sunnuntai 6. marraskuuta 2016

the Halloween project.

Meikä oli kerranki ajoissa Halloweenin kans. Yleensähän oon menny korkeintaan parin viikon varotusajalla, yleensä lyhyemmällä. Tiiän, että maailma odotti multa jotain pin up -tyyppisiä ratkaisuita, vaan tuotin pettymyksen. Sain nimittäin mahtavan pukuajatuksen jo syyskuulla, ja muutaku tuumasta toimeen ja haalimaan tarvikkeita kasaan. Seuraa kuvaripulia!

Ensimmäisenä rupesin etsimään tarkoituksiin sopivaa mustaa viittaa. Ebay on luonnollisesti kaveri, mutta tää haku aiheutti lähinnä hallitsematonta kikattelua. Likanen mieli on likanen, ja pikavilkasulla nuo nyt vaan näyttää minusta ihan muulta kuin viitalta.


Roskalavalta minä sitten aloin mokomia kapineita anelemaan. Niitähän löytyi sitten ihan kaveripiiristäkin, Joannalta sain haltuuni seuraavanlaiset kangaskappaleet.




Tämä kaveri siis on ihan yksinkertainen edestä avoin viitta kauluksella.
















Ja tämä hupullinen kauhtana halkioilla ja pitkillä hihoilla. Noista hapsuista hankkiuduin muuten melko vinhaa vauhtia eroon. Tämä yksilö ei muuta silvontaa sitten päässytkään kokemaan.
 Ei muuta ku sivut auki olkapäille asti. Oli muuten hirvittävää ebolaa huolitella noita... Tuo kangas oli kamalaa.
Sovittelua.
 Sitten piti mennä yksityiskohtiin. Ostin tuommosta kullanväristä PVC:ksi luvattua materiaalia ajatellen että pärjään sille neulan ja langan kans. Pettymys oli valtaisa, kun kotona tutkailu paljasti, että koostumus muistutti hyyyyyyyvin ohuella pvc-muovilla päällystettyä nenäliinaa. Vaan minähän en lannistu, ongelmat on tehty ratkaistaviksi.
 Kävin ostosmatkalla entisellä työpaikalla ja mukaan tarttui ohutta tekonahkanlirua. Ostin myös kontaktiliimaa, ja vietin pari viihtyisää iltaa leikkaamalla ja liimaamalla.
 Massatuotanto käynnistetty.
Siinäpä niitä. Tässä vaiheessa hitaammanki pitäs viimestään hoksata, että mitä ajetaan takaa. Paitsi jos on huono musiikkimaku.









Ja koska minun armas Singerini ei pärjännyt tuolle tekonahkalle, niin neula- ja lankaleikiksi meni. Ei se mitään.














Ensimmäinen koemeikki. Tätä lystiä varten piti käydä ostaan valkoiset piilarit. Kiitos Niksu & Teknikmagasinet!














Ennen kuin päädyin vaatetusartesaaniopintojen pariin, mä mietin että ois siistiä olla modisti. Pistin siis olemattomat taidot koetukselle ja rupesin tekemään itelle hattua. Alusta asti, ilman ohjeita. Mitä sitä turhaa. Pohjana on muuten jotain autonpenkinverhoiluplyysiä tässä projektissa.













Hei, olen savupiippu. Valitsin tuon materiaalin muuten just siks että se seisoo ihan ilman Viagraakin.















 Lisää leikkausta ja liimausta. Tässä tuli vähän pikkutarkempaa muotoiluakin logoon.















Singerille töitä. Paljon muuta se ei mun hyväksi tässä projektissa voinutkaan tehdä. Tässä muuten tuumasin, että kun on koulussa tottunut surruuttamaan teollisuuskoneilla, niin tän rääpäleen polkeminen oli niinku vieraissa käymistä.













Kerroksia. Ja taas ompelua omin pikku kätösin.
















Savupiipun päällystystä. Siinä on valkoista verhoa, jonka päälle asettui edellä nähty musta ristikuvio koristeineen.















