lauantai 30. maaliskuuta 2013

En halua otsikoida tätä.

 Puolityhjässä kupolissa surisee taas melkoisia ajatuksia. En tiiä saako tästä taas mitään tolkkua, enkä laskis sen varaan että tätä kannattaa edes lukea, mutta mun on pakko saada nämä ylös ja ulos.

 Rikkinäisimmällä hetkelläni mä kohtasin ihmisen, joka oli kaikkea mitä mä en koskaan oo osannut edes kuvitella olevani vailla, jonkun ihan ainutlaatuisen. Jonkun joka tuntui niin todelliselta. Ja sai mut tuntemaan itseni ehjäksi. Yhtäkkiä sitten sain huomata että enhän mä niin rikki alussa ollutkaan kuin luulin olevani. Varsin hyväkuntoinen, to be honest. Se vaan vaati sen että meni oikeasti rikki.

 Se sitten jotenkin johti taas siihen "ollaan kavereita" -skenaarioon. Ja rikkinäinen tyttö suostui. Ei siitä mitään tullut. Se ei ollut sellainen, mitä kutsuisi tasavertaiseksi ystävyydeksi tai kaveruudeksi, koska toinen osapuoli, eli minä ois halunnut enemmän kuin mitä toinen halusi antaa, ja oisin myös halunnut antaa enemmän kuin mitä toinen halusi ottaa vastaan. Itku kurkussa mun oli pakko ehdottaa hyvästejä.

 Se muuten kävi aika kipeää, kun se oli oikeasti ihan kaikkea muuta kuin mitä halusin tehdä. Vaan vielä kipeämpää kävi kun vastapuoli blokkasi mut. Mä en edes saanut sitten mahdollisuutta ja tilaisuutta hyvästellä. Se oli sitten se asia mikä loukkasi eniten, ja sai mut pois tolaltani ja huolimattomaksi, jonka seurauksena tulin sanoneeksi tarpeettoman rumasti. Ainakin omasta mielestäni. Se oli niitä hetkiä, kun lipsahti semmoseen, että tahallaan yritti aiheuttaa toiselle pahaa mieltä. Nyt on itellä surkea olla sen takia.

 Mä vihaan tuota edellä mainittua itsessäni. Kai se on se viimeinen yritys selvitä voittajana, vaikka tietää että peli on menetetty. Vaikka tuskinpa näissä jutuissa sen kummemmin on "voittajia" tai "häviäjiä". Tai no, häviäjiä ihan varmasti. Kuitenkin, mä tunnen oloni onnettomaksi kun sorruin olemaan niin typerä ja lapsellinen. Ehkä se on merkki jostain, että itelle tuli luultavasti pahempi mieli kuin sille jota luulin haluavani satuttaa. Vielä pahemman olon tekee se, että mulla ois ollut tilaisuus pyytää anteeksi. Enkä pyytänyt. En vaan osannut. Mulla ei ollut oikeita sanoja. Koska oishan "anteeksi että sanoin tahallani niin ikävästi" aivan todella väärä lähestymistapa. Tosin, mun on myös paha mieli siitä että olen kyseisen henkilön kanssa ihan hyvässä hengessä tavannutkin tässä, ja silti olen edelleen blokattuna. En mä tiedä, jollain tasolla jäi vähän... sanottasko hyväksikäytetty olo.

 Sisko joskus tuumi, että on olemassa ihmisiä, joista heti ensi kohtaamisella tietää, että niiden kuuluu olla sun elämässä, jos kohta ei heti tiedäkään että ystävänä, puolisona, kumppanina vai jonain muuna. Mulle ei käynyt niin ihan ensi kohtaamisella, mutta nyt (viimeistään) tajuan että olen helvetinmoinen ääliö, kun edes yritän loukata ihmistä, joka on lyhyessä ajassa saanut musta esiin aikalailla aivan eri ihmisen, ja jota en todellakaan halua kadottaa mun elämästä. Vaikkakaan en vielä(kään) tiedä että mihin kohtaan hän tässä mun infernaalisessa palapelissä kuuluu.

(tulipa vaan mieleen tuosta kuvasta että tämä minun insinöörieksäni tuossa eilen totesi hirveän nätisti "mä toivoisin että sä löytäisit jonku kivan tyypin ja parantaisit sen elämänlaatua". Aww.)

keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Pari_suhetta

 Ihmisten parinmuodostus on hämmentävää. Samoin on kyllä parinpurkaminenki. Ensin mainittua on aika vinkeää seurata vierestä. Jotku on todenneet myös, että mun ollessa kyseessä myös jälkimmäinen on jännittävää. Epäilemättä, jos ei kerran ite tarvi olla osallisena.
 Mä vihaan parinpurkamista. Se on niin helvetin hankalaa. Vaikka tietäs että eroaminen on kaikille osapuolille parempi ratkasu, niin ei se tee siitä helppoa. Helppoa ois kirjottaa tekstiviesti. Tai vaihtaa facebookista parisuhdestatus varottamatta. Molemmat ois myös ehkä maailman eniten perseestä. Ei kuitenkaan tarvis kestää toisen osapuolen ilmeitä, kysymyksiä, argumentteja, kyyneleitä, mitään. Jotka ehkä horjuttas päätöstä. Toisaalta, entä jos toisella on hyvä syy esittää kysymyksiä, argumentteja, näyttää surulliselta, jopa itkeä? Entä jos minä hätiköin?

