keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Vähän joulumuisteloita ja muuta.

 Kellarikerho on nyt sitten ohi siis, perjantaina oli viimeinen päivä ja edustuslounas porukalla. Tekis mieli sanoa että ei tule ikävä, mutta se ois valetta. Jollain perverssillä tavalla tietynlainen haikeus jäi, olihan se yhenkaltanen seurue sekin. Mutta! Huomenna on vielä yks isompi häppeninki ja sitten voikin keskittyä ihan täysillä parin viimesen päivän joulunodotukseen, sulloa joululahjat ja koira autoon ja eiku nokka kohti anoppilaa.

 Tästä tulee mun neljäs joulu insinöörin vanhempien luona, ja alkaa pikkuhiljaa tuntua perinteikkäältä. Minä ja insinööri tutustuttiin lokakuun puolivälissä vuonna 2009 ja jo samana jouluna tulin kutsutuksi anoppilaan. Vaikka mä oon yleensä aika kiittämätön tapaus niin tästä voisin kyllä kiittää.
 Vuosien 2003-2008 joulut mä olen ollut aika eksyksissä. Mikään joulunviettopaikka ja -tapa ei noiden viiden vuoden aikana tuntunut ihan täysin oikealta.

 Mä olen muuttanut mun lapsuudenkotiini noin 1-vuotiaana enkä näin ollen ihan älyttömästi eka vuosista muista, mutta samalla tutulla ja turvallisella kaavalla joulu meni aikalailla aina. Tiesi että joulu alkaa siitä kun otettiin joulukoristelaatikko yläkaapista.
 Mummu (äidinäiti) haettiin aina aatonaattona yökylään, se auttoi mua ja mun veljeä koristelemaan kuusta (jonka isä kävi päivää-paria aiemmin kaatamassa tontin laidalta) ja äitiä paistamaan kinkun. Yks suloisimpia muistoja lapsuuden jouluista on ehkä se kun ei aatonaaton iltana tahtonut saada unta, ja pikkuhiljaa se kinkun tuoksu alkoi leijumaan minunkin huoneeseen. Sitten tiesi että kaikki on niinkuin pitääkin ja saattoi nukahtaa. Parhauttahan on tuntea se kinkun tuoksu kun aattoaamuna herää. Nykyäänkin kinkuntuoksu-herätys tekee turvallisen olon.

 Aattona meillä perinteisesti pällisteltiin lastenohjelmia (paitsi muorin piti saada katsoa Kauniit ja Rohkeat), käytettiin isän äitiä hautuumaalla ja tietenkin odotettiin jännäkakat pöksyssä pukkia. Äidin veli perheineen tuli meille aattona iltapäivällä ja siinäpä alkoikin olla kokoonpano kasassa. Muutamana jouluna muistan olleen poikkeuksiakin, mutta yleisin oli tämä.

 Lapsuudenkodissa meillä oli puusauna ja meillä saunottiin muutenkin tosi paljon, joten joulusauna oli ihan ehdoton. Oon kuullut villejä huhuja että silloin kun mä olin ihan pieni niin pukki onnistui jotenkin AINA ajoittamaan saapumisensa just siihen että muksut oli saunassa.

 15 vuotta tiettyä joulukaavaa aiheutti sen, että kun mun vanhemmat sitten erosi niin jouluperinteetkin heitti kuperkeikkaa. Ei ollut mitään pysyvyyttä eikä perinnettä. Josko tämä nyt tästä sitten.


sunnuntai 16. joulukuuta 2012

 Oon jotenki vähän eksyny. Taas. Tai no tän asian kans oon ollu eksyny aika kauan, useita vuosia. Kun en oikein tiedä mihin kuulun. Tai ehkä lähinnä että kenelle. Sikäli mikäli nyt ihminen voi toiselle kuulua. Tää on jotenki ihan järkyttävän vaikea asia käsitellä, ja löytää itestä näitä tunteita.
 Mä tuun pyörineeksi aika monissa eri porukoissa, joilla ei suurelta osin ole mitään mua kummempaa linkkiä toisiinsa. En mä koe itseäni mitenkään kutsumattomaksi tai tunkeilijaksi tai miksikään vastaavaksi, mutta tunnen itteni vähän semmoseksi seilaajaksi, että oon tervetullut moniin porukoihin, mutta oon silti aina vaan käymässä, enkä ns. vakituinen osa porukkaa. Varsin hyvin nämä kaikki seurueet tulis toimeen ilman muakin.

 Älkää nyt käsittäkö mua tahallaan (tai ees vahingossa) väärin. Mulla on kourallinen ystäviä joiden takia tekisin mitä vaan, joiden kans on aina ilo olla ja joita rakastan ihan päättömästi ja jalattomasti (mutta koska en ole pieni Sebastian, niin en rakasta kädettömästi. Ilman käsiä on tympiä halia.) mutta tämä postaus ei koskekaan yksittäisiä ihmisiä. Minusta minä + yksi ystävä ei vielä muodosteta varsinaisesti "porukkaa" sanan varsinaisessa merkityksessä. Ei toki kaksistaankaan surkeaa ole, ei tietenkään.
 Oon nyt vaan tämän vuoden aikana useampanakin viikonloppuna kiukutellut siis sitä, että jos tahtoo kaverin kenen kans lähteä viihteelle, niin joutuu soittelemaan tusinan puhelua pitkin kyliä ja kyselemään että josko joku innostuisi lähtemään. (Oma lukunsa on sitten toki ne "mikset koskaan soita ja kysy mua?" No ihan kuule siks että et oo viimeseen kaheksaan vuoteen lähtenyt kun on pyydetty.)
 Joskus kauan sitten kun oli tiivis porukka, niin ei oikeastaan tarvinnut soitella kenenkään perään. Kun näki tärkeät ihmiset joka päivä, niin menot, enempi tai vähempi tähdelliset, sovittiin naamakkain ja tieto kulki kaikille. Kaikki oli tervetulleita kun jotain oli meneillään, eikä kenenkään tarvinnut tuntea itseään ulkopuoliseksi jos päätti liittyä seurueeseen erinäisissä riennoissa, vaikkapa sitten ilmoittamatta ennalta.
 Nyt sitten oon tosiaan vähän eksynyt pieni pyörijä, tavallaan etsimässä paikkaani. Toistaseksi tiedän muutaman paikan missä mun paikka ehdottomasti ei ole, ja ehkä sekin on jo alku.

 Voiskohan joku kiva kaveriporukka adoptoida mut?



PS: Tämä postaus on pyöriny luonnoksena yli kuukauden ja rehellisesti vahingossa onnistuin julkasemaan tämän tajuamatta koko asiaa, joten olkoon tämä sitten tässä :D

torstai 13. joulukuuta 2012

Blogistiikkaa.

 Viime aikoina oon huomannut päätyväni ihan uusiin blogeihin, ja törmännyt muutamaan bloggausaiheiseen lehtiartikkeliin, ja ihan tosissaan on hetkittäin saanut miettiä että mikä riivaaja joitain ihmisiä ajaa koko blogihommaan...
 Miksi Kolmelta Aamuyöllä? -postauksessa valotinkin vähän miksi itse pidän tätä kyseistä blogia, mutta kertauksen vuoksi, pääpaino on sillä että mä kirjotan niistä asioista mitä mielessä pyörii, ja jos ei mitään pyöri niin ei taida olla järkeä mitään kirjoittaakaan?

 Hirveän kovasti mua hämmentää nämä blogit (en lähde nimeämään kuitenkaan, koska oon kiva) joissa sisältö on yhtä mielenkiintonen kuin lattialle levinnyt rusinarasia, oikeinkirjoitus ei ole edes päin helvettiä vaan lähinnä helvetin viertä ja bloggaaja senkun vollottaa että miksi hänen 2 viikkoa pystyssä olleella blogilla (jonka nimi on sinä aikana vaihtunut kolmetoista kertaa, ulkoasusta puhumattakaan) ei ole enempää luki(j)oita kuin kaksi parasta ystävää. Tarkotus ei ole millään tavalla ketään loukata mutta ite en kyllä jaksa kiinnostua säännöllisesti lukemaan semmosta minkä sisältö ei mua millään tavalla kiinnosta, kuten vaikka kolme kertaa päivässä jonkun koulunkäynnistä ja kaveripiirissä tapahtuneista asioista, kun en ihmisiä tunne, ja jos tekstin hätinä tunnistaa suomen kieleksi. Melkosia kukkasia saattaa tästäkin blogista löytää, mutta enpä ainakaan itke LUKIOIDEN perään.

 Tähän väliin saatte hienon esimerkin siitä mitä ajan takaa omilla kukkasilla ja tällä kirjoitusvirheviidakolla jonka mainitsin. Esimerkkilauseen meille sponsoroi jo aiemminkin mainitun Haaveista vihdoin totta? -blogin Vexation.
 Esimerkki: "Mikko Mallikkaan mielestä on järkyttävää, että nykyään lapset käyttävät liikaa energiajuomia, josta seuraa paljon terveysongelmia sekä ylipainoa, rajoittaen lasten fyysistä hyvinvointia."
 Kuinka minä sen ilmaisisin: "Mikko Mallikkaan mielestä on järkyttävää, että nykyajan penskat käyttää liikaa energiajuomia (hyiolkoon), josta seuraa paljon terveysongelmia sekä ylipainoa ja rajoittaa lasten fyysistä hyvinvointia." (Olipa muka omaperäinen.)
 Ja se mitä ajoin takaa huonolla oikein kirjoituksella: "mikko mallikkaan mielestä on järkyttävää että nykyajan lapset käyttävät ihan liikaa enerkia juomia josta seuraa paljon terveys ongelmia ja yli-painoa ja rajoittaa lasten fyysistä hyvinvointia" (Itse asiassa esimerkkilause olisi palvellut tehtävässään paremmin pidempänä, jolloin olisi tullut ilmi se kuinka puuduttavaa on lukea välimerkitöntä tekstiä.)

