Nonii tervetuloa saatanallinen ahistus ja epävarmuus nyt sitte.
Me on Jiin kans oltu nyt puolisen vuotta yhdessä, kukaan ei varmaan osaa sanoa tarkkaa virallista päivää, mutta anyway. Yleensä mä oon ollu puolen vuoden kohdalla kenen kans tahansa jo kypsä lyömään hanskat tiskiin ja ja pesemään käteni koko hommasta ku suuri osa asioista on menny jo niin rankasti päin helevettiä että oksat taas pois.
Tällä kertaa on menny itse asiassa ihan hämmentävän hyvin ku ei oo vituttanu ees katella toisen paheiden harjottamista (vai oonko muka jaksanu aiemmin enempäänsä videopelejä ja kaljanjuontia?) eikä oo tarvinu ees isommin taistella mistään. Eniten hämmentää ehkä se, että että toinen ei oo kertaakaan suuttunu mulle kunnolla, tai ainakaan ei oo mulle kertonu, jos on. Ärrällä alkavia kirosanoja meillä ei käytetä. Mä tosin oon meistä se, joka enempi lässyttää, Jii ei lähe siihen. Koitettu elää sen kans puolin ja toisin.
No, nyt sitte viime viikon perjantai. En sano, että koko maailma romahti (3 vuotta sitte ois muuten romahtanu) mutta sai särön. Pikku mutka tuli siinä matkaan, ku ensin Jii unohti soittaa mulle, ja sitte unohti että saattasin haluta sisään mökkiinki vielä ja oli laittanu varmuusketjun kiinni. Molemmat yksittäistapauksena ois varmaan selvinny ihan hyvin, mutta tunnin sisään tapahtuneena... No, mitä muuta voi nainen tehä ku romahtaa itkemään rappuun.
Kai nuo voi sen Jaloviinan piikkiin laittaa (vaikka yhä edelleen viina on kyllä maailman paskin tekosyy) mutta minun sydämeen se jätti hirveän epävarmuuden ja pelon. Okei, Jii siis voi hetkellisesti unohtaa että olen olemassa, nice. Mihin se voi pahimmillaan johtaa? Ei sillä, että neuroottinen oisin, mutta vittuko kolme (tai neljä, jos se epävirallinenki nyt lasketaan) edellistä suhdetta on menny vituiksi siinä, ku vastapuoli on käyny sutaseen toista, niin hankala tässä on puhua itelle järkeä... Ja koska olen taipuvainen ylianalysointiin, niin mietin että entäpä jos se onki Jiin alitajunta, joka haluaa jättää mut ulos tästä kuviosta. Vaikka se toki pyysi anteeksi (mikäli "sori" lasketaan...) ja sanoi, että turhaan minä murehdin, kun hän hölmöilee humalassa, niin en minä itelleni mitään voi. Äh.
Luonnollisesti nyt sitte synkkäilen ja oon säikky. Oikeasti pelottaa ihan saatanasti työntää avain tuohon lukkoon ku pelottaa että se ketju on taas kiinni.
Ja kun toinen osapuoli ei harrasta tunteista puhumista vakavalla tasolla, niin mä en nyt sitte tiiä että onko tässä kaikki ookoo vaiko ei. Kai sitä tuon jälkeen tahtos vaan kuulla olevansa tärkeä, ja että mun halutaan pysyvän just tässä. Sisko oli sitä mieltä että kukkapuskan paikka ois, mutta en mä usko että se lopulta auttas. Sain mä pizzan.
Tässä sitte taas joutu miettimään vanhoja aiheita, ja tulin siihen tulokseen että en mä silti jumaliste suostu pelkäämään sitä, että suhteessa toinen on järjetön tunneihminen ja toinen tunteeton järki-ihminen. Mutta pahamieli-tilanteessa se on ehkä vähän hankalaa, ku toinen ei sitte ilmeisesti ymmärrä miten vastapuoli asian käsittelee. Näin mä luulen. Ehkä tää tästä. Toivottavasti. Minä en ois vielä valmis luovuttamaan.
sunnuntai 23. elokuuta 2015
maanantai 10. elokuuta 2015
Festivaalihenkilö
Se alkoi kesällä 2011. Niksun työpari perui ja mua kysyttiin mukaan. Se oli mun ensikosketus Jalometallin akkreditointiporttiin. Sillä kertaa homma hoitui kahden naisen voimin, ja mulle "alkuperäisessä" ja rakkaimmassa sijainnissa, Club Teatrialla. Sille vuotta olen muuten ilmeisesti Jiinkin kohdannut siellä, kun oli bändeineen esiintymässä. En mutten tunnusta mittään.
2012 päätin kokeilla siipiäni myös kaikkien janoisten sankarittarena, ja päädyin myymään virvoittavia juomia Qstockiin. Sekin homma vei sydämen, vaikka pari päivää sen jälkeen teinkin henkistä kuolemaa ja vannoin että ei oo mun juttu, vaikka meleko sekopäinen oonki.
Siitä kului kaks viikkoa ja oli taas aika Jalometallille, jälleen Teatrialla. Niksu oli jo jättänyt laivan, ja mä sain uudet työkaverit. Sillä kertaa meitä tais olla kolme siinä touhuamassa. Se oli myös mulle moraalisesti raskain Jalometalli so far, silloin oli liikaa muuttujia. Onneksi sain silloin todistaa myös erään rakkaustarinan alkua, ja sen jatkoa saa seurata edelleen.
Kesä 2013 oli pullollaan häppeninkiä ja hämmentäviä tilanteita muutenkin ku festareilla. Mä ja Maika saatiin vähän juteltua, ja siitä seurasi mm. että Maikakin löysi tiensä Qstockin baaritiskin taakse. Aloitekykyisinä typyköinä me taidettiin jo silloin ottaa otsaamme palpa-leima, ja sitä myöten aloitettiin uusi harrastus, tölkki- & pullosukellus.
Taas kului kaks viikkoa, ja seurasi jälleen Jalometalli. Myös henkisesti mielenkiintoinen rykäisy, kun siinä oli se erään rakkaustarinan lopetus heti perään ja tiesin sen olevan tulossa. Tämäkin Jalo pidettiin vielä Teatrialla, mutta yhtäkkiä kolleegoja olikin useita. Ensimmäistä kertaa minun kans akkressa toimi miesvahvuutta!
2014 Qstock oli ehkä hauskin sitä lajia festari, vaikka mitään sen erikoisempaa ei tapahtunutkaan. Olipahan vaan ihana porukka ja homma toimi loistavasti.