 Kun taas se parinmuodostus... Musta on ihanaa seurata vierestä ku joku mun ystävä tai kaveri tai hämmentävimmissä tapauksissa eksä löytää elämäänsä jonkun joka on erityinen. Tietysti olettaen että kuvio sujuu ilman suurempia sotkuja. Sotkut on kamalaa. Terveisin kokemusta on...

 Nyt tuntuu että en halua olla parinmuodostuksen kans missään tekemisissä ihan hetkeen. Se tuntus väärältä. Se mikä tuntu oikealta on loppu. Ei tähän oo oikeen hyvä alkaa rakentamaan mitään, sehän romahtas ennenku ehtii kissaa sanoa. Mutta eipä se aina ole haluamisesta kiinni. Sanotaanko, että tulee jos on tullakseen.

 En mä ees muista tai tiedä, miten normaalien ihmisten normaalit parisuhteet saa alkunsa. Mulla niihin liittyy aina niin omituisia kiemuroita. Ihmiset ilmaantuu mun elämään ihan väärään aikaan. Äiti tuossa kysäsiki että minkä helvetin takia mun pitää kiirehtiä ihmissuhteesta toiseen. Minkäs minä sille voin, että joku vie kintut alta hetkellä, joka ei ole mulle paras mahdollinen? En kai mä voi siinä tilanteessa sanoa tyyliin "viittisitkö tehä comebackin parin kuukauden päästä, mutta keskeytä kaikki sosiaaliset toiminnot siihen asti?" Ei kuulosta reilulta...

 Mulla on ollut parinpurkamisen ja hieman -muodostuksenkin kans aika hektinen tää alkuvuosi, jos joku ei oo osannut vielä päätellä. Kai tän vois ilmasta että "pari muuttujaa", mutta rehellisesti "pari insinööriä" on lähempänä totuutta.  Ite nimesin tän karusellin Puolivälinkankaan Kauniiksi ja Rohkeiksi, juonenkäänteet on ollu vähintään yhtä omituisia.

 Mä en viitti takertua yksityiskohtiin, ku ei ole pelkästään mun elämästä kyse, joten lyhyesti... Minä ja insinööri erottiin 30. tammikuuta armon vuonna 2013, kolmen vuoden ja noin kolmen kuukauden yhteiselon jälkeen. Loppuajasta sattui ja tapahtui, siitä tässä dokumentissa sen enempää, ja mun elämään tupsahti toinen insinööri. Joku ehkä osaa laskea yhteen 1 + 1 ja huomaa että se tarina ei ollut kauhean pitkäikäinen. Siispä, seikkailu jatkukoon, vaikka vähän kirpaseekin.

 Hitto. Ei kyllä kuulosta yhtään niin tapahtumarikkaalta ku todellisuus, kun jätti likaset yksityiskohdat pois :D


sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Projekti 2013.

 Nyt olis sitten vuorossa ultimaattinen kuvaripuli ja rautaisannos meikän naamaa, jos jolleki on vielä vaikka epäselvää että minkä näkönen muija täältä tätä tekstiä päästää.

 Tosiaan, mä oon ollu valtaosan viimesistä kahdestatoista vuodesta mustatukkanen, välillä on tullu käytettyä punasta ja ties mitä shokkivärejä, ja jotenki aina on sitten päätynyt takas siihen mustaan. 2011 olin viimeks paloautonpunainen ja koko vuoden 2012 sitten purkkimusta. Helmikuussa 2013 sitte keksin että ai ku oiski kiva olla platina. Siitä se ajatus sitte lähti. Tuli pari muuttujaa...

16.2.2013
 Vertailun vuoksi kuva mun viimesistä hetkistä edes etäsesti uskottavana wannabegoottityttönä. 














25.2.2013
 Värinpoisto numero 1.
 Eihän se lähteny sujumaan yhtään niinku suunniteltiin. Tämä vaihe aiheutti mulle itelle aikamoista huutonaurua aina ku näin peilin. Ja mä näen peilin aika usein.












Ja latvat meni tuommoseksi. Mulla on omasta takaa melko rutosti tuota punasta pigmenttiä, ja sen huomaa...
 26.2.2013
 Värinpoisto numero 2.
 Tässä vaiheessa se ei selkeästi enää ollut musta, mutta ei kyllä vaaleakaan, niinku se väripurkin kuvatus väitti että ois pitäny olla. Anyway, hymyilytti kuitenki vielä.










Ja punaseenhan se vivahtaa vahvasti.... Ei se mittää, onneksi mua ei oo koskaan hävettäny kulkea kylillä omituisissa tukkavirityksissä, tää on lievää.













 28.2.2013
 Värinpoisto numero 3.
 Latvat alko vaalenemaan myös, mutta jostain syystä tuo puoliväli oli ja pysyi tummana. Tässä vaiheessa mulla alko itellä epäilyttämään ihan pikkipikkiriikkisen...
Latvat oli silti ihan soman väriset. Eikä vielä edes mitenkään IHAN järkyn näköset. VIELÄ.














2.3.2013
 Värinpoisto numero 4.
 Väri(ttömyys) alkaa tasottumaan, lukuunottamatta juurta. Tässä vaiheessa ihan tosissaan alko huolestuttamaan nuo latvat. Onneksi kuvat ei paljasta ihan koko totuutta. Punasuutta havaittavissa edelleen.












