Nyt on sitten otettu ensimmäiset askeleet tällä erää kohti aikaa jolloin seison horjumatta omin jaloin. Se määränpää on vielä matkojen päässä tie sinne on luultavasti sen verran kivinen että kompastumisia sattuu. (Tää on kirjotettu eilen, ja eka kompastuminen tulikin sitten tänään.)
Matkaseuraksi tälle taipaleelle sain aluksi Vesan, sen jälkeen Hannen,ja ne toivon mukaan jaksaa edes osan matkaa, ensimmäiselle pysäkille asti. Missä se pysäkki on, sitä ei vielä tiedä kukaan.
Mä koitan tässä nyt pelastaa mun parisuhdetta muuttamalla omilleni siis. Minä ja insinöörini lyötiin hynttyyt yhteen melko nopsalla tahdilla aikanaan, ja nyt lähes kolmen vuoden jälkeen sen on ruvennut kostautumaan. Rakastan insinööriä isopaljon, mutta just nyt se ei riitä, vaan mun pitää ottaa vähän tilaa itelleni ja hengitellä ja koittaa selvittää itelleni kuka mä oikeastaan olen. Tai mikä. Koska joskus täytyy olla heikko että vois taas olla vahva. Kuulostipa muka diipiltä.
Tuo siis eilistä settiä, tänään tosiaan otettiin enempi askelia ja alettiin oikeasti tekemään tälle asialle jotain. Pikaisella tutkivalla journalismilla selvisi että mun tuloilla ei tästä kaupungista asuntoa saa. Samantien kaikki alko näyttämään todella paljon toivottomammalta. Vielä nelisen tuntia sitten oli semmonen olo että nyt ees joku pala osu kohdalleen mutta eiköhän sitten tän palapelin toiselta reunalta joku ota ja varasta kourallisen palasia...
Eilen menetin viimeisen ehjän posliininilkan, ja tän päivän tunnelmat alkaa vaikuttamaan siihen malliin että pitänee siirtyä muihin ruumiinkappaleisiin.
Kirjotin tän postauksen alustavasti ylös 37 tunnin valvomisen ja jonku 30 tunnin paaston jälkeen, oli muuten hitusen hutera fiilis. Kamalat antipärinät ja paniikkikohtaus nurkan takana. Ai että festarit on ilonen juttu.
Perjantai oli ehdottomasti kiireisempi päivä Jalossa, ja kuviakaan en joutanu ottamaan, joten kuittaan perjantain sillä että 12 tuntia puuhaa, kivaa oli ja suoraan kotiin nukkumaan.
Lauantaina päräytin paikalle puoliltapäivin, join aamukahvin bäkkärillä ja tulin nakitetuksi maitotytöksi. Maitotyttöilyn ja lippukoppeilun lisäksi oon ehtiny olla yleinen tiennäyttäjä ja saattaja. "No tässä on nyt näin hiljasta niin minäpä lähen escortteeraamaan sut tuonne bäkkärille/narikalle/pääportille/baariin/helvettiin/vessaan/younameit" ja sitte on taas juostu ympäriinsä. Kopilla oli melko hissua ja meitä siellä kolme töissä, niin ehdittiin välillä viihteelleki. Mua ei ne bändit niin kiinnostanu, niin vietin vapaa-aikaani alueen ulkopuolella kavereiden kans. Siellä näkyki sitten mm. etelävaltioiden lipun poltto ja reipas herra joka tarjoili festarikansalle salveissöniä, eli jääsalvaa genitaaleille. Luotettava lähde kertoi mulle että ei suosittele kenellekään.
Vuoroki loppu aikanaan, siinä vaiheessa kaverit oliki jo odottamassa mua. Jatkoklubithan oli 45 Specialissa ja Nuclear Nightclubissa, mutta meidän iloinen sixpäcci lähti tuttuun ja turvalliseen Hevimestaan laulaen strutsilauluja. (Jos jollain jäi kiinnostamaan, niin strutsivideon ja muuta detailia viikonlopusta voi tsekata täältä) Mesta oli myös aika tukossa loppuillasta, mutta urheasti me jatkettiin lähes tappiin asti. Sieltä kerättiin sitten seurueen jämät ja lähdettiin jatkojen jatkoille kiukaankuvat silmissä. Ulkoisilta puitteilta siis oikeinkin hyvin onnistunut festariviikonloppu.
