maanantai 29. huhtikuuta 2013

Ihmisriippuvuus.

Vaihteeksi kulissien takana nousi esille mun kaksjakonen sosiaalisuus ja yksin jäämisen pelko. Niistä ei oo onneksi tullukaan kirjotettua.

Mä en muista (enkä jaksa tarkistaa) oonko maininnu täällä vai VVL:ssa aikanaan siitä, että mun menneisyydessä on ollut aikoja jolloin oon joutunut olemaan yksin enemmän ku oisin todellisuudessa välittänytkään. Sieltä kai se pelko yksinjäämisestä on tullutkin. Toki mä tarvin nykyään aikaa itseksenikin, mutta ihan kaikista parhaiten mä viihdyn seurassa, jossa saan olla oma itseni ja tunnen olevani turvassa.

Turvallisuudentunnetta tuovia ihmisiä ei ole ihan kauhean helppo löytää, ja sitten kun semmonen löytyy, niin en haluais menettää. Ylläri. Sitten mä päädynkin ristiriitatilanteeseen. Toisaalta haluaisin pitää kiinni toisesta kynsin ja hampain, olla koko ajan tekemisissä ja tietää toisesta kaiken, toisaalta taas olla ihan chillisti ja pitää etäisyyttä, etten säikäyttäis toista pois ja vaikuttas just siltä että oon hukkumassa tarraudun johonki, joka pitää mut pinnalla. Varmaan siks mun on myös niin helvetin vaikea pyytää apua, kun olo on kaikkein pahimmillaan. Milloinhan mä olen viimeksi pystyny sanomaan jolleki "mä tarvin sua"...? Ei voi muistaa. (Muistan kyllä kirjottaneeni sen viestinä monesti, mutta en oo löytäny ketään kelle lähettää sen.)

Mä en haluais tarvia ketään, jonka en varmasti tiedä tarvivan mua. Se antaa toiselle niin uskomattoman vallan pistää mut palasiksi, yleensä just silloin ku olen heikoimmillani. Mulla ku on taipumusta worst case scenarioon, niin kamalinta mitä voin kuvitella on tilanne, jossa itken ja panikoin ja tärisen yksin nurkassa, pahimmassa tapauksessa jo fyysisesti rikki, saan taisteltua itteni laittamaan jolleki "tarvin sua"-s.o.s.:n ja saan vastauksen, että vastaanottajalla ei ole aikaa tai kiinnostusta.

Kiitos taivaan mulla on semmosiaki ihmissuhteita joiden pysyvyyteen tiedän voivani luottaa, mutta... Liian paljon on semmosia joissa tunnen taiteilevani veitsenterällä. Joista joudun ikäänkuin karkaamaan hetkeksi, kun tulee tilanteita, joihin liittyy vahva tunnelataus. Kun tulee kaikki tunteet yhtäaikaa ja olo että pitäs päästää ulos helvetinmoinen sana- &tunnustusoksennus, niin joskus on paettava siitä. Ettei paljastas toiselle miten tärkeä se oikeasti onkaan, miten paljon sen sanat ja tekemiset vaikuttaa, koska ei halua aiheuttaa mitään paineita ja pelkoja siitä, että se vaikuttas mun elämään ja valintoihin. Ihan ku pakeneminen ois parempi ratkasu, kyllä mä sen tiedän. Päädyn vaikuttamaan kylmältä ja tylyltä, mikä ei sekään ole tarkoitus. Ja mun pitäs muka olla jotenki sosiaalisesti älykäs. Kilivvitut.

Huh. Otti koville. Tajuaakohan kukaan kuinka henkilökohtasta tämä mulle oli? Hankalista asioista puhuminen (ja kirjottaminen) on niinku kiertäs kuoppaa, jossa tietää olevan jotain häijyä. Sen olemassaolon tietää, sitä voi kierrellä, tuijotella, jopa käydä vilkasemassa lähempää, mutta ei sinne oikein hypätä halua.

keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Yksi vai kaksi eroa?

Eroamisesta on ollut puhetta tällä taajuudella monesti aiemminkin, mutta sain uuden näkökulman asiaan joku päivä sitten postaustoiveen muodossa.

Kun takana on useita yhteisiä vuosia, niin taitaa olla enemmän sääntö kuin poikkeus, että kumpikaan osapuolista ei ole enää täysin sama kuin suhteen alussa. Tapauskohtaista toki on se, että kuinka paljon kumpikin on muuttunut, ja onko muutokset vieneet henkilöitä yhtään samaan suuntaan. On muutoksia joiden kans pystyy elämään ja joihin voi sopeutua, mutta toisinaan sitä huomaa että seurustelee/on kihloissa/avoliitossa/naimisissa/younameit ihmisen kanssa jonka hätinä tuntee, vaikka takana ois pitkäkin yhteinen historia. Kun jommassa kummassa tai molemmissa ei ole enää jälkeäkään siitä, johon alussa oli niin uskomattoman ihastunut.

Voihan toki olla, että vaikka muutos olisikin suuri, ja kumppani aivan eri ihminen kuin alussa, niin toinenkin on kasvanut sen muutoksen mukana, samoin rakkaus, eikä tilanteessa näin ollen ole ongelmaa. Mutta karu totuus on, että joskus ihminen muuttuu niin paljon, ettei toinen pysy perässä tai kykene käsittelemään asiaa. Kai siinä vaiheessa ainakin ajatus erosta on väistämätön.

Ite ainakin tiedän että tuossa tammikuun lopulla olin ihan eri tyttö kuin mitä olin lokakuussa 2009 tavatessani insinöörin, eikä sekään ihan sama persoona ollut. En mä tiedä miten insinööri asian koki, mutta mä en joutunut eroamaan kuin siitä, mikä hänestä on tullut. Muistan toki tuon pitkätukan semmosena kuin se oli, mutta kai jossain vaiheessa hyväksyin sen että muutos tapahtui, ja näin ollen mun ei tarvinnut erota myös insinööristä, johon vuosia sitten rakastuin. Vaikka eihän se silloin ollut vielä insinööri. Se oli Suklaasilmä :)

Ehkä näkyvin muutos minussa verrattuna syksyyn 2009 on tukkavärin vaihto ja se että olen lihonut. Tosin ne on asioita jotka ei mun ja insinöörin eroon vaikuttaneet, mutta tunnen mä niinki pinnallisia ihmisiä joilla ois voinu vaikuttaa. Enemmän mä kuitenki muutuin henkisesti, sen kummemmin tässä yksityiskohtia erittelemättä. Samoin insinööri. Saanko käyttää niin kulunutta fraasia, että me kasvettiin erilleen? Koska se taitaa olla lähimpänä totuutta, huolimatta siitä että kuulostaa kliseeltä.

Mä taisin eksyä sivuraiteille alkuperäsestä topicista. Pointti yritti olla se että ku tavallaan joutuu eroamaan kahdesta ihmisestä, kun on pitänyt kiinni siitä ajatuksesta, muistosta, mielikuvasta, minkälainen toinen on joskus ollut, ja kun päätyy eroamaan siitä mitä toinen on tässä hetkessä.
Tällä hetkellä ainoa omakohtanen mieleentuleva kokemus on se että ikävöi ihan saatanan perkeleesti ihmistä jota ei enää ole olemassa kuin muistoissa.

tiistai 23. huhtikuuta 2013

Jälleen kerran 0300.

Joku aika sitten mainitsin siitä kuinka tulee ajateltua liikaa tekstin julkaisemista ja mitä siitä seuraa. Se oli kamala asia tajuta. Siitä asti on ollut epävarma olo jatkoa ajatellen. Ensimmäistä kertaa edes harkitsen tämän blogin räjäyttämistä taivaan tuuliin.