5.3.2013
 Värinpoisto numero 5.
 Yhä edelleen alimmat kerrokset ja puoliväli pysyi tummana, noin muuten tuota ois jo etäsesti voinu kutsua blondiksi. Tällä kierroksella jouduin myöntämään että kyllä tässä ollaan kaljuja ennenku platinablondeja, ja piti alkaa miettimään jotain korvaavaa ratkasua.









 Tähän mä lisäsin jo onnellisena mun klipsijatkeet, seassa siis platinaa, maitosuklaanruskeaa ja tumman suklaanruskeaa. Tämä viritys sai nimekseen triplasuklaa-toffee. Ite ainaki tykkäsin.













13.3.2013
 Värinpoisto numero 6.
 Värisävy: "Rapea".
 Pitihän se vielä kerran silti yrittää, ja ai juku että oliki hyvä idea. Ennestään purkkaa muistuttava struktuuri meni pahemmaksi. Mulla on takaa ja alta tilanteeseen nähden hyväkuntoset pituudet, mutta tuosta edestä... Huhhui. Venyy ja paukkuu ja rapisee. Piti alkaa tosissaan keksimään jotain korvaavaa...








 18.3.2013
 Heräsin aamulla ja totesin että tänään ostan tukkavärin. Ei muutaku siskot matkaan ja Anttilan kempparipuolelle ettimään jotain kivan näköstä tököttiä tähän. Sävy on nimeltään Rich Caramel, mutta kiitos kidutetun päälakikarvustoparkani, sävy jäi köyhäksi.












Taas triplasuklaata. Ei voi mitään, mä rakastan tuota comboa.















Ja triplasuklaatit kiharalla. Ja luonnonvalossa.
















 21.3.2013
 Projekti näillä puheilla valmis. Sisko nakkas mulle päähän Goldwellin vaahtosävytteen (Hazel). Ei tullu platinaa ei. Mutta tollai karamellinvärinen. Joka muuten on tosi lähellä mun luonnollista väriä.
 Vielä tammikuussa en ois ees kuvitellu itelleni mitään "normaalia" väriä, oon niin kauan menny mustalla tai niillä shokkiväreillä, että oli ikäänkuin laput silmillä. Tänään mä olen ihan täysin tottunut ajatukseen että tää on mun väri, ja tää saa pysyä. Ainaki sen aikaa että tukkaparka vähän palautuu ja saa levätä. Mä suhtaudun aika kevyesti hiuksiini, ne on uusiutuva luonnonvara. Ne on nähneet ja kokeneet paljon kaikenlaista, eivätkä ole tähänkään mennessä tippuneet. Mulla on vahva luotto tähän tupeeseen :D

 No, mitäs tykkäsit mun parin muuttujan muodonmuutoksesta?

(Onko vika mun fontissa vai minkä helevetin takia tähän jää näin jumalattomia kappalevälejä?)


lauantai 23. maaliskuuta 2013

"Hello, caller, you're on with Cupid!"

 Oon muutamaan kertaan tässä blogissa ottanu esille ihastumisen, ja siihen liittyvät lieveilmiöt. Nyt sitten tapahtuu ympärillä siihen malliin että Hannan parisuhdeneuvontachatti huutaa hallelujaa, kun ystävät ympärillä ihastuu ja stressaa ja kaipaa apua. Osa myös eroaa tai käy läpi muuten vaikeita aikoja, ja kenenkä puoleen joka toinen tahtoo kääntyä? Niinpä. Mä en vaan ihan aina hoksaa että mistä moinen valinta.

 Nyt vittu oikiasti. Pistää miettimään että jos mä osaisin antaa hyviä ja "oikeita" neuvoja, niin kai mun oma tilannekin sitten olis toinen? Vai oonko mä vaan tavannut vääriä ihmisiä, joihin pätee ihan muiden universumien fysiikan lait? Vai onko tää vaan niitä juttuja joissa suutarin penskoilla ei ole kenkiä?

 Hyviä neuvoja on niin helppo antaa. Viimesimpiä omasta suusta tulleita on ollut "teidän pitää puhua tuosta ihan rauhassa" ja "sun pitäs saada vähän etäisyyttä tilanteeseen ja miettiä mitä oikeasti haluat". Nyt ku miettii niin a) voi jumalauta mitä paskanlotinaa ja b) heleppohan se on täältä ulkopuolelta huudella...

 Rehellisesti, mä en tajua miks kukaan edes uskaltaa kysyä multa neuvoja (tai no ei se kysyminen mitään, mutta että niitä neuvoja vielä hyödynnetäänki...), mulla on kuitenkin takana aika paljon omiin tekemisiin kariutuneita kuvioita. Vai ajatteleeko ihmiset että oisin viisastunut vahingoista? Että tietäsin mitä EI pidä tehdä?

 Höpöhöpöä. Minä toistan samat virheet kerta toisensa jälkeen. Tosin en oo aivan varma voiko väittää virheiksi, kun osa on suoraa seurausta perusluonteesta. Siitä että mä olen tunneihminen, vaikka kuinka yrittäisin olla muuta. Mä kiinnyn. Ihastun. Rakastun helvetin äkkiä. Ja täysillä. Ja lapasestahan se sitten lähtee. En mä sitä suunnittele tai halua. Mä säästyisin paljolta jos osaisin välttää sen.