Mutta koska kolmelta aamuyöllä, niin vähän yleistä pohdintaa loppuun.
Pari päivää pyöriny mielessä että missä menee raja ystävänpalveluksella ja hyväksikäytöllä. En oo ihan varma onko mua nyt hyväksikäytetty vai autoinko vaan ystävää hädässä niinku kuuluu tehdä. Ja onko sen väliä kun auttaminen kuitenkin oli ihan miellyttävä juttu ja itelle jäi hyvä mieli? Lasketaanko sitä silloin ees hyväksikäytöksi? Vai olenko vaan harvinaisen mutkaisajatuksinen jopa Hannaksi?
Nääh, en minä valita. Harvinaisen upia viikonloppu mulla on ollu.
Tän parin kuukauden aikana mitä tämä blogi on ollu olemassa, on ilmeisesti noussut esille erinäisiä spekulaatioita siitä miksi Kolmelta Aamuyöllä on.
Voi vitun lifestylen olemassaolon horjuminen vaikutti osaltaan, mutta ei ollu perimmäinen syy. Olin jo aiemmin miettiny blogia, jossa keskittyisin enemmän purkaamaan omia solmulle menneitä ajatuksia, jotka ei tuolla VVL:ssa ole ihan paikallaan. Ei tän ole myöskään tarkotus olla pelkkä masennusblogi, mutta väistämättä sitä aihetta tulee sivuttua. Onhan tämä jonkulaisena terapiana jo toiminutkin.
Huolimatta siitä että oon aika vittumainen eukko, niin tän blogin tarkotus ei silti ole loukata ketään tai aiheuttaa pahaa mieltä, vaikka ilmeisesti siinä on ehitty jo mennä vikaan tahtomatta. Mä käyn läpi sitä kaikkea mikä on 26 vuoden aikana saanu mun mielenterveyden järkkymään. Hyvin usein vain muiden ihmisten tekemisillä ja sanomisilla on siihen varsin vankka linkki, joten sitä myöten joudun viittaamaan toisinaan erinäisiin henkilöhahmoihin. Siitä tarvi kellään vetää sen kummemmin mitään pakastevihanneksia nessuun. Eiköhän ite kukanenki ole sanonu ja tehny jotain mikä on loukannu jotakuta toista. Minä itse mukaanlukien.
Enhän mä nyt julkasis tätä jos tällä ei ois tarkotuksena myös jollakin tavalla viihdyttää, mutta enempi ku sitä mä koitan tarjota ees jonkinlaista vertailukohtaa semmosille joiden ajatukset käy lähellä mun omia. Itse oisin aikanaan kaivannu saada lukea jonku kokemuksia vastaavista ajatuksista, mutta olin vähän nettirajottunu.
Jotku kaverit ja ystävät toki seuraa tätä läpäläpää ihan vaan pysyäkseen kärryillä siitä mitä mun mielessä liikkuu millonki, osa jopa ymmärtääkseen mun käänteitä. Mikä on aika kivaa itse asiassa. Joiltain vain kaipais semmosta kokonaiskuvan hahmotusta eikä yhteen tai kahteen lauseeseen takertumista.
Unohtamatta tietenkään mun rakkaita stalkkereita, jotka tosin ei kuuluneet mun alkuperäiseen suunnitelmaan. Kuin kamala ja sisällötön elämä niillä oiskaan jos eivät täältä vois kyttäillä ja vetää (yleensä vääriä) johtopäätöksiä mun kirjotuksista! ...Eiku?