Sen kesän Jaloon sainkin sitten tiimiparikseni Maikan. Valtakuntana edelleen akkrekoppi, mutta sijainti olikin yllättäen Oulu-hallilla, ja bändiakkre oli multa pois. Lippukoppi oli eka kertaa iso ja hieno ja porukkaa kulki edes ja takas. Ehdottomasti toiseksi hulvattomin Jalometalli, meillä kuitenki oli siellä tuolinheilutustanssit, seksivalistus ja kaatosade. Ja King Diamond.
2015 puhalsikin sitten uudet tuulet, kun jo ennen kesäkuun puoliväliä piti singota hoitelemaan lipunmyyntiä kohteeseen Jäälicityrokki, ja varotusaikaa annettiin kaks päivää. Maika joutui kieltäytymään pestistä, joten nappasin lennosta Nupun rannekeorjakseni. Ilmeisesti me tehtiin jotain oikein, kun kaks viikkoa myöhemmin napsahti nakki Tähtiä Koitelissa -tapahtumaan. Joka muuten on ykkössijalla mun kaunein festaripaikka missä oon ollut -listalla.
Sitten saikin huilata kuukauden festaripylleröinneistä, ennenku tempastiin käyntiin Qstock. Kahdellakin tapaa mieleenpainuva, ensiksi koska lauantaina mun kroppa petti mut ja jouduin lopettamaan kesken, ja toiseksi koska se oli mun viimeinen tätä sorttia. Tokihan se on joka vuosi sitä pari päivää festarin jälkeen, mutta nyt kun puhutaan viikoista, niin melko varmalta näyttää. Pidätän silti oikeuden muutoksiin.
Kesän 2015 kolmas aluevaltaus oli Ysärifestarit, valtakuntana lippukoppi once again ja pienen säätämisen jälkeen tiiminä toimi mun lisäksi Maika ja Nuppu. Nämä oli siitä mahtavat kemut, että pääsi vähän tälläytymään! Pikku takaiskuja tuli, mutta niidenki selvitys on jo loppusuoralla.
Ja sitten, Jalometalli, kesän viides ja viimeinen festari ja minun viides Jalometalli. Työpisteenä Maikan kans lipunmyynti, eli eka kertaa tein Jalossa muuta kuin akkrea. Mä en voi kuvitella parempaa lopetusta festarikesälle, kuin rakkain festarini, parhaat työkaverit, ihanimmat asiakkaat ja mitä mahtavin tunnelma. Palaute on ollut hyvää, eräs asiakas muisti ihan kukkasin, ylemmät tahot on kiitelleet työpanosta.... Mitä muuta voi toivoa? Vuosi vuodelta parempi olla tuossa tapahtumassa, tavata sen kautta saadut ystävät, tuttavat ja kylänmiehet, saada perinteinen Jalohali... Minä rakastan. 5/5.
Ja jos tätä nyt lukee joku, joka on ollut tekemässä näistä minun festariduuneista ikimuistoisia, niin halaa vähän itseäsi, koska mä en yllä! <3
Tästä ois tullu hirveä kuvaripuli jos oisin ympänny kuvat sekaan, niin vestivaaliseikkailukuvat löytyy täältä suunnilleen kronologisessa järjestyksessä. Ja tästä pääsee lukemaan lisää mun ajatuksia joistain festareista.
2012 päätin kokeilla siipiäni myös kaikkien janoisten sankarittarena, ja päädyin myymään virvoittavia juomia Qstockiin. Sekin homma vei sydämen, vaikka pari päivää sen jälkeen teinkin henkistä kuolemaa ja vannoin että ei oo mun juttu, vaikka meleko sekopäinen oonki.
Siitä kului kaks viikkoa ja oli taas aika Jalometallille, jälleen Teatrialla. Niksu oli jo jättänyt laivan, ja mä sain uudet työkaverit. Sillä kertaa meitä tais olla kolme siinä touhuamassa. Se oli myös mulle moraalisesti raskain Jalometalli so far, silloin oli liikaa muuttujia. Onneksi sain silloin todistaa myös erään rakkaustarinan alkua, ja sen jatkoa saa seurata edelleen.
Kesä 2013 oli pullollaan häppeninkiä ja hämmentäviä tilanteita muutenkin ku festareilla. Mä ja Maika saatiin vähän juteltua, ja siitä seurasi mm. että Maikakin löysi tiensä Qstockin baaritiskin taakse. Aloitekykyisinä typyköinä me taidettiin jo silloin ottaa otsaamme palpa-leima, ja sitä myöten aloitettiin uusi harrastus, tölkki- & pullosukellus.
Taas kului kaks viikkoa, ja seurasi jälleen Jalometalli. Myös henkisesti mielenkiintoinen rykäisy, kun siinä oli se erään rakkaustarinan lopetus heti perään ja tiesin sen olevan tulossa. Tämäkin Jalo pidettiin vielä Teatrialla, mutta yhtäkkiä kolleegoja olikin useita. Ensimmäistä kertaa minun kans akkressa toimi miesvahvuutta!
2014 Qstock oli ehkä hauskin sitä lajia festari, vaikka mitään sen erikoisempaa ei tapahtunutkaan. Olipahan vaan ihana porukka ja homma toimi loistavasti.
Sen kesän Jaloon sainkin sitten tiimiparikseni Maikan. Valtakuntana edelleen akkrekoppi, mutta sijainti olikin yllättäen Oulu-hallilla, ja bändiakkre oli multa pois. Lippukoppi oli eka kertaa iso ja hieno ja porukkaa kulki edes ja takas. Ehdottomasti toiseksi hulvattomin Jalometalli, meillä kuitenki oli siellä tuolinheilutustanssit, seksivalistus ja kaatosade. Ja King Diamond.
2015 puhalsikin sitten uudet tuulet, kun jo ennen kesäkuun puoliväliä piti singota hoitelemaan lipunmyyntiä kohteeseen Jäälicityrokki, ja varotusaikaa annettiin kaks päivää. Maika joutui kieltäytymään pestistä, joten nappasin lennosta Nupun rannekeorjakseni. Ilmeisesti me tehtiin jotain oikein, kun kaks viikkoa myöhemmin napsahti nakki Tähtiä Koitelissa -tapahtumaan. Joka muuten on ykkössijalla mun kaunein festaripaikka missä oon ollut -listalla.