 Ihmiset on erilaisia (täähän siis tuli ihan uutena tietona...) ja tahtoo erilaisia asioita ollakseen onnellisia. Mun aivoissa on semmonen solmu, että etusijalla on se että minä rakastan ja mua rakastetaan. Hyvin ihmiskeskeinen juttu siis. Toiset keskittyy uran luomiseen, toiset johonki muuhun. Mä tiedän itsestäni sen, että vaikka ois minkälainen uraputki päällä ja rahaa tulis ovista ja ikkunoista ja vaikka sieltä lattiakaivosta, niin elämä tuntus helvetin tyhjältä jos mulla ei ois jotakuta erityistä mun rinnalla.

 Näin ollen, musta on tosi hassua että kukaan ees viitsii kysyä multa neuvoja. Koska mullahan katoaa kaikki aivotoiminta (se vähäkin) ihastuessa. Kyllä mä autan ja neuvon mielelläni, ei siinä kettään, mutta en mä tiedä onko musta oikeasti mitään hyötyä. Toivottavasti autettavat osaa suhtautua  varauksella.

 Hetkittäin tunnen itseni Monster High´n C. A. Cupidiksi. Paitsi mulla ei oo radio-ohjelmaa. Mä vaan olen itekseen ja avitan muita pitämään rakkausjuttunsa kasassa.

 Tää on taas vähän tämmönen jämäpostaus, kun en oo kotona. Mun studio on tällä hetkellä mun BFF:n luona, ja mun assistentteina on Nokinenä ja Teknoveikko (jotka on nähty mm. täällä) Ensimmäistä kertaa mulla on surku olla täällä, ei allergian takia vaan henkilökohtaisten syiden. Kaikki muistuttaa kaikesta ja mun on ikävä. Tää paikka ei auta sitä asiaa.

torstai 21. maaliskuuta 2013

Lissää keidaskavereita. Parempia ja huonompia.

 Ei nämä minun illat oikeen ota sujuakseen niinkuin mä suunnittelen. Taas tuossa napsahti joku aika sitten paniikkikohtaus päälle ja kaikki alko menemään pahasti päin vitikoita. Lopputuloksenhan kaikki arvaakin.

 Rupesin sitten pohtimaan ystävyyssuhteita. Sitä että kun on joitain ihmisiä joiden eteen tekisin ihan kaikkeni, ja tuntuu että toinen ei ehkä annakaan ihan niin paljon vaihdossa. Mutta ehkäpä toinen antaakin ihan niin paljon kuin pystyy? Jos mulla on vain enemmän annettavaa? Eri asia on sitten se että toinen tietää että annan kaikkeni ja käyttää sitä hyväkseen, vaatimalla jatkuvasti apua, huomionosoituksia ja myönnytyksiä. Kyllä mä ainakin yritän ymmärtää, jos joku ei kuule mun avunhuutoja, mutta kun joskus tuntuu että eräät ei niitä halua kuulla, tai eivät halua vastata kuullessaan. Samat "jotkut" kuitenkin yleensä pahastuu kun heidän hätäänsä ei reagoi välittömästi. Silti itestä tuntuu pahalta nämä, joihin luottaa ihan satanolla muuten, mutta sitten kun kaipaisi olkapäätä niin kaveria ei näy eikä kuulu.

 Nyt sitten, tilanteen ollessa tämä, mä oon joutunut vakavissani miettimään, että pitäskö mun suosiolla unohtaa jotkut, joita pidän ystävinä? Mä en voi mitään sille tunteelle, että mun elämässä on ihmisiä, jotka ei kaipaa mua silloin kun mä olen rikki, enkä jaksa muuta kuin murehtia. Just niillä hetkillä kun mä tosissaan tarvisin jonkun, joka vain halaa ja pyyhkii kyyneleet ja takavarikoi terävät kapistukset. Vaan mitäpä paskaa, mä oon kuluneen puolentoista viikon aikana nähnyt tasan kahta ystävää, mitenkään heitä väheksymättä. Olen pahoillani jos tämä kuulostaa siltä. Ja vaikka en erästä ystäväistä olekaan nähnyt fyysisesti, niin hän teki yhden suurimman palveluksen koskaan. Jäin esikoiseni velkaa.

 Sehän nyt on sanomattakin selvää, että mä en tässä mielentilassa ole kauhean lystiä seuraa, mutta se ei ole silti estänyt muutamia ystäviä pysymästä mun rinnalla. Ne on edes yrittäneet piristää mua. Pakko myöntää, että kyllä ne on onnistuneetkin, luoja yksin tietää millä poppakonsteilla ne on saaneet tällaisena aikana jopa aitoa naurua ulos minusta...

 Mä sanon itse aina muille, joilla on paha olla sydämensä kans, että ei se iän kaiken kestä, kaikki paranee aikanaan. Unohdin sen itse hetkeksi. Nyt, tällä hetkellä, illalla, yksin sängyssä, tuntuu siltä että elämä jälleen kerran voitti, kaikista epäilyksistä huolimatta. En minä elämää ehjänä jatka, mutta onpahan taas henkiset ja fyysiset arvet muistona jostain minkä kai piti tapahtua. "The wounds are too deep, I need to keep the scars to prove there was a time When I loved something more than life."

Edelleenkään en tiiä kuunteleeko näitä mun soundtrack-biisejä kukaan, mutta tänään juhlitaan kahden veisun voimin!



