maanantai 25. helmikuuta 2013

Mieli säröillä.

 Tuntuu että pää (ja sydän) halkeaa, kun on ihan liikaa taas erilaisia tunnetiloja päällä yhtäaikaa...

 Ikävä. Mä kaipaan joitain ihmisiä niin paljon että sydämeen sattuu. Toiset on jääneet taakse niin kauan sitten, että ei voi taas muuta kuin toivoa, että kaikki on hyvin, ja että ne edes joskus ajattelis mua. Toiset taas on semmosia että teoriassa ei tarvis ottaa ku puhelin käteen ja soittaa, mutta mutta...
 Pelko. Siitä että tulee torjutuksi ja väärin ymmärretyksi, ja että onkin ainoa joka ikävöi. Pelko omasta puolesta ja siitä että marianneraidat on tulleet jäädäkseen. Pelko kysyä suoraan, pelko vastauksesta. Ja siitäpä se sitten tulee.
 Itseinho. Kun on niin heikko, syyttää itseään kaikesta vaikka sisimmässä tietää että on syytön, mutta silti pyörittelee asioista niin kauan että on varma omasta syyllisyydestä. Eikä sitten osaa olla oikein, silloin kuin se iskee...
 Epävarmuus. Onko mitään rakennettu kestämään? Mua ilmeisesti ei ole. Moni luulee että on. Ulkonäkö kuitenki pettää, sisältä mä olen pirstaleina...
 Rikki. En mä tiedä miten ehjä ihminen voi olla, mutta minä en oo lähelläkään ehjää. Mutta jos joku ihmistä ehjää, niin
 Rakkaus. Sitä piisaa. On myös jotain mitä en halua kutsua rakkaudeksi, joten kulkekoon se tässä dokumentissa nimellä "kiintymys". Mun elämä nyt on aika ihmiskeskeistä, joten nämä kaks, rakkaus ja kiintymys, on isossa roolissa ja pitää mut ees kohtalaisessa tolkussa. Toisinaan repii riekaleiksi, mutta useammin silti vahvistaa, kun nurkan takaa syöksyy...
 Suru ja murhe. Kaikesta mitä oon menettänyt ja mitä on tullut mokattua. Käsi kädessä näiden kans kulkee
 Häpeä. Siitä että en ole kasvanut pienestä ihmisentaimesta tämän kummemmaksi aikuiseksi(...). Siitä että oon tällanen albiinoseepra ja mariannekarkki. Ja aika yksinkertanen ajoittain, enkä yhtään hieno nainen. Että mulla on maailman surkein itsekuri. Että mä en osaa olla vahva yksin.

 Mutta... Jossain sydämen sopukassa, tai saattaa olla selkäytimessäkin, on silti ylpeydentunne siitä että mä olen kuitenkin tässä, pystyn avautumaan negatiivisista tunteistani, että olen yleensäkin elossa. Saatan olla liian tyhmä elämään, mutta silti liian viisas että tappaisin itseni. Ja vaikka tunnen itseni silloin tällöin ihan loputtoman yksinäiseksi, niin mitäpä vittua, tosiasia on että minusta ei saa yksinäistä tekemälläkään. Tai ainaki tekemistä olis ihan perkeleesti.

 Silti. Nyt haluan vaan mennä peiton alle piiloon, tuntea oloni surkeaksi ja lohduttomaksi ja niiskuttaa, koska kummempaankaan en kykene.



Se kukka kuoli ja takkutukan kyyneliin
Hukkui heikko peikko
Niin se vain menee
Ei aina käykään niin
Kuten toivoi rukkapikku takkutukka
  ****
 Nyt sanat on jo sanottu
Laulut on laulettu
Aamun koittaessa
Ilta jo hämärtää

Kun hukun itkuuni
Toivon että jää
Edes kauniin kukan nimi
Tänne elämään

PS: Angst!

Alemmuuskompleksi.

 Siihen nähden että musta tuntuu tällä hetkellä iahn todella hyvältä olla just minä ja just mun ruumiissa, niin silti alitajunnassa on joku ääni, joka syöttää mulle ihan jäätävää itseinhoa. Ei se onneksi koko aikaa onnistu. Mutta sitten kun onnistuu, niin olo on hetken niinku ois lyöty märällä lapasella naamaan. Lujasti.

 Mulla on kai joku ikäkriisi piilemässä. Täytän kuiten tänä vuonna 27, ja mitäs mä olen näinä vuosina saanut aikaan? En ihan yhtään mitään. Tai siis, yhteiskunta tuntuu olettavan että tässä vaiheessa mulla pitäs olla ainakin yks tutkinto alla, mielellään kaks tai kolme, omistusasunto, mun pitäs olla naimisissa tai vähintään suunnitella häitä ja olla ensimmäistä, toista tai kolmatta kertaa äitiyslomalla kivasta, hyvin palkatusta ja vakituisesta työstä.