 Sain mä sen päähänki. Tässä vaiheessa oli ihan helevetin kiva huomata, että ei helevetti, mullapa ei ollu tarpeeksi saumavaroja... Vanne kiristää päätä ja joudun luultavasti ajamaan tukan pois että myssy mahtuu päähän.














Valmis. Laitoin mustan satiinivuorin ja kaikkea. Vähän se on kiero ja ahdas, mutta onpahan ensimmäinen hattu jonka oon tehny. Oon mä siitä ylpeä.

<3












Erehdyttävän valmiin näköinen paketti eteisessä. Noihin aikoihin täällä ramppasi remppaukkelia vähän väliä, en tiiä mitä ne ajattelee mun harrastavan, vaan väliäkö tuon.














Ensimmäistä kertaa puku päällä ja meikit naamassa yhtäaikaa. Tekasin tuommosen vyön tähän, mut hylkäsin sen kuitenkin, näytti enempi obilta niin en ollut tyytyväinen. Lähetin tän saman kuvan kaverille ja en kuulemma saa mennä tän näkösenä töröttään sen sängynpäätyyn ja herättelemään. Tulis ilmeisesti kakka housuun.













 Sitten proppeihin. Sauva oli saatava. Meikä ja matemaattiset toimitukset ei olla kovin vahva kaksikko, mutta kyllä mä nyt harppia osaan pyörittää!
















Nuppineulat ja muuttolaatikko, hyvä siitä tulee kun sen maalaa. Tätä vaihetta varten piti käydä ostaan mattoveitsi. Ostin heti tusinan, enemmän on enemmän.













Joskus mua pelottaa ittiäki luovuttaa itelle teräaseita. Verenvuodatukselta säästyttiin, mutta mutta...
















...Sen verran into piukassa hosuin että onnistuin kolhaisemaan seinästä palasen! Vanerinpätkällä. Jota käytin leikkuualustana. Mun vuokraisäntä vaan nauroi mulle.












 Tässä okkultismia parhaimmillaan. Liimasin siis kaks kerrosta pahvia yhteen, ettei ihan lötkö sauva tulis.














Ja väriä pintaan! Kuvassa myös Nupun korvat, sitä samaa autonverhoiluplyysiä muuten nekin. Ja parveke haisi ihan autonmaalaukselta tässä vaiheessa.













Bling bling motherfucker! Tässä vaiheessa myös silvottu lovet vartta varten.














Alastonta polvea ja kieroa keppiä. Varrenkin hain Teknikmagasinetista, viikatteenterän nakkasin siivouskaappiin. Ei me semmosia.













Liitoskohta nyt ei loista viimeistelyllään, vaati pirusti liimaa ja pahvikiiloja että ees yritti pysyä kasassa. Eikä siltikään oikein pysy. Onneks on hätävarajeesusteippiä.













Alussa mietin, että miten toteutan riipuksen, ja stressasin sitä kamalasti. Ennenku tajusin että enhän mä sitä ees tarvi. Askarteluhuurupäissään sitten kuitenkin innostuin tekemään sen. Materiaaleina saman muuttolaatikon jäänteet ja alumiinifolio. Ja pirusti liimaa. Ja pätkä paksua metallilankaa. Tuli siitäkin ihan hieno.












Käytännön ongelmat: Eihän tuohon mikään käsilaukku mätsää. Varsinkaan mun punainen valkopilkkuinen...Apuun riensi mun festaritaskuvyö. Irrotin taskut ja kiinnitin ne eri vyöhön. Asuun sopivat hanskat löytyi omista varastoista. Tän vyön päälle tuli ihan perus musta tuubitoppi kaksinkerroin peittämään vyötä ja liitoskohtia, ja myös toimimaan lisäsäilytystilana esineille joita nyt juhliessa saattaa tarvita.


