Kotona sain varmuuden. Minusta puuttuu jotain. Mitä, se ei mulle selvinnyt.
Päällimmäisenä on kaks ajatusta. MITEN HITOSSA voi rakentaa niin vahvan tunteen niin lyhyessä ajassa? Ja MITEN HITOSSA on mahdollista olla sen tunteensa kans niin yksin? Ja ehkä vielä kolmantena, notta mitä hittoa tällä kuuluis tehdä, kun se lopullinen ei on jo sanottu?

Että semmonen alle puolentoista vuorokauden pikaromanssi. Elekää tehkö perässä :D
Mä lupaan päästä tästä yli, mutta en todellakaan lupaa unohtaa.

Smoothi aiheenvaihto. Mullehan kävi sitten niin nolosti, että huomasin unohtaneeni Ilona Ofelian profiilin käyttäjätunnuksen ja salasanan. MOLEMMAT. Älykäs fiilis, mä sanon. Joten, edellisen postauksen linkin takaa löytyvään blogiin ei jatkoa ole tulossa. Raaka peli sen olla pittää, joten kulutin viihtyisän hetken elämästäni copypasteamalla vanhat postaukset sieltä uuteen osoitteeseen, ja siihenhän löytyy suora linkki tuolta bannerin alta välilehdestä. Ja hei, uutta osaa on työn alla! Ja uus banneriki pitäs tulla. YAY!

Jotain, mitä kaikki ei minusta tienneetkään.

Mä ajattelin tehdä tunnustuksen. Aika ison jopa.

Elokuun 11. herran vuonna 2011 mä aloitin yhden projektin. Riikka siihen mua kannusti alunperin. Se on nyt jatkunut vähän puuskittain, aktiivisimmillani olin sen kans vuonna 2012. Mulla siis on alter ego, josta tietää ehkä kymmenkunta ihmistä. Ellei joku ole juoruillut... Mä oon aina tykännyt kirjoittaa, myös fiktiota, ja jossain vaiheessa halusin, että joku niitä lukisikin.

Mä päätin että maailma on valmis kohtaamaan Ilona Ofelian. Tutustuin itse uudelleen tähän henkilöön aika vasta, ja yllätin itse itseni sillä, kuinka lystejä juttuja sitä onkaan kirjoittanut aikojen saatossa.

Ilona Ofeliassa on aika iso osa minua, mutta suurempi osa on ehkä sitä mitä olisin joskus halunnut olla. Ja suurta osaa kirjoitetusta ei ole koskaan tapahtunut, tai on tapahtunut jollekin muulle. Joku saattaa helposti tunnistaa tekstistä henkilöitä ulkonäöltä, mikä on ymmärrettävää, koska joidenkin kohdalla mulla on ollut vahvasti elävä vastine mielessä. Se ei silti tarkota että heidän luonteet ja tekemiset tai mitkään kulkis käsikädessä tarinassa ja todellisuudessa. Ei todellakaan. Mä olen luonut sitä mukaa, kun on ollut tilaisuus.

Voidaan myös ottaa huomioon, että mä heijastelen menneisyyttä noissa jutuissa, Ilona Ofelia on minua arviolta 7-8 vuotta nuorempi. Ehkä se siitä kasvaa aikuiseksi joskus :)

Alunperin Ilona Ofeliasta piti tulla ihan kunnon itsemurhakandidaatti. No, siitä ei sitten tullut. se päätyi keksimään kivempaa tekemistä, kuin koettamalla saada itseltään henkeä pois seitsemän kertaa. Enkä mä tiedä vieläkään, mitä siitä tulee, kun se on ollut vähän jäissä tän kuluneen vuoden. Lupasin itelleni, että vuonna 2015 se tyttö saa elämänsä takas jossain muodossa, kunhan inspiroidun jostain niin valtavasti, että voin alkaa antamaan tekohengitystä.

Joten, tavatkaa Ilona Ofelia ystävineen ja vihollisineen, älkääkä kovasti heitelkö mua ananaksilla. Kliketi klik sitte vaan uudempaa tekstiä, jos ei halua lopettaa tuohon ensimmäiseen jaksoon.

Sitä oikeaa etsimässä.

Mä oon sen verran romanttinen hölmö, että uskon "siihen oikeaan". Vaikka en tiedä, ehkä lähempänä todellisuutta ois, että haluaisin uskoa. Kai tässä iässä ois jo pitäny tuiskahtaa turvalleen todellisuuteen...