Sitten saikin huilata kuukauden festaripylleröinneistä, ennenku tempastiin käyntiin Qstock. Kahdellakin tapaa mieleenpainuva, ensiksi koska lauantaina mun kroppa petti mut ja jouduin lopettamaan kesken, ja toiseksi koska se oli mun viimeinen tätä sorttia. Tokihan se on joka vuosi sitä pari päivää festarin jälkeen, mutta nyt kun puhutaan viikoista, niin melko varmalta näyttää. Pidätän silti oikeuden muutoksiin.
Kesän 2015 kolmas aluevaltaus oli Ysärifestarit, valtakuntana lippukoppi once again ja pienen säätämisen jälkeen tiiminä toimi mun lisäksi Maika ja Nuppu. Nämä oli siitä mahtavat kemut, että pääsi vähän tälläytymään! Pikku takaiskuja tuli, mutta niidenki selvitys on jo loppusuoralla.
Ja sitten, Jalometalli, kesän viides ja viimeinen festari ja minun viides Jalometalli. Työpisteenä Maikan kans lipunmyynti, eli eka kertaa tein Jalossa muuta kuin akkrea. Mä en voi kuvitella parempaa lopetusta festarikesälle, kuin rakkain festarini, parhaat työkaverit, ihanimmat asiakkaat ja mitä mahtavin tunnelma. Palaute on ollut hyvää, eräs asiakas muisti ihan kukkasin, ylemmät tahot on kiitelleet työpanosta.... Mitä muuta voi toivoa? Vuosi vuodelta parempi olla tuossa tapahtumassa, tavata sen kautta saadut ystävät, tuttavat ja kylänmiehet, saada perinteinen Jalohali... Minä rakastan. 5/5.
Ja jos tätä nyt lukee joku, joka on ollut tekemässä näistä minun festariduuneista ikimuistoisia, niin halaa vähän itseäsi, koska mä en yllä! <3
Tästä ois tullu hirveä kuvaripuli jos oisin ympänny kuvat sekaan, niin vestivaaliseikkailukuvat löytyy täältä suunnilleen kronologisessa järjestyksessä. Ja tästä pääsee lukemaan lisää mun ajatuksia joistain festareista.
sunnuntai 26. heinäkuuta 2015
Ystävyyksien hautuumaalla
Jii on ollu reilun viikon pois, ja mulla on vissiin ollu aikaa ajatella, ku nyt muka irtoaa tekstiä koska tuntuu yksinäiseltä.
Sitä on taas miettiny ystäviä ja kavereita, ja ystäviä, joista on tullut ensin kavereita, ja sitten lähes tuntemattomia...
Yhtä ihmissuhdettahan mä oon pyöritelly mielessäni jo pitkään. Joskus mulla oli ystävä, jonka kans pystyin puhumaan ihan kaikesta, mihin vuorokauden aikaan tahansa, joka kertoi mulle suoraan jos tein typeriä valintoja ja rakasti mua kaikkine vikoineni.
Enkä sitte tiiä mitä tapahtui. Yhtäkkiä se lakkasi pitämästä yhteyttä. Mä koitin ehdottaa yhteistä tekemistä, aina oli kiire. Sitten kysyin, että oonko kenties tehny jotain kurjaa tietämättäni. En kuulemma ollu, ja nähä pitäis. No ei paljo olla nähty. Mä näen tätä ihmistä joko sattumalta, tai etsimällä hänet käsiini. Aina on kyllä ollut kiva nähdä, mutta oon jo kyllästynyt siihen, että aina kun jotain ehdotan, niin on kiire ja "ei oikein ehdi nähdä ketään". En tiiä onko hän sitten unohtanut meidän olevan facebook-kavereita, ja mun kyllä näkevän, että muiden kans joutaa viettämään aikaa. Voi toki olla, että tarkotus on tahallaan aiheuttaa pahaa mieltä, mutta en mä haluais uskoa siihenkään. Kuitenki oon aina pitäny häntä naisena, joka sanoo suoraan. Ehkä erehdyin.
Ja nyt sitten ilmeni vähän samanlainen tilanne, joka tosin ei oo jatkunu niin pitkään, mutta suhteen luonteesta johtuen on jo tällaisenaan tarpeeksi ikävä. Rupes jotenki tuntumaan, että mua ajoittain kusetetaan ihan täysiä. Sovitut näkemiset peruuntuu, mutta taas kerran muille riittää aikaa. Emminä tiiä kuvittelenko, typykkä tuntuu muutenki olevan etäinen, mitä tuota turhaan viesteihin vastailemaan. Välillä kaikki tuntuu olevan ihan hyvin, ja sitten äkkiä tuuli taas kääntyy. Ahistaa. Ja ku mikään kuulemma ei oo vikana.
Ja sitten ois vielä yks, jonka kans aikanaan oltu melko tiiviissä porukassa. Hän hiljeni jo aikoja sitten, mutta toiselle samassa sakissa kulkeneelle hän kertoi, että on nykyään eri kaverit, ja rivien välistä oli luettavissa, että ne on paremmat kaverit sitten ne. Joten kai se on nähtävä, että koskee myös minua, kun mitään ei oo kuulunu. Antaapa sitten olla.
Onneksi kuitenki välillä elämään putkahtelee uusiakin ihmisiä joiden kans synkkaa, vanhoista tutuista tulee pikkuhiljaa kavereita, ehkä ystäviä, ja sitten on ne ystävät, jotka pysyy niinku purkka tukassa eikä ees kuvittele lähtevänsä mihinkään. You know who you are, I love you.
<3
Sitä on taas miettiny ystäviä ja kavereita, ja ystäviä, joista on tullut ensin kavereita, ja sitten lähes tuntemattomia...
Yhtä ihmissuhdettahan mä oon pyöritelly mielessäni jo pitkään. Joskus mulla oli ystävä, jonka kans pystyin puhumaan ihan kaikesta, mihin vuorokauden aikaan tahansa, joka kertoi mulle suoraan jos tein typeriä valintoja ja rakasti mua kaikkine vikoineni.
Enkä sitte tiiä mitä tapahtui. Yhtäkkiä se lakkasi pitämästä yhteyttä. Mä koitin ehdottaa yhteistä tekemistä, aina oli kiire. Sitten kysyin, että oonko kenties tehny jotain kurjaa tietämättäni. En kuulemma ollu, ja nähä pitäis. No ei paljo olla nähty. Mä näen tätä ihmistä joko sattumalta, tai etsimällä hänet käsiini. Aina on kyllä ollut kiva nähdä, mutta oon jo kyllästynyt siihen, että aina kun jotain ehdotan, niin on kiire ja "ei oikein ehdi nähdä ketään". En tiiä onko hän sitten unohtanut meidän olevan facebook-kavereita, ja mun kyllä näkevän, että muiden kans joutaa viettämään aikaa. Voi toki olla, että tarkotus on tahallaan aiheuttaa pahaa mieltä, mutta en mä haluais uskoa siihenkään. Kuitenki oon aina pitäny häntä naisena, joka sanoo suoraan. Ehkä erehdyin.
