keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Vähän joulumuisteloita ja muuta.

 Kellarikerho on nyt sitten ohi siis, perjantaina oli viimeinen päivä ja edustuslounas porukalla. Tekis mieli sanoa että ei tule ikävä, mutta se ois valetta. Jollain perverssillä tavalla tietynlainen haikeus jäi, olihan se yhenkaltanen seurue sekin. Mutta! Huomenna on vielä yks isompi häppeninki ja sitten voikin keskittyä ihan täysillä parin viimesen päivän joulunodotukseen, sulloa joululahjat ja koira autoon ja eiku nokka kohti anoppilaa.

 Tästä tulee mun neljäs joulu insinöörin vanhempien luona, ja alkaa pikkuhiljaa tuntua perinteikkäältä. Minä ja insinööri tutustuttiin lokakuun puolivälissä vuonna 2009 ja jo samana jouluna tulin kutsutuksi anoppilaan. Vaikka mä oon yleensä aika kiittämätön tapaus niin tästä voisin kyllä kiittää.
 Vuosien 2003-2008 joulut mä olen ollut aika eksyksissä. Mikään joulunviettopaikka ja -tapa ei noiden viiden vuoden aikana tuntunut ihan täysin oikealta.

 Mä olen muuttanut mun lapsuudenkotiini noin 1-vuotiaana enkä näin ollen ihan älyttömästi eka vuosista muista, mutta samalla tutulla ja turvallisella kaavalla joulu meni aikalailla aina. Tiesi että joulu alkaa siitä kun otettiin joulukoristelaatikko yläkaapista.
 Mummu (äidinäiti) haettiin aina aatonaattona yökylään, se auttoi mua ja mun veljeä koristelemaan kuusta (jonka isä kävi päivää-paria aiemmin kaatamassa tontin laidalta) ja äitiä paistamaan kinkun. Yks suloisimpia muistoja lapsuuden jouluista on ehkä se kun ei aatonaaton iltana tahtonut saada unta, ja pikkuhiljaa se kinkun tuoksu alkoi leijumaan minunkin huoneeseen. Sitten tiesi että kaikki on niinkuin pitääkin ja saattoi nukahtaa. Parhauttahan on tuntea se kinkun tuoksu kun aattoaamuna herää. Nykyäänkin kinkuntuoksu-herätys tekee turvallisen olon.

 Aattona meillä perinteisesti pällisteltiin lastenohjelmia (paitsi muorin piti saada katsoa Kauniit ja Rohkeat), käytettiin isän äitiä hautuumaalla ja tietenkin odotettiin jännäkakat pöksyssä pukkia. Äidin veli perheineen tuli meille aattona iltapäivällä ja siinäpä alkoikin olla kokoonpano kasassa. Muutamana jouluna muistan olleen poikkeuksiakin, mutta yleisin oli tämä.

 Lapsuudenkodissa meillä oli puusauna ja meillä saunottiin muutenkin tosi paljon, joten joulusauna oli ihan ehdoton. Oon kuullut villejä huhuja että silloin kun mä olin ihan pieni niin pukki onnistui jotenkin AINA ajoittamaan saapumisensa just siihen että muksut oli saunassa.

 15 vuotta tiettyä joulukaavaa aiheutti sen, että kun mun vanhemmat sitten erosi niin jouluperinteetkin heitti kuperkeikkaa. Ei ollut mitään pysyvyyttä eikä perinnettä. Josko tämä nyt tästä sitten.


sunnuntai 16. joulukuuta 2012

 Oon jotenki vähän eksyny. Taas. Tai no tän asian kans oon ollu eksyny aika kauan, useita vuosia. Kun en oikein tiedä mihin kuulun. Tai ehkä lähinnä että kenelle. Sikäli mikäli nyt ihminen voi toiselle kuulua. Tää on jotenki ihan järkyttävän vaikea asia käsitellä, ja löytää itestä näitä tunteita.
 Mä tuun pyörineeksi aika monissa eri porukoissa, joilla ei suurelta osin ole mitään mua kummempaa linkkiä toisiinsa. En mä koe itseäni mitenkään kutsumattomaksi tai tunkeilijaksi tai miksikään vastaavaksi, mutta tunnen itteni vähän semmoseksi seilaajaksi, että oon tervetullut moniin porukoihin, mutta oon silti aina vaan käymässä, enkä ns. vakituinen osa porukkaa. Varsin hyvin nämä kaikki seurueet tulis toimeen ilman muakin.