H-hetki meillä oli 5.11.2016 Hevimestassa. Etkoiltiin ystävättären luona, ja siirryttiin siitä sitten mutkan kautta juhlapaikalle Hevimestaan. Bileet oli oikein onnistuneet, mua koitettiin häätää naistenvessasta kun puku meni täydestä, kovasti piti poseerata kuvissa ja keskustella Ghostin musiikista. Loppuun vielä kuvia itse juhlaillalta.

Nätistymispuuhissa. Yllättävän nopeasti muuten tekee tuommosen naaman, vaikka huolellisesti tekeekin. Mulla meni eniten aikaa siihen, kun odotin että silmät tottuu piilareihin.












Valmis paketti. Taustat ei oikein toimi, mutta ei sen väliä.






"Mä tulen sun uniin!"

Taidekuvaa.

Paljon iloa taiteesta. Mä olen se viiden tiernapoika, tai sitten ensimmäinen rienamuija, molempi parempi.

"If you have ghosts, you have everything." Lainasin sisareni Bonnien laseja. Hyvin sopii.


Tauko.

Lisää taidetta.


Tässä ollaan jo kotona. Yllättävän hyvin kesti naamamaalit, vaan olipahan fantastista saada pannumyssy pois päästä. Rupes loppua kohden kiristämään ihan perkeleesti.


Loppukevennys: Papa ei voi hyvin. Lupasin nukkua maalit naamassa ja ottaa kuvan aamulla. Se on nyt sitten tämä.





Suurensuuret kiitokset kaikille, joilta sain apua pukuuni, ja joiden kans oli ilo ja kunnia juhlia! Olette rakkaita <3






















maanantai 18. heinäkuuta 2016

Back to businness.

Mä olen ollut taas pois täältä kun olen luullut ettei olis enää tarvetta kirjoitusterapialle. Nyt sitten taas mennään. Tapahtuu kamalasti asioita, ja on ehkä parempi kirjoittaa kuin hautoa omassa nupissa. Vaikka kaikkea ei voikaan kirjoittaa.

Infernossa oli putkiremontti 3,5kk. Jii oli kultainen ja tarjosi minulle kodin siksi aikaa. Kuitenkin meidän määräaikainen avoliitto kariutui jo ennen evakon päättymistä ja meistä tuli kämppiksiä. En sano että ero ois ollu helppo, ei ne koskaan ole, mutta kai... odotettavissa. Mä taisin olla jollain tavalla varautunut.

Evakon aikana kävin myös pääsykokeissa. Ja sain tulokset. Niinhän siinä kävi, että olen ensi kuussa opiskelija. Vaatetusartesaaniksi pitäis taipua, ja mua suoraan sanottuna pelottaa ihan saatanasti. Onko musta siihen, selviänkö loppuun, mitä sen jälkeen, mitä jos en? Tulevaisuus on kamalan, hirveän pelottava.

Tunne-elämäkin on sekaisin! (Ylläri, kun minusta on kyse...) On asioita, joita en ole kovasta yrittämisestä huolimatta saanut haudattua, ja ajoittain ne pulpahtelee pintaan. Viime aikoina useammin ja tunnen niiden olemassaolosta tiettyä syyllisyyttä. Toki on mun oma asia mitä tunnen, vaan syyllisyys siitä, että näin pian... (tai näin myöhään, sekin on vaihtoehto) Vaikka minkäpä niille mahtaa. En vaan tiedä mitä tehdä ja mihin suuntaan mennä. Toisaalta, mun asioilla on tapana suttaantua suuntaan tai toiseen, ennemmin tai myöhemmin. Vaan jaksaako tuota ikuisuuksia ootella, sekin sekoittaa... Äh. Siihen nähden että puhun paljon niin se on ajoittain ihan pirun hankala homma tehä :D

Nyt sitten olen taas Infernossa ja yritäs saada elämäni rullaamaan normaalisti ennen koulun alkua. Jos ihan rehellisiä ollaan niin ei ihan vielä kiinnostais. Ei jotenki pysty järjestään mökkiä ja ajatuksia yhtäaikaa. Yritin liikaa ja sain pitkästä aikaa paniikkikohtauksen. Ei palakinnu.