Mä olen impulsiivinen persoona ja helvetin törkeä suustani, mutta hyvin, hyvin harvoin mä tahdon tietoisesti ketään sanoillani lyödä. Joskus (salaa) mietin varsin tarkastikin, etten tulisi loukanneeksi jotakuta jollain kirjoittamallani. Ja nyt musta sitten tuntuu että mä olen alkanut varomaan liikaa, enkä enää tee sitä mitä itse haluan. Eli kirjota tunteella. Mä olen vähän pettynyt itseeni. Miten tässä pääsi käymään näin? Mä tahtoisin kirjoittaa niin, että teksti herättää tunteita, kuitenki ilman että puoli maailmaa vihaa mua. Mutta jos mä hion pois kaikki terävät kulmat, niin eihän jäljelle jää mitään.

Pakostaki alan taas miettimään että oisko eri meininki jos oisin alunperin alottanu anonyyminä. Myöhästähän se tässä vaiheessa on murehtia, mutta murehdin vähän silti. Asialle ei enää mitään mahda oman henkilöllisyyden osalta, mutta sen sijaan yritän pitää asioihin vaikuttavat henkilöt nimettöminä muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Teen parhaani.

Ja silti... (tiedän että oon maininnut aiheesta aiemminkin, mutta...) Jotku haluaa väkisin löytää itsensä näistä teksteistä. Negatiivisella tavalla. Ja luonnollisesti pahoittaa mielensä. Luultavasti nyt tästäkin. Mä toivoisin että voisin kertoa suoremmin ihmisistä, jotka saa mut tuntemaan niinku mä tunnen, ettei kenenkään tarvis turhaan pahoittaa mieltään, mutta se sitten taas vaikuttas tarpeettoman paljon muiden elämään. En mä halua mainita ketään nimeltä henkilökohtaisissa yhteyksissä ilman nimenomaista lupaa. Vaikka se poistaiski yhden ongelman, niin poikis uusia. Mennään tällä.

Jotenki nyt tuntuu että oon jonkulaisessa risteyksessä tän bloggaamisasian kans. Ja kyllä mä taidan tietää mihin suuntaan haluan lähteä. Nyt joko tarvii ajatella vähemmän ja tuntea enemmän ja jatkaa kirjottamista sen pohjalta, tai kuopata tämä mun alle vuoden ikäinen blogivauva. Ei taida olla vaikeaa arvata kumpaan suuntaan mä annan askeleiden viedä.

maanantai 22. huhtikuuta 2013

Taas askeleita.

 Perjantaina oli taas aika mielenterveystoimistossa. Mä en nyt puutu siihen mitä siellä paikanpäällä puhuttiin, paitsi että hoitaja tuntu sen verran inhimilliseltä, että käynnit voi muodostua sen osalta ihan siedettäviksi.
Noin muutenhan nuo käynnit on olleet mulle aina aika kuormittavia henkisesti. Ei kai pitäis olla, koska niiden tarkotus on auttaa mua, mutta nyt vaan on näin. Mä kuitenki uskon että kunhan tuon saa sujumaan ja jonku yhteyden rakennettua niin olotki helpottaa.
Nuo käynnit on tosiaan tähän asti olleet aika emotionaalisia, ja se kai se mua niissä eniten pelottaa. Että menee itkuksi ja panikoinniksi. Mä tiedän että molemmat on ihan sallittuja reaktioita niissä huoneissa, mutta ku mä en haluais sallia niitä itelleni. Koska jää niin haavoittuva olo. Tuolla perjantain käynnillä ei yllättäen tullut sitä panikointia, sen vuoro tuli vasta perjantaina illalla. Ja pitkin lauantaita. Mikä ihana tapa viettää viikonloppua... Selata taas puhelinluettelo läpi lukemattomia kertoja ja todeta, että ei ole edelleenkään ketään ketä mulla olis oikeus vaivata sillä että kupolissa alkaa napsahtelemaan. Se ei oo mikään parin tekstiviestin vaihto ja kaikki ois kunnossa. Siks en koe olevani oikeutettu kuormittamaan ketään sillä tiedolla, että mun on nyt paha olla. Varsinki ku tiesin että ne harvat kelle oisin osannu puhua, on kiireisiä omien juttujensa kans.

Täti antoi mulle mukaan kierrevihkon. Pitää kirjottaa ja eritellä miltä tuntuu sillon ku tuntuu pahalta. Muun muassa. Tällä hetkellä suurin haaste mulle taitaa olla, etten raapusta tuota heti täyteen, jo ennen toista käyntiä. Musta on ihan kivaa, että saan tehtäviä jotka OSAAN tehdä (tunne & kirjaa ylös, se vois olla mun leipätyö), mutta saattaa tulla ongelmia jossain vaiheessa.

Mä sain sieltä myös lukuläksyä, 56 sivun verran. "Valkoinen ulkopuolelta, mutta musta sisältä". Suosittelisin lämpimästi kelle tahansa, ketä kiinnostaa solmuun menneet ihmisaivot, mutta en mä tiedä mistä tän dokumentin sais käsiinsä.
Mua tämä itkettää tasaisin väliajoin, lukea muiden kokemuksista, mutta jollain tavalla mä parin sivun jälkeen aloin kokemaan tän tarpeellisena. Ainoa mikä ei taida olla toivottavaa, on se, että mä harhaudun miettimään, miten voisin auttaa muita, ja unohdan sen että mun pitäs itse saada apua ja pysyä elossa.
Rupesin myös miettimään sitä, että jos mulla on ystävä, joka on vielä enempi solmussa kuin minä, eikä halua/pysty hakeutu(ma)a(n) hoitoon ja mä yritän auttaa? Onko olemassa vaara että mä kusen koko ystävyyssuhteen ja tytön mielenterveyden auttamalla väärin?

"Viisas mieli on tunnemielen ja järkevän mielen yhdistyminen. Tunteita ei voi säädellä vain järkeilemällä; niitä ei voi myöskään synnyttää järkeilemällä. Molemmat mielet on yhdistettävä. Viisas mieli on se osa henkilöä, joka tietää ja kokee totuuden, joka tietää jonkin olevan totta. Viisaus on hiljaista ja keskittynyttä. Viisaus syntyy kun yhdistetään erilaisia tapoja tietää: tietää tarkkailemalla, tietää analysoimalla, tietää kokemalla ruumiissaan, tietää mitä tekee, tietää intuitiivisesti.
Viisas mieli on intuitiivinen ja tietää enemmän kuin järkeilemällä ja havaitsemalla saa selville. Siinä on suoraa kokemusta, välitöntä tietämistä, merkityksen ymmärtämistä, tärkeyttä, tapahtuman totuutta ilman että täytyy analysoida sitä älyllisesti."

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Verbaliikka vastaan eleet.

Lukeeko kukaan Jean M. Untinen-Auelin Maan Lapsia? Niitä tiiliskiviopuksia? Joissa 'latuskapäät' ei osaa valehdella, koska suurin osa heidän kommunikaatiostaan perustuu ruumiinkieleen. Kaikki huomais heti jos tyyppi koittan syöttää lööperiä. (Kannattas muuten lukia, aivan uskomaton sarja!)

Kyllä sen huomaa, kun joku sanoo yhtä ja teot kertoo jotain ihan toista, joissain asioissa. Yllättäen mä ajan tässä takaa semmosta tunnepuolen valehtelua. Mä ite tiedän että musta ainakin huomaa noin kilometrin päähän, jos yritän kieltää omia tuntemuksiani. Oon myös huomannut kiinnittäväni huomiota samaan asiaan muissa. Liekö johtuu siitä, että olen itse se tunneihminen. Haastattelin pikasesti muutamaa ihmistä ja muutama muu tunneihmiseksi itsensä laskeva kertoi miettivänsä samaa.