 Älkää nyt käsittäkö mua tahallaan (tai ees vahingossa) väärin. Mulla on kourallinen ystäviä joiden takia tekisin mitä vaan, joiden kans on aina ilo olla ja joita rakastan ihan päättömästi ja jalattomasti (mutta koska en ole pieni Sebastian, niin en rakasta kädettömästi. Ilman käsiä on tympiä halia.) mutta tämä postaus ei koskekaan yksittäisiä ihmisiä. Minusta minä + yksi ystävä ei vielä muodosteta varsinaisesti "porukkaa" sanan varsinaisessa merkityksessä. Ei toki kaksistaankaan surkeaa ole, ei tietenkään.
 Oon nyt vaan tämän vuoden aikana useampanakin viikonloppuna kiukutellut siis sitä, että jos tahtoo kaverin kenen kans lähteä viihteelle, niin joutuu soittelemaan tusinan puhelua pitkin kyliä ja kyselemään että josko joku innostuisi lähtemään. (Oma lukunsa on sitten toki ne "mikset koskaan soita ja kysy mua?" No ihan kuule siks että et oo viimeseen kaheksaan vuoteen lähtenyt kun on pyydetty.)
 Joskus kauan sitten kun oli tiivis porukka, niin ei oikeastaan tarvinnut soitella kenenkään perään. Kun näki tärkeät ihmiset joka päivä, niin menot, enempi tai vähempi tähdelliset, sovittiin naamakkain ja tieto kulki kaikille. Kaikki oli tervetulleita kun jotain oli meneillään, eikä kenenkään tarvinnut tuntea itseään ulkopuoliseksi jos päätti liittyä seurueeseen erinäisissä riennoissa, vaikkapa sitten ilmoittamatta ennalta.
 Nyt sitten oon tosiaan vähän eksynyt pieni pyörijä, tavallaan etsimässä paikkaani. Toistaseksi tiedän muutaman paikan missä mun paikka ehdottomasti ei ole, ja ehkä sekin on jo alku.

 Voiskohan joku kiva kaveriporukka adoptoida mut?



PS: Tämä postaus on pyöriny luonnoksena yli kuukauden ja rehellisesti vahingossa onnistuin julkasemaan tämän tajuamatta koko asiaa, joten olkoon tämä sitten tässä :D

torstai 13. joulukuuta 2012

Blogistiikkaa.

 Viime aikoina oon huomannut päätyväni ihan uusiin blogeihin, ja törmännyt muutamaan bloggausaiheiseen lehtiartikkeliin, ja ihan tosissaan on hetkittäin saanut miettiä että mikä riivaaja joitain ihmisiä ajaa koko blogihommaan...
 Miksi Kolmelta Aamuyöllä? -postauksessa valotinkin vähän miksi itse pidän tätä kyseistä blogia, mutta kertauksen vuoksi, pääpaino on sillä että mä kirjotan niistä asioista mitä mielessä pyörii, ja jos ei mitään pyöri niin ei taida olla järkeä mitään kirjoittaakaan?

