Sydämellä on syynsä joita järki ei tiedä.

 Rakkaus. Se on hassu juttu se. Helvetin monimuotoinen myös.
 Mä olen aina tykänny siitä ite rakastumisvaiheesta. Kaikki se punastelu ja sydämentykytys. Tai no, mä en harrasta punastelua, mutta jos harrastaisin niin se ois varmaan aika kivaa. Joskus nuorempana rakastuin (okei, ihastuin, mutta kutsutaan nyt rakkaudeksi) ihan vaan siitä ilosta että rakastuminen on mahtavaa. Nii, sitähän voiki ihan ite päättää kehen rakastuu... Nojoo. Kai se ajatus oli kuitenki se tärkein. Sanotaanko että jos järjellä ois tekemistä asian kans niin en luultavasti olis tässä tilanteessa. Järki ja rakkaus ei vaan mahdu mun päähän yhtäaikaa.
 Ehkä kaunein juttu mitä mulle on rakkaudesta sanottu on peräisin mun homobestiksen näppikseltä, lainaus Peter McWilliamsilta.
 "It is a risk to love
 But what if it doesn't work out?
 Ah, but what if it does?"

 Muutenki V on se joka on puhunu mulle ehkä eniten ever tolkkuja asioita rakkaudesta. Kuten sen että jos se ei satu niin se ei oo rakkautena kyllä mistään kotoisin. Totta toki, mutta jos se sattuu koko ajan nii ei se oo hyvä silloinkaan, mun mielipide. Silti mä ajattelen että kun aletaan rakastamaan niin sitte kans rakastetaan, se on kaikki tai ei mitään. Väistämättä siinä myös joskus joutuu ottamaan sitten turpaan, mutta kuten sanottua, jos se ei satu...
 Tietenni rakastaminen on parhautta silloin kun saa ihan vastarakkauttaki, mutta onhan sitäkin nähty että ei saa. Se on sitä turpaan saamista se, elämä lyö pulkalla naamaan. Ei se kivaa ole mutta se joko vahvistaa tai siihen tottuu. Melko varmaksi voin kuitenki luvata että joskus se pulkkakin särkyy, ja sitä huomaa ettei jäänykään ilman rakkautta. Ja jos alakaa tuntumaan että pulukka on naamassa liian usein nii kannattaa kurkata peiliin. Niin määki tein.

 "Rakkaus on sarja pieniä kuolemia."

 "Rakkaus on kuin vanha mopo.
 Kun sen saa käyntiin
 huomaa ettei jarrut toimi."

 "Rakkaus on vain sana
 kunnes joku antaa sille
 merkityksen."

 "Mikä tahansa on kaunista
 jos sitä rakastaa."

 "Sokea rakkaudesta 
 vai muuten vain
 höhlä hetken?"

 Ja sitten vielä läjä rakkausbiisejä. Viimesenä on ylläriveto jonka Kati mulle linkkas.

                                         

Yökyöpeli.

 Illat ja yöt on mulle vähän semmonen kakspiippunen miekka. Toisaalta tulee ajatuksia ja ideoita ja oivalluksia, ja yleensä läjäpäin tekstiä. Toisaalta sitten haluaisin todella usein keskustella siitä järjettömästä ajatusten tulvasta mikä mun korvien välissä virtailee, ja saada siihen kaikkeen joku tolkku, mutta kaikki normaalit ihmiset nukkuu ku mulla on ilta... Ja sehän alkaa noin kello 23.
 Luultavsti juurikin se, että mun kavereilla on ikävä tapa nukkua, on suurin syy tämän blogin olemassaoloon. Haluan kuitenki jakaa jonku kans mun yölliset aivopierut. Tässä tapauksessa koko internetin.
 Joskus kauan sitten mä rakastin öitä. Varsinni kesäsellaisia. En äkkiseltään keksi parempaakaan tuoksua kuin kasteinen kesäyö. Tai no keksin mutta se on toinen tarina. En vaan tiiä mihin jäi ne ajat ku istuin kesäyöt kirjottamassa, ikkuna auki ja kynttilässä tuli. Ne jäi johonki. Samoin kuin päiväkirjat.
 Aina mä olen kuitenkin ollut enempi yö- kuin päiväihminen.Vihaan aikasia herätyksiä, ja nyt kun ei ole mitään säällistä puuhaa aamuisin ja lääkkeiden kans voi ite päättää milloin nukkuu, niin yöt on ehdottomasti mun aikaa. Minä, sohva, kynä ja paperia. Taustalla pyörimässä leffa tai sarja, parina viime yönä ollut vuorossa ties monettako kertaa Klaani. Käsittämätön määrä röökiä ja mun yö on turvattu.
 Silti ehkä yöt ois onnellisempia jos ei ois ihan näin paljon ajatuksia, joita ei uskalla ajatella loppuun. Eikä näin vilkas mielikuvitus. Mutta onpahan joku kertomassa iltasatuja. Tai siis aamuyösatuja. Ne ne vasta onki melkosia. Onneksi oon niin hyvä kertoja että joskus jopa uskon iteki mitä höpisen.