Useita vuosia sitten sanoin jotakuinkin "mä en enää välitä", ja sanon sen vielä tänäkin päivänä ajoittain. Mutta! Mun ei tarvis sanoa sitä, jos mä en välittäs. Mä voisin vaan antaa olla ja unohtaa. Mutta ehei, en. Mä tiedän itse, ja mun läheisimmät ystävät tietää myös, että mä välitän. En rakasta (enää), välitän. Ja ikävöin niin saatanasti.

Ei ole oikeastaan kovin kauankaan siitä kun erään ystävän kans tuli tilanne, jolloin hän sanoi hyvinkin suoraan että eiköhän tämä ollut tässä, ja suksipa vittuun. Olosuhteiden pakosta(...) kuitenkin päädyttiin samoihin paikkoihin, mä pyysin puolestani anteeksi ja pikkuhiljaa mä huomasin että henkilön elekieli kertoi ihan muuta kuin rumansorttiset sanat. Siitä mä tiesin toivoa että kaikkea ei ois ollut ihan vielä menetetty. Ja eihän sitten lopulta ollutkaan. Tapahtuneesta ei itse asiassa puhuttu jälkeenpäin ollenkaan, ei tarvinnut. Nyt... Kai vois sanoa että sen piti tapahtua. Koska asiat on nyt paremmin. Jotenki kaikki selkiytyi sen osalta viime vuoden loppupuoliskolla. Hyvähän se on tässä vaiheessa vakuutella, mutta mä jollain tavalla tiesin, että kaikki järjestyy. Koska luotin sen pojan eleisiin.

Vastakkainen tapaus on vielä tuoreempi. Tässä ei varsinaisesti taida olla kyse elekielestä, enempi konkreettisista teoista, tarkemmin tekemättä jättämisistä.
Yks herra ehdotti mulle treffejä. Aika sitkeästi jopa. Nätein sanoin. Sovittiin sitten että hän soittaa ja sovitaan yksityiskohdista. Vaan kas, kun puhelua ei kuulunut. Mä päätin KERRANKI että mä en ole se joka ottaa yhteyttä. Meni melkein viikko, ennenku tyypistä kuului. Selityksiä toki piisasi, ja tuli sitten ehdotus uusintayrityksestä. Mulla oli tippunu jo luotto treffien toteutumisesta nollille, mutta ajattelin että katotaan nyt sitten. Ei kauheasti yllättänyt ettei taaskaan kuulunut mitään. Tämä toistui vielä kerran. Helvetin vaikea mun on ottaa tosissaan "mä olen tosi kiinnostunut susta" -puheita, kun teot (lue: tekemättä jättämiset) kertoo selvästi ihan muuta.

Tätä elekieltä on mun ympärillä jatkuvasti. Ei aina ole edes kyse siitä että sanois jotain ja kertois eleillä muuta. Toisinaan voi jättää kokonaan puhumatta, ja hoitaa kommunikoinnin vain toisilla tavoilla. (Armas sisareni varmaan tahtos tässä vaiheessa esittää älykkäitä huomautuksia käsillä puhumisesta...) Ajoittain mä toivon että voisin painaa vaan jotain mute-nappia, sulkea auditiiviset ärsykkeet kokonaan pois ja tulkita vaan visuaalisia ja kinesteettisiä signaaleja. Hämmentäs paljon vähemmän.

perjantai 19. huhtikuuta 2013

Varattu vs. sinne päin.

Nytkö sitten pitäs räjäyttää pankki keksimällä jotain mullistavaa tästä? Kenen idea tämä taas oli?

Tässä dokumentissa puhun jatkossa "järjestelystä" kun tarkotan "pikkusen enemmän kuin ystäviä, mutta ei silti parisuhteesta", koska en jaksa ja osaa keksiä parempaakaan ilmausta. Ja tilanne on oletuksena se friends with benefits, noukittuna kaikista skenaarioista joita voi olla sinkkuilun ja parisuhteen välimaastossa.

Mitäs näistä nyt sitten vois sanoa? Kakspiippunen ämpäri se on tämäki, suoraviivaisesti ajatellen mä ite oisin mieluummin parisuhteessa kuin järjestelyssä. Mutta kun viivoja vähän taivuttaa, niin ennemmin kuitenkin toimivassa järjestelyssä, kuin kurjassa parisuhteessa. Oon mä kuullu huhuja että jotku pyörittäs molempia yhtäaikaakin. Ei muuten kuulu tähän postaukseen mitenkään.

Näissä vertailukohteissa saanee nuo ruumiilliset tarpeet ainakin tyydytettyä, jos ei ole joku mennyt niin pahasti kieroon kuin mulla joskus. Henkisen hellyydentarpeen tyydyttämisestä en osaa sanoa, kai mun pitäs olla sitä mieltä että parisuhteessa se hoituu paremmin, mutta tosiasia on, että sekin on tilannekohtaista. Jos se on järjestelyn molemmille osapuolille ok, mikä jottei. Ehkä siitä ei saa ihan niin paljon irti kuin parisuhteessa, mutta ajoittain... Lover over loved one? Kuitenkin, ite ehkä haluaisin laskea parisuhteen varaan. Kuulostaa taas vähän ankealta sanoa näin, mutta onhan se velvollisuus. Toisaalta, se on myös etuoikeaus. Minä ainaki näkisin niin.

Edellisestä postauksesta jäi kuulemma uupumaan se, mitä tuollaiselle etuoikeutetulle ystävälle sitten kuuluu kertoa. Niinkuin että jos vaikka ystävyyssuhteesta tarvii karsia tiettyjä etuisuuksia koska on tavannut jonkun joka ehkä haluais jotain enemmän kuin niitä kyseisiä etuisuuksia, kuten vaikka sydämen.
Parisuhteessa toki on ihan suotavaa kertoa toiselle jos tahtoo puhaltaa pelin poikki ja katella muita, mutta entäpä tollai erityisempi ystävä? Tarviiko sen tietää jos kuvioissa on muitakin ystäviä samoilla eduilla? (ite ainaki tahtosin tietää, en mä muista tiedä.) Mietin myös että kestääkö ystävyys sitten kun etuisuudet loppuu, jos koko homma on rakentunu hyvin pitkälle niiden varaan.

Sitten on tietysti mustasukkaisuuskysymys. Parisuhteessa se on taas kerran suotavaa, toki kohtuuden rajoissa. Mutta entäpä järjestelyssä? Onko siihen oikeutta? Tarkotan, että jos nyt kerran kaks ihmistä on tulleet tulokseen että parisuhde ainakaan keskenään ei tule kyseeseen, niin ei kai sitten kuuluis olla kovin neuroottinen toisesta?

Huomaa taas että tää Rusinapulla on käyny tänään vähän pipipäälääkärissä, eihän tästä taas tule mitään. Pyydän anteeksi.

Tämä on muuten postaus numero 150. Vastahan mä rakensin sen sadannen? Viikko sitten juhlin itekseni 13 000 näyttöä, ja nyt lähennellään neljäätoistatuhatta. Mitä velhoutta tämä on?

Nii ja vastatkaa tuohon kyselyynki, mulla on tylsää!

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Vapaa vs. sinne päin.

(tätä luonnostellessa tajusin, että aikalailla koko tämän blogin olemassaoloajan mä oon ajatellut liikaa julkasemista ja jälkiseurauksia, ja näin ollen en ehkä osaa kirjottaa asioita niinku ne tahtosin sanoa. Nyt ku tiedostan sen, niin huomaan että joudun pyyhkimään ja muotoilemaan lauseita uusiksi aivan kauheasti. Katotaan miten käy.)

