Dropping off the masks.

 Tuli tuossa ystävän kans puhetta siitä kuinka eri ihmisten kans on vähän erilainen ku toisten. Vähän ku ois naamio. Tosin mä olen omasta mielestäni  aikalailla samanlainen aina, eli siis oma ratkiriemukas itseni, lähes kaikkien seurassa. Pieniä poikkeuksia lukuunottamatta, niin pieniä ettei minun mielestä puhuta ees naamioista, korkeintaan silmikoista.
 Toki esimerkiksi mun äiti tietää että oon kavereideni seurassa huomattavasti pahempi suustani, mutta on mammakin kuullu mun sanovan yhtä jos sun toistakin sen kummemmin kainostelematta.
 Kai se jonkinlainen silmikko sitten kuitenkin on sekin kun yleensä ne jotka ei tunne mua niin pitää mua melko kylmänä ämmänä. Ei, en mää oo. Mää vaan tykkään tosi harvoista ihmisistä niin paljon että jaksasin laittaa lämmöt päälle.
 Ystävien kans järkiään pystyn olemaan todella avoin, asioista voi puhua niiden oikeilla nimillä ja hyvinki suoraan, silti on todella harvassa semmoset ihmiset jotka tietää ihan tarkalleen mitä mun päässä liikkuu ja mistä haaveilen. Itse asiassa oon tainnu tasan yhdelle ihmiselle kertoa suurimman haaveeni ja senki kans meni välit aikaa sitte :D
 Oonhan mää toki pikkusen erilainen tuon insinöörinikin seurassa kuin ystävien. Sen kans ei tarvi huutaa IHAN niin paljon... Jos mun pitäs valita romahdanko avopuolisoni vai ystävieni nähden, niin valitsen ehdottomasti jälkimmäisen. En ees varmaksi tiiä miksi. Kai musta tuntuu että mun pitää parisuhteen takia olla vahva, kun taas ystävät tietää että mää oon uskomattoman herkkis ja nössö ja on jopa täysin odotettavaa että romahtelen aina välissä. Ne huolestuu jos en kerran kuussa soita ja märise jostain omituisesta tilanteesta mihin oon päätyny. On mulle myös sanottu että "Hanna, sä et ois sä jos sä ET järjestäis itelles omituisia tilanteita." Vähän offtopic. Mutta romahtelu on osa mua, halauksia ja pusuja niille jotka on niitä romahduksia olleet todistamassa, jaksaneet kasata mut uudelleen ja jaksavat vieläki <3
 Sitten on niitä ihmisiä joiden seurassa oon jatkuvasti yks perkeleen päivänpaiste, toisten kans eri syistä ku toisten. Ryhmän A ei vaan tarvi nähä musta muita puolia, ja ryhmä B on niin kivoja että haluan olla niille kiva takas, ja koska joskus on vaan superupeeta säteillä ympäriinsä ja valaista muitaki.
 Miks mulla tulee joka tekstin jälkeen semmonen olo että mun punaisen langan rakenne on muuttunu?