 Pakko myöntää että en henkilökohtaisesti ihan ymmärrä tätä yletöntä lukijoiden kalastelua, tyyliin "mä nyt oon sun blogissa julkinen lukija, sun pitää olla mun blogissa julkinen lukija". Entäpä jos mua ei vaan ihan yhtään kiinnosta se mistä kirjotat blogissasi? Vaikka mä luen aika monenkinlaisia blogeja niin kyllä mä ne silti aika tarkkaan valikoin. Vaikka kyseessä on kavereidenkin virityksiä, niin en mä silti automaattisesti jokaisen kaverinkaan blogiin liity lukijaksi.
 Oon törmännyt myös muutamiin "en jaksa ottaa kuvia/panostaa postaukseen/tehdä yhtään mitään ku mun blogilla ei oo ku 2-sata200 lukijaa". Pakko kysyä että mitävittua. Mulla on ollu tämä bloginkuvatus kohta puoli vuotta ja ite oon ainaki ylpeä mun neljästätoista julkisesta seuraajasta (sekä muutamasta joiden tiedän lukevan nimettömänä) ja pikkusen vajaasta 7700 näyttökerrasta. Välillä saa miettiä että mikä tässä blogissa on ees se juttu mikä tuon kaiken on aiheuttanut. Täysillä mä tätä silti teen, joskin nykyään hieman harvemmin.

 Onko ne järkyttävän suuret lukijamäärät sitten bloggaamisen edellytys? Mun hataran käsityksen mukaan pitää olla joko ihan älyttömän hyvä ulosanti tai jollain tapaa edelläkävijä jollain saralla että yltää niihin huimimpiin lukuihin lukijaosastolla. Mä en muotiblogeja harrasta, mutta ottaa nyt sieltä esimerkkinä ensin jonkun tyttösen joka ihan tosissaan tietää mitä tekee, kirjottaa sujuvasti, toimittaa vähintään kohtalaisia kuvia ja saa aikaan asuvalintoja jotka muodikkuudesta huolimatta eroaa massasta. Toisena esimerkkinä sitten otamme jonkun korkeintaan 16-kesäisen typykän, joka ei ole muistanut herätä äikäntunnille ja jonka blogissa on joka päivä samanlaisia rakeisia (huolimatta siitä helvetinkalliista järkkäristä jonka isi osti viime jouluna ja on jo ihan so last season) kuvia päivän asusta joka ei eroa mitenkään siitä mitä muilla samanikäisillä on päällä. Jos oisin edes vähän kiinnostunut muotijutuista niin kyllä mä mieluummin lukisin ensin mainitun kaltaista.

 Joo-o, tästä tuli nyt tämmösenäänkin pitempi kuin koskaan kuvittelin, joten mä ehkä voisin mennä nukkumaan ja jatkaa aiheesta joskus tulevaisuudessa. Ehkä.


sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Näin sydämeeni joulun teen, part 2.

 Huolimatta siitä että ripari on käytynä ja kuulun kirkkoon (ainakin vielä toistaiseksi) niin käytöksen perusteella mua kai pidetään pesunkestävänä pakanana. Ja semmoiseksi mä itsekin itseni miellän. Mutta nyt on se aika vuodesta kun mä annan myönnytykseni jeesus-jutuille. Meinaan joulun odotus ei ole mitään ilman joululauluja!


 Pentuna mä en tykännyt ihan yhtään muista kuin yli-iloisista tonttuaiheisista lauluista, mutta nyt vanhemmalla iällä melankolisemmat jeesus-teemaiset kappaleet on nousseet mieluisammiksi. Ai miksi? No koska RASKASTA (ja raskaampaa) JOULUA. Tää kappale on mun kestosuosikki Raskasta Joulua -levyltä.


 Tuossa muuan ilta oli puhetta joululauluista, ja tajusin ihan tosissaan vasta nyt että erääseen perinteiseen joululauluun löytyy kahdet eri lyriikat. Siinä sitten mietittiin mistä tämä johtuu, ja todettiin että toinen on uskonnollinen ja toinen ei. Kuten Vexation (blogista  Haaveista vihdoin totta?) totesi: "Rumpalipoika kertoo pojasta, joka rummuttaa ja johtaa marssia, ja rumpali taas on pelkkää jesselätinää." Paa ram pam pam pam, mää tykkään molemmista!


Sonata-tyttönä pidän myös ihan hulluna tästä

ja tästä (vaikka Marco Hietala kyllä vetää paremmin <3)


 Kotimaiset jouluveisut tuppaa olemaan järkyttävän masentavia ja surullisia, kuten nyt esimerkkinä kappale jonka laitan seuraavaksi. Mulla on tapana parkua tälle aika usein, mutta silti rakastan, rakastan, rakastan tätä biisiä, ja varsinki Leppäluodon laulamana. Korvaorgasmeja.


Toinen kohtalaisen mollivoittoinen biisi (ja varsinkin tämä versio aiheuttaa väreitä.) Jarkko Ahola ei ole koskaan ollut oma suuri suosikki, mutta hyvä päivä että se vie tämän kappaleen aivan toiseen potenssiin. Tää ylittää mahdottoman rajat niinkuin raketti juhannuksena.


 Muutenkin nyt mun soittolista käsittää lähinnä nuita Raskasta Joulua -levytyksiä, mutta sekaan on livahtanut yllättävä määrä tuota konserttia, mistä Sylvian Joululaulunkin nappasin. Tässä on nelikko joka todellakin toimii, ei voi muuta sanoa.


 Ja jotta ei menisi ihan synkistelyksi, niin pakkohan mun on laittaa tähän lopuksi vielä maailman ehdottomasti paras tonttubiisi ikinä! Ei tästä voi tulla kuin hyvälle tuulelle <3


 Iloista joulunodotusta, mä meen väsäämään muutaman paketin!

torstai 29. marraskuuta 2012

Näin sydämeeni joulun teen.

 Tähän aikaan vuodesta tulee väistämättä pientä (tai joinain vuosina isompaa) stressiä, kun alkaa tuo joulu lähenemään. Sen myötä joutuu tekemään toisinaan hermoja raastavia päätöksiä, ja nyt on kyseessä lahjojen hankinta. Varmaan siihenkin on joku etikettinsä olemassa, se että minä en oo siihen törmännyt ei tarkoita etteikö sitä vois olla.

 Oon kehittänyt itselleni periaatteen että hankin lahjoja mun perheelle (paitsi jos en yksinkertaisesti keksi mitään niin saavat olla ilman) ja ystäville, jos on sovittu pakettien vaihdosta tai jos kohdalle osuu jotein joka heti ensi silmäyksellä näyttää siltä että kuuluu jonkun mun ystävän talouteen.

 Vaan entäpä sitten kun joku ei ole ollut ihan yhtään kilttinä, mutta kuitenkin tuntuis juttelevan siihen malliin että odottaa minulta pakettia kuusensa alle? Ite taiteilen vähän kahden vaiheilla, jättääkö lahja periaatesyistä kokonaan hankkimatta, vai hankkia jotain pientä, halpaa ja persoonatonta, niin että toinen varmasti tajuaa että tontut on kurkkineet ikkunoista. Risuja ja hiiliä tuhmeliineille!!!
 Tosi usein annan myös mun ystäville "muutenvain" -lahjoja, koska ei aina tarvi olla synttärit tai joulu että voi ilahduttaa toista. Näinpä sitten jotkut tajuaa että jos jouluna ei tule mitään isoa niin voi johtua siitä että on saanut isompia muutenvain-lahjoja. Voi tosin johtua myös jostain ihan muusta... Kuten tontuista.

 Toinen hankala paikka tulee kun pitäis keksiä lahjoja vanhemmille. Mun tapauksessa äidille ja isäpuolelle. Tuntuu että niillä on jo kaikkea. Viime jouluna annoin äidille vessaharjan, se nimittäin kirjoitti pukille että vessaharja ois kiva! Tietenkinhän ne toivois kilttejä lapsia ja sen semmoisia mutta ku minä en ole vielä mistään kaupasta sellaisia löytänyt. Mutta onneksi äidille voi tehdä itse lahjan, se on aivan samantekevää vaikka neuloisi patalapun mikä näyttää muotonsa puolesta housuvaipalta, niin äiti tykkää (tai ainakin lahjakkaasti esittää tykkäävänsä) siitä koska on äiti.

 Tänä vuonna oon päätynyt pohtimaan että onko lahjan hinnalla merkitystä. Että jos tiedän ystäväni toivoneen jotain, ja löydän ja ostan kyseisen kapineen vaikka parilla eurolla, niin tekeekö se musta automaattisesti paskan ja pihin ihmisen? Tälläki taitaa olla kaks eri puolta, eri asia tosiaan jos joku on jotain kovasti toivonut ja sattuu löytymään edullisesti, kuin että joku tietää että toisella on tapana hankkia hintavampiakin lahjoja, ja sen takia ostaa jotain pientä ja halpaa ja parhaassa tapauksessa ei mitenkään saajalle sopivaa vastalahjaksi, ikään kuin materiankuvat silmissä vilisten. Jos joku osaa muotoilla tän hienommin niin tehköön sen tuonne kommenttilaatikkoon, minä en nyt osannut.