Ja nyt sitten ilmeni vähän samanlainen tilanne, joka tosin ei oo jatkunu niin pitkään, mutta suhteen luonteesta johtuen on jo tällaisenaan tarpeeksi ikävä. Rupes jotenki tuntumaan, että mua ajoittain kusetetaan ihan täysiä. Sovitut näkemiset peruuntuu, mutta taas kerran muille riittää aikaa. Emminä tiiä kuvittelenko, typykkä tuntuu muutenki olevan etäinen, mitä tuota turhaan viesteihin vastailemaan. Välillä kaikki tuntuu olevan ihan hyvin, ja sitten äkkiä tuuli taas kääntyy. Ahistaa. Ja ku mikään kuulemma ei oo vikana.
Ja sitten ois vielä yks, jonka kans aikanaan oltu melko tiiviissä porukassa. Hän hiljeni jo aikoja sitten, mutta toiselle samassa sakissa kulkeneelle hän kertoi, että on nykyään eri kaverit, ja rivien välistä oli luettavissa, että ne on paremmat kaverit sitten ne. Joten kai se on nähtävä, että koskee myös minua, kun mitään ei oo kuulunu. Antaapa sitten olla.
Onneksi kuitenki välillä elämään putkahtelee uusiakin ihmisiä joiden kans synkkaa, vanhoista tutuista tulee pikkuhiljaa kavereita, ehkä ystäviä, ja sitten on ne ystävät, jotka pysyy niinku purkka tukassa eikä ees kuvittele lähtevänsä mihinkään. You know who you are, I love you.
<3
perjantai 27. maaliskuuta 2015
Parempi rakkaustarina ku se edellinen.
Onpa jotenki taas hankala kirjottaa yhtään mistään. Ehdolla ois ystäväjuttuja, rakkaustarinaa, epävarmuuskertomusta, seksiä, onnellisuuspostausta ja vaikka keittokirjaa, vaan en mä saa oikein mistään nyt otetta. Joten lienee loogisinta valittaa siitä.
Kai mä tiedän syynkin tähän onnettomaan tahtiini nykyään. Kolmelta Aamuyöllä kuitenkin alkoi terapiana, ja terapian tarve on nykyään katoavan vähäistä. As simple as that. Että pitäs varmaan joko keksiä uutta suuntaa tälleki, tyytyä postaamaan kerran puoleen vuoteen, tai ragequitata. Emminätiiä!
En tiiä mitä haluan tehä...
Mennään sitte vaikka rakkaustarinalla nyt, se kuitenkin on melko tärkeä tarina.
Tuossa reilu kuukausi takaperin eräänä perjantaina olin irkkubaarissa ikäänkuin kolmantena pyöränä Nupun ja Insinöörin treffeillä. Tietoisesti, ihan normaalia meidän piireissä btw. Olihan lystiä, herätettiin melkosesti pahennusta ja vittuiltiin (okei, Nuppu vittuili...) yhdelle mun entiselle Tinder-sulholle ja so on, mutta kyllä siinä jossain vaiheessa alkoi tuntemaan ittensä vähän ulkopuoliseksi kuhertelua katellessa. Niinpä näin someaikaan mä otin puhelimen kauniiseen käteen. Tinderissä oli tullut viestiä eräältä, jonka kans olin jo muutamia päiviä melko tiiviisti tutustellut. Vastasin toki ja kerroin ohimennen tilanteen, jossa olin. Vastalahjaksi sain kutsun kahville, mutta koska en juo kahvia yömyöhällä ja pullaakaan ei luvattu, niin en tarttunut tarjoukseen. Mutta koska oon hirveän kiva ja semikohtelias, niin vastasin jotakuinki "tuu ite tänne", en nyt muista tarkasti. Ei kai siinä sitte, mösjöö oli helppo ylipuhuttava, ja lupasi saapua. Ja se saapui.
Minä en ala valehtelemaan, että oisin ihan kättelyssä ollut myytyä tyttöä, mutta kovasti kiinnostunut. Nuppu ja Insinöörikin oli vähän epäilevällä kannalla siinä, vaan ei siinä lopulta kauan mennyt, että mä aloin havaitsemaan enenevässä määrin perhosia. Silmistä ei kyllä baarivalaistuksessa oikein saattanut mitään tuumata. Paitsi että ne on päässä ja niitä on kaks.
Ja sitte tuli valomerkki. Olin jo täysiä lähdössä Nupun ja Insinöörin kans taksitolpalle ja kotiin, vaan mister ehdotti, että jos nyt kuitenki lähtisin hänen luo, ihan noin ilman mitään taka-ajatuksia. Se tuntui hyvältä ajatukselta, myönnän.
Perillä kohteessa juteltiin niitä ja näitä, ja sitten tuli kysymys, notta uskallanko samaan sänkyyn nukkumaan. Mä kun olen melko rohkea, ja tähän asti oli jo tultu, niin mitä tuota kursailemaan. Valot pois ja keskustelu jatkui. Sitte mulla iski semmonen VALOT PÄÄLLE TÄLLÄ SEKUNNILLA, UNOHIN TARKISTAA JOTAIN! -hepuli. Herra oli tehnyt kotiläksynsä, eli lukenut tätä nimenomaista blogia, ja tajusi heti mikä vaivasi. Valot siis päälle ja minä sain suorittaa tärkeän toimenpiteen, eli silmiin katsomisen niinkuin minä sen koen. Jep, just sitä mitä pitääkin olla! Ja jossain näillä tienoilla taisin myös rekisteröidä, että tää kainalopaikka on jotaki, mihin mielelläni palaisin.
Lauantaina kissa-allergia ajoi mut kotiin kesken hyvän leffanpällistelyn. Viestit toki kulki, ja sunnuntaina mut noudettiin lähes kotiovelta jatkamaan leffailua. Jostain sieltä kai se ajatus sitten lähti, sille päivää muistaakseni käytiin jokin seuraavan tyyppinen keskustelu:
Jii: "Voit sä jäädä yöksikin jos haluat."
