Rakkauskameli

 Cleo de Nile (Lisi Harrison: Monster High - Salatut Elävät) totesi olevansa rakkauskameli. "Hän säilöi näkymättömään, sydämenmuotoiseen kyttyräänsä vakuutteluja, joista sai sitten ruokkia epävarmuuttaan tarpeen tullen säännöstellen pojan sanoja niin, että ne riittivät kuljettamaan hänet vaikeimpien aikojen yli."
 Tämä sai mut miettimään että eikö jokainen ole vähän rakkauskameli? Mä ainakin olen. Kyllä mua helpottaa muistaa jotain kaunista mitä mulle on sanottu tai tehty jos muuten on surullinen olo. Kuvittelis että samoin muillakin, ainaki jossain mittakaavassa.
 Mä kuitenkin olen perusluonteeltani tympeä pessimisti, ja tunnen usein, hyvin usein itteni turhaksi ja arvottomaksi. Silloin on sangen kiva muistaa olemassaoleva rakkauskyttyrä ja napata sieltä ajatuksia, pyöritellä niitä tovi ja huomata olon pikkuhiljaa paranevan.
 Mulla kyttyräjuttuja on kahdenlaisia. On semmosia jotka kestää kyttyrässä vuosikausia. Tämmösiä on esimerkiksi jutut mitä sisko-rakas on sanonut mulle kauan sitten, muistuttaakseen että mäkin olen ihminen.
 Toista kategoriaa on sitten ne jutut mitkä ei kestä rakkauskyttyrässä kuin pari kolme käyttökertaa. En nyt hoksaa tähän esimerkkejä, mutta ehkä joku, joka tavottaa tän koko tekstin punasen langan, tajuaa mitä ajan takaa.
 Joskus silti tietysti tuntuu että rakkauskyttyrä kumisee tyhjyyttään. Silloin ei mulla ainakaan auta muu kuin a) kaivella vanhoja ja toivoa että jotain löytyy tai b) tavata tärkeitä ihmisiä ja täyttää kyttyrää. Todettava silti on että rakkauskyttyrä ei täyty kerjätystä rakkaudesta. Mulla ainakaan.

 Kameleilla ei liene anturoita? Mä olen nyt kuitenki semmonen rakkauskameli jolla on. Molemmissa jaloissa puolen päkiän kokoiset vesirakkulat. Vaikka oli lysti ilta ja kaikkia, niin en ehkä enää ikinä kävele. Ennenku sitten seuraavalla kerralla.

 Pusuja, toivottaa Aurinkoinen rakkauskameli Hanna.

Tuuliajolla ajatuksissa

 Mun ajatukset seilaa menneisyydessä iliman karttaa ja kompassia. Kaipaan niitä ihmisiä jotka on joko omasta tahdostaan tai mun avustuksella joutuneet poistumaan mun elämästä.
 On ollut aikoja jolloin oon ollut aina yksin, ja se ei oo ollu mun oma valinta, ja aikoja jolloin mun ei oo tarvinnu olla hetkeäkään yksin jos en ole halunnut. Nyt menen näiden välimaastossa, välillä seurassa ja välillä itekseen.
 Vaikka tällä hetkellä mulla on kourallinen ystäviä ja tusinoittain kavereita niin välillä tuntuu silti yksinäiseltä. On kuitenkin melkomoinen lauma niitä ketä voi vaan ikävöidä ja toivoa että niillä on kaikki hyvin, ilman että saa siitä varmuutta. (Paitsi yks jota kaipaan voi vetää muovipussin päähän ja juosta suohon.) Suuri osa on semmosia joista on vaan kasvanu erilleen ilman sen suurempaa draamaa, ja niiden kans vois leikkiä, mutta tuntuu että kaikesta on liian kauan ja asiat muuttunu niin paljon ettei enää osais ja pystyis puhumaan asioista niinku ennen.
 Sitten on toinen kourallinen niitä joiden kans tiet on eronnu helvetinmoisen huudon ja itkun kans ja ne on niitä joita kaipaan eniten. Mä ku en oo koskaan ollu hyvä riitelemään rakentavasti. Se ei vaan oo mun laji. Ennen riitatilanteissa mulla oli tapana latoa ilmoille kaikki mikä vitutti. Siis ihan kaikki. Aika näppärä konsti kusta kaikki, mun mielestä. Nykyään sitten vältän viimeseen asti sitä että kuulostasin katkeralta ja typerältä ja piän mieluummin pään kiinni kokonaan. Ei oo muuten hyvä ratkastu sekään. Ehkä mä en vaan osaa. Pitäs kai osata ku kuitenki sangen usein ajaudun semmosiin tilanteisiin... Anyway. Kakshan siihen eroamiseen yleensä tarvitaan, joten en mä viiti pelkästään itteäni syyttää. Silti tulee mietittyä että oisko asiat toisin jos ois tehny toisin? Tulee sanottua asiat ennenku ajattelee loppuun Ja tiiän että oon sanonu ja jättäny sanomatta liikaa. Mutta kyllä samaa on tehneet ne vastapuolella olleetkin. En mä tiedä sitten, tuskin nämä ihmiset edes enää on sitä mitä mä muistan niiden olleen. Silti on perkeleellinen ikävä.
 Ja sitten on niitä ketkä on niin lähellä, ja kuitenki ihan liian kaukana.

Omin jaloin, ilman tukea.

 Hieman horjuen tosin.
 Mielenterveysongelmat ei ole herkkua. Tosin jos mulla ei ois niitä niin tuskin kirjottasin, tai ees oisin minä.
 Vaikka viime aikoina niin paljon tuttua ja turvallista on pala kerrallaan murentunu pois ja oon saanu riesakseni masennuksen lisäksi paniikkikohtauksia, niin silti ensimmäistä kertaa vuosiin on olo että seison omilla jaloillani, henkisesti. Oletan että kun osaa tunnistaa ja nimetä edes murto-osan painajaisistaan niin voi sitten kohdata ne silmästä silmään. Ja ehkä sen kautta voittaa.
 Mun henkiset jalat on silti vielä heikot, yhtä vahva kuin mielikin. Silti välillä koetan kasvattaa jopa siipiä. Kivat jutut saa mielialan korkealle, niinkuin viime torstaina, ja jalat kantaa, mutta sitten kun elämä potkii päähän ja maailman saumat ratkeaa, niin jalat ei pelkästään ala vapista, vaan pettää täysin ja sitten sitä makaakin rähmällään kurassa. Joskus ennen, ja luultavasti vielä useita kertoja tulevaisuudessa nouseminen tuntuu mahdottomalta ja jalat ei kanna, saati ne siiventyngät. Tällä hetkellä kuitenkin tajuan että painajaiset talloo mut jalkoihinsa jos en edes yritä ja jatka matkaa vaikka kontaten. Ja yritä luottaa siihen että jossain on joku joka sitten nostaa mut taas jaloilleni, hymyllä, halauksella tai sanoilla.

End of an Era.

 Kello ei ole vielä kolmea aamuyöstä, mutta who cares.
 Mut siis löytää jatkossa täältä, kunhan ensin kokoan itseni ja saan aikaseksi kirjottaakin jostain. Sisältö tulee luultavasti olemaan hieman vakavampaa kuin laifstail-aikana, mutta koska tiikeri ei pääse arvistaan niin varmasti perseilyäkin ilmenee.
 Laifstailit on nyt siis ohi, ja alotetaan jotain uutta. Yksin.