(ja tää saattaa olla jonku mielestä sitte ikävää luettavaa.)
Niinhän siinä sitten kävi, että ero tuli. Hunajat, siirapit ja hattarat loppui. Orkidearukkakin heitti veivinsä. Nyt sitten pyörin ympyrää tyhjässä kämpässä, ja odotan turhaan, että puhelin sanois jotain. Mä kyllä tiedän, että tää oli varmaan paras ratkaisu kaikille osapuolille, mutta minkäs teet, kun ei ole yhtään tottunut vielä tähän. Viikko sitten tuntui, että ehkä koko maailma ei romahdakaan tän takia, mutta nyt en ole yhtään niin varma siitä. Näinä hetkinä varsinki osaa olla kiitollinen siitä, että on edes muutamia sydänystäviä, jotka jopa jaksaa kuunnella ja lohdutella eronnutta naista. Siitä huolimatta tuntuu, että on jotenkin tyhjän päällä. Tai jos ei suorastaan tyhjän päällä, niin hyvin horjuen reunalla. Pienestäki sysäyksestä voi syöksyä yli laidan. Mä en enää haluais kokea sitä, kun kerran oon saanut puisteltua mtt:n pölyt jaloistani. Mun kuului olla jo toimiva ihmisyksilö. Jos ei aivan priimakuntoinen niin ainakin toimiva! Vaan reunat murenee. Kuten eräs fiksu tyttö kerran sanoi, tää on niinku kokoais palapeliä, saat yhden reunan valmiiksi ja siirryt seuraavaan, niin eikö joku paskiainen (kohtalo? Vai vaan elämä?) varasta kourallisen palasia sieltä minkä just rakensit. Lystiä ku mikäki.
Mun on ihan helvetin paha olla tän asian kans. Ja itteni. Mä pelkään, että kadotan unen taas. Tätä ku luonnostelin, niin kello kävi kahta yöllä. Viimeaikasella rytmillä oisin normaalisti hyvinki jo ollu umpiunessa, mutta en nyt. Välttelin tuntikausia paniikkikohtausta. Mä haluaisin vaan kadota. Lakata olemasta. Ei mua oo koottu tarpeeksi vahvoista osasista, että kestäsin tämmöstä ahistusta. En mä hengenriistoa iteltäni suunnittele, mutta huomaan lipsuvani ajattelemaan, että helpottas kummasti, kun tulis joku ebola tai lavantauti ja korjais pois. Tai jos jäis vaikka auton alle. Tiiä sitte oonko alitajusesti luopumassa varovaisuudesta. Vaikka kyllä mä vielä ootan vihreän ukkelin kuvaa ennenku ylitän kadun, ja katson molempiin suuntiin. Se, mitä mä koitan sanoa, on että mä koen, että oon häviämässä tämän eloonjäämistaistelun. Että en vaan jaksa. Tottakai just tällä maailman hetkellä, kun mulla ei ole ketään, joka ottas syliin, silittäs, rauhottais ja sanois, että kyllä kaikki vielä järjestyy. Mä koitan ite sanoa itelleni monta kertaa päivässä ääneen "mä selviän" ja "tää olo menee vielä pois" ja "kaikki kääntyy hyväksi", mutta se on niin pirun vaikea luottaa ääneen, joka tärisee itkusta.
Oikiasti. Vituttaa aivan suunnattomasti suoraan sanottuna olla näin palasina. Tosissaan luulin, että oisin jo ollu ehjempi, vaan nytpähän nähtiin, että en sitten olekaan. Oon vaan pohjattoman pettynyt itseeni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kuiskaisit ees.