 Ja vuosi vuodelta on hankalampaa vastata kun kysytään mitä itse toivon. Hyvää mieltä! (jota muuten jo joku aika sitten tuli ropisemalla, kun Kultakutri kertoi vastanneensa EMP:n kilpailussa kysymykseen "kenelle ostaisit lahjoja jos voittaisit lahjakortin" että Hannalle. Awwww <3) Nyt mukamas aikuisena mun lahjatoiveet taitaa olla aika ajatuksen tasolla. Toivoisin että yksi ystävä saisi voimia jaksaa menetyksestä huolimatta, ja toinen saisi saada hieman vakaamman mielen, jotta elämä ei tuntuisi niin ylivoimaiselta. Jo nämä kaks toteutuessaan merkitsisi niin paljon enemmän kuin mitkään maailman kuusien alle piilotetut paketit.

Itehän jo alotin, ja ressaan ehtiikö kaikki lahjat perille ajoissa....




maanantai 26. marraskuuta 2012

Viikonloppupannaria.

 Tapahtuipa tuossa lauantaina semmoista mitä ei kovin usein satu, niinkin harvoin että tais olla eka kerta mun historiassa. Aloin nimittäin kehittelemään paniikkikohtausta ihmisten ilmoilla. Yleensähän mä saan niitä hepuleita yksin ollessa.

 Ongelma ei niinkään ollut siinä että ihmisiä ois ollut jotenkin älyttömästi liikaa, eikä edes siitä että ihmiset ois ollu vääriä, itse asiassa paikalla oli muutamia erinomaisen oikeita tyyppejä. Tasapaino järkkyi koska tapahtui ihan liikaa. Ei mun ympärillä, mutta pään sisällä. Saattoi toki tapahtua ympärilläkin, tai sitten vain taas tulkitsin joidenkin henkilöiden käytöstä ihan kammottavan väärin. Ajatuksenkappaleet alkoi sinkoilemaan ja murentumaan, ja teki mieli juosta karkuun ihan helvetin lujaa. En juossut, päädyin istumaan sohvan taakse lattialle, hyvässä seurassa tietysti. Mä tiesin sen että jos oisin karannut kotiin niin todennäköisyys kohtauksen kehittymiseen ja itkusteluun, hyperventilointiin ja verenvuotoon ois ollut huomattavasti isompi.

 Mua itse asiassa pelottaa ihan järjettömästi tämä. Enkö mä ole missään turvassa? Paniikki on löytänyt mut väkijoukosta. Mä oon jotenkin ajatellut että eihän se kohtaus VOI tulla kun olen ulkona ystävien kanssa, kun aina ennen se on mennyt päin vastoin. Että kun oon huomannut että paniikki alkaa kolistelemaan luukkuja, niin hemmetin vikkelästi kaverit kasaan ja kylille, kyllä se siitä. Mitä on tapahtunut? Mikä muuttui? Pahinta kai tässä on se että tää ei mennyt kuitenkaan ihan päinvastaisesti,  vaan ajatukset ja ajatuksen palaset seurasi mua kotiin, ja vielä tätä kirjottaessa pelkotila on ihan uskomaton. Mä pelkään sitä että mä alan pelkäämään.

 Okei, tuon kirjottamisesta on nyt vajaa kaks vuorokautta, ja mä olen yhä edelleen hieman epävarma siitä että tapahtuiko ihan oikeasti yhtään mitään mistä ois pitäny alkaa hermoilemaan. Mä tiedän että mulla on ajoittain huolestuttavan vilkas mielikuvitus, mutta en minä osais ees kuvitella että osaisin kuvitella ihan näin älyttömiä. Taivas mikä lause.




sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Epämukavuusalue

 Oon taas ollut hetken hissun kissun tällä puolella, oli ehkä maailman fiksuin veto pistää pystyyn tuo monsteriblogi. Sen oli tarkotus olla semmoinen "kun ei keksi mitä kirjoittaa ykkösblogiin" -viritys, ja aika hyvin se on toimensa hoitanut. Mä en ole oikein keksinyt mistä kirjoittaa ja kellarikerho on verottanut aikaa.

 Jotakuinkin viikko takaperin tuli mietittyä, että miksiköhän, vaikka pitäisi jostain ihmisestä, ja ehkä tahtoisi viettää aikaakin sen kans, niin silti olo on aivan järkyttävän epämukava ja vaivautunut? Vaikka kuinka tahtoisi jutella, niin tuntuu että kaikki aiheet on vääriä ja kuulostaa jäykiltä ja vastapuoli tuntuu pitävän idioottina.

 Mitä tämmöisissä tilanteissa kuuluis tehdä? Pitäskö jatkaa yrittämistä ja koettaa niin sanotusti murtaa jää, vai raa'asti nakata lapaset tiskiin ja lopettaa kaveeraaminen siksi että itsellä on vaivautunut olo? Entä jos toinen ihan tosissaan viihtyykin ja miettii vaan että miks mä olen vaikeana niinku kilpikonna suklaavanukkaassa. Kuitenkin kyseessä on ihmisiä joiden näkemistä aina odottaa, ja aina homma päätyy siihen että tuntuu kuin istusin kusiaispesässä. (kokeilin kerran pentuna, oltiin marjamettässä ja väsähdin. Äiti sitten nosti mut kannolle istumaan, ja mikäpä muukaan se kanto olo ku muurahaisten koti. Tänks mama.) Mä en vaan ymmärrä, enkä saa langasta sen vertaa otetta että lähtisin selvittämään tätä. Tosin mulla on omat epäilykseni siitä että onkokaan tähän olemassa mitään instant ratkaisua.

 Huomaa kyllä että tätä on kirjotettu monena iltana ja eri tunnetiloissa. Eihän tässä oo mitään järkeä. Ahistaa ku ei pysy ajatukset sen vertaa kasassa että sais rakennettua yhden johdonmukaisen postauksen.


lauantai 17. marraskuuta 2012

Palkinto!

 Ihanainen Lady Satin myönsi minulle blogissaan Enchantment of Satin tällaisen palkinnon!






Minä en tällä kertaa jaa palkintoa eteenpäin, vaikka monia suloisia blogeja tiedänkin. Tällä hetkellä henkinen fiilis ei niinsanotusti palkitse, enkä näin ollen osaa oikein palkita muitakaan. Jotenkin tosi omituinen olo on, enkä osaa sitä eritellä mitenkään, että voisin alkaa korjaamaan. Onneksi tämä tunnustus piristi synkkää mieltä.


Give me your poison kiss,
Now, come night, I need my sleeping wish
Help me dream again, somehow kiss me now

With your poisoned lips
Oh, come night, I want my missing wish
Help me get one kiss, somehow
Hold me now

No dream can heal a broken heart
When we're apart...

...On the sea of wishes
My dream that no one misses
Tears me apart, always somehow


keskiviikko 14. marraskuuta 2012

The Power of One.

 Todella, todella moni luulee että mulla ois jotenkin älyttömän paljon vaikutusvaltaa. Että mun läheiset tekis niinku mä haluan, ihan vain koska oon niin uskomattoman siisti tyyppi. Tai että mun ystävillä ei ole omia aivoja tai päätöksentekokykyä tai omaa tahtoa sen vertaa että osaisivat ihan itse muodostaa mielipiteensä. Eniten loukkaa ehkä se että mun ystäviä pidetään aivottomina, koska ne ei sitä ole.

 Mä olen törmännyt tähän monesti. Esimerkiksi nyt vaikka kun mulla menee välit poikki jonku kans. En minä ala taivas nähköön esittämään mun kavereille uhkavaatimuksia, että tapahtuu hirveitä jos et välittömästi lakkaa leikkimästä tuon kans, kun minäkään en leiki. Mun ystävät ja kaverit osaa kyllä ihan itse päättää kenen kans liikkuvat.

 Pystyn nimeämään muutamia tapauksia joissa mulla on mennyt välit poikki jonkun kans syystä X, niin tämä syy X on loukannut myös mun läheisiä (tästä olkoon esimerkkinä se nimeltämainitsematon nuori nainen joka saa mun puolesta juosta ämpäri päässä suohon) ja he ovat sen takia omasta päätöksestään alkaneet kasvattamaan välimatkaa. Ei suinkaan siksi että minä olisin edes ehdottanut.

 Ihan yhtä typerää on myös edellisen kääntöpuoli, se että "mä voin nyt olla sun kaveri, kun me kumpikaan ei enää olla tuon toisen kavereita". Mitähänpersettä. Ihan vain offtopic.

 Sitäpaitsi, minkälainen ihminen muka ihan sokeasti tekis niinku joku käskee? Varsinkin jos käskijänä on joku minun kaltainen. Sehän ois aivan suoranaista typeryyttä, ja rehellinen ollakseni mä en vois ihan täysin arvostaa kaveria joka alistuis komenteluun.

 Mun omassa elämässä on ollut viimeisen kymmenen vuoden aikana tasan yksi ihminen, joka ois voinut käskeä mua tekemään jotain (järkevissä puitteissa!), ja oisin sen kummemmin mukisematta (taivas miten typerä sana) totella. Kuitenkin vain kerran siltä taholta on tullut suora komento, ja minä tottelin. Ei vain ollut muita vaihtoehtoja. Sen jälkeen, noin pari kuukautta takaperin, on tullut yksi kysymyslauseeksi verhottu pyyntö "eikö sun olis jo aika armahtaa se tyttö?" Bad luck, mun ja pyytäjän välinen vahva side oli siinä vaiheessa jo katkennut. Vielä puoli vuotta takaperin se ois voinu katsoa mua moittivasti ja sanoa jotain tyyliin "Hanna! Nyt menet ja pyydät anteeksi!" ja mun ois ehkä ollut pakko tehdä niin. Kai jokaisella täytyy olla joku auktoriteetti.