 Mä en ole koskaan ollut mitenkään häävi ja kunnianhimoinen opiskelija. Ja tuntuu että se on ainoa millä on nykyään merkitystä. Enkä mä vaan ole sellainen. Mä olen yrittänyt. Niin kovasti. Musta ei vaan ole sellaiseen. En varsinaisesti oo ylpeys äidilleni. Tai kenellekään muullekaan sen puoleen, jos tarkoiksi aletaan.

 Toki mä tajuan sen, että tarttis olla töitä että vois elää niinku tahtoo (vaikka kai toiset tahtoo elää eri tavalla) ja mitä paremmin koulutus mätsää duunin kans niin sen tuottavampi on lopputulos kaikin puolin, mutta ilmeisesti meitä kaikkia ei ole luotu siihen putkeen. I wish I was.

 Mua ahdisti ihan kamalasti peruskoulun loppuvaiheessa se, että mun ois muka pitänyt tietää mitä haluan lähteä opiskelemaan ja mitä haluan elämältä. Niihin aikoihin mun kaikki energia kului siihen että selvisin päivästä seuraavaan, ei mulla ollut aikaa miettiä mitään niin abstraktia asiaa kuin tulevaisuutta. Mä sitten kuitenkin lähdin opiskelemaan, psyykkasin itteäni olemaan reipas ja motivoitunut, ja puolen vuoden jälkeen romahdin henkisesti. Suorituspaineet ja stressi ja jatkuva ruoskiminen sen kai tekee, että mulla alkaa napsahtelemaan päässä ja oma pieni maanpäällinen helvetti on valmis.

 Suuri osa ihmisistä mun ympärillä on käynyt (tai käy parhaillaan) koulunsa kiltisti ja on onnistuneet elämässä. Ja jos on tuntunut raskaalta, niin ne on jatkaneet siitä huolimatta. Miks muut on vahvempia ku minä? Missä kohtaa mun ohjelmoinnissa tuli virhe? Miks mun tahdonvoima ei riitä olemaan nyky-yhteiskuntaan kelvollinen ihmisyksilö? En mä jaksais uskoa että koko solmu ois seurausta vaan siitä että sattu osumaan mun kohdalle jaossa tuo kakssuuntanen. Ja tunnen kuiten useita joilla on sama diagnoosi, ja paremmin ne on silti hoitaneet elämänsä ja asiansa kuin minä. Oonko mä syntynyt häviäjäksi? Vai oisko se asia toisin, jos mut ois kasvatettu eri tavalla? Jos mulle ei ois aika varhaisesta vaiheesta asti sanottu että musta ei ihan varmasti koskaan tule mitään millä on arvoa. Ja ennenku joku vingahtaa jotain "tee asialle jotain vain näyttääksesi niille", niin haistapa vittu. Ei onnistu. Tää on niitä asioita joissa on niin perkeleen helppo huudella hyviä neuvoja, mutta SÄ et ole mun kengissä. Ja jos oisit niin sä oisit luultavasti varastanu ne.


sunnuntai 24. helmikuuta 2013

90100.

Vaihteeksi iski aivan älytön kaipaus tuonne maaliskuu 2007 - maaliskuu 2009 -välille. Ne pari vuotta vietin mun rakkaimmassa asunnossa so far, pikku yksiössä tuossa keskustassa. Niihin vuosiin verraten mä tunnen itteni järisyttävän yksinäiseksi. Kaks vuotta joiden aikana ei olis varmaan tarvinnu olla hetkeäkään yksin, jos ei olis halunnut. Yllättäen, ku asui keskustassa niin piisasi niitä vieraita. Vaikka kyllä mä tiedän että joitain ihmisiä näin vain siksi, että satuin asumaan hyvällä paikalla, ei niinkään siksi että ne ois nauttineet mun älyvapaasta seurasta.

 Vaikka asiat on tänä päivänä monelta osin huomattavasti paljon paremmin kuin silloin, niin joitain juttuja kaipaan niiltä vuosilta. En sitä tajutonta juopottelua tai sitä että kaks viikkoa kuukaudesta joutui syömään nuudeleita ja puoliraakoja kalapuikkoja (vaikka ei ne sillon ollu raakoja ku Kati oli remmissä), vaan tietynlaista vapautta. Sitä että pystyi valvomaan yökaudet ystävän/ystävien kans ja puhua, puhua, puhua ilman mitään häiriötä.