 Sydän valmis, valmis avamaan.
Syliin valmis sulkemaan.
Tahto vapaa, vapaa tuntemaan.
Mieli vapaa kulkemaan.


keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Lyhyen tähtäimen tulevaisuudensuunnitelmia.

 Viimeinki tuli aika arviokäynnille mielenterveystoimistoon. Mua vähän jänskättää. Viimeksi ei mennyt ihan ku suunnittelin, ku piti lähteä juoksemaan sinne epävakaan persoonallisuushäiriön yksikköön. Vaikka sanoin heti kättelyssä että vaikka mulla paljo ongelmia onkin ja eri sorttisia, niin ei kyllä tuota nimenomaista. Ne ei uskoneet, ja meni monta kuukautta hukkaan. Nyt uus yritys.
 Kutsussa sanottiin, että ois hyvä jos ottasin matkaan yhden tai vaikka useampia läheisiä. Kai ne tahtos kuulla jonku henkilökohtasia läheltä nähtyjä kokemuksia mun sekoiluista. Kieltämättä ois itelleki "helpompaa" jos ois joku joka osais kertoa mun kaikista synkimmät salaisuudet niinku ne on, sillon ku mä en itse osaa. Se on yleensä ihan helvetin hankalaa.

 Ennen hullujenlääkäriä on kuiten tämä mun irtiotto arjesta, mentaliteetilla "väliäkö sen missä kaupungissa tunnen oloni kurjaksi".
 Ystävättäreni tosiaan päätti että mun on lähdettävä tuonne ulkomaankieliselle rannikolle joksikin aikaa, hän maksaa matkat. Lupas viedä mut kylille kattomaan rokkipoikia ja lelukauppoihin ostoksille (arvatkaa kummasta oon tohkeissani?) Oon mä miettinyt sitäkin, että lähtisin Turkuun pysyvästi, mutta se on vielä yks iso kysymysmerkki. Liian monta muuttujaa. Mulla on kuitenkin aika paljon täällä, vaikka hetkittäin tuntuukin ettei ole mitään.

 Turkuun lähtevää junaa odotellessa ootan ens viikonloppua. Pääsen taas mun hoitolasten luokse. En oo nähny Nokinenää ja Teknoveikkoa yli kuukauteen. Hieman ikävä jo niitä ryökäleitä. Jotenkin tulee kauhean rakastettu olo kun sinne menee, ja samantien kun pääsee sängylle käynnistelemään konetta niin molemmat kisset tulee syliin kehräämään. Purrrr <3

 Tää blogi ei nyt ole kauhean lystiä luettavaa kun mun mielentila on tämmönen. Mun sydän on vielä toisaalla ja haavat liian tuoreita. Mä koetan toistella itelleni että parempi näin, mutta mä olen todella huono valehtelemaan. Mun ei ole hyvä näin.
 Edelleen kuitenkin, mun blogi ja mun säännöt, minä en pakota ketään lukemaan. Kolmelta Aamuyöllä on ollut alusta asti mulle kanava purkaa takkuisia ajatuksia ja toimia jonkulaisena terapiana, ja sitäpä saa olla jatkossakin. Nyt vaan sattuu olemaan hetki jolloin tunnen olevani sisältä kuollut. Jos tympäsee niin antakaa hyvät ihmiset ajatuksia ja ideoita tekstille, niin sais jotain muutakin sisältöä.


maanantai 18. maaliskuuta 2013

Arkeologiaa.

 Harjoitin muinaisjäännösten tutkimista ajatuksissa ja päädyin maaliskuuhun 2002. Jotenki nykyinen tilanne muistuttaa mua siitä, kun kohtasin mun ensirakkauden.

 Mä olin silloin viistoista, kahta kuukautta vailla kuustoista. Olin käymässä mun siskon luona eri paikkakunnalla, ja se sitten illalla ehdotti että mennään piipahtamaan sen kavereiden luona. Tuumasta toimeen.

 Se poika oli silloin kahdeksantoista, semmonen leveäharteinen mustiin pukeutunut blondi. Vielä tänäki päivänä mietin että mitä se sillon näki minussa, epävarmassa teinitytössä. Vaan väliäkö sen, se oli molemminpuolista. Ilta kului ja puolenyön aikaan äiti alko kaipailemaan mua. Siskon kans todettiin, että sorry pojat, nyt on lähdettävä, sillä me muututaan puolenyön jälkeen kurpitsoiksi. Sain mä sen pojan numeron kuitenki, ja sitten piti mennä.

 Me tavattiin heti seuraavalla viikolla. Se haki mut koululta. Kuin siistiltä se tuntui silloin, koulukiusatusta tytöstä, kun sen näkönen tyyppi tuli (omalla) AUTOLLA nappaamaan koulun pihasta ja pussasi varsin näkyvästi.
 Me molemmat asuttiin silloin vielä vanhempien luona, ja välimatkaa oli useampi kymmenen kilometriä, joten meidän deittailu ei mennyt kauhean fyysiseksi. Yhtä kertaa lukuunottamatta, mun ensimmäistä. Siitä sitten sen enempää.

 Mehän siis ehdittiin seurustella pikkusen vajaa kaks kuukautta, ennenku homma sitte levisi käsiin. Poika jätti mut, todeten että meistä ei koskaan voi tulla mitään, ja että tän on loputtava ennenku käy kipeää. Mikä oli minusta (jo silloin) maailman paskin tekosyy. Mä olin nuori ja naiivi ja ehdottoman varma siitä että rakastin. Ja olin valmis antamaan kaikkeni, että sen suhteen ois saanu jatkumaan ja oltas voitu olla onnellisia. Mikään ei oo oikeastaan nytkään toisin, paitsi että en ole enää nuori.

