Selasinpa tuossa parin viikon aikana kertyneitä luonnoksia. Mulla taitaa "hieman" ahdistaa joku, ku löytyi puolenkymmentä pätkää, korkeintaan viittä lausetta per luonnos, joissa yritin kertoa siitä, kuinka hankalaa joillekin ihmisille on puhua joistain asioista. Vissiin sitten on todella hankalaa, kun kerran en ole pystynyt edes kirjoittamaan aiheesta.
Yksikään luonnos ei tuntunut siltä, että siitä ois hyvä jatkaa. Looginen ratkaisu on siis aloittaa vielä yksi.
Mulla on lähellä useampikin henkilö, joille voin puhua aikalailla kaikesta, ja hyvin suoraan, myös siitä, jos joku seikka heidän tekemisissä tai sanomisissa kismittää. Ilman että tarvii pelätä heidän pakenevan vuorille. Joillekin taas ei uskalla sanoa mitään negatiivista, kun tietää jo muutenkin reaktion. Haetaan esimerkkitapaus vähän kauempaa, mun armas eksäni, joka muuttui ultimaattiseksi marttyyriksi aina, jos vaikka huomautin puutteista hänen savoir-fairessaan. Voi jumalanpyssyt että osasi raivostuttaa, ja kiehahtaa vielä näinki monen vuoden jälkeen. Koittaapa siinä sitten rakentavasti keskustella, kun toisen asenne on mitä on... Saati sitten vakavammista aiheista.
Usein mun oma (vaikka mistä mä tiedän, etteikö vastapuolella ois samaa ongelmaa) epävarmuus tekee sen, että en oikein osaa aina puhua kaikesta, mistä pitäis, kannattais ja ehkä haluaiskin. Se on oikeasti ihan järkyttävän typerää, kun ei pysty sanomaan muutamaa sanaa, vaikka niiden sanominen saattais säästää monelta ikävältä tilanteelta tulevaisuudessa. Taidan lopulta olla tyttö, joka venyttää mukavuusalueen rajoja vain huolella valikoituihin suuntiin, mikä nyt ei ole hyvä juttu, kun on asioita, jotka pitäs saada ulos.
On pari juttua, joita mun on ihan todella hankala sanoa. "Mä olin väärässä", "Mä tarvin sua" ja "Mun on sua ikävä" on ehkä hankalimmat. Ite esimerkiksi tykkään, että mulle kerrotaan, jos on ikävä. Sitten asialle voi tehdä jotain, jos tunne on molemminpuoleinen. Mutta itse en sitä pysty joillekin sanomaan. Lähinnä koska ajattelen, ettei vastapuoli halua kuulla sitä, eikä todellakaan tunne samoin. Ennemmin olen sanomatta, kuin otan sen riskin, että minun ikäväni kohde katsoo mua ilmeellä, joka kertoo hänen kaikkea muuta kuin kaipaavan mua. Se tuntuu liian pahalta.
Mä tiedän, että puhun paljon. Liikakin. Lopulta aika vähän asiaa kuitenkin. Sitten kun oikeasti pitäs puhua jostain vakavasta jollekin, joka on tärkeä, niin yhtäkkiä mä en enää olekaan aivan niin innokas puhumaan. Tai oisin, mutta pupu menee pöksyyn. Harvoin tulee semmosta tilannetta, että mielen päällä olevan asian vois ottaa "luonnollisesti" esille säästä puhumisen ohessa, ja se nostaa kynnystä huomattavasti. Sitä vaan miettii ja miettii, että milloin ois se hetki, kun asian voi ottaa esiin. Eikä koskaan ole oikea hetki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kuiskaisit ees.