Asiasta paistinpannun kautta leipälapioon ja siitä vielä vähän eteenpäin, mun festarikesä (kesä, mikä se on?) jatkuu huomenna Jalometallissa, tällä kertaa ei baarissa vaan akkreditoinnissa. Eilen kävin väsäämässä/väsäyttämässä teemaan sopivat kynnetkin, kun kerran on toimi mikä ei niitä heti tapa. Olin samassa hommassa edellisessäkin Jalometallissa, ja sillon ainaki oli lystiä ja lämmintä.
Mun hommana siis suomeksi on vaihtaa vip-portilla lippuja rannekkeisiin ja passeihin. Mutta koska siellä lippukopissa ei tarvi ihan koko aikaa istua, niin olen ihan täysin orientoitunut siihen että vapaa-ajalla voin sitten tuuskata kaikkea muuta yleishyödyllistä, kuten vaikka veistää jäästä lohikäärmeen, jos joku semmosta keksii tarvita. Ylimääränen energia, mikä ihana asia.
Laatukuvaa, Riikka ois ylpeä. Tässä kuiten 4 yhen tähen jallua ja 1 kahen tähen jallu.
Tuossa eilen tuli ystävättäreni kans puheeksi se että mua pelottaa olla niin monille ihmisille tärkeä. Siihen nähen että piän itteäni melkosena oman elämäni supermulkkuna niin yllättävän moni silti haluaa mut elämäänsä. Enkä mä vaan ihan aina tajua miksi, varsinki ku osa sitte käyttäytyy miten käyttäytyy kuitenki. No joo, ei mua ahdista niinkään se että ihmiset kokee mut tärkeäksi, mutta se kun se menee liiallisuuksiin. Okei, mulle on sanottu aikanaan että oon vähän ku huume ja musta tulee riippuvaiseksi. Ei sekään ollu niin ahdistavaa, mutta tässä on nyt tullu nähtyä ihmisiä jotka tarvii mua ihan kaikkeen, tai joksiki perkeleen egoboosteriksi. Kyllä mä autan ja neuvon ja kuuntelen mielelläni, mutta jos samaan asiaan tarvii joka kerta mun apua, ja apua vielä "pyydetään" sellaisella tietyllä äänensävyllä, niin kyllä se minusta alakaa haiskahtamaan.
Sekin että vaikka olen jonku kans kuinka hyvä ystävä tahansa, ja vaikka tuntus että musta tietää kaiken, niin on asioita jotka ei kuulu edes mun avopuolisolle. Semmosia asioita on mun puhelin, tietokoneen tiedostot mun nimen takana, kaikki mitä kirjotan pikaviestimiin, ja ihan ehdottomasti KAIKKI mun vihkot ja paperit ja muu vastaava. Vaatekaapit ja alusvaatelaatikota ja vaikka likapyykkikorin saa halutessaan tonkia, antaa mennä vaan, mutta joku yksityisyys kiitos... Toisaalta en mä ymmärrä ihmisiä jotka kaivelee toisten laatikot ja vessankaapit, jos jotain tiettyä tarvii muiden kaapeista nii on hyvä ja kysyy.
Osaan muuten iteki olla melkosen itsekeskeinen kanttura sille päälle sattuessani, eikä mulla oo ongelmaa myöntää sitä asiaa, mutta mä myös pystyn toimimaan vaikka seurueessa ei koko ajan puhuta minusta tai minulle. Ei ulkopuoliseksi jääminenkään toki kivaa ole, mutta jos nyt kymmenenki minuuttia istun turpa kiinni ja kuuntelen ku muut juttelee niin ei sitä paljo ulkopuolelle jäämikseksi voi väittää. Oon muuten kerran jaksanu jopa puoli tuntia! Saatan myös vaikuttaa siltä että en kuuntele muita, mutta kyllä mä kuuntelen, jos vastapuolella on asiaa. Jos taas samat jutut alkaa toistumaan jatkuvasti niin saattaa keskittyminenki herpaantua. Hyväksyn sen muuten myös siltä kenen kans keskustelen, jos mä hoen puoli tuntia samaa juttua niin en kyllä oleta että toinen vastaa mulle liiemmin :D
Tässähän ei taas ollu mitään tolkkua. Kai mä koitan tällä sanoa että jos ollaan ystäviä, niin toista ei pidetä itsestäänselvyytenä. Vaikka kuin viihtys toisen kans, niin pitäs tajuta antaa toiselle tilaa ja omaa aikaa ja mahdollisuus pitää omina ne jutut joita ei halua jakaa. Kuunnellaan puolin ja toisin, eikä odoteta toiselta jatkuvasti palveluksia. Ehkä tärkeimpänä kuiten että pystys ottamaan ystävältä vastaan kritiikkiä, myöntämään virheensä ja oppimaan niistä. Ei tää oo mullakaan ihan täysin vielä hallussa, mutta koitan oppia joka päivä. Ja niinhän se metsä vastaa ku sinne huudetaan.