Mun oli tosi vaikea keksiä kuvaavaa termiä tälle "sinne päin" -kohdalle. Se ois voinu olla säätämistä. Tai seksisuhde. Mitä nyt voikaan olla kahden ihmisen välillä jos kyseessä ei ole ihan pelkästään ystävyyssuhde, mutta toiminta ei tähtää sen puoleen parisuhteeseenkaan. (Ainoa mistä olen varma on se että se ei ehdottomasti ole facebookin "vaikeasti selitettävä suhde".) Kai sitä "friends with benefits" -järjestelyä vois olla monen tasoista. Yleensä kai sillä ajetaan takaa satunnaista ja/tai säännöllistä seksiä ystävien kesken, mutta ihan yhtä hyvin se voi mun mielestä pitää sisällään muitakin "parisuhteellisia" elementtejä, kuten ajoittaisen hellyydentarpeen tyydyttämistä, yhdessä nukkumista ja mikä jottei vaikka ulkona käymistä (tai kuten mulla aikanaan eräs viritys jossa hyödynsimme toisiamme kun joku tilaisuus vaati avecin), kuitenkin niin että molemmat osapuolet tietää että mikä on kuvion nimi. Ei tietenkään tarvi koko aikaa hokea jos ei siltä tunnu, mutta pääasia nyt koittaa olla että keneenkään ei satu.

Kun sinkkuna ollessa iskee seksin- ja/tai hellyydenkipeys, niin toisinaan voi olla ihan valtavan työlästä saada kyseiselle kipeydelle hoitajaa, jos nyt sitten ei ole niin turhan tarkka siitä kuka hoitaa. Kun kerran ei vakituista kumppania ole, niin vois olla sangen mukavaa, jos on olemassa ystävä, joka suostuu leikkimään parisuhdeleikkiä. Leikkimisellä nyt tarkotan sitä, että ilman sen kummempia jatko-odotuksia puolin ja toisin voi pusutella ja pitää toista hyvänä vain läheisyyden ilosta, myös intiimitasolla. Tunteilla leikkimistä sen sijaan mä en suosittele kenellekään, se on paska leikki.

Sitäpaitsi, jos sinkkuna lähtee metsästämään aivan uutta seuraa vain seksin takia, niin mahdollisuudet on ihan 50-50. Joo-o, voi olla kivaa ja homma voi toimia, mutta ihan yhtä suurella todennäköisyydellä voi olla ihan hirveä kokemus ja jättää vielä surkeamman olon. Että kyllä mä tässäkin turvautuisin mieluummin tuttuun ja hyväksi todettuun...

Hmmh. Kuitenkin kun vertaa sinkkuna pyörimistä ja... "järjestelyä", niin mä näkisin että molemmissa tapauksissa on vapaus tutustua läheisestikin uusiin ihmisiin olematta tilivelvollinen kenellekään ja tuntematta huonoa omaatuntoa. Ja mun ajatus katkes nyt ihan täysin, mitähän mä olin oikeen kirjottamassa?? Sinkkuna nyt ei tietenkään tarvi kenellekään mitään selittää, mutta eipä teorian tasolla "järjestelyssäkään" jos nyt ei ole jotain sopimusta asiasta tehty.

Jotenki tää nyt jätti mulle itelle olon että mä en saanu aiheestani kaikkea sanottavaa irti. Vaan väliäkö sen, ehkä tästä voi jatkaa vielä joskus. On muuten kohtuuttoman paljon sulkuja ja lainausmerkkejä tässä :D

tiistai 16. huhtikuuta 2013

Vastakkainasettelua.

Jälleen kerran yön pimeinä tunteina Paitaressu/Vexation -aivoriihi on raksuttanut. Ainakin hetkittäin. Syntyi ajatus sinkkuilun, parisuhteen ja jonku näiden kahden välillä taiteilun vertailusta.

Vapaa vs. varattu

Tuntui jotenkin luonnolliselta valita nämä vastakkain ensiksi. Koska molemmista on kokemusta tämän vuoden puolelta. Ja melko usein vaikuttaa siltä että se on joko tai. Mutta on sitä väliinputoamistakin. Ja kyllä, oon ehtinyt tälle vuotta sitäkin.

Noin yleensä tuntuu, että kun on parisuhteessa, ja jos (ja kun...) jostain syystä kaipaa (hetkellisesti tai jatkuvasti...) sinkkuilua, niin itekseen olosta muistaa vaan ne hyvät puolet. Kuten vapauden tehdä niinku ite haluaa, riippumattomuuden ja noin muutenkin oman itsensä herrana olemisen. Ikäänkuin unohtaa ne yksinäiset illat ja yksin nukkumaan menemisen, hellyydenkipeyden ja tunteen siitä että se sänky on aivan liian iso nukkua yksin.

Vastaavasti sinkkuna ollessa sitten kaipaa sitä, että on se joku, jonka syli on aina avoin mua varten, jonka kans voi iloita pienistä arkisista asioista ja joka suukottelee ja hellii murheet ainakin pienemmiksi, jos ei ihan kokonaan niitä pysty poistamaan. (Ite kaipaan tällä hetkellä varsinki viimeksi mainittua, hyvä luoja että tilanne ei oo koskaan näyttäny näin synkältä.) Kuitenkin sitä unohtaa autuaasti että parisuhde voi tuoda mukanaan rasitteita, kuten toisen jatkuvan huomioimisen (ei tunnu kivalta mainita tätä miinuksena, mutta se voi valitettavasti sitäkin olla), elämäntapojen yhteen sovittamisen ja toisen kuorsaamisen kuuntelun.

Mä en ole vielä ihan täysin tottunut tähän sinkkuna oloon eron jäljiltä, ja tämä on mulle kamala kulttuurishokki, koska olin niin kauan parisuhteessa. Muutenki oon melko varma että tällä kertaa omillaan olosta muodostuu hyvinkin paljon toisenlaista kuin mitä se oli ennen insinööriä. Ehkä hieman prioriteetit muuttuneet, niistä ehkä joskus enemmän.

Tässä dokumentissa mä lasken parisuhteeksi myös sellaisen pitkähkön tapailun, vaikka sitä ei virallisesti seurusteluksi kutsuttaskaan. Joka kuitenkin sisältää muitakin parisuhteen elementtejä kuin seksin, ja jolla vielä ehkä tunnustellaan mahdollisuutta siihen "oikeaan" parisuhteeseen. Tapailun, jota ei sovi halventaa kutsumalla sitä vaikkapa "säätämiseksi".
(luonnosvaiheessa tämä jäi kesken tässä kohtaa, enkä kuolemaksenikaan muista mihin tämä kappale liittyi, mutta antaa nyt olla tässä, tiiä vaikka tätä myöhemmin tarvis.)

Mä olen elämäni aikana seilannut monissa parisuhteissa. ("Kävin suhteesta toiseen etsien kotia, enkä enää erottanut kyyneleitä sateesta." ) Kuten oon noin sata kertaa maininnut, niin viihdyn rakastuneena (paitsi että joskus voisin kertoa poikkeuksesta tähän sääntöön, ehkä.) ja yleensä nautin suunnattomasti kuhertelusta, toisen huomioimisesta ja hellyydenosoituksista. Siinä mielessä parisuhde on mulle näistä vertailukohteista mieluisampi vaihtoehto. Toki sinkkuna olossa on puolensa, mutta ennen pitkää mulle tulee helvetin yksinäinen olo.

Mulla odottaa tuolla puolivälissä luonnos joka kulkee työnimellä "vapaa vs. vähän sinne päin". Tässä vaiheessa se epäilyttää mua suunnattomasti, mutta eiköhän se sieltä ulos tule, kuhan vähän säädän.

Pikku pelkuriraukka.

Joku aika sitte (eli useita kuukausia sitten, joku reipas bloggaaja on taas unohtanu tämän koko luonnoksen...) mulle esitettiin suora kysymys; "Hanna, mitä sä pelkäät?" Mun teki mieli vastata että oon niin helvetin kova jätkä, etten pelkää mitään, mutta sepä ois ollu suuren suuri ja musta vale. Mun kieli muuttus hiileksi ja murenis. Koska mä oikeasti pelkään ihan tosi paljon ja monipuolisesti. Mutta koska oon jotakuinki alusta asti tässä blogissa vauhkonnut siitä että pelot ja painajaiset on helpompi kohdata ja mahdollisesti voittaa kun ne nimeää, niin ei kai se auta ku luututa kissalla pöytää tämän asian tiimoilta.

