Jotain, mitä kaikki ei minusta tienneetkään.

Mä ajattelin tehdä tunnustuksen. Aika ison jopa.

Elokuun 11. herran vuonna 2011 mä aloitin yhden projektin. Riikka siihen mua kannusti alunperin. Se on nyt jatkunut vähän puuskittain, aktiivisimmillani olin sen kans vuonna 2012. Mulla siis on alter ego, josta tietää ehkä kymmenkunta ihmistä. Ellei joku ole juoruillut... Mä oon aina tykännyt kirjoittaa, myös fiktiota, ja jossain vaiheessa halusin, että joku niitä lukisikin.

Mä päätin että maailma on valmis kohtaamaan Ilona Ofelian. Tutustuin itse uudelleen tähän henkilöön aika vasta, ja yllätin itse itseni sillä, kuinka lystejä juttuja sitä onkaan kirjoittanut aikojen saatossa.

Ilona Ofeliassa on aika iso osa minua, mutta suurempi osa on ehkä sitä mitä olisin joskus halunnut olla. Ja suurta osaa kirjoitetusta ei ole koskaan tapahtunut, tai on tapahtunut jollekin muulle. Joku saattaa helposti tunnistaa tekstistä henkilöitä ulkonäöltä, mikä on ymmärrettävää, koska joidenkin kohdalla mulla on ollut vahvasti elävä vastine mielessä. Se ei silti tarkota että heidän luonteet ja tekemiset tai mitkään kulkis käsikädessä tarinassa ja todellisuudessa. Ei todellakaan. Mä olen luonut sitä mukaa, kun on ollut tilaisuus.

Voidaan myös ottaa huomioon, että mä heijastelen menneisyyttä noissa jutuissa, Ilona Ofelia on minua arviolta 7-8 vuotta nuorempi. Ehkä se siitä kasvaa aikuiseksi joskus :)

Alunperin Ilona Ofeliasta piti tulla ihan kunnon itsemurhakandidaatti. No, siitä ei sitten tullut. se päätyi keksimään kivempaa tekemistä, kuin koettamalla saada itseltään henkeä pois seitsemän kertaa. Enkä mä tiedä vieläkään, mitä siitä tulee, kun se on ollut vähän jäissä tän kuluneen vuoden. Lupasin itelleni, että vuonna 2015 se tyttö saa elämänsä takas jossain muodossa, kunhan inspiroidun jostain niin valtavasti, että voin alkaa antamaan tekohengitystä.

Joten, tavatkaa Ilona Ofelia ystävineen ja vihollisineen, älkääkä kovasti heitelkö mua ananaksilla. Kliketi klik sitte vaan uudempaa tekstiä, jos ei halua lopettaa tuohon ensimmäiseen jaksoon.

Sitä oikeaa etsimässä.

Mä oon sen verran romanttinen hölmö, että uskon "siihen oikeaan". Vaikka en tiedä, ehkä lähempänä todellisuutta ois, että haluaisin uskoa. Kai tässä iässä ois jo pitäny tuiskahtaa turvalleen todellisuuteen...

Vuosia oon miettinyt, että mistä sen sitten tietää, että tää nyt on se oikea. Ja mietin vieläkin!  Mutta on mulla jo johtolanka. Nimittäin vaikka tyyppi ois kuinka herrasmies, hyvää seuraa, sais nauramaan, hyvän näkönen (mun tapauksessa kuulemma suhteellinen käsite), sen kans on helppo jutella... Jumalauta jos mun sydän ei heitä ees pienenpientä volttia, ja ykskään perhonen ei lepata masussa, niin ei kannata ees kuvitella, että tää nyt ois se. Nope. Se on vähimmäisvaatimus.

Mä myös tiedän, että sitä joutuu kuvainnollisesti pussaamaan melko montaa sammakkoa, ennenku kohtaa sen prinssinsä. Mä tapaan mielelläni uusia ihmisiä, mutta väistämättä siinä joutuu joku pettymään jossain vaiheessa, kun joltain puuttuu perhosfarmit ja rytmihäiriöt. Mä ite pelkään kamalasti sitä, että mun pitäis antaa pakit jolleki, joka on tosissaan kiinnostunut, oon aivan todella huono siinä, jotenki onnistun olemaan ihan perkeleellisen ikävä. Pohjimmiltani tahtoisin, että kaikilla ois kivaa ja ehjä sydän, mutta mutta... Nii.

