Parisuhdepohdintaa

 Monesti tulee mietittyä kavereiden ja ympärilläolijoiden parisuhteita. Välillä se tuntuu likaselta tirkistelyltä mutta ei voi olla pohtimatta että onko kaikki ihan sitä miltä päällepäin näyttää? Ehkä toiset ihmiset osaa toisia paremmin salata ne jutut mitkä on ongelma ja pitämään julkisivun puhtaana, niinsanotusti.
 Mä nyt koitan ajaa takaa sitä että ei liene järkeä olla kateellinen toisten parisuhteille ku ei voi ikinä tietää mitä toisten elämässä tapahtuu kun vieraat on lähteneet ja verhot vedetty ikkunoihin.
 Pari kertaa omalle kohdalle sattunu vuosien aikana että kaverit on sanoneet olleensa jollain tasolla kateellisia mun mistä milloinkin meneillään olevasta parisuhteesta. Ei ois palio kannattanu. Ketään sormella osottelematta, mun kulissien takana on sattunu ja tapahtunu. Siellä on nähty mielenterveysongelmia, päihdeongelmia ja ihan puhtaita asenneongelmia. Mä nyt vaan oon luonteeltani semmonen typerys joka luulee voivansa muuttaa tuommosia seikkoja. Vaikka tiiän että ei voi.
 Mutta joo. Oon määki joskus miettiny että miksei mun parisuhde voi olla semmonen ku jollaki tietyllä muulla. Mutta koskaan ku ei tiiä mitä siellä oven takana tapahtuu. Jospa joku, jonka suhde päällepäin näyttää makosalta, kärsiiki väkivallasta niiden suljettujen ovien ja kiinni vedettyjen pitsiverhojen takana? Henkisestä tai fyysisestä. Tai jos puoliso onkin täysin flegmaattinen ja masentunut eikä saa mitään aikaan kotona. Tai on vaikka työnarkomaani. Tai pitää rakastaja(tart)a tai haaveilee sellaisesta. Vaihtoehtoja on paljon. En mää usko että ykskään parisuhde on täydellinen. Aina on joku vikana. Toinen juttu on sitte se että pystyykö tai oppiiko vian kans elämään.
 Taivas että mää oon masentava. Tympäsee ittiäki.