Särkyneistä sydämistä.

 Jenni Pääskysaari sano telkkarissa jotain siihen suuntaan että särkyneet sydämet on parantuneina entistä vahvempia, ja valmiimpia tähän elämään.
 Pitää muuten paikkansa.
 Se kun joutuu raahaamaan särkynyttä sydäntä (omaa tai jonkun toisen) on aivan järkyttävä painolasti kanniskella vuosien läpi. Oon tähän mennessä iteki särkeny jokusen sydämen, se sattuu itteenki enkä oo ylpeä siitä. Useammin oon kuitenki särkeny omani. Oon tässä blogissa maininnutkin siitä että joskus oon rakastunu aika päättömästi, ja usein siitä on sitten seurannut henkistä turpaanottoa ja sydänsurua.
 Eihän sitä toki tajua sillon ku se sydän murenee, että ei se iänkaiken oo rikki. Siinä pätee vanha sanonta että aika parantaa haavat. Jos sen antaa parantaa. Mutta jos kynsin hampain pitää kiinni siitä ja repii ne haavat aina auki, niin ei muuten ihan varmasti paranna. Läheiset on melko hyvää laastaria, mutta jos sydän oikeasti on rikki niin uus armastus toimii vaan särkylääkkeenä. Useimmiten.
 Oon mää joskus sitäki miettiny että osiko helpompaa ku pysyis vaan kaukana vastakkaisen sukupuolen edustajista ja välttelis rakastumista, mutta ei se oo mikään patenttiratkasu. Mä uskon sen verran kohtaloon  että jos ihmisen on määrä rakastua toiseen ihmiseen niin se kohtaa sen toisen, vaikka kuinka vetoais siihen että sydän on särkyny eikä sitä uskalla laittaa uudelleen peliin. Muutenki sillä tavalla jäis paljon kokematta. Ehkä moraalittoman kuulonen elämänohje, mutta kun etsii sitä oikeaa, voi samalla pitää hauskaa väärien kans. Lisättäköön vielä että kohtuuden rajoissa. Omasta kokemuksesta voin myös sanoa että joskus pitää olla onneton että tietäs mitä on olla onnellinen.
 En mä usko että kukaan oikeasti haluaa elää ilman rakkautta. Ihminen vaan on semmonen. Se on vaan hyväksyttävä että kaikki ei sovi yhteen kaikkien kans, ei vaikka kuinka haluais, jopa yrittäis.
 Omasta puolestani oon ihan suunnattoman pahoillani niiden puolesta ketkä mua on rakastaneet, ja joiden sydämen oon repiny rinnasta ja puristanu kuivaksi. Ehkä annoin jotain tilalle, en tiedä. Joskus tuntuu että mulla ei ole mitään annettavaa.
 Toivottavasti tästä nyt joku lukija saa kipinän ja lakkaa murehtimasta jatkuvasti, ottaa kädet pois silmiltä ja huomaa että ympäröivä maailma on aika uskomattoman ihmeellinen.

 "Sen, joka haluaa poimia ruusun, on 
 varauduttava kestämään piikin pisto.
 Rakkautta eivät voi kokea ne, jotka
 kevytmielisesti haluavat vain nauttia
 olematta valmiita tuntemaan tuskaa."

On muuten kauneimpia kappaleita mitä tiedän. Tällä hetkellä.