Rakkauskameli

 Cleo de Nile (Lisi Harrison: Monster High - Salatut Elävät) totesi olevansa rakkauskameli. "Hän säilöi näkymättömään, sydämenmuotoiseen kyttyräänsä vakuutteluja, joista sai sitten ruokkia epävarmuuttaan tarpeen tullen säännöstellen pojan sanoja niin, että ne riittivät kuljettamaan hänet vaikeimpien aikojen yli."
 Tämä sai mut miettimään että eikö jokainen ole vähän rakkauskameli? Mä ainakin olen. Kyllä mua helpottaa muistaa jotain kaunista mitä mulle on sanottu tai tehty jos muuten on surullinen olo. Kuvittelis että samoin muillakin, ainaki jossain mittakaavassa.
 Mä kuitenkin olen perusluonteeltani tympeä pessimisti, ja tunnen usein, hyvin usein itteni turhaksi ja arvottomaksi. Silloin on sangen kiva muistaa olemassaoleva rakkauskyttyrä ja napata sieltä ajatuksia, pyöritellä niitä tovi ja huomata olon pikkuhiljaa paranevan.
 Mulla kyttyräjuttuja on kahdenlaisia. On semmosia jotka kestää kyttyrässä vuosikausia. Tämmösiä on esimerkiksi jutut mitä sisko-rakas on sanonut mulle kauan sitten, muistuttaakseen että mäkin olen ihminen.
 Toista kategoriaa on sitten ne jutut mitkä ei kestä rakkauskyttyrässä kuin pari kolme käyttökertaa. En nyt hoksaa tähän esimerkkejä, mutta ehkä joku, joka tavottaa tän koko tekstin punasen langan, tajuaa mitä ajan takaa.
 Joskus silti tietysti tuntuu että rakkauskyttyrä kumisee tyhjyyttään. Silloin ei mulla ainakaan auta muu kuin a) kaivella vanhoja ja toivoa että jotain löytyy tai b) tavata tärkeitä ihmisiä ja täyttää kyttyrää. Todettava silti on että rakkauskyttyrä ei täyty kerjätystä rakkaudesta. Mulla ainakaan.

 Kameleilla ei liene anturoita? Mä olen nyt kuitenki semmonen rakkauskameli jolla on. Molemmissa jaloissa puolen päkiän kokoiset vesirakkulat. Vaikka oli lysti ilta ja kaikkia, niin en ehkä enää ikinä kävele. Ennenku sitten seuraavalla kerralla.

 Pusuja, toivottaa Aurinkoinen rakkauskameli Hanna.