Onneksi tapahtuu kivojakin asioita. On uusia ihmisiä ja jotku vanhatkin on pysyneet kuin purkka tukassa. Kyllä mä oikeasti luotan siihen että jatkossakin tapahtuu kivoja juttuja. Sitten voin taas olla Hanna Aurinkoinen.

perjantai 8. tammikuuta 2016

Tervettä itserakkautta

Tai kunnioitusta? (mun entinen äidinkielen opettaja sanoi, etten sais aloittaa tekstiä viittaamalla otsikkoon tällain, mutta joskus on rikottava sääntöjä.)

Oon mä tästä aiemminki kirjottanut, sillon ennen ku olin itte ihan kuivilla itseinhostani. Eli vähän niinku aikana, jolloin en itekään ollu ihan täysin varma mistä puhuin, kunhan vähän haparoin sinne päin.

Kun se itsensä vihaaminen on oikeasti melko kuluttavaa. Ei pelkästään itselle, mutta myös ympärillä olijoille. Että tuota milijoona pistettä niille jotka jaksoi mua läpi mun tähän pisteeseen kasvamisen, ja jaksaa edelleen, te olette urheita. Vannon, että mä olen ollut aivan hirveä katella ja kuunnella.

Se on jännä (oikiasti ihan paska) juttu, kuinka helposti seitä uskoo totena kaikki ilkeät asiat mitä muut sanoo.Vielä helvetin paljo enempi hydraa on, että myös itselleen on aivan liian helppo sanoa ettei olisi kaunis, sopivan kokoinen, arvokas. Ja kun sitä hokee itselleen tarpeeksi usein, siitä valitettavasti tulee totuus korvien välissä. (Ja jos sitä hokee tarpeeksi muille, nekin saattaa uskoa. Sitä tuskin kukaan haluaa...) Ja ikävien ihmisten inhottavat sanomiset ruokkii sitä. Tulee semmoinen "mitäs mä sanoin" -kierre. Positiiviset kommentit on liian helppo ohittaa "no kuhan nyt vaan sanot" -olankohautuksella. Ja kierteestä on aika helvetin hankala päästä irti.

Oon mä tästäki paasannu aiemmin, vaan omapa on blogini. Ku ihan tosi kukaan ei ole täydellisen kelvoton ihmisyksilö, ettei jotain sisäistä ja ulkoista kauneutta löytyis! Mun kokemuksella vaan, jos tuntuu että nyt ei vaan saatana lähe löytymään, niin se on vaan alotettava jostain pienestäkin asiasta, ja uskoa siihen. Hakata ittiä sitten sillä päähän yhtä ahkerasti kuin on hakannut niillä negatiivisillakin (ja mielellään nakata ne ongelmajätteeseen). Ja uskoa. Koko homman avainhan on uskoa itseensä. Jos ei itse usko, niin tuskin uskoo muutkaan.

Ja en mä vieläkään sano, että se helppoa ois. Baby steps, baby, baby steps. Minä oon opetellu vuosia, enkä kyllä vieläkään oo muuta kuin vasta-alkaja. Ei se peilikuva aina näytä kivalta. Mutta onneksi se ei ole lähellekään tärkein asia. Minun mielipide on, että aito ystävällisyys, kohteliaisuus, empaattisuus, lämminsydämisyys, tietty herttaisuus ja eräänlainen nöyryys painaa todella paljon enemmän vaakakupissa kuin mukamasten virheetön peilikuva. Sitäpaitsi edellämainitut saattaa jopa tehdä ihmeitä sille peilikuvalle jos ne tulee vilpittömästi sydämestä eikä vain sen peilikuvan korjaamiseksi. Ne ei myöskään kuihdu yhtä pian kuin ulkokuori.

Kyllä sen todellisen kauneuden pitäs löytyä muualta kuin peilistä, mutta mä lupaan, heijastuu se lopulta sieltäkin jos sille antaa mahdollisuuden.

Tulipa kohtuuttoman paljon sulkeita. Anteeksi, ope.