Oon mä pyöritellyt sellaistakin kamalaa ajatusta, että entä jos olenkin jo tavannut sen oikean? Ja porsinut homman ja JATKANUT MATKAA? Jos henkilöt oli oikeat, mutta aika ja paikka täysin väärät, ja ois vaan pitänyt olla vähän sitkeämpi? Kun joiltain osin ois voinu sanoa "match made in heaven", mutta joku kuitenki oli vikana. Toisaalta, jos nämä kaks ihmistä on tarkotettu yhteen, niin jonain päivänä vielä... Ne löytää toistensa luo, kaikesta tapahtuneesta huolimatta, kaikki esteet ylittäen, ja maailman suurin rakkaustarina on kirjoitettu.

Mistäs mä sitten tunnistan oman "sen oikean"? Siihen ulkonäköön en ees puutu, nähtiinhän se jo viimeksi, että jouduin mutustelemaan omat sanani. Tilasin yhtä, ja sain jotain ihan muuta, ja hupsista saatana, miten siinäki sitte kävi. (toimituksen huomio: Se tapahtu hittosoikoon toistamiseen!)

Kun miettii joitain vuosia taaksepäin, niin tänä päivänä on melko paljon tärkeämpää se, mitä tyypillä on korvien välissä. Varmaksi voin luvata, että mun oikealla siellä on aika paljon muutakin kuin voikukanhöttöjä.
Silmät on kans tärkeät. Ei niinkään väri, tai vaikka se, onko niiden ja mun välissä linssit vai ei, vaan se, mitä mä näen kun katson niihin. Ja se, että niihin voi eksyä.
Hymy ja tuoksu on kans tärkeää.

Long story short, itekseen tuossa naureskelin, että jos mulla ois jonku herrasmiehen kans yhtä hyvä olla kuin Marikan kans, niin ei tarvis kahesti miettiä. Tarkoittaen sitä, että ei tarvis pingottaa tai koittaa olla mitään mitä ei ole, ja hetkittäinen hiljaisuus ei olis ongelma. Plus ne perhosfarmit, joita Marika kyllä ei saa aikaan :)

Toki yhteiset keskustelunaiheet on tärkeitä, ei kaikkea voi rakentaa sille, että hiljaisuus ei ole ongelma. Mä en hirveästi pistä sen varaan, että ois täysin yhtenevä leffa-, kirja-, ja musiikkimaku, mutta ois toki eteenpäin, jos edes joka kymmenes katsottu leffa miellyttäs molempia ja toisen ei tarvis joka hetki pidellä korvia, kun toinen kuuntelee lempimusiikkiaan.

Ja sitten... En mä vois ees kuvitella lopulta olevani sellaisen ihmisen kans, jota mun ystävät ei siedä. Okei, ymmärrän sen, jos tyyppi kohtelee mua huonosti, enkä ite sitä muka tajua (sitäki on tapahtunu...), että läheiset ei oikeen tykkää. Mutta sitten, jos ne näkee, että minä oon onnellinen, eivätkä silti hyväksy, niin sitten tuskin kyseessä on se oikea. Toisaalta, tuskin siinä tapauksessa ois syytäkään olla hyväksymättä?

Tähän annettakoon vielä vähän pisteitä eräälle herralle, joka onnistui samalla vauhdilla vakuuttamaan sekä minut että Marikan! Sillä oli lisäksi silmät ja hymyt ja tuoksut kohillaan, perhosia roppakaupalla ja suuteliki hyvin, mutta ei siitä sitten mitään tullut, joten etsintä jatkukoon!

Kukas se tekis meille uuden bannerin? Se entinen musta ei yhtään sovi tähän mun uuteen aurinkoiseen ilmeeseen :D

Erostaselviäminen for dummies.

Nonii dudet ja dudettaret, mulla on takana melko loputtoman pitkät pari viikkoa, mutta hengissä ollaan! Joten täältäpä pesee (ja huuhtoo ja linkoaa, luonnollisesti!) meikän pomminvarmat vinkit erosta selviämiseen! Hanne vähän boostasi apuna.