Mä kai voisin jakaa pelkotilani karkeasti kahteen ryhmään. Isoihin ja pieniin, vaikka kyllä kai ne kaikki aika isoilta kohdalle osuessa tuntuu...
Lähinnä ajan takaa sitä, että jotku on alitajunnassa olemassa koko ajan, kuten aiemmin useinkin mainitut yksin jääminen ja väärinymmärretyksi tuleminen. Semmosia kokonaisvaltasia. Toiset on sitten "pienempiä", semmosia jotka ei vaivaa muuten ku osuessa kohdalle. Niinku nyt kuolemanpelko aggressiivisesti ajavan kuskin autossa tai hammaslääkäri, for example. Näissä on myös se ero verraten nuihin kokonaisvaltasempiin pelkoihin, että ne ei muserra mua nurkkaan parkumaan tuntikausiksi pelkästään sillä että niitä ajattelee. Ja onhan toki kiva tässä vaiheessa tekstiä huomata, että taitaa kaikki isommat pelot olla semmosta henkistä sorttia. Tässä mainittuihin "pienempiin" liittyy pelko fyysisestä kivusta. Mä pelkään niin paljon enemmän henkisiä pahoja oloja, sydänsuruja ja helvetinmoista kaipausta ja sen sellaista.

Rupesin miettimään tuota mun pelkoa siitä, että tulen väärinymmärretyksi. Sen mä olen joutunut tänä vuonna kohtaamaankin, ja yllättävää kyllä, selvisin hengissä miettimään asiaa tarkemmin. Eniten siinä tietysti pelottaa vastapuolen reaktio, että toisen kasvoista näkee jotain negatiivista jonka on itse aiheuttanut. Vaikkakin tahattomasti. Sen jälkeen pitäis yrittää selittää asia uudelleen, ja pelottaa ettei vieläkään saa ilmaistua itseään oikein, että toinen jää vieläkin väärään luuloon ja ajattelee mun ehkä ajattelevan jotain mitä en ajattele. Että vastapuoli takertuu alkuperäiseen käsitykseensä, huolimatta siitä että kerron hänen käsittäneen väärin. Lisäksi tietysti se, että pelkään purskahtavani itkuun kesken selityksen, tai muuten murenen olemaan epäuskottava.

Sitten on olemassa pinkka asioita, jotka ei niinkään pelota, mutta jännittää, ahdistaa tai ujostuttaa. Mutta ne on toinen tarina.

maanantai 15. huhtikuuta 2013

No ei sitte otsikoida.

Samaistuin tuossa neiti V:n sanomaan "Olin jo pyyhkiä koko tekstin, koska en mä halua, että te joudutte lukemaan kahta negatiivista tekstiä peräkkäin." Mulla se vaan tuppaa olemaan nyt että kaikki överimasentava pitäs piilottaa. Koska eihän kukaan halua leikkiä surullisten ja masentuneiden ja itkeskelevien tyttöjen kans? Sen mä oon ainaki oppinu tänä vuonna. Sitten taas toisaalta... Totuushan kuitenkin on se, että mä olen maanis-depressiivinen, bipolaarinen, jos niin tahdotte, ja se depressio ottaa ajoittain ohjat, halusin tai en. Vaikea sitä on piilottaakaan. Ja pahimmillaan depression näkee fyysisesti.
Jos mä blokkaisin kaikki omaan pahaan olooni viittaavat postaukset, niin luulen että tulis uskomattomia taukoja tässä hommassa. Mä tiedän että tätä blogia lukee semmosiaki ihmisiä, jotka ei tahdo muuta ku arvostella mun tekemisiä ja hihitellä mun pahalle ololle ja sitä myöten pitää mua säälittävänä, muttta se heille suotakoon. Kolmelta Aamuyöllä pysyy julkisena huolimatta siitä että mä olen rehellisesti sitä mitä olen.

Nyt mä olen hieman surullinen, ja kuitenkin samaan aikaan onnellinen. En mä tiedä tuntuuko musta tältä sen takia että psyyke on vienosti epävakaa, vai kokisinko asian samalla tavalla js oisin niin sanotusti normaali, mutta mulle merkitsee ihan suunnattoman paljon se, kun joku muistaa kertoa mulle että mä olen tärkeä ja rakastettu just siks ja nimenomaan että olen minä, ainutlaatuinen ihmisyksilö, huolimatta siitä kaikesta negatiivisesta mitä itse tunnen itseäni kohtaan.
Ehkä mä takerrun pikkuseikkoihin, mutta "olet mulle tärkeä" muuttuu ihan eriksi muodossa "olet mulle tärkeä koska olet juuri sinä." Mun on todella vaikea selittää tuota eroa edes itselleni. Ehkä joku kuitenki tavoittaa ajatuksen.

Mainitun surullisuuden ja onnellisuuden aiheutti ystäväni linkkaama viestiketju, jonka aloittaja hautoi itsemurhaa. Ystäväni mainitsi myös kommentoineensa ketjua itse. Ja mitä mä löydän? Tyttö puhuu minusta! "I have a friend who's been thinking about suicide. I don't know how often, though... but I think she's too afraid to do it. She suffers from depression and has major mood swings. If she was going to kill herself I would want to know. Please, don't think that I'd ever want her to do it. She's the most unique and wonderful person I've ever had the honour to meet and I would NEVER want her out of my life. I'd just want to know what goes through her head and I'd want her to talk to me.
Please, talk to your friends about your feelings. Even if your life might not be interesting, it doesn't mean that it's not important. If you feel that your life is not important, it is for other people around you. You're not the only one affected by your own life."

Tämä tekee  mulle surkuisan olon siksi, että mä en oikeasti haluais että kellään on paha olla mun tekemisten ja sanomisten takia. Ja sitten taas... Oon onnellinen siitä että joku välittää niin helvetin paljon, että viitsii murehtia minun takia.

Mä tiedän etten ole helppo ihminen kun depressio jyllää. Usein haluan puhua mun oloista, uudestaan ja uudestaan, ja se tekee muille vaivautuneen olon. Koska helvetin hankalahan siinä on mitään sanoa. En mä osais itsekään. Mä päädyn aina sanomaan kliseitä. En mä odota sitä että kukaan mun ystävistä osais sanoa mitään sellaista, mikä muuttas asiat ehjiksi heti. Mulle ainakin merkitsee eniten se, että toinen osoittaa välittävänsä.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Seikkailupäiväkirja, osa 13 eli pino kuvia.

Tämä on maailman turhin postaus, mutta koska kuvia pyydettiin niin laitetaan nyt sitten :D Vaikka mitään tärkeää en oo ees kuvannu.

 Päivä 1, jossain päin pohjois-Pohjanmaata. Ja meikän vakiopaikka 145, vaunu 6. Jos muistan oikein.

Päivä 2, Reso. Tuolla mä pötköttelin useita päiviä jahtaamassa pisamia. Muutama tipahtiki muuten iholle.

Raision tori. Jännä, eikö? Siellä on nyt se Naantalin Aurinkoinennii, terveisiä vaan tiiätte-kyllä-kenelle :D

Ja tuo oli se exact spot missä mä niitä pisamia metästin. Hyvä baden-baden <3

Välillä piti syödä kans. Kunnon lifestyle-bloggaja ois kai kuvannu pöperön heti tuoreeltaan, mutta mä oonki Riikan kouluttama.

Juodaki piti. Enough said.

Iltapäiväkahvit. Oon nauttinu parempiaki kahveja...

Tukka sai uutta väripintaa taas, mutta eipä siitä huomaa eroa aiempaan.