Minä: "En oo varautunu oikein yökyläilyyn. Ja kyllä minusta alkas haiskahtamaan melko vakavalta, jos täältä lähtisin töihin."
Jii: "Haittaisko se?"
Ja vakavaksihan se meni. Heti seuraavalla viikolla. Ja hupsista saatana, meni taas päiviä ja homma sai nimenki, eli tuli todettua, että eiköhän tämä kaikki seurustelun tunnusmerkit ala täyttämään. Tinderit poistoon, omaani en ollut avannutkaan sitten irkkua seuranneen lauantain. Tilanne muuttui myös facebook-vakavaksi, eli se on vakavaa. En valita :)
Että semmosta tänne tällä hetkellä, oon ollu meleko hattarana. Ja aattelin olla edelleen.
Kai mä tiedän syynkin tähän onnettomaan tahtiini nykyään. Kolmelta Aamuyöllä kuitenkin alkoi terapiana, ja terapian tarve on nykyään katoavan vähäistä. As simple as that. Että pitäs varmaan joko keksiä uutta suuntaa tälleki, tyytyä postaamaan kerran puoleen vuoteen, tai ragequitata. Emminätiiä!
En tiiä mitä haluan tehä...
Mennään sitte vaikka rakkaustarinalla nyt, se kuitenkin on melko tärkeä tarina.
Tuossa reilu kuukausi takaperin eräänä perjantaina olin irkkubaarissa ikäänkuin kolmantena pyöränä Nupun ja Insinöörin treffeillä. Tietoisesti, ihan normaalia meidän piireissä btw. Olihan lystiä, herätettiin melkosesti pahennusta ja vittuiltiin (okei, Nuppu vittuili...) yhdelle mun entiselle Tinder-sulholle ja so on, mutta kyllä siinä jossain vaiheessa alkoi tuntemaan ittensä vähän ulkopuoliseksi kuhertelua katellessa. Niinpä näin someaikaan mä otin puhelimen kauniiseen käteen. Tinderissä oli tullut viestiä eräältä, jonka kans olin jo muutamia päiviä melko tiiviisti tutustellut. Vastasin toki ja kerroin ohimennen tilanteen, jossa olin. Vastalahjaksi sain kutsun kahville, mutta koska en juo kahvia yömyöhällä ja pullaakaan ei luvattu, niin en tarttunut tarjoukseen. Mutta koska oon hirveän kiva ja semikohtelias, niin vastasin jotakuinki "tuu ite tänne", en nyt muista tarkasti. Ei kai siinä sitte, mösjöö oli helppo ylipuhuttava, ja lupasi saapua. Ja se saapui.
Minä en ala valehtelemaan, että oisin ihan kättelyssä ollut myytyä tyttöä, mutta kovasti kiinnostunut. Nuppu ja Insinöörikin oli vähän epäilevällä kannalla siinä, vaan ei siinä lopulta kauan mennyt, että mä aloin havaitsemaan enenevässä määrin perhosia. Silmistä ei kyllä baarivalaistuksessa oikein saattanut mitään tuumata. Paitsi että ne on päässä ja niitä on kaks.
Ja sitte tuli valomerkki. Olin jo täysiä lähdössä Nupun ja Insinöörin kans taksitolpalle ja kotiin, vaan mister ehdotti, että jos nyt kuitenki lähtisin hänen luo, ihan noin ilman mitään taka-ajatuksia. Se tuntui hyvältä ajatukselta, myönnän.
Perillä kohteessa juteltiin niitä ja näitä, ja sitten tuli kysymys, notta uskallanko samaan sänkyyn nukkumaan. Mä kun olen melko rohkea, ja tähän asti oli jo tultu, niin mitä tuota kursailemaan. Valot pois ja keskustelu jatkui. Sitte mulla iski semmonen VALOT PÄÄLLE TÄLLÄ SEKUNNILLA, UNOHIN TARKISTAA JOTAIN! -hepuli. Herra oli tehnyt kotiläksynsä, eli lukenut tätä nimenomaista blogia, ja tajusi heti mikä vaivasi. Valot siis päälle ja minä sain suorittaa tärkeän toimenpiteen, eli silmiin katsomisen niinkuin minä sen koen. Jep, just sitä mitä pitääkin olla! Ja jossain näillä tienoilla taisin myös rekisteröidä, että tää kainalopaikka on jotaki, mihin mielelläni palaisin.
Lauantaina kissa-allergia ajoi mut kotiin kesken hyvän leffanpällistelyn. Viestit toki kulki, ja sunnuntaina mut noudettiin lähes kotiovelta jatkamaan leffailua. Jostain sieltä kai se ajatus sitten lähti, sille päivää muistaakseni käytiin jokin seuraavan tyyppinen keskustelu:
Jii: "Voit sä jäädä yöksikin jos haluat."
Minä: "En oo varautunu oikein yökyläilyyn. Ja kyllä minusta alkas haiskahtamaan melko vakavalta, jos täältä lähtisin töihin."
Jii: "Haittaisko se?"
Ja vakavaksihan se meni. Heti seuraavalla viikolla. Ja hupsista saatana, meni taas päiviä ja homma sai nimenki, eli tuli todettua, että eiköhän tämä kaikki seurustelun tunnusmerkit ala täyttämään. Tinderit poistoon, omaani en ollut avannutkaan sitten irkkua seuranneen lauantain. Tilanne muuttui myös facebook-vakavaksi, eli se on vakavaa. En valita :)
Että semmosta tänne tällä hetkellä, oon ollu meleko hattarana. Ja aattelin olla edelleen.
tiistai 24. helmikuuta 2015
24.2.2015 (Tää on kotosin jostain noin viikon takaa.)
Tossa pohdiskelin, että mielialanvaihteluilla ja mielialanvaihteluilla on isojakin eroja. Esimerkiksi kolme vuotta sitten mulla ne oli sellaista täydellistä aallonharjalta pohjamutiin -tyyppistä vaihtelua, ja joku pidempään seurannut saattaa muistaa, että pohjamutia oli aika paljon enemmän. En mä väitä etteikö mun tunteet yhä edelleen olis vahvoja, mutta ennen ne oli ihan helvettiä, kun universumit vaan romahteli, ku mä rupesin tuntemaan. Olinhan mä toki muutenki melko epästabiili, myönnän.