Älä jää kotiin mököttämään. Se vaan tympäsee. Mee ulos. Töihin. Kauppaan. Baariin. Torille. Teatteriin. Kuhan nyt johonki! Pääasia että menee, ja koittaa olla niinku kunnon ihminen ainaki. Itkeskellä voi sitte ku palaa kotiin.

Jätä ne masisbiisit rauhaan. (Jep, ihan ku oisin ite tän tehny, mutta hei, joskus pitää oppia vaikeimman kautta.) Kuuntele ilosta musiikkia, tai vaikka vihasta, mutta älä ainakaan sitä mikä ei takuulla herätä muita tunteita kuin surkua.

Leiki semmosten ihmisten kans, jotka tykkää susta. Ja joista tykkäät ite! Anna niitten muistuttaa, että oot tärkeä niille, ja kerro se takas. Mää oon ehtiny oppia sen, että ukkoja nyt tulee ja menee, mutta ystävät on semmonen ikuisuusjuttu.

Se alkoholi. Se ei muuten lopulta oo ainakaan prosessoinnin alkuvaiheessa se patenttiratkasu. Se nimittäin on hirviää paskaa itkiä ja parkua jonku ihmisen perään, mutta teepä sama tappokrapulassa. Kukaan ei taas voita. Vaikka sillon kännissä oiski tuntunu paremmalta.

Ruoka. Joo, pitää muistaa syödä (taas kohta joka jäi itellä vähän välistä.) mutta sama juttu tuon krapulan kans, ei oo kiva erosurun kans painia vielä huonon omatunnon kans, ku tuli syötyä kaikki maailman sipsut ja namuset. Mä yllätin itteni ostamalla ensimmäisen lohtujäätelöpaketin (Ingman Creamy Mudcake, suosittelen) vasta yli viikon jälkeen erosta, ja oon syöny siitä ehkä viis lusikallista. Sepä se, mä unohdan syödä ihan yleisestiki. Älä tee niinku minä teen, tee niinku minä sanon.

Harhauta. Eli mieti ihan mitä tahansa muuta paitsi eroa. Lue, kato leffaa, mee lenkille, younameit. Tosin itehä en pysty (vielä) kattoo Tudorsia. Tosin en voi kattoa Sherlockiakaan, ja siitä sentään on pian puolitoista vuotta. TAAS HUONO NEUVO! (Mutta mä luen ja ompelen, joten ei ollukaan ihan niin paska.)

Sosialisoidu. Itehä valitsin Tinderin :D Hommaa ei tarvi ottaa turhan vakavissaan jos ei tahdo, ja mulle nyt sattuu toimimaan tuo päämäärätön flirttailu aika hyvin. Jos jotain tapahtuu, niin sitte tapahtuu. Sen ajan murhe se. Voi päätyä myös lässyttämään naapurin herralle keskellä yötä pihalla. Ei oo poissuljettua sekään.

Lohtushoppailu toimii myös. Tai no, jos ei oo rahaa, nii se on hankalaa. Sillon voi vastaanottaa puhelun ystävältä, että sulle löyty mekko, ostanko pois? Siihen kannattaa vastata joo, ja luvata maksaa takas. Koska uusi mekko parantaa aina mieltä! Varsinki soma mansikkainen. Jonka ovh on jottai 185e, ja saat sen viiteentoista. Vähän ku pistäs rahaa pankkiin.





Hannen neuvo: Lohduttaudu pikkuasioilla, kuten sillä että peitto on hyvin! (Puhtaat lakanat piristää kans!)

Mun tärkein neuvo: Pitäs ajoittaa ero silleen, että ei ainakaan oo prosessoinnin alkuvaiheessa menkat! Voi jumankekka että muuten hankaloittaa hommaa, ku pitäs selvitä erosta, ja koko maailma nyt vaan sattuu olemaan ihan päin helvettiä.

Nojoo. Olihan nää nyt vähän juosten kustut ohjeet. Mutta ainaki mun kohalla suuri osa toiminu aika hyvin. Lisäksi voi kertoa itelleen, että elämä voittaa, kaikki kääntyy paremmaksi ja ei kannata itkeä sen eron takia, koska jossain oottaa jotain uutta ja ihmeellistä. Vaikka voi kai se olla vanhaa ja ihmeellistäki, mikäs siinä!