Päivä 3. Tää oli se surullinen taulu joka ei mahtunu autoon. Sattuneista syistä se piti muuten palauttaa, ja palautusmatkalla se MAHTUI sinne autoon. En tajua.

Tästähän siis pitäs välittyä se, että taulu ei mahdu autoon, mutta ei kyllä välity taas mikään muu ku tissivako. Jumalauta.
Päivä 4. Tällä kertaa kansalla oli leipää, ei tarvinu syödä pullaa. Kuka tajuaa, kuka ei.

Päivä 5. Viihteelle lähössä. Ostin tuommoset uudet simmut ku oon hinkunu noita jo yli vuoden. Ostin muuten mekon kans, mutta se ei tuollon päässy vielä ulos. Cybershop <3

Ja näinki hurjan nättinä sitte päädyin valtaamaan Turun yöelämän.

Päivä 6. Jos ois ollu krapula, niin tää ois varmasti ollu erinomainen krapulapizza. Mutta koska krapulaa ei saatu aikaan niin se oli vain erinomainen pizza. Mun puoli on tuo missä ei oo keltasta.

Sitte kuluiki monta päivää ku kameralle ei ollu töitä. Joten tässä sitten taas vaunu 6, paikka 145. My way to Oulu <3

Ja tämä postaus on sitten malliesimerkki siitä miksen oikeastaan harrasta liiemmin kuvia tässä blogissa. Koska aika harvoin tulee tehtyä mitään niin siistiä että kuvaisin. Vaan onpahan nyt tämäkin sitte tehty ja voi keskittyä taas uusiin juttuihin.

Rakkaustarina

Mä en koskaan ajatellut julkaisevani tätä, kunhan aikani kuluksi ajattelin kirjottaa tämänki tarinan elämästäni yhteen pakettiin.

Täähän ei varsinaisesti ole perinteinen rakkaustarina, loppu on tavallaan onnellinen vaikka prinssi nyt ei saanutkaan valtakuntaa ja puolta prinsessaa.

Mä en satavarmaksi osaa sanoa milloin tarina alkoi, muistelisin että heinä-elokuussa 2007. Luulen muistavani että oli helvetin kuuma. Se oli joku ihan perusilta viihteellä, ei poikennut mitenkään muista. Paitsi että mulle esiteltiin semmonen poika. Tai mies kai se on, sillon pikkusen vajaa kolmikymppinen. Tosin mun mielestä pojat on poikia siihen asti että täyttävät 40 ja aika monessa tapauksessa vielä sen jälkeenki.
Sillon musta tuntu että se mies/poika/olento/tästä lähtien tässä dokumentissa Mysteerimies ei pitänyt musta yhtään. Ja se oli muuten molemminpuolista se.

Tässä välissä on pakko huomauttaa, että järkytyin iteki ku tajusin etten muista miten ja missä järjestyksessä asiat on tapahtuneet. Miten mä voin unohtaa semmosia asioita?

Kuitenkin, mun ja Mysteerimiehen välit alkoi hitaasti lämmetä. Älkää käsittäkö väärin, nyt älkääkä myöhemmin. Joskus vuodenvaihteessa 07-08 mä sitten huomasin olevani ehkä pikkuisen pihkassa. Hankalaa asiasta teki se, että Mysteerimies oli kihloissa ja minä parisuhteessa. Mun suhteessa tuli isompiakin kriisejä kyllä, mutta en voi väittää että Mr. Mysteerin olemassaolo ei ois vaikuttanu siihen erosin. Mä muuten tiesin jo sillon, että mulla ei oo eikä tuu olemaan mitään mahdollisuuksia ko. herraan, joten ehkä se on ollu mulle vähän niinku joku etäihastus julkkikseen tmv. Sillä erotuksella, että Mysteerimies tiesi/tietää että olen olemassa ja puhui/puhuu mulle.

Mä luulin sangen monesti päässeeni yli ihastuksestani tähän mieheen, aloitin muutamaanki kertaan toisia rakkaustarinoita, mutta mutta... Jotenkin aina päädyin eroamaan, yleensä kuitenkin virallisesti muista syistä kuin Mysteerimiehen takia. En mä sano että ne muut tarinat ois olleet yhdentekeviä mulle, ei todellakaan, niillä tarinoilla ei vaan ollut niin onnellinen loppu. Ja mä kuitenki uskon että ne tarinat ois päättyneet, oli Mysteerimiestä tai ei.

Jossain vaiheessa huomasin että Mysteerimiehen seura helpotti mun oloa vaikeissa tilanteissa. Se vaan osas sanoa ne muutamat oikeat sanat aina. VVL:ssa kirjotinki vuosi sitte solmutilanteessa, että miks mä ees yritän etsiä ratkaisuja muualta, ku tiedän ihan hyvin missä mun ratkaisu lojuu :)

Koskaanhan meidän välillä ei siis ole mitään tapahtunut, enkä mä oikeastaan sitä ole lopulta odottanutkaan. Jossain vaiheessa ajattelin, että tuskin se edes tietää mitä mun mielessä liikkui, mutta tulin sitten siihen tulokseen, että pakkohan sen on ollu se huomata, koska olin siihen mennessä tehnyt kaiken muun paitsi sanonut asian ääneen. Ei se kuitenkaan tyhmä sälli ole, kaikkea muuta. Ja voi muuten olla että oon joskus möläyttänyki asian ääneen, se että mä en sitä muista tehneeni ei tarkota etteikö se vois olla tapahtunut.
Mun ystävät on olleet hieman huolissaan mun ja Mysteerimiehen väleistä ajoittain. Mä tavallaan ymmärrän. Onhan se ollut vähintäänki omituinen ihmissuhde, en väitä vastaan. Multa on kielletty pariin kertaan koko miehen tapaaminen (huonolla menestyksellä). Satun olemaan bumerangien sukua.

Tulipa sitten kuitenkin se päivä ku huomasin että kaikkien vuosien jälkeen mun tunteet on kehittyneet ystävyydeksi. Kai joku käännekohta mun elämässä sekin. Vaati pari drinkkiä alle ennenku sain kerrottua sen Mysteerimiehelle. Sillä että oisin millään muotoa tilivelvollinen, mutta mä halusin kertoa. Sanamuotoa mä en muista, mutta sisältö oli jotakuinkin "nyt ku pystyn sanomaan tämän vilpittömästi ja ilman taka-ajatuksia, niin haluan sanoa että oon onnellinen ku olet mun elämässä." Sain mä vastauksenki, on kuulemma molemminpuoleista. Taisin sillä hetkellä olla onnellisempi ku kertaakaan aiemmin sen miehen toimesta.

Teoriassahan tarina kai tavallaan jatkuu, onhan mulla Mysteerimiehessä ystävä, joka osaa halata niin että synkinkin päivä alkaa näyttämään valoisalta. Tässä tarinassa prinssillä oli prinsessansa jo alussa, ja on edelleen. Rehellisesti mä voin sanoa, että mä olen onnellinen siitä että heillä on toisensa.

Tässä tarinassa ei ole järjen hiventäkään! Ehkä mä koitan jättää niin paljon henkilökohtaista pois, ja vaikea näin pitkää aikaa on paketoida yhteen tai edes kahteen postaukseen. Lähinnä kai mä kirjotan tätä ylös vaan siks, että mua hämmentää itseäkin se, että kuinka kauan oon pystyny pitämään hengissä tunteen semmoista ihmistä kohtaan, joka ei millään muotoa vastaa mun tunteisiin.

torstai 11. huhtikuuta 2013

Seikkailupäiväkirja, osa 12

10.4.2013, 21.44
HQ Halinen.
SÄNKY! Voi luoja. Enough said. Ja ehkä hieman ikävä.