Ja nyt mä sitten huomaan olevani ILOINEN siitä että on sitä vaihtelua, vaikka ei ne itkustelun syyt tietenkään kivoja ole, mutta noin niinku kokonaisuutena... Sitä on tullut olleeksi aivan hävyttömän aurinkoinen pikku kierremerihevonen melko pitkään hyvin lyhyin keskeytyksin, ja oli itse asiassa helpottavaa olla kolme päivää putkeen tunnekuohuinen raivotar ja surkea niiskuttava ihmisraunio. Puhdistava kokemus, sanoisin. Tosin vähempiki ois riittänyt, kolmas päivä sai jo vähän pelkäämään, notta onko tässä luisumassa takas vanhaan. Kovasti kyllä kerron itelleni, että se ei nyt vaan ole mahdollista, se ei ole vaihtoehto. Vaikka positiivisuutta joutuu pakottamaan hetkittäin pintaan, niin ei siinä lopulta montaa hetkeä yleensä mene, että alan uskomaan siihen ja se muuttuu aidoksi, ja sitte taas mennään.
Mulla on muuten pieni salaisuus. Oon iteki tienny sen vasta jonku aikaa. Mutta nii, mä tajusin että haluan mun ympärillä olevien ihmisten olevan iloisia. Ja mikäs siihen vaikuttas paremmin, ku että ite aiheuttaa sitä? Minussa asuu pieni (köhköh...) hassuttelija, ja sen päästän mielelläni valloilleen. Toki on niitäki ketä se ärsyttää, mutta ehkä kaikkia ei tarvikaan miellyttää. Eikä pysty.
Ehkä suurin ero entiseen on se, että hyvin pitkään tarvin jonku erityisen (ulkopuolisen) syyn olla onnellinen, tai edes tyytyväinen, ja nyt en. Riittää ihan se, että oon just minä, just tässä mielessä ja ruumiissa, tässä ajassa ja paikassa. Se hieman hämmentää minua, koska joskus tämä mieli on ollut mun pahin vihollinen, ja ruumiin olen halunnut vuosien ajan tuhota. Joten uutta ja ihmeellistä voi tapahtua vielä tässäkin iässä.
Nojoo. On hetkiä, kun mietin että onko tämä edelleen jotain taiteilua manian ja depression välimaastossa, mutta koitan unohtaa mokomat samantien kun tulevat mieleen. En mä halua niitä takas, kiitos vaan.
(Kierremerihevonen mainittu. Sillä löytää mut instasta, vaikka eipä siellä mitään nähtävää ole.)
Ja nyt mä sitten huomaan olevani ILOINEN siitä että on sitä vaihtelua, vaikka ei ne itkustelun syyt tietenkään kivoja ole, mutta noin niinku kokonaisuutena... Sitä on tullut olleeksi aivan hävyttömän aurinkoinen pikku kierremerihevonen melko pitkään hyvin lyhyin keskeytyksin, ja oli itse asiassa helpottavaa olla kolme päivää putkeen tunnekuohuinen raivotar ja surkea niiskuttava ihmisraunio. Puhdistava kokemus, sanoisin. Tosin vähempiki ois riittänyt, kolmas päivä sai jo vähän pelkäämään, notta onko tässä luisumassa takas vanhaan. Kovasti kyllä kerron itelleni, että se ei nyt vaan ole mahdollista, se ei ole vaihtoehto. Vaikka positiivisuutta joutuu pakottamaan hetkittäin pintaan, niin ei siinä lopulta montaa hetkeä yleensä mene, että alan uskomaan siihen ja se muuttuu aidoksi, ja sitte taas mennään.
Mulla on muuten pieni salaisuus. Oon iteki tienny sen vasta jonku aikaa. Mutta nii, mä tajusin että haluan mun ympärillä olevien ihmisten olevan iloisia. Ja mikäs siihen vaikuttas paremmin, ku että ite aiheuttaa sitä? Minussa asuu pieni (köhköh...) hassuttelija, ja sen päästän mielelläni valloilleen. Toki on niitäki ketä se ärsyttää, mutta ehkä kaikkia ei tarvikaan miellyttää. Eikä pysty.
Ehkä suurin ero entiseen on se, että hyvin pitkään tarvin jonku erityisen (ulkopuolisen) syyn olla onnellinen, tai edes tyytyväinen, ja nyt en. Riittää ihan se, että oon just minä, just tässä mielessä ja ruumiissa, tässä ajassa ja paikassa. Se hieman hämmentää minua, koska joskus tämä mieli on ollut mun pahin vihollinen, ja ruumiin olen halunnut vuosien ajan tuhota. Joten uutta ja ihmeellistä voi tapahtua vielä tässäkin iässä.
Nojoo. On hetkiä, kun mietin että onko tämä edelleen jotain taiteilua manian ja depression välimaastossa, mutta koitan unohtaa mokomat samantien kun tulevat mieleen. En mä halua niitä takas, kiitos vaan.
(Kierremerihevonen mainittu. Sillä löytää mut instasta, vaikka eipä siellä mitään nähtävää ole.)
sunnuntai 8. helmikuuta 2015
Vaihteeksi vähän arkeologiaa.
Sain käsiini kerrassaan hervottoman asiakirjan kuuden vuoden takaa. Dokumenttihan kertoo siitä, millainen mun elämäni mies on oleva. Itse asiassa yllättävän moni kohta oli sellainen, jonka allekirjoitan yhä edelleen. Joten tässäpä sanasta sanaan valikoituja otteita, ja kommenttiraitaa six years after, yee-haw!
"Se on todennäköisesti ja mitä luultavimmin pitkätukka, värillä nyt ei ole sen suurempaa väliä."
Tämä oli dokumentin eka lause, joten se lienee ollut tärkeä pointti. Marikan mielipidehän asiaan tänä päivänä on, että mun talouteen ei tarvi enää yhtäkään pitkälettiä tulla, kun tukka ja järki ei samassa päässä pysy eräiden elävien esimerkkien mukaan. Mä vastaan, että ei muuten pysy välttämättä kaljussakaan päässä. Joten väite kumottakoon, enempi mua kiinnostaa että onko siellä tuka(ttomuude)n alla aivoja lainkaan.
"Sit sillä pojalla on ihanat silmät, joihin on mukava vaan tuijotella, ja söpö hymy."
NIINPÄ. Tämän asian olen todennut 18.1.2009, luultavasti jo aiemmin. Ja totean edelleen, On ihan hyvä juttu jos on silmät päässä noin yleensäki, mutta mä kaipaan sitä wau-efektiä. (Lisää tähän valinnainen kommentti miehestä joka sai lempinimekseen Silmäperhonen.) Ja hymy... Se pelastaa niin paljon! (Toimituksen huomio: Pikasella tarkistuksella tää silmäasia on mainittu jossain dokumentissa jo 12.6.2006, joten on se siis huomionarvoinen.)