 Nyt sitten rupesin miettimään että tiesiköhän/tietääköhän tämä henkilö itse ollenkaan miten suuri valta sillä oli minuun? No, eipähän ainakaan ole käyttänyt sitä tietoa hyväkseen.


Niin ja jos joku ei jostain syystä vielä huomannut, niin tuolla bannerin alla on nykyään tollasia välilehtiä. Sieltä löytyy syy siihen miksi oon aina persauki.

maanantai 12. marraskuuta 2012

(ei otsikkoa)

 Ne jotka tuntee mut hyvin, tietää että en ole varsinaisesti niinkään pitkävihainen, viha (tai ehkä "kiukku" ois oikeampi termi tässä tapauksessa) kyllä hiipuu nopeastikin, mutta se ei silti tarkoita että oisin unohtanut tai antanut anteeksi. Jep, tiedän olevani katkerahko ämmä, mutta iso osa siitä on ihan puhdasta itsesuojeluvaistoa, ja eiköhän meillä kaikilla ole omat solmumme aivoissa.
 Tässä kypsässä, pian kahdenkymmenen seitsemän vuoden iässä oon kohdannut jos minkä näköistä perseilyä, luottanut turhan sinisilmäisesti ihmisiin vastoin parempaa tietoani ja antanut anteeksi vain että pääsisin pettymään uudestaan.

 Jos mä koen tulleeni loukatuksi, niin harvoinpa sitä tulee käyttäydyttyä loukkaajaa kohtaan kamalan sydämellisesti, enkä oikein jaksa uskoa että olisin ainoa joka näin tuntee. Toki anteeksiantavaisuus on hyve ja kristillistä ja mitä kaikkea, mutta mä en vain jaksa olla niin hyvä ihminen että antaisin anteeksi ja unohtaisin kaiken millä muut on hakanneet mua naamaan. Myönnetään, tein tuossa loppukesästä poikkeuksen tässä asiassa, se tuntu silloin hyvältä ratkasulta.

 Kerran oli se yks tyttönen, rakas kuin mikäkin, joka petti mun luottamuksen kerran, ja sen kerran annoin anteeksi. Mitä siitä sain? Mimmi petti mun luottamuksen pahemmin ku kukaan ennen sitä tai sen jälkeen, valehteli päin naamaa ja vei mun sen hetkiseltä olemassaololta pohjan. Aikaa tästä on kulunut, mutta edelleen henkilö vois vetää muovipussin päähänsä ja juosta suohon, tai hypätä vaikka Tuomiovuoreen, minä en välitä. Sellaisella lämmöllä minä tapahtunutta muistan.

 Siitä kuitenkin sitten opin vähän miettimään että kenelle annan anteeksi ja mitä. Ehkä musta just silloin tuli katkera ja epäilevä. En mä usko että mulle enää ikinä vois sattua niin surkeasti että yhtä petollisen ihmisen kohtaisin, mutta vähempikin sattuu. Kun esimerkiksi on ihminen, joka toistuvasti käytöksellään loukkaa, eikä mene perille kun yritän sanoa, kerta toisensa jälkeen joudun pettymään kun puheet ja teot ja käytös ei muutu mihinkään suuntaan. Voihan niitäkin itse kukainenkin anteeksi pyytää, mutta anteeksipyyntö ei liene kovin uskottava jos se tulee vain siksi että anteeksi pyytäminen on kohteliasta, eikä siksi että näkisi  sen syyn miksi anteeksi pitäisi pyytää.

 Asiasta kukkapurkkiin. Tuossa yhdessä haastetehtävässä avauduin viiksistä, ja siitä kuinka ainoat miehet kenen nenän alle ne sopii oli ja on Adolf Hitler ja Marco Hietala. Mun täytyy ehkä vähän perua mun puheita, ja on hieman noloa myöntää että unohdin yhden sangen charmikkaan viiksiniekan joka on lumonnut mua aika pitkään. Jos mies näyttää Clark Gablelta ja puhuu niinkuin Rhett Butler, niin saa olla vaikka kahdet viikset, kelpaa silti <3



PS: Pitkästä aikaa perheen pääluku kasvoi, tänään kotiin löysivät tiensä Robecca Steam ja Skultimate Roller Maze -sarjan Lagoona ja Operetta <3



HUOMIO: Jos on simmut päässä niin saattaa huomata että lisäsin tuonne bannerin alle välilehtiä. Arvatkaa mitä sieltä löytyy!

perjantai 9. marraskuuta 2012

Mitä tapahtui?

 Tapahtui varmaan monia asioita. Ihmisethän muuttuu. Silti mulle on vähän epäselvää että mikä tähän on johtanut.
 Mulla on ollut tosi turvallinen olo kun mun elämässä on ollut ihminen jolle voin puhua ihan kaikesta. Joka tietää milloin mut pitää pelastaa tilanteesta ja viedä nukkumaan. Semmoinen jota voin vaan vilkaista ja pyöräyttää silmiä, ja se tietää tarkasti kenestä on kyse ja mitä ajattelen. Tyyppi jonka voin riipiä kolmelta aamuyöllä sängystään paistamaan lättyjä. Se joka osaa täydentää mun lauseen kun keskeytän sen. Joka osaa sanoa ihan oikeat asiat ja joka näkee sen hymynkin taakse. Se jonka halaus voi pelastaa koko viikon. Ja jonka puolesta oisin valmis tekemään ihan mitä tahansa.

 Ja sitten yhtäkkiä... Se alkaa ottamaan välimatkaa ilman mitään selityksiä ja on tuntuu olevan tosi vaikeana aina kun tavataan. Kyllä mä kestän sen jos tahtoo katkasta välit, mutta ois kiva jos siitä sais edes jonku syyn, mielellään ihan perustellun. Koska omasta mielestäni en tässä tapauksessa ole tehnyt mitään, minkä takia näin pitäisi toimia. Kyllä, olen kysynyt onko vika minussa. Ei kuulemma ole. Muutenkaan ei kai pitäisi edes sitä epäillä koskapa moni muu on huomannut saman asian henkilössä. Siitä on tullut kauhean etäinen.

 Minä olen huolissani. En oikein keksi sitten muuta syytä tähän kuin että ystävällä on joku isomman luokan juttu menossa (kalvava sairaus, vakavia perheongelmia, salainen muuttoprojekti... so on) ja se ei enää koe mua niin tärkeäksi kuin joskus on sanonut mun olevan, että kertoisi mikä on vikana. Muhun sattuu, koska jos takana on isokin juttu, niin tahtoisin olla toiselle tukena kun tuntuu kerran olevan niin vaikeaa. Sitten taas, oon onnistunu kusemaan muutaman kaverisuhteen sillä että oon halunnu olla tukena kun toisella on ollut hankalaa, ja se ei olekaan kelvannut, ja all hell breaks loose.

 Mutta. Tätä biisiä oon vonguttanu pari päivää ihan eri tarkotusta silmälläpitäen, mutta passaahan tämä tähänkin. Toivottavasti hän tietäisi tämän:



You're the light at the end of the tunnel
the beacon fire in the dark
the glimmer of hope and truly the meaning of my life

I say this with all of my heart

You are the only one for me
year to year, in words and deed
In all this chaos the trace of clarity
You are the only one I see
My first and last, my all and everything
You are the one

When dusk falls and obscures the sky
you're the shine of the Northern Star
No dead of the night can fade the brilliance of your light

I say this, holder of my heart

You are the only one for me
year to year, in words and deed
In all this chaos the trace of clarity
You are the only one I see
My first and last, my all and everything
You are the one

You are the only one for me
year to year, in words and deed
In all this chaos the trace of clarity
You are the only one I see
My first and last, my all and everything
You are the one

You are the only one
In the heart of winter comfort of the sun
You are the one
My love, my love
You are the one

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

All hallows eve, part 3

 Eilen oli siis rakkaan suosikkiravintolani Hevimestan halloween-bileet, allekirjoittanut lähti sieltä leffalippu taskussa. Tulin siis palkituksi asustani. Inspiroiduin siis Makeup your Jangsaran sugar skull -tutorialista ja päätin värkkäillä samantapaisen itselleni. Tän näköisenä lähdin siis liikkeelle:




Sugar skull meets flower patch.
Tässä vielä ilman hampaita ja irtoripsiä, mutta muuten naama valmiina.

 Avecina mulla oli sisareni Punahilkka, ja perillä seuraan liittyi jos minkä näköistä noita-akkaa, vampiraattia ja muuta mörrimöykkyä. Muutama tuttava palkittiin myös, mutta heistä ei kuvia siunaantunut. Muutenkin olis voinut ottaa enemmän kuvia, mutta ei sitten saanut aikaan. Oli kuitenkin mukavaa kun oli niitäkin kenestä huomasi että oli panostettu tosissaan asuun ja maskeeraukseen. Oli toki muutamia pohjanoteerauksiakin ("mä nyt laitan vähän normaalia vaaleamman meikkivoiteen ja pari tippaa tekoverta tähän, hitsit että mä oon nyt naamioitunu!") ja muutama semmonen joista näki päällepäin että hampaat irvessä on keksitty jotaki palkinnonkuvat silmissä vilisten. 
 Tässä nyt kuitenkin muutamia kuvia meidän seurueesta.