22.14
HQ Halinen.
Mä olen nukkunut tässä huoneessa joskus kymmenen vuotta sitten, mutta en muistanut noita pimeässä hohtavia tähtösiä katossa. Mulla oli omassa huoneessakin. Jotenki nuista tulee kauhean hyvä mieli nyt, ja joku perverssi kaipaus teiniaikoihin. Vaikka... Jos huomenna heräisin neljätoistavuotiaana, ja mulla ois neljätoistavuotiaan ongelmat, niin ei paljo pimeässähohtavat tähtöset lämmittäs.

23.08
Tähtitaivaan alla.
Ketäänhän ei toki yllätä että Nukkumatti teki TAAS oharit, mutta mä yllätyn siitä että tekstiä tulee niinko pipoa. Harmi vaan että kirjotin just parin postauksen verran tekstiä, jota en voi julkasta vaikka miten tahtosin. Miks painokelvottomista jutuista tulee aina niitä joiden sanoihin on ite maailman eniten tyytyväinen? Ja sitten henkilökohtaisista syistä ne pitää jättää laatikon pohjalle.

11.4.2013, 09.28
Turun rautatieasema/Åbo järnvägsstation.
Täti ajo just mun varpaille lattianpesukoneella. Palakihtee.
Mä oon taas hyvissä ajoin liikenteessä, 35 min junan lähtöön. Nyt taas on olo, että haluankokaan takas Ouluun, mutta pakko kai se on.

11.54
Tampere <3 again.
Sain paluumatkalle saman paikan samasta kopista jossa matkustin Oulusta Tampereelle menomatkalla. Jos tähän majottuu seuraksi vielä joku insinööri, niin mä saatan nostaa metelin. Vittu Déjà-vu. MINUN KOPPI, MINUN SEIKKAILU.

12.05
Junassa Tampereen laidalla.
Tulipahan vaan mieleen vinkeä muisto vuosien takaa. Oltiin oltu vähän juopottelemassa illalla, ja kuski oli aamulla vielä niin tuhannen soosissa ettei siitä ollu ajamaan. Nakki napsahti mulle, joka en ollu ajanu Tampereella koskaan, ja edellisestä kerrasta ratissa oli lähemmäs vuosi aikaa. Muistan että olin liikkeellä Electroilla, mitä parhaimmilla autoilujalkineilla, ja niin mut istutettiin jäätävässä pelkotilatärinäkrapulassa Micran rattiin ja ei muuta ku lauantaiaamupäivästä Särkänniemen ruuhkien kautta keskustaan. Ja sitte siitä autoparasta meni minusta riippumattomista syistä joku rikki, ja matka loppu aika lyhyeen. Mä en muista minne me oltiin menossa, mutta mä luulen että me päästiin perille. Yks hirveimpiä kokemuksia muuten, pakko todeta.

12.36
Missäs helvetissä mä olen?
Mä kirjotin joku aika sitte mun ensirakkaudesta. Nyt taas palas kaikki rytinällä mieleen. Juna + Nightwishin Oceanborn-albumi + tieto siitä että kukaan ei varsinaisesti odota mua Oulussa = paluu vuoteen 2002. Exept sillon oli kesä! Kai silti enimmäkseen juna ja mainittu levy tekee tän haikeahkon olon. (@Parkano atm, insinöörisaldo: 0)
"I knew you never before  
I see you never more 
But the love, the pain, the hope! 
O, beautiful one! 
Have made you mine 
'till all my years are done"
Without you  

The poetry within me is dead"

13.43
Lapua.
Ah ihana Vexation <3 Haastoin eilen facebookissa kaverit piristämään mun junamatkaa viesteillä, ja toistaiseksi neiti V on ainoa joka viestiä on laittanut. Tää on tällanen Disney-visa näköjänsä, saan kysymyksiä piirrettyjen epäkohdista. Jos Tuhkimon lasikenkä sopii täydellisesti, niin miksi se putosi? Mietipä sitä.

16.15 
Jossai landella, traktoreita ja kaikkia!
Yllättäen tää sotalaiva on vähän (45min) myöhässä. Kyllä kai täällä viihtyy, mutta tympäsee insinöörin puolesta ku joudun koko ajan ilmottamaan sille uusia aikatauluja. Mä oon onnellinen siitä että eksä jaksaa pitää mua niin suuressa arvossa että vaivautuu hakemaan mut. Tiiän että kaikkia ei kiinnostas.

17.07
Jossain Vihannin metässä.
Jos kaikki ois menny suunnitelmien mukaan, niin mun pitäs olla näillä näppäimillä Oulun asemalla. Mutta koska Valtion Rautatiet on kiva firma niin olen Vihannissa. Aurinko toki paistaa, ja voi olla pikkuisen onnellinen. Ja alan jo tuntemaan sen että olen koko ajan lähempänä sydäntäni.

19.54
FINALLY omassa residenssissä.
Tai oonhan mä jo hetken ollu mutta nyt vasta pääsin tähän päiväkirjaprojektiin asti.
Ilmeisesti taas aikaerorasitus vaivaa, koska olo on niinku ois kovaki krapula päällä. Oon aika varma että kuolen tähän ja insinööri vaan vittuilee mulle. Sillee hyvässä hengessä.

Se voi olla että nyt saattaa tulla pari päivää taukoa postauksissa ku en oikeen tiiä miten tästä jatkaa. Pikkusen hukassa. Aina.

keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Seikkailupäiväkirja, osa 11

10.4.2013, 15.06
Tätilägränden HQ.
Uuden tukikohdan valtaus suoritettu onnistuneesti.
Välissä ehdin käydä vilkasemassa semmostaki nähtävyyttä kuin (atm tyhjää) Kakolan vankilaa. Tosin vaan ulkopuolelta. Oisin tahtonu käydä sisällä asti, mutta aika ei riittänyt. Nyt sitten istun partsilla savukkeen kans ja tuijotan sitä kohtaa missä kakstoista vuotta sitten sijaitsi se kyseinen riemuliiteri jossa sain ekan suukkoni.

16.33
Halinen.
Tässä piti jo alkaa suunnittelemaan Oulun takasinvaltausta. Jo perjantaina pitäs olla kolmessa paikassa o.O En taaskaan tajua miksei tämmösiä tilanteita voi tulla sillon ku makaan itekseen kotona homehtumassa ties kuinka monetta päivää :D ja miks kaikki häppeningit aina kasaantuu? Monta viikkoa hiljaiseloa ja sitte tulee yks viikonloppu ku pitäs revetä puoleen tusinaan eri tilaisuuteen. Why oh why?

17.07
HQ Halinen.
Mä kaipaan tällä hetkellä päämäärätöntä flirttailua. Ihan vaan flirttailun itsensä ilosta, ei siksi että sillä pitäs saavuttaa jotain. Lukuunottamatta hyvää mieltä itelle ja vastapuolelle. Kuitti.

19.21
HQ Halinen, keittiö.
Meikä leipoo täällä korvapuusteja ihan satanolla. Ja ajattelen puolisoani, se se ymmärtää huonojen pullavitsien päälle <3

Yllättäen Vexationin kans kävin tuossa keskustelua, aiheena tällä kertaa "sodassa ja rakkaudessa kaikki keinot on sallittuja". Vaan entäpä jos ei itekään tiedä, että kummasta on kyse? Koska jos alkaa käyttämään edes verrattain valonarkoja konsteja, niin kyllä se minusta sotaa on. Sotaa rakkauden puolesta. Ugh. Olen puhunut.