 Mä täytin 16. Sain peruskoulun päästötodistuksen. Aloitin kesäloman. Löysin minussa piileskelleen metallitytön. Ja ikävöin, ikävöin niin saatanasti. Yksikään toinen vastakkaisen sukupuolen edustaja ei tuntunut miltään, vaikka niitä koitettiin mulle tyrkyttää. Ehei, mä tiesin varsin hyvin mitä halusin, en vaan tiennyt miten sen saisin.
 Tuli juhannus, ja yhdet helvetinmoiset teiniangstikännit. Ja tais olla mun elämäni ensimmäinen humala-itku-parku-"ota-mut-takas" -puhelu... Poika lupas soittaa kohta takas. Ei kuulunut aamuun mennessä.
 Jotenki tähän kuvioon liittyi sitten se, että se vaihtoi numeroa tai kadotti puhelimen tai muuta vastaavaa, ja mä luulin kadottaneeni yhteyden. (Ja myöhemmin mulle selvis että mulla oli koko ajan puhelimessa numero josta oisin hänet tavoittanut...)

 Heinäkuun puolivälin paikkeilla tein sitten sen minkä parhaiten osaan, eli otin nöyränä tyttönä kynän kauniiseen käteen ja pistin paperille kaiken, mitä mielessä asian tiimoilta liikkui. Pari päivää keräilin rohkeutta ja sain sitten sen paperin postiinkin. Ja karkasin Turkuun jänskättämään ja ottamaan vähän etäisyyttä. Ja sinnehän mun matka jälleen kerran vie parin viikon päästä.
 Aikanaan sitten palasin Ouluun, ja yhä edelleen ikävöin niin helvetin paljon.

 Mä muistan vieläki elävästi sen illan, elokuun 1. päivän, köllötin kotona sohvalla, katoin telkkarista jotain yhdentekevää ja tekstailin kaverin kans, kun mun puhelin soi. Ja kukas se sieltä soittikaan? Puolitoista kuukautta "mä soitan sulle kohta" jälkeen. Mä tietysti vastasin. Poika alotti puhelun nätisti "sä et ehkä usko tätä mutta mulla on ollut sua ikävä" ja jossain vaiheessa sitten "jos mä tulen hakemaan sut, niin lähdetkö mukaan?" Niinpä Hanna kuustoista vee kirjotti vanhemmille lapun että tuli lähtö, puki päälle ja kipasi maantien varteen odottamaan prinssiä saapuvaksi. Tovi piti odottaa, mutta kyllähän se punainen paholainen sitten ilmestyi. Poika hyppäsi ulos kun auto vielä liikkui, ja syöksyi ottamaan mut syliin.

 Mä rakastan onnellisia loppuja. Vaikka alkuhan tuo sitten kuitenki oli, me alettiin seurustelemaan uudestaan ja yhteiseloa jatkui kaks vuotta. Syksyllä 2004 tiet erosi, ja näin kaukaa taakse päin katsoessa se tuntu helpolta. Tai helppo on ehkä väärä sana, ei eroaminen oo koskaan helppoa. Mutta semmonen että ei kaduttanut, eikä tuntunut että on turhaan tuhlannut aikaa. Me käytiin yhdessä läpi paljon, ja ehkä siihen hetkeen me oltiin oikeat kumppanit toisillemme jakamaan ne kokemukset.

 Tätä tarinaa ei oo muistaakseni koskaan aiemmin kerrottu tälleen "yksissä kansissa" ja tuntuu hassulta nähdä reilut 2,5 vuotta tiivistettynä tälleen. Mitään varsinaista opetustakaan mä en tästä nimeä, ehkä joku osaa sen itse tekstin seasta napata.

lauantai 16. maaliskuuta 2013

Megabailauspostaus.

(jossa ei oikeasti ole päätä eikä häntää, mutta missäpä tällä hetkellä olis.)

 Vexation jo kirjoittikin vähän tämän asian suuntaan, mutta mä vien tätä nyt vähän eri tontille kuitenkin.

 Mä kyllä osallistun mielelläni mahdollisimman moniin pirpaloihin ja illanviettoihin ja sen semmosiin, mutta jotenki kuvio on aina melko varmalla ennustettavissa. En tiiä onko kyse kulttuurista vai siitä että tunnen vaan tietynlaisia ihmisiä, mutta tuntuu että aina se kokoontumisen perimmäinen tarkotus on päihtyä. Jollain tapaa kaipaan peruskouluaikasia kotibileitä, tanssia ja sen semmosta. Ei sillä että osaisin, se vaan on kivaa.

 Meillä oli joskus kauan sitten tapana pitää teemabileitä. Nekin on jääneet menneisyyteen. Harmittaa.

 Mä en tiiä johtuuko nämä mun tuntemukset siitä, että itellä ei enää kiinnosta kauheasti tuo päihtymispuoli. Jotenki viimesten kolmen vuoden aikana oon vähentäny oman juomiseni lähes minimiin lipsahtamatta kuitenkaan totaalikieltäytymiseen. Ja oon huomannu että voi olla ihan uskomattoman hauskaa, vaikka ei joiskaan ku yhen, tai pitäytys pelkässä limukassa. Rohkenen ehdottaa, että ite kukanenki tykönään vois kokeilla. Saattaa oppia itestään jotain uutta. On ihmisiä jotka herra nähköön tietää olleen aikoja, jolloin mä en ole todellakaan sylkenyt lasiin.