Kaikin puolin onnistuneet kemut oli, vaikka keli ei hellinytkään ja antibioottikuuri rajoitti toimintoja. Taksijonot oli tottakai infernaaliset, mutta kuitenkin kotiin selvittiin. Vaikka krapulaa ei ole niin väsyttää ihan uskomattomasti ja lämmöt on nousussa. Ehkä parempi jos lopettaa tähän.

torstai 1. marraskuuta 2012

All hallows eve, part 2

 Nonii, eka osassa sain pois alta oman mielipiteeni halloweenista/pyhäinpäivästä/kekristä/younameit, ja nyt pääsenkin pureutumaan siihen mitä mun ohjelmaan kuuluu näin kyseisenä juhlana.

 Ite ku oon aina ollu sellai tälläytyjätyyppi, että ku tälläydytään niin sitten kans tälläydytään, niin tokihan tuo pukeutumis- ja maskeeraustouhu on mulle lysteintä tässä. Niiden kans tosin tuppaa käymään aika usein niinku käy mun sisustuksenki, että suunnittelen jotain megalomaanista ja kun h-hetki koittaa niin... No, se ei ehkä sitten toimikaan ihan niinku mä alunperin suunnittelin.
 Mä oon tainnut viimeisen kymmenen vuoden aikana hankkia tasan kaks naamiaisasua, sovellan nimittäin mieluummin kaikesta mitä löytyy omasta (ja kavereiden...) vaatekaapista. Tuleepahan ainakin vienohkosti uniikkia jälkeä jos ei muuten. Koska mä en oikeastaan ikinä koskaan laittele kuvia tässä blogissa niin korjaamma senki asian sitten tässä.

Tältä näytti  ensimmäisiin halloweenbileisiin valmistautuminen 2012

ja tältä näytin halloweenina 2011

ja 2010


 Ja koska kone on päättänyt syödä (tai minä ite arkistoida päin helvettiä) loput kuvat niin antaapa sitte olla. 

 Mietin tuossa ite pienessä mielessäni tyttöjen halloween-pukeutumista, ja KYLLÄ, se kiteytyy aikalailla tässä kuvassa:

Tosin itehän kyllä näytän melko lahjakkaasti lortolta, oli halloween eli ei, mutta väliäkö sen. Ei ollu pointti.
 Listailin sitten mielessäni muutaman tyyppisiä halloweenpukeutujatyttösiä. Tässä muutamia.
 a) tytöt, jotka uskaltaa näyttää "rumalta", eli siis sellaisia jotka astuu ulos mukavuusalueelta ja vaihtaa normaalimeikin johonki tositosi paljon raisumpaan, mikä ei välttämättä imartele värimaailmalta eikä muodolta, ja joiden mielestä halloweenasu voi olla muutakin kuin mikroshortsit ja alusvaatekorsetti. Nämä on yleensä niitä jotka ihan tosissaan panostaa asiaan.
 b) tytöt, joiden mielestä "gootti" on mitä hienoin halloweenasu. Mun kokemuksella nämä on yleensä "tavis"tyttösiä, jotka ehkä omassa mielessään kuuluvat ryhmään a, mutta yleensä onnistuvat näyttämään vain kohtalaisen halvoilta kopioilta. Tosin mikä minä olen sanomaan, luultavasti jos kohtaan lauantaina OIKEAN ZOMBIEMERIROSVON niin sen mielestä minä saatan näyttää naurettavalta. Mitä sitte? (mutta koska mua on muutamaan kertaan tituleerattu gootiksi, niin saan sanua näin. Mun blogi, mun säännöt!)
c) tytöt, joiden avainsana kaikkeen pukeutumiseen on "seksikäs" ja halloween on vuoden paras päivä vetää se vielä pikkuisen rajan yli. Nämä on sitten niitä kenestä tulee ajateltua baarissa marraskuun alussa notta eikö tuon tyttöparan takamus palellu...

 Joo-o, olihan taas yleistämistä. Kuitenkin, kuten jo alussakin sanoin, tälläytyminen on kivaa, ja hyvin useissa tilanteissa on ihan ok, jopa toivottavaa, suhtautua itseensä ei-niin-vakavasti, ja näin ollen musta ainaki ois kiva nähdä halloweenina (varsinkin jos joku on ihan tosissaan järjestänyt nimenomaan halloween-bileet) tyyppejä jotka on oikeasti panostaneet kostyymiin, ja ehkäpä vähän rikkoneet omia rajojaan, tai ainakin vähän työntäneet varvasta rajan yli.

  SOPIVASTI PELOTTAVAA HALLOWEENIA PUPUSET! <3 
(Hanna Paitaressu rakastaa teitä, ja on myös hieman kuumehoureissaan)


 
 




All hallows eve

 Pyhäinpäivä, halloween, kekri, samhain, Kuolleiden päivä. Loka-marraskuun vaihde, ja teoriassa kaikki tähtää samaan, mutta paikallisia erojakin toki on. Toisaalla keskitytään enemmän seurustelemaan vainajien kans, toisaalla taas sadonkorjuuseen ja talven vastaanottamiseen.

 Mä en oo kamalasti perinneihminen, joten mulle on oikeastaan suloisen yhdentekevää miten ite kukanenkin tykönään viettää tätä juhlapyhää, antaapa kaikkien kukkien kukkia tässä tapauksessa. Mutta lapset ja eläimet jätetään rauhaan.
 Perinteinen kotimainen pyhäinpäivän vietto ei ole mun makuun, sanokoon kuka tahansa mitä tahansa. Mä oon valinnut tän pyhän juhlintatavaksi aika laimean version amerikkalaisesta nykyhalloweenista, eli ilman älytöntä krumeluurimäärää ja kurpitsoja ja sen semmoista. Mä vaan naamioidun.

 Viime vuonna tuli luettua vähän nettilehtijulkasuja kommentteineen, ja tympäännyin niistä aika huolella. Suuri osa kommentteja oli sitä että halloween pitäisi suunnilleen kieltää lailla ja kaikkien pysyä perinteisessä pyhäinpäivässä. Halloweenhan on näiden kommentoijien mukaan vain kaupan alan juoni, jolla rahastetaan ihmisiä. Epäilemättä kuitenkin nämä samat ihmiset juhlivat esimerkiksi joulua. Ja mun näkökulmasta joulu on tässä maassa huomattavasti kaupallisempi juhlapyhä kuin halloween siinä mittakaavassa missä se on meilläpäin nähtävissä. Rupesin sitten miettimään että onko koko homma kiinni siitä kuuluisasta suomalaisesta asenteesta? (joojoo, yleistän, yhyy, kyllä te tiedätte mitä mä tarkotan, elekää kitiskö.) Mun käsityksen mukaan suomalaiset pystyy jakamaan karkeasti kahteen ryhmään sen mukaan miten kalenterivuoden juhlapyhiä tulee vietettyä. Toisen nimeltämainitsemattoman ryhmän juhlintaan kuuluu kirkonmenoja ja muuta sen semmoista. Toinen tapahan sitten on hyvinkin suoraviivainen "pää täyteen ja grillijonoon tappelemaan". (Josta tuli mieleen että R.I.P. Piccolo-grilli, se ainoa jonka jonossa olen tapellut.)

 Mun mielestä on ihan mahdollinen skenaario sekin, että joillakin pelottaa halloween, koska se on tuontitavaraa, ja että sen myötä väki amerikkalaistuu ja unohtaa oman kulttuurinsa. (Tähän vois vetää jonku kulttuurin rikastuttaminen -kortin, mutta antaapa olla...) Tässä vaiheessa tahtoisin huomauttaa että eiköhän esimerkiksi joulu ja vaikkapa ystävänpäiväkin, molemmat nykymuodoissaan, ole joskus olleet uutta ja erilaista. Siks toisekseen, mä en muuten oikeasti taida tuntea ketään, joka juhlisi pyhäinpäivää varsinaisesti muuten kuin viemällä sen kynttilän haudalle. Enkä sitäkään väheksy, kaunistahan se on. Joten miksei siis voisi juhlia "vieraan kulttuurin" tavalla?

 Lopuksi vielä, en mä usko että pyhäinpäivää sais muutettua täysimittaiseksi jenkkihalloweeniksi, kyllä siitä pitää Suomi-pojat ja -tytöt huolen lyömällä hommaan Suomi-merkinnän leimalla jossa lukee alkoholi.




tiistai 30. lokakuuta 2012

Kysymyksiä

 Another day, another wayn Miia paiskasi mua tällaisella haasteella, ja koska en ole aikoihin mukamas vastaillut kysymyksiin niin mikäpä jottei. Eka kuitenki vähän sääntöjä.

1. Haastetun on kerrottava 11 faktaa itsestään.
2. Hänen tulee vastata haastajan esittämiin 11 kysymykseen.
3. Haastetun täytyy keksiä 11 uutta kysymystä niille, ketkä haastaa itse.
4. Sitten haastetun tulee valita 11 seuraavaa bloggaajaa, joiden blogilla on vähemmän kuin 200 lukijaa.
5. Nämä onnekkaat bloggaajat tulee tägätä tähän merkintään.
6. Eikä sitten mitään takaisinhaastamista.


Ja eiku hommiin siis. Tässä siis ensin ne 11 faktaa minusta. Koitan keksiä semmosia mitä ei tästä blogista pienellä kaivamisella saisi muutenkin selville.