 07-08 mä olin osana aivan uskomattoman upeaa neliapilaa. Ajoittain myös kolmiapilaa, ei me ihan aina kaikkea tehty nelistään.  Kyllähän tytöt on mun elämässä edelleen, vaan ajat ja kuviot on muuttuneet. Mä kaipaan niin kauheasti Sannaa huutamaan mun parvekkeen alla "äiti mulla on nälkä, heitä avain!", Niksua paukuttamassa mun ovea ja karjumassa "päästä sisään, mua kusettaa" ja Reettaa imitoimassa humalaista lokkia. Niihin aikoihin taisin uhata että jos joskus saan tyttölapsen, niin nimeksi tulee Sanna-Reetta Nicole. Sen verran tärkeitä ne tyttöset mulle oli. Tai siis ovat kyllä edelleen. Olin myös niihin aikoihin kihloissa, ja nämä neitokaiset ois olleet mun morsiusneitoja tai jotain kukkaistyttöjä ilman kahta puhetta. Eikä kai sitä tiedä vaikka joskus oisivatkin.

 Mä oon joskus aiemminki vollottanut vanhojen kaveriporukoiden perään, mutta tänään kaipaan tätä kokoonpanoa eniten. On ihan hulluna ikävä. Sitä miten saatettiin vaan lojua tuntikausia mun kämpillä, kuunnella musiikkia ja jutella ihan kaikesta. Mulla oli vieraskirja siellä, nämä ei yleensä edes kirjottaneet siihen, koska se ois täyttyny välittömästi. Jotain sentään joskus.







 Eikä ne ikinä soittaneet mulle. Ne vaan jotenki aina... ilmestyi mun luo. Sitä kai mä kaipaan eniten. Että ois ihmisiä, jotka tietää että mä olen olemassa heitä varten sillon kun ne mua tarvii, ilman ajanvarausta. Aina ei ole edes pakko tarvia, oon heitä varten silti. Ja jotka ajattelis minusta samoin.


 Vaan kerrohan, just sinä, siellä koneen äärellä, mikä sut saa lukemaan tätä blogia? Tuutko facebookin kautta ku spämmään blogia sinne, vai jostain muualta? Ootko joku hullu stalkkeri jota kiinnostaa mun ajatukset pikkusen liikaa? Mua ihan oikiasti kiinnostaa että miksi tuo kävijälaskuri senku raksuttaa. :) pliiiiiis, jätä kommentti <3

torstai 21. helmikuuta 2013

Times of Depression

 12. marraskuuta 2012
 Väsyttää. Tympäsee. Itkettää. Palelee. Väsyttää lisää. Mikään ei huvita. Tuntuu että mikään maailman unimäärä ei poista tätä väsymystä, aamut on vielä kamalampia ku tavallisesti.
 Semmonenki perusasia ku päivävaatteiden pukeminen tuntuu kamalan työläältä, puhumattakaan että pitäis tehdä jotain mikä oikeasti kysyis vaivaa ja energiaa. Mua ihan tosissaan tässä mielentilassa pelottaa ajatus parin viikon päästä alkavasta harjottelujaksosta, mä vaan tiedän että siitä ei tule mitään. Oon ollu tässä tilassa ennenki. En tiedä, ehkä tämä on mun psyyken tapa nollata jotakuinkin pääsiäisestä asti jatkunutta sinkoilua. Toki sinäkin aikana on ollut heikot hetket, mutta ei koskaan kahta päivää pitempään, ja nyt oon tuijottanut seinää aikalailla pari viikkoa. Muutama virtapiikkikin mahtunu sekaan, mutta vois kai sanoa että nyt on tultu aallonharjalta pohjamutiin.
 Onneksi niitä muutamia hyviäkin iltoja on ollut, muuten varmaan alkais nuo mun tuijottamat seinät mulkoilemaan takaisin.

 16. helmikuuta 2013
 Oo ees kovin montaa kuukautta aikaa tuosta, ja nyt oon aivan toisessa todellisuudessa. Pikkusen päälle kuukauden oon sinkoillut älyttömillä ylikierroksilla ja hymyillyt varmaan enemmän ku edeltäneen puolen vuoden aikana yhteensä. Oli tuossa ystävättären kans puhettakin asian sivusta, että hänen on hyvä olla siksi ettei tarvi pelätä aina kun menen kylään, että mikä paikka mulla on tällä kertaa laastaroituna ja piilossa. Ja tämä kyseinen nuori nainen on katsellut mun itsetuhoa jo melkoisen kauan.

 17. helmikuuta 2013
 Nyt kun miettii tarkemmin, niin ylikierrokset on oikeastaan tasaantuneet. Ja ensimmäistä kertaa vuosiin mun olo on normaali. Ei maniaa, ei depressiota. Tää on aika jännä fiilis, kai tähän vois jopa tottua. Eri asia sitten että ehdinkö tottua, vai romahtaako universumit taas.