Vuosia oon miettinyt, että mistä sen sitten tietää, että tää nyt on se oikea. Ja mietin vieläkin!  Mutta on mulla jo johtolanka. Nimittäin vaikka tyyppi ois kuinka herrasmies, hyvää seuraa, sais nauramaan, hyvän näkönen (mun tapauksessa kuulemma suhteellinen käsite), sen kans on helppo jutella... Jumalauta jos mun sydän ei heitä ees pienenpientä volttia, ja ykskään perhonen ei lepata masussa, niin ei kannata ees kuvitella, että tää nyt ois se. Nope. Se on vähimmäisvaatimus.

Mä myös tiedän, että sitä joutuu kuvainnollisesti pussaamaan melko montaa sammakkoa, ennenku kohtaa sen prinssinsä. Mä tapaan mielelläni uusia ihmisiä, mutta väistämättä siinä joutuu joku pettymään jossain vaiheessa, kun joltain puuttuu perhosfarmit ja rytmihäiriöt. Mä ite pelkään kamalasti sitä, että mun pitäis antaa pakit jolleki, joka on tosissaan kiinnostunut, oon aivan todella huono siinä, jotenki onnistun olemaan ihan perkeleellisen ikävä. Pohjimmiltani tahtoisin, että kaikilla ois kivaa ja ehjä sydän, mutta mutta... Nii.

Oon mä pyöritellyt sellaistakin kamalaa ajatusta, että entä jos olenkin jo tavannut sen oikean? Ja porsinut homman ja JATKANUT MATKAA? Jos henkilöt oli oikeat, mutta aika ja paikka täysin väärät, ja ois vaan pitänyt olla vähän sitkeämpi? Kun joiltain osin ois voinu sanoa "match made in heaven", mutta joku kuitenki oli vikana. Toisaalta, jos nämä kaks ihmistä on tarkotettu yhteen, niin jonain päivänä vielä... Ne löytää toistensa luo, kaikesta tapahtuneesta huolimatta, kaikki esteet ylittäen, ja maailman suurin rakkaustarina on kirjoitettu.

Mistäs mä sitten tunnistan oman "sen oikean"? Siihen ulkonäköön en ees puutu, nähtiinhän se jo viimeksi, että jouduin mutustelemaan omat sanani. Tilasin yhtä, ja sain jotain ihan muuta, ja hupsista saatana, miten siinäki sitte kävi. (toimituksen huomio: Se tapahtu hittosoikoon toistamiseen!)

Kun miettii joitain vuosia taaksepäin, niin tänä päivänä on melko paljon tärkeämpää se, mitä tyypillä on korvien välissä. Varmaksi voin luvata, että mun oikealla siellä on aika paljon muutakin kuin voikukanhöttöjä.
Silmät on kans tärkeät. Ei niinkään väri, tai vaikka se, onko niiden ja mun välissä linssit vai ei, vaan se, mitä mä näen kun katson niihin. Ja se, että niihin voi eksyä.
Hymy ja tuoksu on kans tärkeää.

Long story short, itekseen tuossa naureskelin, että jos mulla ois jonku herrasmiehen kans yhtä hyvä olla kuin Marikan kans, niin ei tarvis kahesti miettiä. Tarkoittaen sitä, että ei tarvis pingottaa tai koittaa olla mitään mitä ei ole, ja hetkittäinen hiljaisuus ei olis ongelma. Plus ne perhosfarmit, joita Marika kyllä ei saa aikaan :)

Toki yhteiset keskustelunaiheet on tärkeitä, ei kaikkea voi rakentaa sille, että hiljaisuus ei ole ongelma. Mä en hirveästi pistä sen varaan, että ois täysin yhtenevä leffa-, kirja-, ja musiikkimaku, mutta ois toki eteenpäin, jos edes joka kymmenes katsottu leffa miellyttäs molempia ja toisen ei tarvis joka hetki pidellä korvia, kun toinen kuuntelee lempimusiikkiaan.

Ja sitten... En mä vois ees kuvitella lopulta olevani sellaisen ihmisen kans, jota mun ystävät ei siedä. Okei, ymmärrän sen, jos tyyppi kohtelee mua huonosti, enkä ite sitä muka tajua (sitäki on tapahtunu...), että läheiset ei oikeen tykkää. Mutta sitten, jos ne näkee, että minä oon onnellinen, eivätkä silti hyväksy, niin sitten tuskin kyseessä on se oikea. Toisaalta, tuskin siinä tapauksessa ois syytäkään olla hyväksymättä?

Tähän annettakoon vielä vähän pisteitä eräälle herralle, joka onnistui samalla vauhdilla vakuuttamaan sekä minut että Marikan! Sillä oli lisäksi silmät ja hymyt ja tuoksut kohillaan, perhosia roppakaupalla ja suuteliki hyvin, mutta ei siitä sitten mitään tullut, joten etsintä jatkukoon!

Kukas se tekis meille uuden bannerin? Se entinen musta ei yhtään sovi tähän mun uuteen aurinkoiseen ilmeeseen :D