"Ja se saa mut nauramaan."
Ehdottomasti ennemmin nauramaan kuin itkemään. Todettuhan on, että herrasmies ei koskaan tahallaan itketä naista.
"Pojan täytyy osata keskustella, ja sen kans on rento ja hyvä olla, saan olla oma itseni."
Ihan ku ite aina osaisin muka keskustella niistä vaikeimmista asioista, siks mä kirjotan... Mutta musta tuntuu nyt ainaki siltä, että oon liian vanha vouhottamaan ja esittämään jotain, mitä en ole. Se on sillä tavalla, että mun on kelvattava tämmöisenään.
"Mutta sen elämässä on oltava muutaki ku minä."
TODELLAKIN. Ohan se ihan söpöä suhteen alussa olla niinku paita ja paskanen perse, mutta ei helevetti loputtomiin. Käpyhän siinä palaa, jos toisella on omia kavereita ja tekemisiä ja toisella ei. Mulla on.
"Huolehtii hygieniastaan."
Kuvittelis tämänki olevan ihan itsestäänselvyys. MUTTAKUEIOLE! Kai tähän vois lisätä "Sen täytyy tuoksua hyvälle", kyllä nää kaks kulkee vähän käsi kädessä. Seksihiki on hyvä, viikon pinttynyt ei. Jos siis on pakko olla hikinen.
"Se ei saa olla liian kypsä, täytyy osata myös hölmöillä välillä."
Mä oon ite sen verran lapsenmielinen ja ilkikurinen ajoittain, että ei tässä mikään täystosikko tulis kuuloonkaan. Joku tulis väistämättä hulluksi. Ei kuitenkaan tarvi olla jumittuneena teini-ikään.
"Seksi ei saa olla pääasia suhteessa."
Paitsi järjestelyssä se annettakoon anteeksi. Kunhan molemmat tietää kyseessä olevan järjestely.
"Se on kuitenki semmonen nälkiintynyt ja riutunut..." "...mun murun ei sovi olla liian lihaksikas."
Miksihän sitä on halunnu pitää poikarukan nälkäsenä??? Ei voi tietää. Joten tuon osan kroppavaatimuksista saa viivata yli. Tuo lihasasia taas... No, mä siedän kyllä tänä päivänä lihaksia jossain määrin, mutta jos tyyppi näyttää ylitreenatulta broilerilta, niin en mä kyllä pöksyjäni kastele. Olkoot siis hoikkanen tai pyöreä, sydän saa luvan ratkaista.(Nyt ku tää on sanottu, niin luultavasti sitte nain jonku maailman vahvimman nallen :D)
Okei, eli mä nakkaan nuo tarkat ulkonäkövaatimukset mäkeen näillä puheilla. Jos korvien välissä on mielenkiintonen aivo, ja rinnassa sykkii kunnollinen sydän, ja päässä ne perhosefektisilmät, niin me ollaan ihan fine! Ehkä silti vähän pinnallista >:D
(Loppuhuomautuksena kaveria lainaten: "Lisää siihen listaan että sen on oltava insinööri! Insinöörit on sun juttu! Karvaset insinöörit!" Niinpä niin. Ei saatana.)
"Se on todennäköisesti ja mitä luultavimmin pitkätukka, värillä nyt ei ole sen suurempaa väliä."
Tämä oli dokumentin eka lause, joten se lienee ollut tärkeä pointti. Marikan mielipidehän asiaan tänä päivänä on, että mun talouteen ei tarvi enää yhtäkään pitkälettiä tulla, kun tukka ja järki ei samassa päässä pysy eräiden elävien esimerkkien mukaan. Mä vastaan, että ei muuten pysy välttämättä kaljussakaan päässä. Joten väite kumottakoon, enempi mua kiinnostaa että onko siellä tuka(ttomuude)n alla aivoja lainkaan.
"Sit sillä pojalla on ihanat silmät, joihin on mukava vaan tuijotella, ja söpö hymy."
NIINPÄ. Tämän asian olen todennut 18.1.2009, luultavasti jo aiemmin. Ja totean edelleen, On ihan hyvä juttu jos on silmät päässä noin yleensäki, mutta mä kaipaan sitä wau-efektiä. (Lisää tähän valinnainen kommentti miehestä joka sai lempinimekseen Silmäperhonen.) Ja hymy... Se pelastaa niin paljon! (Toimituksen huomio: Pikasella tarkistuksella tää silmäasia on mainittu jossain dokumentissa jo 12.6.2006, joten on se siis huomionarvoinen.)
"Ja se saa mut nauramaan."
Ehdottomasti ennemmin nauramaan kuin itkemään. Todettuhan on, että herrasmies ei koskaan tahallaan itketä naista.
"Pojan täytyy osata keskustella, ja sen kans on rento ja hyvä olla, saan olla oma itseni."
Ihan ku ite aina osaisin muka keskustella niistä vaikeimmista asioista, siks mä kirjotan... Mutta musta tuntuu nyt ainaki siltä, että oon liian vanha vouhottamaan ja esittämään jotain, mitä en ole. Se on sillä tavalla, että mun on kelvattava tämmöisenään.
"Mutta sen elämässä on oltava muutaki ku minä."
TODELLAKIN. Ohan se ihan söpöä suhteen alussa olla niinku paita ja paskanen perse, mutta ei helevetti loputtomiin. Käpyhän siinä palaa, jos toisella on omia kavereita ja tekemisiä ja toisella ei. Mulla on.
"Huolehtii hygieniastaan."
Kuvittelis tämänki olevan ihan itsestäänselvyys. MUTTAKUEIOLE! Kai tähän vois lisätä "Sen täytyy tuoksua hyvälle", kyllä nää kaks kulkee vähän käsi kädessä. Seksihiki on hyvä, viikon pinttynyt ei. Jos siis on pakko olla hikinen.
"Se ei saa olla liian kypsä, täytyy osata myös hölmöillä välillä."
Mä oon ite sen verran lapsenmielinen ja ilkikurinen ajoittain, että ei tässä mikään täystosikko tulis kuuloonkaan. Joku tulis väistämättä hulluksi. Ei kuitenkaan tarvi olla jumittuneena teini-ikään.
"Seksi ei saa olla pääasia suhteessa."
Paitsi järjestelyssä se annettakoon anteeksi. Kunhan molemmat tietää kyseessä olevan järjestely.
