Salaliittoteorioita ja juonittelua.

 Minussa asuva ameriikaniso salaliittoteoreetikkohan on jo esille tullutkin. Nyt on taas sekä omassa että muidenkin päissä ja välittömässä läheisyydessä alkanut kuohumaan siihen malliin että vainoharhateoriat ruokkii ihan itse itseään ja käy päivä päivältä lennokkaammiksi. Me, oman elämämme Sherlock ja Watson, ei oikein tiedetä ketä pitäis epäillä (vielä). Joku tässä kuitenkin on sähkövatkaimena sekoittamassa kuvioita sen minkä ehtii. Motiiveista osataan jo päätellä vähän, tuntus että mustasukkaisuus, kateus, epävarmuus itsestä ja oletettavasti tietynlainen pelko ajaa meidän toistaiseksi tuntematonta epäiltyä tähän hirmutekoonsa. Tutkintaa helpottais, jos tietäis että toimiiko epäilty yksin, vai onko sillä jotain sidekickejä. Voi myös olla että sekoittajia on useita, eikä ne tiedä toisistaan edes. Tutkinnan johtajana mä kuitenkin kallistun siihen suuntaan että epäilty on liikenteessä itekseen. Ja se joko tekee sen täysin tiedostamattaan, tai sitten se tietää ihan saatanan hyvin mitä on tekemässä, suunnittelee ja laskelmoi, tutkii taustat ja valvoo yöt miettien seuraavaa siirtoa. Sniikkailee nurkissa ja odottaa hetkeä jolloin voi tunkea vatkaimensa soppaan ja roiskutella sopan pitkin seiniä.
 Tuntemattoman epäillyn saappaisiin on koitettu sovitella aika monia tuttavapiiriin kuuluvia, mutta hyvin harva niihin tuntuu sopivan. Se kuitenkin rajaa tunnistusriviä huomattavasti, onneksi.
 Kuulostaako jo vähän paranoidilta? Joo, niin omastaki mielestä.
 Nyt on sitten suunnitteilla monenlaista "kapulaa rattaisiin" -tyyppistä ratkaisua epäillyn kiinnisaamiseksi. Ei mitään suurta, ohimennen sopivassa seurassa tehtyjä "viattomia" huomautuksia, "sattumalta" samaan paikkaan osumisia ja sen semmoista pientä.
 Juonittelu on mahdottoman mukava harrastus, vaikka juonia ei koskaan ees pääsis toteuttamaan. Paras mun juonittelukavereista on Kati, sen kans ollaan kehitelty semmoset suunnitelmat että huhhui. Se on myös aika hyvä salaliittoteorioissa. Toisinaan tulee mietittyä että pitäskö meillä hakeutua yhessä johonki osastolle vähän tutkituttamaan korvien väliä, meinaan ei tää ihan tervettäkään ole. Hyvä ettei omia äitejä epäillä kaikesta mitä ympärillä tapahtuu.

 Toisaalta taas... Ehkä tää kaikki on mun pään sisällä, ja kukaan muu ei oo oikeasti ees olemassa, ja mitään ei tapahdu, ja mä olen oikeasti joku muu ja marsilaiset hyökkää...?

PS: En oo hullu. Kuvittelette. Olen oikeasti harvinaisen tolkussani. Sitä ei vaan huomaa.