 19. helmikuuta 2013
 Mä oon kiivennyt niin korkealle mun masiskuopasta, että en edes enää näe pohjaa. Silti mä tiedän että se on siellä. Ja multa taitaa puuttua semmonen köysi johon tarttua kun meinaa tipahtaa. Tai ehkä tää vaan on asia mikä on tehtävä yksin. Silti kaipaan sitä, että joku ois reunalla ja neuvois mistä pitää kiinni. Puolisen vuotta sitten hylkäsin mun pelastusrenkaan rannalle hyödyttömänä, ja nyt tuntuu että sille vois olla taas käyttöä.

 21. helmikuuta 2013
 Kauanhan sitä sitten kestikin ennenku romahdin. Mielenkiintosta tästä tekee se, että tällä kertaa ei romahtanu koko maailma mukana, ja palauduin aika nopeasti. Pistää miettimään, että voisko se olla merkki siitä että musta ois pikkuhiljaa tulossa parempi ihmisyksilö? Että yks huono päivä ei välttämättä tarkotakaan sitä, että taivas putoais niskaan? Että vaikka lähtiski mopo käsistä, niinku lähti, niin pienet siivenalut ei silti automaattisesti putoa?

 Oi punainen lanka... Missä olet?

tiistai 19. helmikuuta 2013

Rumaa tekstiä.

 Nyt tulee sitten kasapäin masentavaa ja angstista paskaa. Mä en oo ihan kauheasti tästä kyseisestä aiheesta puhunut, ei nimittäin ole helpoimmasta päästä. Varsinkin kun vastaanotto on muutaman kerran osoittautunut... No, nätisti sanottuna ei kovin ymmärtäväiseksi.

 Mulla on ajoittain taipumusta sellaiseen, mitä tuttavallisesti kutsun verilöylyksi tai teräaseonnettomuudeksi. Osaatte varmaan päätellä jo. Viime aikoina sitä on kiitos taivaan ollut ilmassa vähemmän, mutta kylläpä mä itseni tunnen, en mä siitä täysin ole päässyt. Mä tiedän varsin hyvin että tämä mun kyseinen tapa on kaikin puolin aivan perseestä eikä palvele millään tavalla mitään hyvää pitkällä tähtäimellä. Helpottaa vaan hetkeksi. Jonka lisäksi satutan sillä mun ympärillä olijoita ihan helvetisti. Joskus vaan toivoisin että ympärillä olijat muistais sen, että en minä sitä ilokseni tai heidän kiusaksi tee. Kyllä se vaatii melkoset henkiset paskafiilikset ja kipeää tekeviä ajatuksia, että tarvii napata lähin terävä kapine hätiin.  Nimittäin mulle on eräs HYVIN läheinen henkilö sanonut "älä tee noin, kun mulle tulee paha mieli". Nii-i... Kuten kuvasta näkee, niin mä olen ihan uskomattoman riemukas ku pitää itteä raadella.

 Viimesestä helvetin suuresta verilöylystä on jo vuosia. Se oliki melkein koko asunnon kattava... Anyway, ensimmäinen paikalle saapunut suhtautui asiaan oikein hyvin. Ensimmäinen (ja muistaakseni aika lailla ainoa) kommentti oli "minunko tämä pitää siivota?" Siinä tunsi tyttö totta vieköön itsensä tärkeäksi.

 Hitto tää on muuten vaikeaa.

 Viimesimpään ei oikeastaan liity mitään terävää (jos viinaa ei lasketa, ja paria teräväpäistä tyttöä) vaan melko tujusti lääkkeitä. En mä sitte tiiä oisinko tässä ilman tyttöjä. (Jos joku heitä haluaa kiittää niin jos nätisti kysyy niin saatan kertoa ketkä on kyseessä) Ne olikin sitten riemukkaat 26-vuotissynttärit ne.  Vähän ennen juhannusta kerroin henkilölle X tapahtuneesta. Ja sain vastaukseksi hyvinki paskasen naurun.
 Tuossa nyt muutama syy siihen miks tää on mulle aika arka aihe.

 Vaikka tuskinpa kukaan itseään raateleva sääliä haluaa. Omalta kohdalta voin sanoa että kun pysyn synkassa ympäristön kans niin tilanne ei pääse kovin pahaksi.
 Joten kai joku ympäripyöreä neuvo vois olla, että jos lähipiirissä on tämmöseen perseilyyn taipuvaisia palleroita, niin jokainen kai omalta osaltaan vois auttaa tilanteen hallinnassa muistuttamalla itsetuhoista henkilöä siitä, että se on arvokas ja tärkeä ja että se ei ole yksin. Tai ainaki jos tietää olevansa kyseisenlaiselle tärkeä, niin ei ainakaan hylkää sitä tai ole yleisesti kusipää.