 Tälle kevättä on tiedossa jo muutamatki kekkerit, ja pystyn aika varmaksi ennustamaan joidenki kulun. En mä kiellä etteikö ois kiva tavata ystäviä ja kavereita ja uusia ihmisiä, mutta jotenki aina samat kuviot toistuu. Tyypit juo liikaa ja tulee ihmissuhdedraamaa (ja voi herraperkele että tätä lajia tuleekin piisaamaan!) ja riitaa ja sammumisia ja sen semmosia. Vaan auta armias jos en menekään, seuraavana päivänä kuuleekin sitten että kehittyi ihan megaluokan bileet, eikä ikinä koskaan ennen ole ollut niin mahtava meno. Ja sitten tympäsee ku ei mennyt. Sama juttu jos lähtee kesken.

 Tätä kirjotellessa sain ajatuksen teinikotibileet -teemabileistä. Tosin siihen saattas tarvita jo omakotitalon tai vähintään rivarinpätkän.
 Mulla on jossain tässä asunnossa lista eri ideoista teemabileitä varten.  Kerättiin niitä ylös sillon ku niitä vielä pidettiin. Ehkä parhaana ajatuksena on jäänyt mieleen ajatus nudismi-teemabileistä. Kukaan ei vois ainakaan vedota siihen että ei ois mitään sopivaa asua...
 Muuan uusivuosi meillä oli MIB-bileet. Joissa ite kukanenki sai päättää oman MIB:nsä. Annettiin Muruapinan kans vähän vinkkejäkin avuksi!

 MOST INSANE BITCHES
Mitä Ilmeisimmät Bakkanaalit
Muistatko Ihanat Banaanit
Maksa iskussa -bileet
most infernal bambi
Masochistic ______________ buttsex?
my infernal boobs
Money, Intelligence, Boobs?
Masochistic Institution Blues
Mentally Insane Bitches?


Musta tuntuu että kirjotan aika usein omasta suhteestani alkoholiin. Ei mulla oo mitään kohtuukäyttöä vastaan, ja kyllä mä iteki saatan tirpasta pikku kännin päälle jos musta tuntuu että tilanne sitä vaatii, mutta joku roti se on silti oltava. Mä oon muutamissaki bileissä törmänny semmosiin "eikö kellään ole raakaa viinaa, mun on PAKKO saada pää sekasi" -tapauksiin. Mä en vaan tajua että mikä pakko. Mun käsitys on kuitenki se, että saattas olla hauskempaa ku muistaski jotain kekkereistä. Ja että krapula ei ole suoraan verrannollinen lystin määrään.

Vihreän palleron kirous ja muut piinat.

 Kuvittelis että ainakin joku hoksaa jo otsikosta, että mistä on kyse.

 Muutamien ystävättärien kans on keskusteltu asiasta, ja ollaan saatu huomata, että tämä kyseinen vihreän palleron kirous on langennut yllättävän monen ylle. Sehän ei siis ole mikä tahansa pallero, vaan se TIETTY vihreä pallero, sen TIETYN nimen perässä siellä facebookin oikeassa laidassa. Ja se osaa olla ihan uskomattoman viheliäinen pallero se. Silloin kun se on poissa, niin sitä miettii ja odottaa, että josko se kohta ilmaantuu... Ja voi Belsebuubin vessaharja jos se vaan roikkuu sitten siellä palkissa, eikä mitään tapahdu. Vielä piinavampi tilanne.

 Läheistä sukua vihreän palleron kiroukselle on "nähty hh:mm" -piina. Yleensä silloin kun ite on päättänyt että ei ihan perkeleen varmalla kirjoita mitään, ennenkuin nähty hh:mm on korvautunut sinisellä palkilla ja pienellä numerolla punaisessa ruudussa. Värikoodattua kidutusta tarjoaa Facebook!

 Nyt sitten, tervetuloa mun henkilökohtaiseen kidutuskammioon, esittelen jotain mikä saa mut tuntemaan itteni vuorotellen säälittäväksi ja epätoivoiseksi.

 Otetaan esimerkkinä täysin hypoteettinen tilanne, että mulla on facebook-kaverina joku, jonka vihreä pallero kiinnostaa mua hieman enemmän kuin muiden. Sitten kuvitellaan, että oon kirjoittanut sille jotain, mikä ainakin mun omasta mielestä on tärkeää, ja oon lähdössä ite johonki missä en ole jatkuvasti nokka kiinni näytössä. Tarkistan helvetin neuroottisesti fb:n sekunnin välein ku teen lähtöä, ja sitten se ilmestyy. Nähty hh:mm. Ja sitten... Vihreä pallero katoaa. Iskee paniikki. Suuttuiko se, mitä mä sanoin väärin? Ja sitten mun pitää lähteä. Tähän väliin taustatietona, että mulla on puhelimena tuommonen Nokian vanhahko simpukka, jota ei varsinaisesti ole tarkoitettu surffailuun, mutta sillä kyllä PÄÄSEE nettiin. Niinpä sitten ku oon selvinnyt asunnosta ulos ja sinne minne nyt ikinä olinkaan matkalla, niin puhelimen vilkaisu tekstiviestin varalta vaihtuu yllättävän äkkiä nopeaan pistäytymiseen facebookissa, ihan vain vihreän palleron tarkistamisen vuoksi. Ja tämä saa mut vihaamaan itseäni. Sekä siksi että olen riippuvainen teknologiasta, ja että koska vihreän palleron haltija vaikuttaa muhun näin. Ja tää oli vaan yks esimerkki. Näitä piisais. Mä olen vuosien aikana tehnyt itsestäni ääliön lukemattomia kertoja vastaavissa tilanteissa.