Mä en usko että mä kirjotin tämän.
Millon musta on tullu tämmönen optimisti?

Ajatuksia tuuliajolla osa X.

(ja tää saattaa olla jonku mielestä sitte ikävää luettavaa.)

Niinhän siinä sitten kävi, että ero tuli. Hunajat, siirapit ja hattarat loppui. Orkidearukkakin heitti veivinsä. Nyt sitten pyörin ympyrää tyhjässä kämpässä, ja odotan turhaan, että puhelin sanois jotain. Mä kyllä tiedän, että tää oli varmaan paras ratkaisu kaikille osapuolille, mutta minkäs teet, kun ei ole yhtään tottunut vielä tähän. Viikko sitten tuntui, että ehkä koko maailma ei romahdakaan tän takia, mutta nyt en ole yhtään niin varma siitä. Näinä hetkinä varsinki osaa olla kiitollinen siitä, että on edes muutamia sydänystäviä, jotka jopa jaksaa kuunnella ja lohdutella eronnutta naista. Siitä huolimatta tuntuu, että on jotenkin tyhjän päällä. Tai jos ei suorastaan tyhjän päällä, niin hyvin horjuen reunalla. Pienestäki sysäyksestä voi syöksyä yli laidan. Mä en enää haluais kokea sitä, kun kerran oon saanut puisteltua mtt:n pölyt jaloistani. Mun kuului olla jo toimiva ihmisyksilö. Jos ei aivan priimakuntoinen niin ainakin toimiva! Vaan reunat murenee. Kuten eräs fiksu tyttö kerran sanoi, tää on niinku kokoais palapeliä, saat yhden reunan valmiiksi ja siirryt seuraavaan, niin eikö joku paskiainen (kohtalo? Vai vaan elämä?) varasta kourallisen palasia sieltä minkä just rakensit. Lystiä ku mikäki.

Mun on ihan helvetin paha olla tän asian kans. Ja itteni. Mä pelkään, että kadotan unen taas. Tätä ku luonnostelin, niin kello kävi kahta yöllä. Viimeaikasella rytmillä oisin normaalisti hyvinki jo ollu umpiunessa, mutta en nyt. Välttelin tuntikausia paniikkikohtausta. Mä haluaisin vaan kadota. Lakata olemasta. Ei mua oo koottu tarpeeksi vahvoista osasista, että kestäsin tämmöstä ahistusta. En mä hengenriistoa iteltäni suunnittele, mutta huomaan lipsuvani ajattelemaan, että helpottas kummasti, kun tulis joku ebola tai lavantauti ja korjais pois. Tai jos jäis vaikka auton alle. Tiiä sitte oonko alitajusesti luopumassa varovaisuudesta. Vaikka kyllä mä vielä ootan vihreän ukkelin kuvaa ennenku ylitän kadun, ja katson molempiin suuntiin. Se, mitä mä koitan sanoa, on että mä koen, että oon häviämässä tämän eloonjäämistaistelun. Että en vaan jaksa. Tottakai just tällä maailman hetkellä, kun mulla ei ole ketään, joka ottas syliin, silittäs, rauhottais ja sanois, että kyllä kaikki vielä järjestyy. Mä koitan ite sanoa itelleni monta kertaa päivässä ääneen "mä selviän" ja "tää olo menee vielä pois" ja "kaikki kääntyy hyväksi", mutta se on niin pirun vaikea luottaa ääneen, joka tärisee itkusta.

Oikiasti. Vituttaa aivan suunnattomasti suoraan sanottuna olla näin palasina. Tosissaan luulin, että oisin jo ollu ehjempi, vaan nytpähän nähtiin, että en sitten olekaan. Oon vaan pohjattoman pettynyt itseeni.

Amatööri ompelee.