 No, ainaki minä koen olevani turvassa niin kauan ku tunnen olevani rakastettu.

 Loppua kohti tekstiki vähän piristy, mutta siitäki selvitään tällä kauniilla kappaleella. Enjoy!


maanantai 18. helmikuuta 2013

Levoton yö takana, toinen edessä.

 Kulutin monta tuskallista tuntia pötköttämällä sängyllä puhelin kädessä, alotin viestin noin miljoona kertaa ja pyyhin pois yhtä monesti. Ja hakkasin itseäni päähän henkisellä baarijakkaralla. Miks on niin helvetin hankalaa olla nainen?

 Mun elämä ois ainaki uskomattoman paljon helpompaa, jos KERRANKI tämän yhden asian suhteen osaisin tehdä niinku ite aina pyydän muita tekemään. Niinkin yksinkertanen juttu kuin sanoa ihan kiertelemättä mitä on mielessä. Tälleen sanottuna kuulostaa todella helpolta hommalta, mutta ei ole. Kaikkea muuta.

Sitten kun en saanut unta niin tuli mietittyä kaikenlaista mitä on tapahtunut. Noin vartin välein miettimisen lomassa otin puhelimen kauniiseen käteen, kirjotin pari sanaa, sitte haukuin vähän itseäni ja sulloin puhelimen tyynyn alle. Helvetin helvetti. Sitten vaan kello oli yhtäkkiä niin paljon, että oisin tuntenu itseni typeräksi jos oisin lähettänyt yhtään mitään. Ja nyt on aamu, ja tunnen itseni ihan järkyttävän kammottavan typeräksi. (Ei, mä en ole vieläkään lähettänyt sitä viestiä. Saati kirjottanu sitä loppuun.)

 Joskus muutama vuosi takaperin oli vähän taistelua tuosta suoraan sanomisesta. Sillä kertaa kyseessä oli puhdas (tai tarkemmin ajateltuna, aika hemmetin likasta peliähän se oli) akkadraama. Kun suoraan sanominen ja päin naamaa vittuilu kuiten on kaks eri asiaa, ja niissä vieläpä on aika selkeitä eroja. Vähän ku rakentavalla kritiikillä ja tahallisella loukkaamisella. Joo-o, mulla on ollu itellä taipumusta olla yks pikku perkele ku olen sille päällä sattunut, mutta toivon mukaan oon ees pikkusen kehittynyt... Kyllä mulla on paha mieli joistain jutuista, mitä oon joutunu sanomaan suoraan, turha kuvitella ettei olis. On mullakin tunteet ja omatunto, vaikka jotku ilmeisesti luulee ettei olis. Tunnepuolen takiahan mä tätä kirjotanki, ja pyörin tyhmänä sängyssä saamatta unta.

 Ehkä otsikon ois pitänyt olla "ikävää ja insomniaa"?



PS: löysin jotain viihdyttämään mun unettomia öitä. Paha vaan että Pretty Little Liars koukutti niin, että pakko kattoa muullonki ku öisin. Suosittelen.

perjantai 15. helmikuuta 2013

 Nämä mystiset muuttujat mun elämässä viime aikoina on saaneet mut miettimään perheen perustamista. Tai ehkä sitten kuitenki perustamatta jättämistä.
 Mä oon jotenki aina ajatellu että mulla olis esikoiseni sylissä ennen ku täytän kolmekymmentä, mielellään aika paljonki ennen sitä. Raaka tosiasiahan on se, että mulla alkas olla kiire. Meinaan, ois ihan kiva toki tuntea se isäehdokaskin ennenku alkaa lisääntymään. Ja eipä mulla taitas oma pääkään antaa periksi vielä. Mutta en mä epäile hetkeäkään etteikö musta vois tulla varsin kelvollinen äiti, jos olosuhteet vain ois oikeat.

 Itse asiassa mua pelottaa ihan helvetisti ajatuskin lasten kasvattamisesta. Ei niinkään siksi etten uskois kykeneväni siihen, vaan koska maailma nyt yleisesti on nykysellään aivan perseestä. En tiiä haluaisinko olla vastuussa siitä että synnyttäisin uuden elämän näinkin surkeaan paikkaan.
 Mulla on ehkä taipumusta lieviin (köhköh) worst case scenarioihin, mutta mulla tekee ihan kamalan pahaa ajatus mun lapsesta tarhassa tai koulussa, joko kiusaajana tai kiusattuna. Mä oon ite joutunut kokemaan sen jälkimmäisen, ja miten mä voisin taata kenellekään, edes omalle lapselleni, ettei sen tarvis kärsiä samanlaisesta? Millä minä voisin estää lastani joutumasta kiusatuksi? Jos taas mulle selviäis, että mun oma mukula on koulukiusaaja... No, mä ehkä joutuisin myymään sen sirkukseen sitten.