1. Näinkin ankeaksi ämmäksi mulla on aika vahva hoivavietti. Tämän vuoksi eksäni kutsui mua "pikku äidiksi".
2. Mä en oikeastaan ikinä katso kauhuleffoja, koska olen nössö ja mun psyyke ei kestä.
3. Kun puhe on fiktiivisen tarinan kehittelystä, niin mun mielestä ehdottomasti siisteintä on hahmojen luonti. Rakennan niistä aina tosi diippejä, ja puoletkaan taustoista ei tuu ite tarinasta selville.
4. Mä fanitin muksuna Arja Korisevaa. Se on muuten vieläki aika hyvä....
5. Mulle on viimeset kymmenen vuotta diagnosoitu kakssuuntasta mielialahäiriötä, mutta nyt päälääkärit on keksineet että mulla onkin epävakaa persoonallisuus. Ite en ihan vielä allekirjoita tätä.
6. Mä esitän tosi kovaa power metal- ja industrialtyttöä, mutta salaa (ja varsinki tän jälkeen tosi salaa...) mä tykkään aivan pöljänä Caramelldansenista. Ja pinkasta muita tosi omituisia biisejä.
7. Mä oon aina ollut tosi huono fanittamaan mitään julkkiksia, niinku nyt vaikka ala-asteella ku porukka hönki Leonardo DiCaprion ja BSB:n perään, mutta joskus 4 vuotta sitten löysin sen oman julkkikseni, jonka perään jaksan kuolata. Skinny <3
8. Mulla ja yhdellä mun rakkaimmalla ystävällä on vakaa tarkoitus ostaa Irlanti. Mutta historiankirjoja varten me aiotaan saapua valloittajina. Kumiveneellä.
9. Mä vihaan viiksiä. Ihan tajuttomasti. Tiiän tasan kaks mieshahmoa joille viikset sopii ja ne oli ja on Adolf Hitler ja Marco Hietala.
10. Mun hiusten oma luonnollinen väri on punertava vaaleanruskea, mutta kukaan ei oo nähny sitä yli kymmeneen vuoteen. Mä oon ehtiny olla sangen monen värinen sinä aikana, jos jaksasin ylläpitää niin oisin varmaan vieläkin joko kirkkaan punainen tai shokkipinkki/sähkönsininen, mutta koska musta on helppo niin musta on helppo.
11. Mä vihaan tiskaamista. Se on vihonviimeinen riesa minkä kukaan voi keksiä. MUTTA. Jos tiskaan jossain muualla ku kotona niin se on merkki äärimmäisestä rakkaudesta. Joskus 2008 olen kirjoittanut ylös: "Älä koskaan epäile rakkauttani sinuun, sillä olen tiskannut tiskisi."


Ja sitten Miian 11 kysymystä minulle ja muille haastetuille...

1. Mistä blogisi nimi tulee?
 -Alun perin itse asiassa niinkin syvällisestä lähteestä kuin täältä, mutta on saanut myöhemmin uusia merkityksiä, lähinnä mun omasta insomniasta.


2. 3 sinulle tärkeintä esinettä/asiaa?
 -Puhelin on aika ehdoton, hyvänä kakkosena mun kuuluisa varreton hiusharja. Kolmoseksi vois heittää muun ku esineen, joten mennään vaikka mun omalla päänsisäisellä maailmalla mihin on välillä aika kiva karata.


3. Mitä vihaat eniten?
 -Mä en mitenkään pysty lataamaan tähän vaan yhtä, koska vihaan monia asioita.


4. Millainen lemmikkisi on?
 -Pieni, verrattain valkoinen ja aika hölmö. Haluatteko kuvan? No saatte silti. Tässon Besserwisser Bellissima, sanokaa Tikru vaan. Se on sitten Bichon Frisé, ennenku joku kysyy typeriä.


5. Kuinka paljon kulutat kuukaudessa rahaa harrastuksiisi?
 -Minä en tiiä mitä lasketaan harrastukseksi, ku en keräilyäkään harrasta mitenkään säännöllisesti. Mutta kuitenki, viime marraskuusta nukkelapsukaisia lisävarusteineen on kertynyt varmaan puolellatoista tonnilla äkkiseltään laskettuna, päätelkääpä siitä <3 Tän tuoreempaa kuvaa en nyt löytänyt.


6. Minkä nimisiä ovat viisi suosikkisupersankariasi?
 -Mää en harrasta supersankareita, sorry dudes & dudettes.


7. Mikä on paras lukemasi kirja?
 -Aaaaaaargh, mahdoton kysymys. Ajan rakenne muuttuu ennenku osaan päättää vaan yhden. Sanotaan silti Tuulen Viemää. <3


8. Kumman kaa olisit mieluummin, Kirkan vai Dannyn?



9. Inhokkiruokasi ja miksi?
 -Vaikka kaikki kaalinkuvatukset. Ne haiseeki niin pahalle.


10. Minkä nimisiä ovat kolme suosikkijuomaasi?
 -Coca-cola (<3), Kossukaakaomaito ja ja ja ja tällä hetkellä Finrexin mustaherukka, tänks flunssa.


11. Tuntuiko haaste ärsyttävältä ja miksi?
 -Ei, meikä vastailee mielelläni kysymyksiin ^^


Minun 11 kysymystä niille ketkä haastan (jos haastan, tällä hetkellä tuntuu ylivoimaiselta!)

1. Kuvaile itseäsi kolmella sanalla?
2. Lempimusiikkivideosi ja miksi?
3. Jos sulla ois nyt sata euroa ylimääräistä, niin mihin käyttäisit sen?
4. Nolo lapsuusmuisto?
5. Jos oisit vaatekappale niin mikä oisit?
6. Jos ei olisi pääomapoliittisia esteitä, niin mihin matkustaisit?
7. Oliko sinulla lapsena unilelua? Jos oli, niin mikä? (saa lisätä kuvan mahdollisuuksien mukaan!)
8. Mihin vuorokaudenaikaan olet tehokkaimmillasi?
9. Lapsuuden unelma-ammattisi? Toteutuiko, vai oliko se alunperinkin epärealistinen?
10. Mikä kappale soi (päässäsi tai soittolistallasi) juuri NYT?
11. Kamalin pukeutumisrikos johon olet syyllistynyt?


Enhän mä yhtätoista bloggaajaa tähän keksi, mutta haastetaan nyt muutamia.

Demonita blogissa Multiplatform Paradise
Roselyn blogissa Can You Feel It
Lady Satin blogissa Enchantment Of Satin
NeonCat blogissa Madhouse


Serious boredom.

 Koskapa muutama henkilö ihan odottamalla odottaa kryptistä postausta, niin täältä tulee. Tää siis kiersi joskus irc-galleriassa, tarkoituksena siis vastata samoihin kysymyksiin nais- ja miespuolisesta henkilöstä. Tää ei ois yhtään hauskaa jos paljastaisin keistä puhun, joten olkaa hyvät, minun pikku Sherlockini, menkää, ja etsikää niitä johtolankoja!

I: tyttö

Milloin olet viimeksi halannut häntä? - Oisko tuosta reilu viikko kun viimeksi nähtiin.
Oletko nähnyt hänet tänään? - Valitettavasti en.
Millon viimeksi huusit hänelle? - Siitä on aikaa useampi vuosi.
Oletteko olleet saunassa yhdessä? - En muuten ole, mikä sinänsä on aika hämmentävä juttu.
Oletteko olleet leikkipuistossa yhdessä? - Hyvinkin mahdollista, se että mä en muista sen tapahtuneen ei tarkoita etteikö sitä ois tapahtunu...
Oletko käynyt jossain huvipuistossa hänen kanssaan? - En.
Oletko vihannut häntä joskus? - En vihannut, koskaan.
Oletko ostanut hänelle joululahjan? - Jep, ja kasapäin muitakin lahjoja.
Oletko itkenyt hänen takiaan? - Useita kertoja.
Oletko itkenyt niin että hän näkee? - Useasti. Tää tyttö on tosi hyvä kuivaamaan mun kyyneleitä.
Onko hän sinulle todella tärkeä? - Aivan järjettömän.
Pidätkö hänestä? - Tottakai.
Rakastatko häntä? - Niin kuin voin rakastaa sitä joka on pala minun sydäntä.
Onko hän komea/kaunis? - On <3
Pukeutuuko hän huonosti? - Ei. Hyvin sillä on vaatteet päällä.
Onko hänellä hyvä musiikkimaku? - Kyllä ja ei, vähän niinku mullaki.
Oletteko kokeneet paljon yhdessä? - Kyllä, hieman erikoisiakin juttuja. Mutta toivon mukaan koetaan vielä kasapäin lisää.
Juoko hän paljon? - Nototanoin, minä en oo mikään sanomaan tähän mitään, mutta sanon silti että ehkä vähän.
Onko hänellä ärsyttävä isä? - Ei se oo ainakaan ruukannu olla ärsyttävä, ja tuskin on muuttunutkaan moiseksi.
Tiedätkö mitä hän tekee juuri nyt? - Viimeisten tietojen mukaan voi hivenen huonosti :D


II: poika.