 Tiesittekö muuten että on ihan hyvä juttu jos rakkauskamelilla on keidas? Se nimittäin on.

Red velvet bag of memories.

 Tämä on kertomus kokoelmasta hyödyttömiä ja rahallisesti arvottomia esineitä, jotka silti on korvaamattomia. Eihän tässä tietenkään ole kuin murto-osa muistoista, suurin osa on ajatuksissa.

En todellakaan myöskään ala kertomaan kaikesta mitä tuo pussi on syönyt, mutta jos joistain romuista.

Tulitikkurasioissa on kukkia, jotka olen joko saanut, tai poiminut itse (minulle) tärkeissä tilanteissa. Plektrat on erinäisten muusikkojen entisiä, en ala erittelemään, mutta osa on ollut joskus tärkeitäkin.

Marmorikuulapussi on lahja yhdeltä rakkaimmista, joka halusi että kunhan saadaan maailma vallattua, niin mulla ois käypää valuuttaa. Musta teippisormus on kapine millä mua kosittiin. Vaihtunut sittemmin mustaan teräkseen. Punakivinen sormus on myös ajanut kihlasormuksen asiaa menneisyydessä. Sinisen terässormuksen sain pari kesää sitten yhdeltä norjalaispojalta, koska neuvoin sen torinrantaan.

 Luinen sydän, joskin toispuoleinen, on todistamassa siitä ettei kaiken tarvi olla symmetristä että sitä vois rakastaa, joskus enemmän kuin mitään. Hopeasydän mustassa nauhassa oli tuliainen ja yhteen väliin kaulassa lähes aina. Punakivinen koru oli vanhan kolmen koplan tunnus. Nykyään meitä ei ole enää kuin kaks ja tietääkseni kenelläkään ei ole nuo enää käytössä.

Ehkä koomisin näistä on silti tuo kirje vasemmalla. Sen kirjoitti mulle ja mun seurueelle kerran baarissa random setä jonka käskin painella helvettiin meidän pöydästä. Setä jätti lapun ja 30 euroa tiskille ja käski baarimikon sanoa meille että tilata mitä halutaan.
 Velhomitalin sain Niksulta ihan vaan koska oon niin hyvä velehomaakari.

 Pussissa on myös mm. pala lasibongia. Mää en oo koskaan tajunnu sitä "timantit on tytön paras ystävä" -juttua. Meikästä lasinpalat on paljo kivempia. Ja on olemassa semmosia lasinpaloja joita en vaihtas tusinaankaan timanttiin. Mun aivoissa on semmonen solmu.