 Ja voisinko mä ottaa sen riskin, että lapsi peris mun kuvankauniiden nilkkojen lisäksi vielä määrittelemättömän määrän mielenterveysongelmia? Tällä hetkellä ainakin tuntuu, että mä syyttäisin itteäni koko loppuikäni, jos mun jälkeläisellä todettas esim. kakssuuntanen. Mun kohdalla vanhemmat tuntu keskittyvän enemmän toistensa syyttelyyn, enkä mä haluais semmoseenkaan tilanteeseen päätyä.

 Ehkä eniten skitsottaa ajatus tyttären kasvattamisesta. Nyt mennään jo vahvasti roturealismin puolelle, mutta jos kulttuurin rikastuttaminen jatkuu tähän malliin, niin mä arvailisin olevani tyttären kans koko ajan hätää kärsimässä kun pelkäisin itteni kuoliaaksi sen puolesta. Tarviiko selittää enempää? Fiksuimmat varmaan tajus. Jos minäki tajusin, ja mä sentään olen todistetusti tyhmempi kuin pyykkikone.

 Tämmöstä tänään. Alkaa tuntumaan siltä, että jos mä saan joskus muksuja, niin ne vois kasvaa tynnyrissä vaikkapa siihen asti että ovat 35 tai jotain. Vaikka kai ehkä ensin pitäs skitsoilla ja selvitellä, että onko mun edes mahdollista lisääntyä.

 Ei, ei mitään biisiä tänään. Rupes masentamaan.

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Ajatuksia tuuliajolla, part 5.

 Mulla on ollut olevinaan kiire, mutta nyt joudan istumaan koneelle ja naputtelemaan vähän tänneki. Ei nyt kauheasti ole mitään asiakaan, vaikka oikiasti ois paljonki sydämellä. Ne nyt on niitä juttuja joiden on parempi edelleen olla julkisia salaisuuksia. Kuittaan ne toteamalla että TULI PARI MUUTTUJAA. Kellään ei tarvi kuitenkaan huolestua, tää on ihan ok.

 Tällä viikolla on ystävänpäivä. Mä en oo koskaan oikeen osannut päättää miten siihen pitäs suhtautua. Kouluaikana se oli paskaa, ku ei ollu niitä ystäviäkään liiemmin, ja sen jälkeen en oo oikeastaan ees pohtinu asiaa. Paitsi että mun mielestä, jos on ystäviä ja rakkaita, niin jokaisen päivän niiden kans pitäs olla tärkeä, eikä vaan helmikuun neljännentoista.
 Mä en oo muuten koskaan viettäny ystävänpäivää silleen romanttisessa mielessä, niinku tuntuu olevan maailmalla muotia. Vaikka syvällä sisimmässäni olenkin hyvin hyvin lässy pieni ihminen. Ehkä just siksi en olekaan, ku oon niin ällöttävä ympäri vuoden. Mutta koska tollanen luvan kans -lässyilypäivä on olemassa, niin mistä sitä tietää minkälaisia b&bj -ja suklaamuffinsitreatmenteja mä kehittäsin jos joku mun kans ystävänpäivää viettäis.
 Jos jollain on näillä leveysasteilla ystävänpäivän suunnitelmat auki, niin Pivossahan ois sinkkupilleet kello 18 alkaen. Pariskunnat myös tervetulleita. Tai tervemenneitä, enhän minä siellä aio olla.

Tajusin tuossa että mulla on mennyt viimenen vuosi ihan älytöntä vauhtia. Enkä tiiä mihin. Tän 2013 alkuvuoden vielä ymmärrän, mutta noin niinku viime helmikuusta tuohon 2012 loppuun.. Ei mitään tietoa. Havahduin tuossa tajuamaan että kohta on haltijakummipoitsun synttärit. Vastahan se oli semmonen pikkunen pötkylä, ja nyt jo iso mies ja täyttää vuoden. Hui.

 Mä en oikein tiedä mitä mulle on tapahtumassa. Mulla ois kamalasti ajatuksia, mutta silti nämä mun postaukset on ihan yhtä tyhjän kans. Missään ei ole mitään logiikkaa ja ajatukset senku sinkoilee eikä tottele ollenkaan. Onneksi päivän biisi sentään on hyvä <3



"Time
Goes by as day and nights are turning into years
But I'm lying in your arms
It's the place
Where I know that I am closest to your heart
Where the dark is torn apart.