Antakaapa mun pohjustaa vähäsen.
Peruskoulussa vihasin tekstiilityötä. Enimmäkseen äärimmäisen innostavien opettajien takia, mutta ei kyllä muutenkaan ollu kovin lähellä sydäntä. Puikothan mulla ei pysy hyppysissä ensinkään, ja koukkutouhuista osaan hätinä virkata ketjusilmukkaa ja seki on vähän niin ja näin. Neula kyllä pysyy kädessä, ja oon mä nappeja ja vetoketjuja vaihdellu vielä senki jälkeen, ku 14-vuotiaana viimesen tekstiilituntini näin. Mutta siitä on siis toiset 14 vuotta ku oon joutunu piirtämään ja leikkomaan kaavoja ja toimimaan niiden kans. MUTTA. Joku kärpänen iski, hain Marikalta kasan lehtiä, kävin kangaskaupassa ja halusin tehä itelle mekon.

Okei. Mun nätti kangas oli palalaatikosta, eikä käyny pienessä mielessäkään mitata leveyttä kaupassa. 30cm liian kapea mekkoon. No, tehhään sitte hame! (Jos jollaki ihan kamalasti kiinnostaa niin kaavat on Suuri Käsityö 10/2012)

 Helmakaava leikattuna, muutaku piirtämään. Mullahan ei siis oo oikeen pöytätilaa tässä mökissä, joten kävin hakeen kellarivaraston käytävältä lainaksi tuommosen kätevän irtopalan.

 Kaikki neljä palaa leikattuna! Ja kiinni toisissaan. Helppoa, eikö!

 Ekat pistot siinä. Ei jännitä, hyvä siitä tulee.

Yllättävän suoraa saumaaki sain aikaan.

 Jaahas. Unohin merkata laskosten kohdat. Pientä noitumista ja kaavat esille, kyllä tästä selvitään.

 "taita kappaleiden laskokset merkkien mukaan oikeat vastakkain. Ompele nurjalta laskosviivan pituudelta. Käännä laskosvarat nurjalle keskietuun ja keskitakaan päin." NIIN ETTÄ TEE MITÄ? Jotain sinne päin.

 Ja sitte voiki kirota vähän lissää. Mun raidat on ihan miten sattuu! Annetaanko sen häiritä? Ei.

 Karvainen assistentti ja teltan näkönen viritys.

 Vyötärökappaleen asettelua. Ohan se tyylikäs...

 Vetoketjuki löytyy laatikoista, vieläpä oikian värisenä. Jälleen huomamme vinksinvonksin-raidat.

Tässä kohtaa sai miettiä, notta kuinkahan päissään sitä on leikannu noita palasia. (Kyllä, kirosin.)

 Tähän tulee paikka napinreiälle.

 Ja nappi laitetaan tähän!

 Ja siinä ne on! Laitoin tosin vielä hakasia lisäksi, niistä ei oo kuvaa. Päättelin, että jos ei oo jotaki tukemassa, niin nappi vetää tuon kaitaleen ihan persiilleen.

 Välisovitus!

 Ei muuta ku helman kasaamiseen. Mulla oli vähän epäilyksiä pituudesta, mutta ne meni ohi. Taitoin siis ensin kerran tuon helman...

 ...ja sitten toisen kerran, jolloin purkautuva reuna jäi alimmaksi, eikä näin ollen karkaa sieltä mihinkään. (Jep, tänki oon oppinu yrityksen ja erehdyksen kautta.)

 Tässä on sauma, josta olen erityisen ylpeä. Onhan se SIEVÄ!

 Valmis tuote päällä.

 Takaa.

Edestä.


Semmonen hame se. Oishan tähän ohjeen mukaan tullu vähän vuoria ja tukikangasta, mutta jätin väliin. Ei mopollakaan mahottomia.
Mutta oon mä aika ylpeä itestäni, suunnilleen viikko tuon tekemiseen meni. En tiiä oisko valmistunu sen nopeampaa koneella, mun ompelemiskone ei oikein halua tehä töitä mun kans.

Mitä pidät?

 Ja siitä vähän fiilistelymussiikkia.

2.8.2014

Oon ollu hetken pois tästä mun henkilökohtasesta keilahallistani, mutta nyt on taas semmoset olot, että pakko purkaa johonki, sen verran nimittäin ahistaa.

Paniikkikohtausta pukkaa, kun edes ajattelee, että pitäs ottaa puhelin käteen ja soittaa. Ajatuski pelottaa, sydän hakkaa, henki ei kulje, ahistaa ja itkettää. Valitettavan tehokkaasti mieli kaivaa muistista sen hajun, joka asiaan liittyy ja muistuttaa tilanteista, ja luo vähän lisää paniikkia. Joko arvaatte mistä on kyse?

