Hieman horjuen tosin.
Mielenterveysongelmat ei ole herkkua. Tosin jos mulla ei ois niitä niin tuskin kirjottasin, tai ees oisin minä.
Vaikka viime aikoina niin paljon tuttua ja turvallista on pala kerrallaan murentunu pois ja oon saanu riesakseni masennuksen lisäksi paniikkikohtauksia, niin silti ensimmäistä kertaa vuosiin on olo että seison omilla jaloillani, henkisesti. Oletan että kun osaa tunnistaa ja nimetä edes murto-osan painajaisistaan niin voi sitten kohdata ne silmästä silmään. Ja ehkä sen kautta voittaa.
Mun henkiset jalat on silti vielä heikot, yhtä vahva kuin mielikin. Silti välillä koetan kasvattaa jopa siipiä. Kivat jutut saa mielialan korkealle, niinkuin viime torstaina, ja jalat kantaa, mutta sitten kun elämä potkii päähän ja maailman saumat ratkeaa, niin jalat ei pelkästään ala vapista, vaan pettää täysin ja sitten sitä makaakin rähmällään kurassa. Joskus ennen, ja luultavasti vielä useita kertoja tulevaisuudessa nouseminen tuntuu mahdottomalta ja jalat ei kanna, saati ne siiventyngät. Tällä hetkellä kuitenkin tajuan että painajaiset talloo mut jalkoihinsa jos en edes yritä ja jatka matkaa vaikka kontaten. Ja yritä luottaa siihen että jossain on joku joka sitten nostaa mut taas jaloilleni, hymyllä, halauksella tai sanoilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kuiskaisit ees.