Milloin olet viimeksi halannut häntä? - Tästä on kyllä jo aikaa.
Oletko nähnyt hänet tänään? - En. Itse asiassa mä en oo tänään nähnyt kuin randomeita bussissa ja terveyskeskuksessa.
Millon viimeksi huusit hänelle? - Mä en oo tainnut koskaan huutaa sille. Ei oo tarvinnu.
Oletteko olleet saunassa yhdessä? - No ei kyllä.
Oletteko olleet leikkipuistossa yhdessä? - Nope.
Oletko käynyt jossain huvipuistossa hänen kanssaan? - Een.
Oletko vihannut häntä joskus? - Hetkellisesti, läpällä.
Oletko ostanut hänelle joululahjan? - No en ole kyllä ostanut minkäänlaista lahjaa.
Oletko itkenyt hänen takiaan? - En suoranaisesti.
Oletko itkenyt niin että hän näkee? - En.
Onko hän sinulle todella tärkeä? - Miksihän tähän on kamalan vaikea vastata? Kyllä ja ei.
Pidätkö hänestä? - Joo.
Rakastatko häntä? - Tietyllä tavalla kyllä.
Onko hän komea/kaunis? - Ei. Aika ruma.
Pukeutuuko hän huonosti? - Ihan hyvin sekin osaa pukea vaatteensa.
Onko hänellä hyvä musiikkimaku? - Menettelee.
Oletteko kokeneet paljon yhdessä? - Miten sen nyt ottaa, luultavasti ei.
Juoko hän paljon? - Kyllä.
Onko hänellä ärsyttävä isä? - Siitä minä en tiedä kyllä, en ole tavannut (tietääkseni.)
Tiedätkö mitä hän tekee juuri nyt? - Paha mennä arvailemaan, vois mennä niin pahasti mettään. Hengittää ehkä?

lauantai 27. lokakuuta 2012

Ollaan kavereita.

 Tuossa pari postausta takaperin oli vähän puhetta poikien oletetusta järjenjuoksusta tietyissä tilanteissa. Keskustelu jatkui kulissien takana ja esille nousi muutamia muita seikkoja. Joten sukupuolijaottelu jatkukoon ja otetaan pohdintaan että mitkä poikien tekemiset hämmentää mua ja mun valikoituja ystäviä.
 Tänään elämän suurin kysymys on, että miksikäs pojat oikein sanoo asioita kuten "haluan olla sun kaveri", "pistetään viestiä", "soitellaan" ja "mennään joskus kahville", jos eivät yhtään tarkoita mitä sanovat? Tai siis, miksei voi sanoa suoraan "voidaan olla kavereita jos se ei esim. velvoita mua juttelemaan sun kans tai yleensäkään huomaamaan että oot olemassa" tai "ei meidän ole järkeä vaihtaa numeroita kun en kuitenkaan aio pitää yhteyttä" tai "kaunis ajatus että voitas tavata vielä, mutta mulle riittää että törmätään jos törmätään, joten älä ees ehdota sovittua tapaamista", kun se kuitenkin on (kärjistetty) totuus? Joo-o, valkoinen valhe on varmaan ihan kiva ja kelvokas joissain tilanteissa, kun ei halua satuttaa toisen tunteita, mutta henkilökohtasesti mua kirpasee pitkällä aikavälillä enemmän tuommonen 'puhuu yhtä ja tekee toista' -tapa, kuin että sanos suoraan notta "nätti vittu, kivat bileet, mee vaikka ostaan guacamolea". Anteeksi, oli pakko. Suoraan sanominen on toki hetkellinen isku naamaan, mutta vähemmän se silti käristää sydäntä ku tuommonen sekava ollaan kavereita mutta ei kuitenkaan olla -touhu.

 Tätähän tapahtuu. Ihan vaan yhden tapaamisen jälkeen, tai useamman, tai seurustelun/tapailun päätteeksi... En mää tiiä minkä kaiken jälkeen. Yhtä kaikki tytöille (ja ehkä joilleki pojillekin, mutta kun en oo koskaan ollut poika niin paha puhua omasta kokemuksesta) se on tympeää kun on tavannut jonkun mukavan, joka ei sitten anna kuulua itsestään. Tai kun eroaa, ja onnistuu eroamaan sovussa ilman kummempaa draamaa ja yhteinen sopimus on pysyä kavereina, ja sitten kuitenkin toinen käyttäytyy niinku hätinä tuntis.
 Sekavaa huttua, en minä taas osaa muodostaa selkeitä lauseita. Mennään siis tällä.


torstai 25. lokakuuta 2012

Hanna, likaisten töiden sankari

 Mä oon tunnetusti aika impulsiivinen tapaus, ja mua ei ole kamalan vaikea ylipuhua hoitamaan verbaalista likaista työtä. Toisinaan se toki vähän vituttaa, kun kautta vuosien mä oon ollut se joka lähes poikkeuksetta valitaan porukan puhemieheksi ja sitä myöten oon se joka ottaa väistämättä seuraavan paskamyrskyn niskaan. Toisaalta sitten myös mielelläni teen mun ystäville sen palveluksen, että tuon julki vallalla olevan mielipiteen, kärsin seuraukset ja pidän muiden osallisten nimet pimennossa jos he niin tahtovat. Mä kun kestän aika huonosti ihmisistä aiheutuvaa vitutusta, ja sanon siitä herkästi. Silloin on kuitenkin lohdullista tietää että mun takana seisoo tukijoukko, vaikkakin nimetön ja kasvoton. Vaikka kylläpä mä olen tarpeen tullen valmis käymään taisteluni yksinkin jos kukaan muu ei jaa mun tuntemuksi ja vastapuoli on mut tarpeeksi tuohduksiin saanut.

 Mä tiedän itse varsin hyvin olevani erinomaisen kiero ja hankala ämmä ja jumalattoman paha suustani. En oo koskaan oikeen osannu mun asetella mun sanoja tositilanteessa kauhean korrektisi ja näin ollen aika usein tulen lievähkösti väärinymmärretyksi. Esimerkiksi nyt vaikka että kun olen (omasta mielestäni hyvinkin rakentavassa hengessä :D) ottanut puheeksi asian joka tympäsee, niin kappas kun se onkin vastapuolelle selvä merkki siitä, että haluan pistää välit poikki ja että olen autuaasti unohtanut kaikki positiiviset asiat ja hetket vastapuolen kanssa. Ei, minä en ole missään olosuhteissa ihminen, kenen kans olisi helppo tulla toimeen pitkällä tähtäimellä, mutta en minä kyllä jaksa ees yrittää olla etäisestikään mukava jos toinen ei näe vikoja muualla kuin minussa. Pakko ottaa esimerkkinä mukaan minun rakas, rakas, rakas, kauristyttöni. Jonka kans kadotin ihan liikaa vuosia turhaan vihanpitoon, ihan vain koska molemmat oli liian ylpeitä ja typeriä myöntämään että syyllinen saattas tuijottaa vastaan jos kehtais vilkaista peiliin. Toisaalta sitten, aikaa kului sen verran että ehdittiin kumpikin tykönämme syyllistää sekä itsemme että toisemme sangen perusteellisesti ja saada nämä balanssiin. Sitten kun aika kypsyi ja päästiin siihen pisteeseen että -mittaamattoman arvokkaalla avulla- uskaltauduttiin puhumaan, niin sille pohjalle oli uskomattoman hyvä alkaa rakentamaan uutta <3

(Minä en keksi mitään biisiä mikä liittys mitenkään mihinkään, mennään sitten Sonatalla.)

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Odotus ja haave

 Mulla tulee tosi, tosi usein hetkiä jolloin tuntuu että elämä on yhtä odottamista. Lapsuudesta en muista niin paljon että antaisin esimerkkejä, mutta teini-ikäisestä asti muistan odottaneeni jotain. Täysi-ikäisyyttä, viikonlopun bileitä, eka suukkoa, lempibändin keikkaa, niitä perhosia jotka ihastuksen näkeminen saa vatsaan, eka kertaa, peruskoulun loppumista, pois kotoa muuttamista, sitä tiettyä tekstiviestiä tai puhelua, ensitreffejä, ajokorttia, ja niin edelleen, loputon lista. Odottavan aikahan on pitkä, ja sen on tässä joutunut useampaan kertaan toteamaan ja allekirjoittamaan. Tällä hetkellä itse odotan (Katin pitäessä mulle hengessä seuraa...) että mistä suunnasta tulee seuraava laukaus siltä henkiseltä tarkka-ampujalta joka on viime aikoina sniikkaillu mun lähellä. Potkasen sitä muuten kirveellä naamaan kunhan tiedän ketä potkasta. Luultavasti useita kertoja.
 Ankeinta tässä on ehkä se että aina ei edes tarkasti tiedä mitä odottaa... Kunhan nyt tapahtuisi vaan jotain suurta. Mulle tapahtuu aina vaan kaikkea pientä ja keskikokoista. Sitten sitä saa odottaa maailman tappiin asti että pieni tai keskikokoinen asia kypsyisi suureksi, ja olis vielä mieluisakin kaiken päälle, mutta hevonkukkua, ei sitä koskaan tapahdu. Ja sitten kun asiat jää pieniksi tai keskikokoisiksi, niin tuntuu että joku on jäänyt kesken ja se taas jää vaivaamaan ihan älyttömästi.