 Hirveän kovasti mua hämmentää nämä blogit (en lähde nimeämään kuitenkaan, koska oon kiva) joissa sisältö on yhtä mielenkiintonen kuin lattialle levinnyt rusinarasia, oikeinkirjoitus ei ole edes päin helvettiä vaan lähinnä helvetin viertä ja bloggaaja senkun vollottaa että miksi hänen 2 viikkoa pystyssä olleella blogilla (jonka nimi on sinä aikana vaihtunut kolmetoista kertaa, ulkoasusta puhumattakaan) ei ole enempää luki(j)oita kuin kaksi parasta ystävää. Tarkotus ei ole millään tavalla ketään loukata mutta ite en kyllä jaksa kiinnostua säännöllisesti lukemaan semmosta minkä sisältö ei mua millään tavalla kiinnosta, kuten vaikka kolme kertaa päivässä jonkun koulunkäynnistä ja kaveripiirissä tapahtuneista asioista, kun en ihmisiä tunne, ja jos tekstin hätinä tunnistaa suomen kieleksi. Melkosia kukkasia saattaa tästäkin blogista löytää, mutta enpä ainakaan itke LUKIOIDEN perään.

 Tähän väliin saatte hienon esimerkin siitä mitä ajan takaa omilla kukkasilla ja tällä kirjoitusvirheviidakolla jonka mainitsin. Esimerkkilauseen meille sponsoroi jo aiemminkin mainitun Haaveista vihdoin totta? -blogin Vexation.
 Esimerkki: "Mikko Mallikkaan mielestä on järkyttävää, että nykyään lapset käyttävät liikaa energiajuomia, josta seuraa paljon terveysongelmia sekä ylipainoa, rajoittaen lasten fyysistä hyvinvointia."
 Kuinka minä sen ilmaisisin: "Mikko Mallikkaan mielestä on järkyttävää, että nykyajan penskat käyttää liikaa energiajuomia (hyiolkoon), josta seuraa paljon terveysongelmia sekä ylipainoa ja rajoittaa lasten fyysistä hyvinvointia." (Olipa muka omaperäinen.)
 Ja se mitä ajoin takaa huonolla oikein kirjoituksella: "mikko mallikkaan mielestä on järkyttävää että nykyajan lapset käyttävät ihan liikaa enerkia juomia josta seuraa paljon terveys ongelmia ja yli-painoa ja rajoittaa lasten fyysistä hyvinvointia" (Itse asiassa esimerkkilause olisi palvellut tehtävässään paremmin pidempänä, jolloin olisi tullut ilmi se kuinka puuduttavaa on lukea välimerkitöntä tekstiä.)

 Pakko myöntää että en henkilökohtaisesti ihan ymmärrä tätä yletöntä lukijoiden kalastelua, tyyliin "mä nyt oon sun blogissa julkinen lukija, sun pitää olla mun blogissa julkinen lukija". Entäpä jos mua ei vaan ihan yhtään kiinnosta se mistä kirjotat blogissasi? Vaikka mä luen aika monenkinlaisia blogeja niin kyllä mä ne silti aika tarkkaan valikoin. Vaikka kyseessä on kavereidenkin virityksiä, niin en mä silti automaattisesti jokaisen kaverinkaan blogiin liity lukijaksi.
 Oon törmännyt myös muutamiin "en jaksa ottaa kuvia/panostaa postaukseen/tehdä yhtään mitään ku mun blogilla ei oo ku 2-sata200 lukijaa". Pakko kysyä että mitävittua. Mulla on ollu tämä bloginkuvatus kohta puoli vuotta ja ite oon ainaki ylpeä mun neljästätoista julkisesta seuraajasta (sekä muutamasta joiden tiedän lukevan nimettömänä) ja pikkusen vajaasta 7700 näyttökerrasta. Välillä saa miettiä että mikä tässä blogissa on ees se juttu mikä tuon kaiken on aiheuttanut. Täysillä mä tätä silti teen, joskin nykyään hieman harvemmin.

