Mä olen mieleltäni aikalailla yhtä pirteä kuin blackmetalmiehen vaatekaappi, joten jollain tapaa ajatus kuolemasta on vapauttava. Tulevaisuus on suuri ja pelottava. Silti... En kai mä oikeasti kuolla halua, jos haluaisin niin tuskin mä tätä naputtelisin vaan tekisin asialle jotain. Mutta en tiiä riittäiskö mulle vuorokausi jos lähtö tulis ajankohtaseksi. Ois kuitenkin paljon asioita tehtävänä ja sanottavana. Ihmisiä joille pitäs kertoa kuinka hemmetin tärkeitä ne mulle on. Jos mulla ois 24 tuntia aikaa hoitaa pois alta kaikki mitä tässä elämässä haluan tehdä, niin en todellakaan tuhlais mun ajan sirpaleita kusipäämulkkuihin.
24 tunnin aikana pitäis ehtiä kertoa monille ihmisille monia juttuja. Tyhmää on se että vaikka tiedän että asioita on sanomatta, niin niitä ei vaan voi sanoa, kun tietää niiden sitten jatkossa tulevan vastaan joka nurkalla... Vaikka periaatteessa kaikki nämä spesifioimattomat seikat on mukavia asioita, niin en ehkä silti pystyis ottamaan vastuuta niiden ääneen sanomisesta. Joten antaa vaan jäädä sanomatta. Ehkä tässäkin on takana enimmäkseen se mun suunnaton pelko väärinymmärretyksi tulemisesta.
Kuitenkin, jos mulle selviäis että mun kello tikittelee viimeisiään, niin tahtoisin kertoa että rakastan niitä keitä rakastan. Vaikka kai ne sen tietääkin, uskoisin että heidän seurassaan sen kyllä huomaa mun naamasta ja leegonäyttelyn ahkerasta esittelystä.
Varsinkin semmoisille jotka oon tavannut aika vasta, todennut ihaniksi ihmisiksi, mutta joille en ole ehtinyt sanoa että ne on tuoneet sisältöä mun elämään... Niin no, kai mä tahtosin sanoa että ne on tuoneet sisältöä mun elämään.
Enkö mä vois saada edes viikon armonaikaa kaiken tekemiseen ja sanomiseen??
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kuiskaisit ees.