I know you feel the same as I inside
It feels like in a dream where we can fly"

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Rakkauskyttyrä.

 Sisko käski mun harrastaa onnellisuusmeditaatiota. Älkää kysykö, mä vaan teen niinku käsketty on, ja listaan asioita mitä rakastan, pyrkien kuvittelemaan ne samalla mahdollisimman elävästi. Tää lista varmaan tulee elämään sitten.

 * rakastuminen * kesäyöt * kirjoittaminen * pekoni * pussailu * Monster High * pitkät juoruilu- & terapiapuhelut * festariduunit * kainalossa olo * ystävien auttaminen * Disneyn vanhemmat elokuvat * mun soittolistat * vasta leikatun nurmikon tuoksu * laulaminen * pähkinäsuklaa * Skinny (vaikka se onki ehkä enempi obsessio kuin tosirakkautta...) * torkuttaminen * vesimeloni * herkistelytekstarit ilman sen kummempaa syytä * se kun joku silittää selkää * klipsipidennykset * flirttailu * älyvapaa keskustelu järkevissä puitteissa * Coca-Cola * saunominen hyvässä seurassa * tyttöjen illat * kauniit kengät * Alchemyn korut * Tuulen Viemää * liikkuvassa autossa istuminen * yömyöhään jutustelu * vasta vaihdetut lakanat * häivähdys inkiväärin tuoksua * fantasia * nauraminen * se kun saa toisen hymyilemään * kiireetön herääminen * lahjojen antaminen * halaaminen * yökyläily * kosmeettiset piilolinssit * Irlanti * suukko niskaan * parta * Pahan Kukkia * se kun tietää olevansa tärkeä jollekin * tähtitaivas * kevätsade * muistot hyvistä hetkistä * kiero huumori * kaksimielinen keskustelu * yllätykset (mutta niiden pitää olla iloisia!) * juhlien emännöinti * kelttimytologia * juonittelu * insidevitsit * avoin seksikeskustelu * naamiaiset * pisamat * koivuvihdan tuoksu * kynttilänvalo * kalligrafia * haaveilu * sovinto * Hevimesta * se kun joku harjaa mun hiuksia * röyhelöpöksyt * hieronta * nätistyminen *neilikat * kontrolloimaton nauraminen * kuiskaus * sadut * silmiin tuijottaminen *


Tuli muuten oikiasti hyvä mieli ku teki tätä, mä suosittelen.

Paitaressu vs. Vexation: Vastapallo

 Sain aiheekseni sen, voiko kahden täysin samanlaisen luonteen omaavan ihmisen suhde toimia. Mä en takaa että ois kahta ihan täysin samanlaista luonnetta, mutta katotaan nyt. Mä en osaa oikeen kommentoida tätä asiaa muuten ku oman kokemuksen ja luonteen pohjalta, koska en edelleenkään ole muista skilleistäni huolimatta ajatustenlukija. Oisinki. Nakkelisin sitten ihmisiä jatkuvasti kävyillä ja ananaksilla.

 Viime kesänä rakas ystäväni kysyi multa: "Miks sä ja [insert name here] ette oo koskaan oikiasti seurustelleet?" Johon mä vastasin jotakuinkin: "No mitäs muuta [insert name here] on kuin miespuolinen minä? Mitä siitäki tulis?" NIINPÄ. Ei ihan yhtään mittään mistä sais rakkaustarinoita. Mä oon sen verran hankala ihminen, että en voi edes kuvitella päätyväni (toista kertaa) rakentamaan suhdetta toisen samanlaisen kans. Tosiaan oon kerran kokeillut. Osan muistoista on aika kullannut, mutta jumalautaperkele että jotku seikat saa vieläki kiehumaan, vaikka vuosia on kulunut. Arki ei koskaan oikein lähtenyt sujumaan, kun pienin kompastuskivi oli se, ettei kumpikaan osannut myöntää olevansa väärässä tai tehneensä virheen. Joo-o, neljän tunnin talouskapineiden paiskelu ja huuto jonku perkeleen lohifileen takia oli vielä kohtalaisen normaalia. Vaikka tuosta onkin jo noin miljoona vuotta aikaa, ja on aika paljonkin kasvanut noista ajoista ihmisenä enkä jaksais moisia kilareita vetää, niin kyllä mä koen tämmösenä "lievästi" impulsiivisena tapauksena tarvivani rinnalleni jonkun mua tasaisemman ihmisen. Jotenki mun mielestä myös kaks läheisriippuvaista samassa suhteessa voi äkkiä ajaa toisensa tuhoon, varsinkin jos toinen kohdistaa oman riippuvuutensa kumppaniin, ja toinen kykenee jakamaan omansa useiden ystävien ja läheisten kesken. Jumalauta minkälaista draamaa, ja ai sättänä jos sen toisen ystävissä vielä sattuu olemaan vastakkaisen sukupuolen edustajia. All hell breaks loose, been there.