Niinpä. Meikä pelekää hammaslääkäriä ihan kuollakseni. Toki tässä ja nyt voisin sanoa, että no big deal, meikä on kova jätkä ja uskaltaa mitä vaan! ...Yeah right. Iso valhe.

Mä en tiiä mistä oon ees kehittäny tän kammon, en ainakaan muista, että ois mitään normaalia peruskouluhammashuoltoa traumaattisempaa menneisyydessä. Okei, peruskouluaikana hammaslääkäritäti oli aikanaan mun perhepäivähoitaja hetken, mutta en usko, että se on syynä. Mutta mistä näistä tietää.

2009 menin hammanlääkäriin viisaudenhampaiden takia. 2/4 puhkes riekaleisina ja toiset 2 ei mahtunu ees puhkeamaan. Mulla siis on jotenki kohtuuttoman suuret hampaat kohtuuttoman pienessä leukaluussa tai jotain, ei tahtonu entisetkään sopia nättiin riviin, saati sitten pari ylimäärästä, ja takahampaita on hankala pestä, ku sinne ei mahu ku joku lasten hammasharja (kyllä, sellasella mä pesen). Tohtori siellä sitten totesi, että ruvetaanpa korjaamaan näitä. Siitäpä se riemu irtosi, muistaakseni uhkasin purra siltä sormet irti, mikäli kovin paljo lähemmäs niitä tuo. Siitä poiki lähete pelkopolille, parasta mitä mulle asian suhteen saattoi tapahtua. Lopulta ne kaikki 4 (+1 ressukka joka oli majaillu vuosikausia rivin takana) poistettiin nukutuksessa.

Sielläpä mä sitten asioin jonku vuoden, ja olin ihan malliasiakas. Ilokaasua oli aina hollilla mua varten, mutta kertaakaan sitä ei tarvittu, ja se nukutuskin on ainutkertainen kokemus. Sen verran asiansa osaava lääkäri mulla siellä oli. Ja mä olin sen verran lystikäs asiakas, että kun pelkopolista tehtiin juttua uutisiin, niin mä näyttelin pelkopotilasta tässä pätkässä.

No, ne kai sitten siellä oletti, että alkaisin pärjäämään jo niin sanotusti omillani. VIRHE. Toisin sanoen, en oo ihan hetkeen näyttäny naamaani (enkä hampaitani) hammaslääkärissä. Alkaa kostautumaan. Ja sattumaan. Sitte mulle sanotaan, että eihän se oo ku soittaa ja varata aika ja mennä.  Sen sanoo semmoset ihmiset, joita ei pelota. I mean, kai mä nyt oisin jo siellä penkissä kita ammollaan, jos se mulle niin helppoa ois? Mun on ainaki annettu ymmärtää, että en voi suoraan soitella pelkopolille ja varata aikaa sinne, vaan ensin pitäs käydä peruslääkärillä itkemässä ja paskomassa housuun ja anelemassa lähetettä. Eli sinne pitäs soittaa. PANIC! Tai mennä sinne varaamaan aikaa. PANIC! (Se ominaishaju on muuten jotain aivan hirvittävää, psyyke ei kestä.)

On muuten helvetin hankalaa yrittää kuvailla tätä sisuskalujen solmua tän asian tiimoilta. Ne jotka tietää miltä paniikkikohtaus tuntuu, niin tietää.

Ja sitäpaitsi mulla ei oo varaa mennä hammaslääkäriin.

PS: silti mulla on semmonen solmu päässä, että millon tahansa mieluummin juurihoitoa kuin hammaskiven poistoa.

Jännäpäiviä.

Ne, jotka mut tuntee, tietää että oon ihan karmea Coca-Cola -addikti. Tuossa reilu viikko sitten päätin kokeilla, että mitenkä siinä käy, jos lopettaisin, tai edes vähentäisin.

Eli siis armon vuonna 2014, 17. maaliskuuta vähensin rajusti.  En tiedä oliko syynä vähennys vai tähtien asento, mutta helvetillinen päänsärky siitä tuli. Semmonen, joka sai toivomaan pikaista kuolemaa. Kuolemaa ei tullut, mutta uni tuli, nukkumattina toimi edelleen Ketipinor, 100mg.