 Onko ne järkyttävän suuret lukijamäärät sitten bloggaamisen edellytys? Mun hataran käsityksen mukaan pitää olla joko ihan älyttömän hyvä ulosanti tai jollain tapaa edelläkävijä jollain saralla että yltää niihin huimimpiin lukuihin lukijaosastolla. Mä en muotiblogeja harrasta, mutta ottaa nyt sieltä esimerkkinä ensin jonkun tyttösen joka ihan tosissaan tietää mitä tekee, kirjottaa sujuvasti, toimittaa vähintään kohtalaisia kuvia ja saa aikaan asuvalintoja jotka muodikkuudesta huolimatta eroaa massasta. Toisena esimerkkinä sitten otamme jonkun korkeintaan 16-kesäisen typykän, joka ei ole muistanut herätä äikäntunnille ja jonka blogissa on joka päivä samanlaisia rakeisia (huolimatta siitä helvetinkalliista järkkäristä jonka isi osti viime jouluna ja on jo ihan so last season) kuvia päivän asusta joka ei eroa mitenkään siitä mitä muilla samanikäisillä on päällä. Jos oisin edes vähän kiinnostunut muotijutuista niin kyllä mä mieluummin lukisin ensin mainitun kaltaista.

 Joo-o, tästä tuli nyt tämmösenäänkin pitempi kuin koskaan kuvittelin, joten mä ehkä voisin mennä nukkumaan ja jatkaa aiheesta joskus tulevaisuudessa. Ehkä.


sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Näin sydämeeni joulun teen, part 2.

 Huolimatta siitä että ripari on käytynä ja kuulun kirkkoon (ainakin vielä toistaiseksi) niin käytöksen perusteella mua kai pidetään pesunkestävänä pakanana. Ja semmoiseksi mä itsekin itseni miellän. Mutta nyt on se aika vuodesta kun mä annan myönnytykseni jeesus-jutuille. Meinaan joulun odotus ei ole mitään ilman joululauluja!


 Pentuna mä en tykännyt ihan yhtään muista kuin yli-iloisista tonttuaiheisista lauluista, mutta nyt vanhemmalla iällä melankolisemmat jeesus-teemaiset kappaleet on nousseet mieluisammiksi. Ai miksi? No koska RASKASTA (ja raskaampaa) JOULUA. Tää kappale on mun kestosuosikki Raskasta Joulua -levyltä.


 Tuossa muuan ilta oli puhetta joululauluista, ja tajusin ihan tosissaan vasta nyt että erääseen perinteiseen joululauluun löytyy kahdet eri lyriikat. Siinä sitten mietittiin mistä tämä johtuu, ja todettiin että toinen on uskonnollinen ja toinen ei. Kuten Vexation (blogista  Haaveista vihdoin totta?) totesi: "Rumpalipoika kertoo pojasta, joka rummuttaa ja johtaa marssia, ja rumpali taas on pelkkää jesselätinää." Paa ram pam pam pam, mää tykkään molemmista!


Sonata-tyttönä pidän myös ihan hulluna tästä

ja tästä (vaikka Marco Hietala kyllä vetää paremmin <3)


 Kotimaiset jouluveisut tuppaa olemaan järkyttävän masentavia ja surullisia, kuten nyt esimerkkinä kappale jonka laitan seuraavaksi. Mulla on tapana parkua tälle aika usein, mutta silti rakastan, rakastan, rakastan tätä biisiä, ja varsinki Leppäluodon laulamana. Korvaorgasmeja.


Toinen kohtalaisen mollivoittoinen biisi (ja varsinkin tämä versio aiheuttaa väreitä.) Jarkko Ahola ei ole koskaan ollut oma suuri suosikki, mutta hyvä päivä että se vie tämän kappaleen aivan toiseen potenssiin. Tää ylittää mahdottoman rajat niinkuin raketti juhannuksena.


 Muutenkin nyt mun soittolista käsittää lähinnä nuita Raskasta Joulua -levytyksiä, mutta sekaan on livahtanut yllättävä määrä tuota konserttia, mistä Sylvian Joululaulunkin nappasin. Tässä on nelikko joka todellakin toimii, ei voi muuta sanoa.


 Ja jotta ei menisi ihan synkistelyksi, niin pakkohan mun on laittaa tähän lopuksi vielä maailman ehdottomasti paras tonttubiisi ikinä! Ei tästä voi tulla kuin hyvälle tuulelle <3


 Iloista joulunodotusta, mä meen väsäämään muutaman paketin!