I sparkle.

 Oon tässä alkuvuodesta saanyt kuulla usealta taholta että olen erinomaisen säteilevä. Vesa, joka tuntee mut paremmin kuin kukaan, minut itseni mukaan lukien, halusi silti muistuttaa että säteilee se ydinpommikin. Ja siinäpä se ongelma onkin. Nyt ollaan vaarallisella maaperällä, hetkenä minä hyvänsä saattaa räjähtää. Ois helvetin paksua väittää, että tietäisin esimerkiksi ajan, paikan ja kohteen. Mä tiedän vain sen, että kello käy, ja kohta piippaa ja huolella.

 Oikeastaan tilanteen laukaisemiseen on olemassa kolme vaihtoehtoa:

1) räjäyttää pommi omiin näppeihin.
2) räjäyttää pommi viattoman (...!) sivullisen naamalle.
3) tilata paikalle pommiryhmä eliminoimaan uhka.

 Ja mikään näistä ei varsinaisesti tule kuuloonkaan. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä ensimmäinen vaihtoehto johtais helvetinmoiseen pannariin ja verilöylyyn, ja siinähän sitten sivussa sattus muihinkin, ei vaan niin fyysisesti kuin minuun.
 Vaihtoehto numero kaksi taas... No, edes mä en oo ihan niin kusipäinen kanttura, että alkaisin tän kokoluokan ydinpommikkeita nakkelemaan viattomien sivustakatsojien päälle. Viallisten ehkä, mutta en mielelläni, varsinkaan jos satun välittämään kyseisestä sivustaseuraajasta, vaikka sitten viallisesta.
 Ja mitä tulee vaihtoehtoon numero kolme, niin asiantuntevia pomminpurkajia on nykyään niin kamalan hankala löytää! Tai sitten ne vaatii ihan mahdottomia palkkioita, kuten ihmissydämiä.

 En mä ihan oikeasti tiedä mitä tässä tapahtuu ja keneen tulee sattumaan. Jotenkin tämä koko vasta alkanut vuosi on ollut melkoinen tunnevuoristorata, enkä mä nyt tiedä miten tästä kyydistä pääsee pois. Vielä friikimpää asiasta tekee se, että en oo ihan varma oonko vielä valmis edes tästä poistumaan. Kai mä viihdyn tässä nimenomaisessa menossa, jos kohta kyyti sais olla himpun verran tasaisempaa. Oli miten oli, ainakin tämä vuoristorata saa mut tuntemaan että oon elossa.