Monta iltaa putkeen ollu semmonen olo että se pannarikohtaus on tulossa. Kuitenki oon sitte aina saanu pidettyä itteni ulkosesti kasassa ja nyt alkaa tuntumaan että se ei ehkä sittekään oo niin hyvä juttu.
Ei siinä vielä tarpeeksi että kiukuttaa jatkuvasti ja oon niinku perseelle ammuttu karhu ja räjähtelen pienimmästäki ärsykkeestä, mutta ku ajatukset jää vaan mun sisälle jumiin enkä tiiä miten ne sais ulos, ku kohtaus jää tulematta. Ei sillä että jotenki haluaisin sen hepulin saada, mutta eipähän tarvis harrastaa kehäpainia ajatusten kans viikkoa putkeen, ku ne sais ulos sillä 3-6 tunnin itkulla ja pelolla ja hyperventiloinnilla... On siinäki vaihtoehdot.
Mä itse asiassa tajusin vasta tuossa kesäkuun puolivälissä että kyse on todennäköisesti paniikkihäiriöstä, kiitos tästä kallonkutistaja Manniselle. En oo nyt sitten päässyt kesälomien takia mielenterveystoimistoon tutkituttamaan päätäni ja saamaan asiaan varmistusta, mutta toivottavasti senki aika pian koittais.
Tää on mulle itelleki vielä niin uus juttu että en tiiä mitä pitäs tehä, ja jos jonku diagnoosin saa niin miten jatketaan. Onko olemassa jotain lääkitystä vai pitääkö alkaa juoksemaan terapiassa... Henkilökohtasella tasolla en haluais alkaa jatkuvalle lääkitykselle, mutta eipä oo järin hedelmällisiä kokemuksia terapiastakaan. Kotihoitona on toiminu hyvin ihan vaan facebookin chatti -terapia kallonkutistaja Mannisen tai jonku muun kans ku kohtaus on menossa. Ikävä vaan että mulle tapahtuu kaikki kolmelta aamuyöllä, jolloin nuita online-terapeutteja on aika huonosti vuorossa. Kesäkuussa oli semmoset kohtaukset että pois alta risut ja männynkävyt, mutta silloin sain parhaat viestit, jotka vieläki hengaa mun rakkauskyttyrässä ja saa mut satunnaisesti kestämään kaiken sen mitä mun päässä on tekeillä. Silloin sanoin että tuntuu että nyt murenen käsiin, ja kallonkutistaja Manninen totesi: "Jos nyt hajoat, niin saat olla varma että tuun liimaamaan kasaan, senki vanha vaasi." Kaunista, eikö? Kohtauksen mentyä ohi kerroin eräälle menneisyyden ihmiselle asiasta, ja hän vastasi: "Ehkä sä oot saanu enempi paskaa niskaan ku tarvisit, mutta sen verran oon sua nähny, että tiiän ettei sua niin vaan pysäytetä."
Toivottavasti se on oikiassa.
Olin tuossa keskiviikkona viihteellä erään ystävättären kans, jonka seurassa en oo viime aikoina kauheasti pyöriny. Neiti on lueskellu tätä mun blogia, ja totesi että mun teksteistä päätellen mun kaverit ja ystävät ei oo ollu eikä oo järin häävejä.
