Terveisin tuntematon.

 Viime juhannuksen tienoilla päätin perustaa blogin. En oo ihan varma oliko virheliike kun päätin esiintyä omalla nimellä ja naamalla. Ei mua toki (vielä) ole kivitetty sen takia mitä kirjotan, mutta ehkä senkin aika vielä tulee. Nyt on alkanut tuntumaan että rupean lähestymään aihealueita joita ois miellyttävämpi lähestyä anonyyminä. Vähän niinku maastoutuneena. Tai kyllä kai mä olen joitain juttuja jo kesästä asti kierrellyt, läheltäkin, mutta kuitenkin sitten päättänyt jättää ne käsittelemättöminä siihen pohjattomaan kuiluun missä ne asuu. Ne ja joitain uudempiakin. Tahtoisin selvitellä ja käydä läpi niin monia asioita ja tunnetiloja, mutta sen tekemällä hankkisin niskaani hyvin kovin monia vihaisia ihmisiä. Enkä taida olla ihan valmis moiseen. Saati että ympäröivä maailma olis yhäkään kypsä näille mun ajatuksille.

 Noin yleensä ottaen olen kyllä tyytyväinen siihen etten alussa valinnut nimettömyyttä, kyllä se minusta tuo tiettyä sielua ja sisältöä tähän hommaan kun on oma itsensä, ja omana itsenä olo on kuitenkin asia johon jatkuvasti pyrin ja jossa mä olen vieläpä aika hyvä. Tai niin mulle on ainaki sanottu.

 Mutta haluaisinkohan mä oikeasti olla anonyymi, edes sillä hinnalla että EHKÄ pystyisin pyörittelemään julkisesti helvetinmoisia ajatus- ja tunnekiemuroita. Eihän sitä ole missään sanottu että se nimettömänäkään onnistuis.

 Pelottaa se että oon viime aikoina ruvennut ujostelemaan (minä ei todellakaan ole ominaista mulle..) asioiden julkituomista. Muutenkin omituisia pelkotiloja on alkanut ilmestymään kuin sieniä sateella. Pakkaa sekoittaa ajoittaiset onnellisuuspisteet kavereilta. Ja sitten taas pudotaan. Mutta pudotaanpa ainakin korkealta. Mä taas koetan kasvattaa siipiä... Mutta nyt ei tunnu kuitenkaan yhtään siltä että tulis paniikkikohtaus, peloista huolimatta. Se hyvä puoli sentään.

 Niin joo, kävinhän mä taas uusimassa kämppähakemusta. Eivät olleet kamalan rohkaisevia, joten saa nyt nähdä. Jotenki tuntuu taas että olen ihan perkeleellisen yksin tällä matkalla, vaikka oikeasti mä kyllä tiedän että ainakin Hanne on mua aina saattamassa.

 Hitto. Mä taidan tarvita halauksen. Tai syanidia!