"Se on kuitenki semmonen nälkiintynyt ja riutunut..." "...mun murun ei sovi olla liian lihaksikas."
Miksihän sitä on halunnu pitää poikarukan nälkäsenä??? Ei voi tietää. Joten tuon osan kroppavaatimuksista saa viivata yli. Tuo lihasasia taas... No, mä siedän kyllä tänä päivänä lihaksia jossain määrin, mutta jos tyyppi näyttää ylitreenatulta broilerilta, niin en mä kyllä pöksyjäni kastele. Olkoot siis hoikkanen tai pyöreä, sydän saa luvan ratkaista.(Nyt ku tää on sanottu, niin luultavasti sitte nain jonku maailman vahvimman nallen :D)
Okei, eli mä nakkaan nuo tarkat ulkonäkövaatimukset mäkeen näillä puheilla. Jos korvien välissä on mielenkiintonen aivo, ja rinnassa sykkii kunnollinen sydän, ja päässä ne perhosefektisilmät, niin me ollaan ihan fine! Ehkä silti vähän pinnallista >:D
(Loppuhuomautuksena kaveria lainaten: "Lisää siihen listaan että sen on oltava insinööri! Insinöörit on sun juttu! Karvaset insinöörit!" Niinpä niin. Ei saatana.)
maanantai 26. tammikuuta 2015
Vaatekaapin siivous herätti ajatuksia.
Mun on hankala uskoa, että kirjotan tän julkisesti, mutta on hetkiä, kun mä ymmärrän mun eksän kommentit mun vaatemäärästä. Toisaalta en, koska näiden kommenttien aikaan sen kamppeet (ja koiran...) mahtu ihan sujuvasti tähän mökkiin. Tämän päivän vaatekaapin raidauksen jälkeen mä kyseenalaistan itseni kyllä aika hyvin.
Eli siis, jos joku ei tienny, niin asun 27,5 neliön yksiössä. Se ei jätä ihan helvetisti tilaa vaatteensäilytyspoliittisille ratkaisuille. Kahden kaapinleveyden verran on hengarikaappia, mutta siellä joutuu mekkojen lisäksi asumaan myös ulkovaatteet ja tyllit. Hyllykaappia rivissä on hurja yks kappale. Sitten on vuokraisännän puolesta irtokomero vielä. Alusvaatteet, sukkahousut ja sen semmoiset asuu lipastoissa. Kuulostaa riittävältä, mutta kaukana siitä. Onneksi mun vuokraisäntä on maailman eniten paras, ja lupas käydä laittaan mulle naulakon tänne johonki, niin saa ehkä ees tuohon takkiasiaan jotain tolkkua.
Goottityttöaikoinani mä kirosin, että on hankalaa koittaa löytää komerosta se yks tietty musta riepu ilman että räjäyttää koko kaapin sisällön levälleen, vaan ei se tilanne oo helpompi nytkään, vaikka komerossa onki kaikki sateenkaaren värit. Edelleen tarvis karttaa ja kompassia. Aika usein tuonne sukeltaessa tulee "ai, onko mulla tämmönenki?" -fiilis.
Yks syy tähän vaateongelmaan on mun työpaikka. Kierrätyskeskus, I'm doomed. Järkiään kaikki vaatteet 50 senttiä kappale, tai eurolla viis (vink vink, kipin kapin sinne ostoksille) Kummasti tarttuu tuota vaatetavaraa mukaan. Sitten kun kämpän lähellä on ihan kelvollisia kirppareita, niin lapasestahan se lähtee. Että melko vähän ostan oikeasti vaatetta uutena, puolustaudun sillä. Viimesin tais olla mun rakas Alikani. Viime vuonna. Puolustaudun sillä. Paljon kierrätetään myös kavereiden kesken. Pakko noita on välillä karsiakin...
Mulla on myös poistolaatikko. Tuommonen muovinen lihakunnan laatikko. Säännöllisesti patistelen kavereita tälle laatikolle, ja jotku osaaki sinne jo ihan itse.
Lisäksi mun vaatekaappi on musta aukko. Saa sitä miettiä, että missä kaikki sytkärit on, ku ne asuu hupparin taskussa vaatekaapissa. Tai Marikan taskussa. Toisaalta, aika estottomasti Marikakin joskus asuu mun vaatekaapissa.
Että semmosta. Teoriassa mä asun buduaarissa. (Päivän turha tieto: Sana "boudoir" tulee verbistä "bouder" mikä tarkoittaa mököttämistä. Buduaarissa siis mökötetään. Tämä sopii minulle. Niinku nenä päähän.)
Goottityttöaikoinani mä kirosin, että on hankalaa koittaa löytää komerosta se yks tietty musta riepu ilman että räjäyttää koko kaapin sisällön levälleen, vaan ei se tilanne oo helpompi nytkään, vaikka komerossa onki kaikki sateenkaaren värit. Edelleen tarvis karttaa ja kompassia. Aika usein tuonne sukeltaessa tulee "ai, onko mulla tämmönenki?" -fiilis.
Yks syy tähän vaateongelmaan on mun työpaikka. Kierrätyskeskus, I'm doomed. Järkiään kaikki vaatteet 50 senttiä kappale, tai eurolla viis (vink vink, kipin kapin sinne ostoksille) Kummasti tarttuu tuota vaatetavaraa mukaan. Sitten kun kämpän lähellä on ihan kelvollisia kirppareita, niin lapasestahan se lähtee. Että melko vähän ostan oikeasti vaatetta uutena, puolustaudun sillä. Viimesin tais olla mun rakas Alikani. Viime vuonna. Puolustaudun sillä. Paljon kierrätetään myös kavereiden kesken. Pakko noita on välillä karsiakin...
Mulla on myös poistolaatikko. Tuommonen muovinen lihakunnan laatikko. Säännöllisesti patistelen kavereita tälle laatikolle, ja jotku osaaki sinne jo ihan itse.
Lisäksi mun vaatekaappi on musta aukko. Saa sitä miettiä, että missä kaikki sytkärit on, ku ne asuu hupparin taskussa vaatekaapissa. Tai Marikan taskussa. Toisaalta, aika estottomasti Marikakin joskus asuu mun vaatekaapissa.
Että semmosta. Teoriassa mä asun buduaarissa. (Päivän turha tieto: Sana "boudoir" tulee verbistä "bouder" mikä tarkoittaa mököttämistä. Buduaarissa siis mökötetään. Tämä sopii minulle. Niinku nenä päähän.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)