Itse asiassa mulla on ihan oikeasti muutama todella todella ihana ystävä. Ei vaan tuu puhuttua niistä koska ne ei aiheuta mulle päänsärkyä. Mutta puhutaan nyt sitte, nii ei jää kellekään epäselväksi etten oo ihan täys sosiaalinen hylkiö. Enpä vissiin! Mutta mysteerin vuoksi... Ei nimiä.
Mulla on kaks suloista vaakatyttöä. Toisen oon tuntenu omalla mittapuullani vasta hyvin lyhyen ajan, mutta hän on ehdottomasti hyvin rakas mulle. Mun kaverisuhteilla on tosin tapana kuolla vähän vajaan vuoden ikäsinä, ja jos ne ei siihen kuole niin sitten ollaan jo melko vakavissaan. Joten katellaan nyt vielä hetki miten käy. Toivottavasti tää ei kuole. Toinen vaakatyttö sitten... Se on ollut mun elämässä 26 vuotta ja vähän reilut 3 kuukautta, ja hänestä olenki puhunut sekä täällä että VVL:ssa. Tämä nainen on kulkenu mun rinnalla koko mun elämän läpi, enkä voi ees kuvitella parempaa matkaseuraa tälle elämäksi kutsutulle matkalle.
Vesimiestyttöjä elämässäni on myös kaksin kappalein. Molempia oon roikottanu mukana ja useamman vuoden. Näissä tytöissä on monia yhteisiä piirteitä. Molempiin oon tutustunu kolmannen osapuolen kautta, ja tää esittelijä on sitten aikaa myöten jäänyt taka-alalle tai tippunu kokonaan kuviosta. Vesimieskaverit tuo musta esiin mun ehdottomasti viihdyttävimmät ja luovimmat puolet, eikä niiden kans tarvi riidellä turhasta.
Miespuolisia luottoystäviä mulla on peräti kaks, yks rapupoika ja yks leijonapoika. Pojat on oikeastaan kaikinpuolin täysin erilaiset, mutta molempien kans voin olla ihan tasan just oma itteni, molempien kans voi puhua melekosen diippejä ja molemmat tykkää musta ihan just siks että oon minä.
Rakas, rakas kalatyttöni, jonka oon myös tuntenu aina. Nyt kun meidän välillä on kohta 20 vuoden ajan ollu 600 kilometriä, me ollaan ehkä vähän kasvettu erilleen toisistamme, mutta eiköhän molemmat silti tiedä että ei me toisistamme ikinä eroon päästä. Saati että haluttas. Saattaa kulua aikoja ettei kuulla toisistamme kuukausiin, mutta sitte jompikumpi soittaa ja alakaa semmonen juoruilu että jeesuski tuntis ittensä ulkopuoliseksi.
Sitten mulla on kaksostyttö ja neitsyttyttö. Viimeksi mainitun kanssa on ollut vähän säätämistä välillä ulkoisten ärsykkeiden (ja molempien kovan kallon) takia, mutta onneksi tajuttiin selvittää asiat. Tai hän tajus, minulta semmosta toimintaa ei kannata odottaa :)
Kaksostyttöni on ollut mukana nyt reilun vuoden, joten ollaan jo voiton puolella. Meillä ei oikeasti oo tän tytön kans juuri mitään yhteistä, mutta me ei anneta asian häiritä. Hän on myös loistava esimerkki siitä että ikinä tiedä mitä aarteita internettiin on jätetty lojumaan.
Ja... Sitte mää toivoisin että tällä listalla olis myös yks tietty kauristyttö.
Ps: Joku ihan varmasti haluaa tästäki repiä pelipöksynsä riekaleiksi, mutta jos et löydä itseäsi tästä ja sun omasta mielestäs kuuluis tässä olla niin mulla saattaa olla syyni siihen mikset ole. En ajatellut listata tähän kaikkia mun 300 facebook-kontaktia, osaa ei vaan tarvi erikseen mainita, ja no, ehkä joku tajuaa mikä tässä on pointtina.