 Erään ystävättären kans tuossa muutama viikonloppu takaperin ei voitu muuta ku nauraa, kun tasasin väliajoin jompi kumpi kaivoi puhelimen esille, tarkisti tilanteen ja pisti samantien pois. Uskomattoman raivostuttava pieni ele, ja luultavasti jompi kumpi ois saattanut sanoa pahasti, jos tilanne ei ois ollu molemmilla sama ja niin uskomattoman typerä. Piti tyytyä nauramaan.

 Tällä hetkellä mulle aiheuttaa päänvaivaa puhelin ihan vaan puhelimena eikä kapineena millä käydä netissä. Jatkuvasti tekis mieli napata tuo kapula kouransilmään ja kirjottaa viesti. Mutta mä tiedän etten saa tehä niin. Tämä on taistelu. Jossa kukaan ei voita.




perjantai 15. maaliskuuta 2013

Vahva.

 Mua pidetään noin yleensä aivan hemmetin vahvana henkisesti. Semmosena joka ei murene, ja jos vähän nyt säröileekin, niin kestää siltikin vielä lisää painetta.






Osittain totta kyllä. Usein mä onnistun pakottamaan omat murheet takavasemmalle, jos ystävät kaipaa apua ja tukea, mutta jos mun kriisiapuchatissa huudetaan viidessä ikkunassa yhtä aikaa ja itellä ritisee liitokset valmiiksi, niin siinä alkaa ite kenelläkin olemaan vitsit vähissä. Rotta vieköön.


Omalla kohdalla se äärimmäinen heikkouden merkki on kyyneleet. Mä välttelen viimeseen asti julkisella paikalla itkua. Maailman ei tarvi nähdä mua heikoimmillani. Ehkä just siksi kaikki pitääki mua muka niin vahvana, ku piilottelen sitä, että minäki itken.





Ehkä osa siitä piilottelusta juontuu peruskoulusta ja kiusaamisesta. Kaikkihan sen tietää, että jos kiusaaja saa teoillaan ja sanoillaan itkemään, niin se vaan pahentaa tilannetta ja siitä saa kuulla loputtomiin. Sen takia mä olen opetellut pitämään kyyneleet piilossa, siihen asti että olen yksin, tai sellaisessa seurassa josta tiiän varmaksi, että mun heikkoutta ei pilkata. Mä en oo ihan varma  kuitenkaan siitä, että pitäskö mun ottaa pilkkana vai ei, ku mun 1-vuotias haltijakummipoika vaan lykkäs mulle tutin suuhun ku huomas että itken...




Vaikka mä pidän itseäni heikkona kyynelten takia, niin jostain syystä silti ajattelen, että mies, joka pystyy itkemään, on helvetin vahva. Kuhan kyynelille on hyvä syy. Jotain siihen suuntaan että kai mies on vahva, kun pystyy näyttämään sen että sattuu. Se ei vaan päde minuun, koska oon nainen ja vollotan kerta toisensa jälkeen Stitchin kuolemalle. Eikä se edes kuole...





Mä oon nyt semmosessa pisteessä, jossa mua ei edes kiinnosta olla vahva. Pisteessä, jossa tahtosin että joku mäjäyttäs pari kertaa vaikka keppihevosella, sen verran että kaikki saumat pettäs ja voisin kasata jämistä jotain ihan muuta kuin mitä olen nyt. Nykynen ei tunnu enää oikealta. Mä en oikeastaan just nyt halua olla minä. Ei sillä että tietäsin kuka tai mikä haluaisin olla, mutta kai se alku on siinäkin että tietää mitä ei halua. En mä tiedä. Mä olen eksyksissä.

 Elämä on uhkapeliä. Mitä isommat panokset, niin sen suuremmat mahdollisuudet tosi suuriin voittoihin. Mä olen pistänyt nyt peliin kaikkeni, ja mä hävisin. Mun täytyy yrittää hyväksyä se, vaikka se on vaikeaa. Ja pikkuhiljaa kerätä uudet panokset, jotka pistää joskus likoon, jos uskaltaa. Sen mä vaan tiedän, että jos aina pelaa vaan pienin panoksin, niin todennäköisyys uskomattomiin voittoihin on olemattoman pieni.
 Kaikki tai ei mitään. Tällä kertaa ei mitään.








PS: Jos joku ei oo vielä huomannu että oon surullinen, niin kerrottakoon se nyt. Jos ei kiinnosta mun masistelu, nii ei kannata sitte toviin tätä blogia lukeakaan. Sua on varotettu.

keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Tunnelmia kuvina.

 Oon lähes kyvytön kirjottamaan. Tällä kertaa siis tämä kaikki tunnevuoristorata kuvina. Kiitos ja anteeksi.