Parisuhdepohdintaa

 Monesti tulee mietittyä kavereiden ja ympärilläolijoiden parisuhteita. Välillä se tuntuu likaselta tirkistelyltä mutta ei voi olla pohtimatta että onko kaikki ihan sitä miltä päällepäin näyttää? Ehkä toiset ihmiset osaa toisia paremmin salata ne jutut mitkä on ongelma ja pitämään julkisivun puhtaana, niinsanotusti.
 Mä nyt koitan ajaa takaa sitä että ei liene järkeä olla kateellinen toisten parisuhteille ku ei voi ikinä tietää mitä toisten elämässä tapahtuu kun vieraat on lähteneet ja verhot vedetty ikkunoihin.
 Pari kertaa omalle kohdalle sattunu vuosien aikana että kaverit on sanoneet olleensa jollain tasolla kateellisia mun mistä milloinkin meneillään olevasta parisuhteesta. Ei ois palio kannattanu. Ketään sormella osottelematta, mun kulissien takana on sattunu ja tapahtunu. Siellä on nähty mielenterveysongelmia, päihdeongelmia ja ihan puhtaita asenneongelmia. Mä nyt vaan oon luonteeltani semmonen typerys joka luulee voivansa muuttaa tuommosia seikkoja. Vaikka tiiän että ei voi.
 Mutta joo. Oon määki joskus miettiny että miksei mun parisuhde voi olla semmonen ku jollaki tietyllä muulla. Mutta koskaan ku ei tiiä mitä siellä oven takana tapahtuu. Jospa joku, jonka suhde päällepäin näyttää makosalta, kärsiiki väkivallasta niiden suljettujen ovien ja kiinni vedettyjen pitsiverhojen takana? Henkisestä tai fyysisestä. Tai jos puoliso onkin täysin flegmaattinen ja masentunut eikä saa mitään aikaan kotona. Tai on vaikka työnarkomaani. Tai pitää rakastaja(tart)a tai haaveilee sellaisesta. Vaihtoehtoja on paljon. En mää usko että ykskään parisuhde on täydellinen. Aina on joku vikana. Toinen juttu on sitte se että pystyykö tai oppiiko vian kans elämään.
 Taivas että mää oon masentava. Tympäsee ittiäki.

Rakkauskameli

 Cleo de Nile (Lisi Harrison: Monster High - Salatut Elävät) totesi olevansa rakkauskameli. "Hän säilöi näkymättömään, sydämenmuotoiseen kyttyräänsä vakuutteluja, joista sai sitten ruokkia epävarmuuttaan tarpeen tullen säännöstellen pojan sanoja niin, että ne riittivät kuljettamaan hänet vaikeimpien aikojen yli."
 Tämä sai mut miettimään että eikö jokainen ole vähän rakkauskameli? Mä ainakin olen. Kyllä mua helpottaa muistaa jotain kaunista mitä mulle on sanottu tai tehty jos muuten on surullinen olo. Kuvittelis että samoin muillakin, ainaki jossain mittakaavassa.
 Mä kuitenkin olen perusluonteeltani tympeä pessimisti, ja tunnen usein, hyvin usein itteni turhaksi ja arvottomaksi. Silloin on sangen kiva muistaa olemassaoleva rakkauskyttyrä ja napata sieltä ajatuksia, pyöritellä niitä tovi ja huomata olon pikkuhiljaa paranevan.
 Mulla kyttyräjuttuja on kahdenlaisia. On semmosia jotka kestää kyttyrässä vuosikausia. Tämmösiä on esimerkiksi jutut mitä sisko-rakas on sanonut mulle kauan sitten, muistuttaakseen että mäkin olen ihminen.
 Toista kategoriaa on sitten ne jutut mitkä ei kestä rakkauskyttyrässä kuin pari kolme käyttökertaa. En nyt hoksaa tähän esimerkkejä, mutta ehkä joku, joka tavottaa tän koko tekstin punasen langan, tajuaa mitä ajan takaa.
 Joskus silti tietysti tuntuu että rakkauskyttyrä kumisee tyhjyyttään. Silloin ei mulla ainakaan auta muu kuin a) kaivella vanhoja ja toivoa että jotain löytyy tai b) tavata tärkeitä ihmisiä ja täyttää kyttyrää. Todettava silti on että rakkauskyttyrä ei täyty kerjätystä rakkaudesta. Mulla ainakaan.

 Kameleilla ei liene anturoita? Mä olen nyt kuitenki semmonen rakkauskameli jolla on. Molemmissa jaloissa puolen päkiän kokoiset vesirakkulat. Vaikka oli lysti ilta ja kaikkia, niin en ehkä enää ikinä kävele. Ennenku sitten seuraavalla kerralla.

 Pusuja, toivottaa Aurinkoinen rakkauskameli Hanna.