Nämä mun omat odotukset ja haaveet on yleensä semmosia jotka tiedän varsin hyvin täysin epärealistisiksi ja kohtalaisen turhiksi. Ei ihan kaikki, mutta liian moni. En usko että haaveilu sinänsä on pahasta, mutta mulla on tapana jäädä ikäänkuin jumiin haaveisiini ja odotuksiini. Yleensä aika pahasti.
 Jos nyt jotain (mulle) isoja haaveita ja odotuksia pitäs tuoda julki, niin täältäpä pesee, huuhtoo ja linkoaa kuten mulla on tapana sanoa.
 Haaveissa on päivä, jona voin kirjoittaa mistä haluan ja mitä sydämessäni tunnen, tuntematta huonoa omaatuntoa (joo, on mulla semmonenki, älä väitä vastaan.) siistä että joku ehkä järkyttyisi lukemastaan. Enkä ees tarkota että tahtoisin haukkua (hauhau) porukkaa vitusti, ihan vain miltä musta kaiken nahkan ja pienten lihasten alla tuntuu. Että olis rohkeutta tehdä sitä mitä tahtoo ja mistä haaveilee ja rohkeutta kohdata pelot ja painajaiset. Sekä tässä blogissa että ulkomaailmassa. Ja että ne vois kohdata ilman että joutuu tallomaan jalkoihinsa joka toisen vastaantulijan siinä rytäkässä.
 Että mä löytäisin paikkani ja ihmiseni. Että tietäisin mitä mä haluan tehdä. Tai no tiedänhän mä mitä mä haluan tehdä, mutta jos kyvyt ei riitä tekemään tästä elinkeinoa, niin on keksittävä jotain muuta. Eikä mulla oo aavistustakaan mitä se joku muu vois olla. Tai no, on ehkä aavistus, mutta polku sinne on vielä piilossa.


Terveisiä kellarikerhosta.

 Kellarikerhon testit on lystejä. Nyt haluan jakaa täälläkin yhden itsetuntemustestin mitä väsäiltiin. Kyseessä oli siis tällainan "jatka lausetta niinkuin parhaaksi näet" -mallin kuponki, ei siis pitäs olla vaikeaa.

Olen sen laatuinen ihminen joka...
 -Ihan perttanan varmasti sanoo jos alkaa häiritsemään.

Olen onnellisin kun...
 -Oon mun ystävien kans ja tunnen oloni turvalliseksi.

Haluaisin työskennellä...
 -Jossain missä saan olla rauhassa minä ja missä piisaa sosiaalisia tilanteita.

Pidän ihmisistä, jotka...
 -Ovat oma itsensä ja erottuvat sillä massasta, jotka ei pelkää tehdä itsestään typerää tilanteen vaatiessa, eikä jälkeenpäin pelkää sitä myöntää.

Ystävät voivat luottaa minuun...
 -Siinä että en ikinäkoskaan ketään hylkää ilman ihan perkeleen hyvää syytä. Ja kyllä minä sen syynkin kerron sitten.

Asia, jonka osaan hyvin...
 -On varmaan tää mun lähestulkoon sulava itseilmaisu, sekä kirjallisena että puhuttuna. Oon myös ihan uskomattoman hyvä ihmisten solvaamisessa ja seurastapoistamisessa, ja ehkä kaikista lahjakkaimmillani oon sillon ku pitää tehä itestä typerä.

Kymmenen vuoden kuluttua....
 -Istun varmaan yhä vaan Mestassa? Ei muuten mitään tietoa. Toivottavasti mä oisin löytäny sen duunin mitä haluan oikiasti tehä. Saatan myös pitää edelleen blogia.

Mieluisin vapaa-ajan harrastukseni...
 -En osaa päättää onko kivempaa istua Mestassa vai istua koneella.

Päiväunelmoin mielelläni...
 -Köhköh. Ehkä me ei keskustella tästä sitten kuitenkaan täällä.

Olen ylpeä itsestäni, kun...
 -Oon saanu jonku asian valmiiksi (piirustus, blogipostaus, nakkikeitto, and so on)

Ihminen, jota suuresti ihailen, on....
 -Hanne. Tästä ei neuvotella.

Jos saisin paljon rahaa, tekisin...
 -Kuperkeikkoja? Festaritöitä? Lahjoituksia? Huonoja valintoja?

Yksi asia, josta itsessäni pidän, on...
 -Suuvärkki. Ossaan puhua, huutaa ja pussata, se piisaa.

Jos saisin toteuttaa yhden toiveen, toivoisin...
 - Että ihmiset oppis katsomaan peiliin, ja näkemään myös omat puutteet, eikä syyttelemään aina muita.

Yksi vahvimmista puolistani on...
 - Eiks tätä kysytty jo? Ihan sama, vastaan ääni, ja se muuten on tosi vahva.

Kolme tärkeää päätöstä, jotka olen tehnyt elämässäni, ovat...
1. Mun ei enää tarvi kestää ihmisiä jotka merkittävästi vaikuttaa mun elämänlaatuun negatiivisesti.
2. Mä en enää koskaan koeta olla jotaki muuta kuin olen vain että joku muu ois onnellinen.
3. Mä en tarvi kemiallisia huumausaineita.


sunnuntai 21. lokakuuta 2012

3 ihmistyyppiä

 ...jotka saa mut kiihtymään nollasta saatanan aikalailla silmänräpäyksessä. Järjestys on satunnainen.

1. Ikuiset "uhrit".
 -Ne ihmisrassukat jotka onnistuu kääntämään kaiken itseään vastaan ja olemaan niin surkeita ja kerjäämään sääliä. Nakataan esimerkkinä hypoteettinen tilanne että tulee riita, "uhri" sanoo rumasti, toinen vastaa samalla mitalla, solvauksia viskotaan puolin ja toisin ja lopulta "uhri poistuu tilanteesta tyylillä "ihan miten sanot, mä menen nyt itkemään ja varmaan valvon koko yön itkemässä ja se pilaa huomisen työpäivän kun aamuun pitäs mennä ja muutenki masentaa ja laskuja pitäs maksaa ja ei ole edes poikaystävää", ja vaikka se ei sitä ääneen sano niin loppuun voi lähes varauksetta lisätä "ja sä kehtaat huomauttaa mulle että oon kertonu susta valheita kylillä VAIKKA MULLA ON MUUTENKIN HANKALAA!" Voihan marttyyrikuolema ja potku kirveellä. Ja sitten toki itketään sitä kaikille jotka asiaan ei mitenkään liity, parhaimmillaan sen toisen osapuolen puolisolle/seurustelukumppanille/siskolle/ystäville/mahdollisuuksia on monia. Jättäen tietysti pois kaikki mitä on itse sanonut rumasti tai tehnyt paskasti, ja näin ollen esittäen vastapuoli täysin syyllisenä ja pahana ihmisenä koska se on IHAN ILMAN MITÄÄN SYYTÄ nyt sanonut että olepa oikein.

2. Piiloviestien etsijät
 -Okei, mä itse harrastan helvetin kryptisiä blogipostauksia ja facebook-päivityksiä, ja kieltämättä, toisinaan kun joku postaa vaikka facebookiin jotain tietyllä tapaa vihjailevaa, niin tulee mietittyä että koskiskohan tuo ehkä mua. Mutta yleensä mietin sitä omassa pienessa mielessäni tai jonku hyvän ystävän kans enkä lähe kaupungille huutelemaan jokaiselle vastaantulijalle varmana tietona jotain "se kirjotti sitä ja sitä ja linkkas siihen biisin joka soi kerran ku oltiin yhtäaikaa baarissa, se puhuu VARMASTI musta!!!" Siks toisekseen ite aika usein kuitenki tiedostan ku on tullu sanottua ja suomennettua jolleki vähän, niin tarvi paljon arvailla sitten kun alkaa tulla semmosia "yhyy ku oon niin kusipää ku yks sano niin" -mallisia päivityksiä.

3. Mielensäpahoittajat
 -Tää on aika lähellä kohtaa 2, mutta silti vähän eri. Eli ne ihmiset joille on ihan saatanan sama mitä sanoo niin siitä saa pahoitettua mielensä. Blogimaailmassa tästä on esimerkkinä se, että ihminen nappaa koko postauksesta yks tai kaks lausetta, irrottaa ne ihan täysin kokonaisuudesta ja vollottaa sitten että (taas kerran olettaen että nyt on kyse hänestä) että nyt on sanottu ja TARKOTETTU näin, vaikka todellisuudessa ympärillä olevat lauseet tarkentais asiaa niin että sitä ei oikeastaan voi ees käsittää niin ku mielensäpahoittaja on käsittänyt. Ja taas sitten vollotetaan muille että ku on niin paha mieli ja viil viil nyyh nyyh, mutta samaan aikaan itse mustamaalataan ja levitetään juttuja. (vinkkinä ehkä tähän, että jos sä itket että yhyy ku Hanna on nyt sanonu ja tehny asioita jotka on tehny mulle kamalan pahan mielen, niin pahan että kerron sen jokaselle vastaantulijalle, niin ehkä kannattas pikkusen vilkasta peiliin, ja lopettaa ite sitten se minusta puhuminen ja juttujen levittely, vieläpä se omasta pienestä päästään niiden tarinoiden kehittely, koska oikeastaan ihan turha kuvitella että mua kiinnostas kuinka paha mieli sulla on, nimittäin sun käytöksestä huomaa että sä et välitä mitä sä teet muille. Niinkai se mettä vastaa ku huudetaan.)


 Joo. Mä uskon että jokainen kohta löytyy aikalailla valtaosasta ihmisiä, myös minusta (joten älkää nyt ihan oikiasti jaksako ulista että mää luulen että mussa ei mittään saatanan vikaa ole koska satun tietämään että on, mutta tiiän myös sen että on sitä muissaki -ttu.) mutta on sitten toinen asia kuinka suuressa määrin näitä piirteitä tuodaan esille. Uskokaa mua, mä tiiän pari ihmistä joiden luonne koostuu suurelta osin näistä. True story.

PS: Nyt muuten saa sitte jokanen oman elämänsä neitietsivä tunnistella itteään tästä ihan rauhassa, tää on kirjotettu just sitä varten. Enjoy, tiiän että saatte tästä paljon irti.