Päivä 2. Oli ihan mielenkiintosta seurailla omia oloja. Pientä päänsärkyä oli, ja isompia tärinöitä. Vettä meni kurkusta alas PALJON ja tupakkia oisin halunnu lussuttaa aivan jatkuvasti. Siinä sitten kattelin, että nukkumisnapsut on vähänä, joten hain apteekista (viimeinkin) 25mg Ketipinorit, että pääsis niitäkin vähentämään. Sama kitkutella kaikki pois kerralla. Paitsi nyt se rööki, sen jos nakkaisin pois niin oisin varmaan aika pian nurkassa tärisevä ja itkua tuhertava ihmisraunio.

Tuon lääkkeen vähennyksen pointti mulla oli ensisijaisesti se, että saisin mässyt kuriin. Nuo kun tekee sen hurjan tarpeen mussuttaa jotain, kun alkavat vaikuttamaan. Koitin mtt:n lääkärille ehdottaa, että vaihtas kokonaan lääkettä, mutta ei se tainnu oikeen kuunnella mua. Toisaalta, mitä oon muiden sen vastaanotolla käyneiden kans jutellu, niin ei se taida kuunnella ketään, eli se ei liene henkilökohtasta.

2. päivää piristi kuitenkin postikuski, joka toi uusia kynsilakkoja! Criria on vuosien mittaan aivopessyt mua kynsilakkapuuhiin, tää on sellainen näpertelyharrastus josta pidän, vaikka en saakaan aikaan mitään, mitä ei ois jo tehty tuhatta kertaa.

Päivä 4 (koska kolmantena ei oikestaan tapahtunut mitään.). Vesipulloja oli ilmestyny pitkin kämppää. Mutta olin jo päässy siitä, että ajattelin koko ajan että tekis mieli kokista. Hätäpullo on saanu olla koskematta. Nukkuminenkin sujui, pari yötä meni 75mg:lla, eroa satasilla nukkumiseen ei oikeastaan huomannu.

Päivä 5. Lasketaanko täydelliseksi repsahtamiseksi, kun join hampurilaisaterian yhteydessä puoli mukillista Coca-Cola Zeroa? Mä en oo siitä koskaan tykänny, enkä oo sitä halunnu litroittain juoda, joten minusta ei lasketa. Tää oli päivä kun oisin stressin vuoksi halunnu pari pullollista ihan oikiaa kokista, käytettiin nimittäin koiraa eläinlääkärissä ja oli huoli.

Päivä 6. Takana eka yö 50mg:n kemiallisella unella. Edelleen hermoilin ja halusin kokisryypyn.
Rupesin myös laskeskelemaan yhteen 1+2 (joka on muuten 13 ja puoli), kun tässä edellisinä päivinä olin hikoillu ku pieni possu vaikka en mitään tehnykään. Muutamaan kertaan on jääny vuosien saatossa lääkkeet kokonaan ottamatta syystä tai toisesta, ja lopputulos on ollu helvetillinen hikoilu ja tärinä. Fiksumpi ois varmaan jo aiemmin hoksannu, että siitähän tässä on kyse, että elimistö ei oo saanu totuttua määrää kemikaalia.

Nyt on siis päivä 8, ja kaikki ok. Koira on paremmassa kunnossa jo, jeee \o/ Pientä stressiä aiheuttaa tuo toisen blogin puolella oleva härdelli, hieman masentaa luopua lapsistaan...
Kuluneen viikon aikana painosta on puonnu peräti kilon verran, vaan ohan sitä alkua siinäki.
Mä nukun lyhempiä yöunia nyt, mutta kuten Nikkekin huomautti tuossa, että aiemmin saatoin nukkua kellon ympäri helposti, joten tuskin pari tuntia vähemmän yössä mua tappaa. Vaikka mistä sitä tietää...
Ens viikolla siirryn takas kaupunkikotiin, ja sain jopa varattua käyttööni taloyhtiön uima-altaan tunniksi viikossa, tiiä mitä vielä tapahtuu ku siellä alkaa kulkemaan.