Tuuliajolla ajatuksissa

 Mun ajatukset seilaa menneisyydessä iliman karttaa ja kompassia. Kaipaan niitä ihmisiä jotka on joko omasta tahdostaan tai mun avustuksella joutuneet poistumaan mun elämästä.
 On ollut aikoja jolloin oon ollut aina yksin, ja se ei oo ollu mun oma valinta, ja aikoja jolloin mun ei oo tarvinnu olla hetkeäkään yksin jos en ole halunnut. Nyt menen näiden välimaastossa, välillä seurassa ja välillä itekseen.
 Vaikka tällä hetkellä mulla on kourallinen ystäviä ja tusinoittain kavereita niin välillä tuntuu silti yksinäiseltä. On kuitenkin melkomoinen lauma niitä ketä voi vaan ikävöidä ja toivoa että niillä on kaikki hyvin, ilman että saa siitä varmuutta. (Paitsi yks jota kaipaan voi vetää muovipussin päähän ja juosta suohon.) Suuri osa on semmosia joista on vaan kasvanu erilleen ilman sen suurempaa draamaa, ja niiden kans vois leikkiä, mutta tuntuu että kaikesta on liian kauan ja asiat muuttunu niin paljon ettei enää osais ja pystyis puhumaan asioista niinku ennen.
 Sitten on toinen kourallinen niitä joiden kans tiet on eronnu helvetinmoisen huudon ja itkun kans ja ne on niitä joita kaipaan eniten. Mä ku en oo koskaan ollu hyvä riitelemään rakentavasti. Se ei vaan oo mun laji. Ennen riitatilanteissa mulla oli tapana latoa ilmoille kaikki mikä vitutti. Siis ihan kaikki. Aika näppärä konsti kusta kaikki, mun mielestä. Nykyään sitten vältän viimeseen asti sitä että kuulostasin katkeralta ja typerältä ja piän mieluummin pään kiinni kokonaan. Ei oo muuten hyvä ratkastu sekään. Ehkä mä en vaan osaa. Pitäs kai osata ku kuitenki sangen usein ajaudun semmosiin tilanteisiin... Anyway. Kakshan siihen eroamiseen yleensä tarvitaan, joten en mä viiti pelkästään itteäni syyttää. Silti tulee mietittyä että oisko asiat toisin jos ois tehny toisin? Tulee sanottua asiat ennenku ajattelee loppuun Ja tiiän että oon sanonu ja jättäny sanomatta liikaa. Mutta kyllä samaa on tehneet ne vastapuolella olleetkin. En mä tiedä sitten, tuskin nämä ihmiset edes enää on sitä mitä mä muistan niiden olleen. Silti on perkeleellinen ikävä.
 Ja sitten on niitä ketkä on niin lähellä, ja kuitenki ihan liian kaukana.

Omin jaloin, ilman tukea.

 Hieman horjuen tosin.
 Mielenterveysongelmat ei ole herkkua. Tosin jos mulla ei ois niitä niin tuskin kirjottasin, tai ees oisin minä.
 Vaikka viime aikoina niin paljon tuttua ja turvallista on pala kerrallaan murentunu pois ja oon saanu riesakseni masennuksen lisäksi paniikkikohtauksia, niin silti ensimmäistä kertaa vuosiin on olo että seison omilla jaloillani, henkisesti. Oletan että kun osaa tunnistaa ja nimetä edes murto-osan painajaisistaan niin voi sitten kohdata ne silmästä silmään. Ja ehkä sen kautta voittaa.
 Mun henkiset jalat on silti vielä heikot, yhtä vahva kuin mielikin. Silti välillä koetan kasvattaa jopa siipiä. Kivat jutut saa mielialan korkealle, niinkuin viime torstaina, ja jalat kantaa, mutta sitten kun elämä potkii päähän ja maailman saumat ratkeaa, niin jalat ei pelkästään ala vapista, vaan pettää täysin ja sitten sitä makaakin rähmällään kurassa. Joskus ennen, ja luultavasti vielä useita kertoja tulevaisuudessa nouseminen tuntuu mahdottomalta ja jalat ei kanna, saati ne siiventyngät. Tällä hetkellä kuitenkin tajuan että painajaiset talloo mut jalkoihinsa jos en edes yritä ja jatka matkaa vaikka kontaten. Ja yritä luottaa siihen että jossain on joku joka sitten nostaa mut taas jaloilleni, hymyllä, halauksella tai sanoilla.