 Vaikka kai vois olla vieläkin huonommin. Nyt mennään jo pitkälle spekuloinnin rajan yli, mutta äkkiseltään kuvittelis, että jos suhteessa on kaks helvetin epäluuloista, mustasukkaista ja neuroottista flirttailijaa, niin homma saattas livetä ihan täysin lapasesta, sikäli lapasetkaan pysys tallessa. Toisaalta taas, jos jos suhteessa molemmat on tasapainoisia, luottavaisia, rakentavaan keskusteluun kykeneviä ja silminnähden uskollisia, niin mikä jottei ettei homma toimis. Kai nämäkin on kovasti kiinni siitä mitä suhteelta haluaa. En minä tiiä!

 Mun on nyt pakko pyytää anteeksi, sekä tämän lukijoilta että Vexationilta. Tämä on ihan järkyttävän surkea teksti, mutta en mä parempaankaan tässä mielentilassa kykene. Olen pahoillani. Enkä laita biisiä. Angst.

tiistai 5. helmikuuta 2013

Törmäyskurssilla.

 Kun puhe on sydämenasioista, niin allekirjoittanut on ihan ehdottomasti ollut aina tunneihminen. Niin hyvässä kuin pahassa. En mä ole oikeastaan koskaan moisissa jutuissa pitänyt järjellä ajattelua vaihtoehtona. Kun tunteista on kysymys, niin sillon totta vieköön mennään tunteen mukaan, eletään hetkessä ja mitä suurimmalla todennäköisyydellä otetaan koteloon niin että ihan takuulla tuntuu. In my case, en mä teistä muista tiedä. Toisaalta sitten taas, jos ei tulekaan turpaan, niin voi juku! En mä tiedä voiko sitä ees tajuta miten käsittämättömän onnellisuuspäissään sitä voikaan siinä tilanteessa olla, jos ei ole niin lujasti tunneihminen. Mä seuraan mun sydäntä. Se tietää tänään sen, minkä mun järki tietää säkällä ehkä ens viikolla, jos sittenkään. On hetkiä, jolloin mä kiroan mun tunteet alimpaan helvettiin, mutta suuren osan aikaa mä muodostan niiden kans melkoisen hyvän tiimin, ja yhdessä me pystytään aika uskomattomiin suorituksiin.

 Vaan entäpä sitten kun vaikka joku mun kaltainen järjetön tunneihminen kohtaa tunteettoman järki-ihmisen? (ei hitto että oliki ontuvaa sanaleikkiä, älkää nyt ainakaan siihen takertuko.) Onko se automaattisesti tuhoon tuomittua? Pystyykö toinen koskaan ymmärtämään toista? Vai voiko silloin olla käsillä ainutlaatuinen tilaisuus oppia jotain uutta itsestä ja omista ajattelutavoista? Kannattaako edes yrittää?



 Mun mielestä kannattaa. Ite ainakin aikanaan tajustin jotain juttuja omista ajatus- ja käytösmalleista, kun eräs järki-ihminen ilmaantui mun elämään. Jotenkin tosi hankalaa selittää omin sanoin, joten pakko lainata sanoja muilta:
 "En kadu ketään niistä joita syliini suljin, heitä sentään rakastin
 Itken kaikkia niitä joiden ohitse kuljin, joita väistin ja pakenin
 Sillä aina kun ihmisen lähelle päästin, löysin lähelle itsekin
 Mutta jos itseäni varjelin ja säästelin, heti eksyin ja palelin."
(Marja Mattlar: Lintu)

 Multa alkaa taas karata punanen lanka käsistä, mutta se mitä koitan tässä sanoa on se, että jos pätkääkään tuntuu hyvältä, niin kannattaa ihan ehdottomasti yrittää edes. Jos pitemmän päälle ei sitten toimikaan, niin onpahan ainakin yhtä tai useampaa kokemusta rikkaampi. Tää saattaa taas olla mun oma henkilökohtanen aivopieru, mutta en mä ainakaan ite haluais joutua miettimään, että oisinko joskus voinu olla edes hetken onnellinen jos oisin antanu sydämen ohjata. Mä alan kuulostamaan Disneyn elokuvalta... Silti vielä pakko huomauttaa, että mitäs niistä vastakohdista sanottiinkaan? Ja tästä pääsen nakkaamaan pallon Vexationille: Täydentääkö ne vastakohdat toisiaan, vai onko se ihan höpöpuhetta?