21.01
HQ Halinen.
Se on sillälailla että lähtölaskenta alakaa. 13 tuntia ja pitäs jo hyvinki nököttää junassa valmiina kulkeutumaan takas Ouluun. Ehkä mä voin jo tässä vaiheessa sanoa että tää seikkailu on sujunu ihan loistavasti, mulla on ollut ihan helvetin lystiä. En mä jaksa uskoa että tuleva yö voi tätä enää pilata multa. Tässä hetkessä kuitenki oon sitä mieltä että ei, tämä ei ole minun kotikaupunki. Minun sydän ei kuulu tänne. Mielelläni kyllä voin vastakin vierailla, mutta tää ei tunnu kodilta. Missä mun koti on, sitä en tiiä. Niihä ne sanoo että siellä missä sydän, mutta mutta... No, mä en kommentoi sitä tässä dokumentissa enempää.
Huomenna sitten vielä olis kai vuorossa viimeset hajatelmat tältä matkalta, eli Seikkailupäiväkirja, osa 12. Mä oon ihan tyytyväinen omaan työtahtiini, vaikka aina ei ole ollut edes järkevää kirjotettavaa. Facebookin puolella seikkailupäiväkirjaa on kehuttu, moitteita ei oo tainnu tulla yhtään.
Jos pikkuhiljaa rupeis miettimään unia (eka yö tällä seikkailulla OIKEASSA sängyssä, herrantähen) ja henkisesti valmistautumaan 7 tuntiin perseelläni VR:n hellässä huomassa...

ps: mitähän magiaa tämä on, neljä tuntia sitte oon kaivannu flirttailua, enkä oo sanonu sitä kellekään ja mitäs mun facebookin chatissa tapahtuukaan...? Niksu on oikeassa, mä olen velehomaakari!

Seikkailupäiväkirja, osa 10

9.4.2013, 22.56
HQ.
Mä koitin ruveta ajattelemaan tuota edellisessä mainittua rakastamisajatusta. Se meni vaan enempi solmuun! Nyt tuntuu että tarvisin tähän mindmapin ja muutaman assistentin pitelemään naruja ja ehkä pullon-kaks Cointreauta. Nyt mua vaan ahdistaa.
"I sit with someone in the dark, so afraid to see it's me again."

23.14
HQ.
Jotakuinkin kuus vuotta sitten sain parhaan synttärilahjan ikinä. Lahja oli alunperin tarkotettu poikaystäväksi, mutta aika pian huomattiin, että me toimittiin paremmin ystävinä. Olinkin saanut lahjaksi parhaan ystävän mitä saatoin kuvitella. Sitten se vain jotenkin... Loppui. Tuli kaikkea muuta. Tympäsee tajuta vasta liian myöhään, että oon menettänyt jotain niin tärkeää. Ystävän, joka oli aina läsnä mua varten... Ehkä mä itse olin huono ystävä, kun en itse aina ollut häntä varten? Yritin parhaani, ehkä se ei riittänyt. Ehkä se oli sitä erilleen kasvamista, en mä tiedä. Aikaa kului, ja yhteydenpito väheni. Miksi? Mä en osaa vastata. Paitsi sitten kun hän tapasi tytön ja meni myöhemmin naimisiin. Mä tunsin olevani häiriöksi. Vaikka aika harvassa kai mun yhteydenotot siinä vaiheessa jo oli. En mä tiedä, jotenkin mä olin niihin aikoihin vielä enemmän epävarma ja eksyksissä kuin nyt, enkä halunnu tuppautua heidän elämäänsä.
Kuitenki, tänä iltana, kaiken tän prosessoinnin seurauksena, mä muistan miehen, jota pystyin kutsumaan parhaaksi ystäväkseni, ja toivon että hän myös muistaa minua joskus.
"Nothing lasts forever, even cold November rain."

23.44
HQ.
Uni ei tule ja päätä särkee.
Rupesin miettimään taas ystäväkuvioita. Nyt ku oon ollu täällä kaukanapoissa verrattain lyhyen ajan, niin oon huomannu että ketkä mua kotona oikeasti kaipaa. Sitä myöten osaa hieman erotella niitä, kenen seuraan hakeudun kunhan Ouluun selviän. Ehkä jotkut jopa hakeutuu mun seuraan jos tuntevat kaipaavansa.
Minun sydäntä on lämmittäny täällä joka kerta ku joku on sanonu että on ikävä, tai muuten asian ilmaissut. Tai eihän se oo kiva että kellään on ikävä, mutta minusta on suloista olla kaivattu.
"Why am I loved only when I'm gone?
Gone back in time to bless the child
Think of me long enough to make a memory
Come bless the child one more time."

10.4.2013, 00.21
HQ. (nukkumalääkepöhnässä.)
Mulla tulee ihan ihme fläsäreitä menneistä keskusteluista. Tällä kertaa eräästä joka käsitteli lempinimiä. Mulla ei koskaan varsinaisesti ollu sellasta, joka ois lyhennys etunimestä, siitä on saatu aikaan vaan pidennettyjä, kuten Hannapieni ja Hannabeibe. Sitten, noin muuten semmosia hetkellisiä ystävien ja ex-heilojen antamia hellittelynimiä on ollut, ja joitain jopa tottelen nykyäänkin. Aurinkoinenhan on jo mainittukin. Insinöörille olin hyvin pitkään Papu, kuten sekin mulle. Ajoittain vieläkin. Sillon ku mun tukka oli paloautonpunainen, niin yhdellä kaverilla oli tapana kutsua mua Piparmintuksi. Luoja tietää miksi. Jos joku on joskus nähny mun ihon, niin Pisama-nimitystä ei tarvi selitellä. Rusinapulla puolestaan on vähän epäloogisempi, tarttui aikanaan matkaan Tuhkimotarinasta epähuomiossa ja jäi elämään. Eksälle mä olin Nuppu (tai Uppu tai Upnup lässytyksen tasosta riippuen) Yläasteella olin hyvän tovin ajan Kaneli, ystäväni ollessa luonnollisesti Sokeri. Kanelista yks kaveriporukka muuten päivitti joskus 2006 kieppeillä Cinnamon Girlin. Nyt, viimeisen puolen vuoden aikana Muruapinani on päättänyt alkaa kutsumaan mua Mushuksi, koska olen pieni lohikäärme :)
Nii. Paitaressuhan on nimi jonka annoin ihan itse itselleni kun aloitin tän blogin, ja eilen kuulin että se pitäs nyt vaihtaa tuohon Rusinapullaan.
Mä vihaan rusinoita pullassa.

tiistai 9. huhtikuuta 2013

Seikkailupäiväkirja, osa 9

8.4.2013, 23.20
HQ.
Nyt se iski tajuntaan. Alkaa olla viimeset seikkailupäivät käsillä tässä. En pidä ajatuksesta! Vaikka kyllähän seikkailuja aina tulee lisää, nytkin on muutamia oulunsisäisiä tiedossa, mutta ei se ole sama asia... Ja omassa todellisuudessanihan mulla on koko ajan ihan hullut seikkailut menossa, tietäsittepä vaan...
Omasta todellisuudesta tuli mieleen, että oon muuten tässä vähän miettininyt että aika saattas pian olla kypsä sen mun kolmannen (ja vanhimman) blogin julkituomiselle. Vielä ujostuttaa pikkusen. Okei, aika paljon. Itse asiassa ihan helvetisti.

9.4.2013, 00.25
"Minä en saa koskaan!"
"Ja minäki tosi harvoin."
"Mä saan vaan unissani."
"Musta nyt ei kannata edes puhua..."
Tulipahan vaan tällainen syyslukukaudella -04 käyty keskustelunpätkä mieleen, kun haikailin puutarhaoppilaitoksen ryhmäkavereiden perään. Ah niitä aikoja <3

14.00
Penthousen parveke.
Lumentulo lakkasi ja taas on hyvä olla. Oikiastaan tekis kauhiasti mieli nakustella tässä auringonpaisteessa. Mutta enhän mä sellaista tekis.
Huomenna ois ohjelmassa tukikohdan vaihto. Loppu on lähellä. Oon ihan varma että Oulussa ei oo yhtään nakustelukelit :/

14.54
Edelleen parveke.
Viestiarkisto on hassu juttu.
423 viestiä tallennettuna, vanhin elokuulta 2010. Osa on sellasia joista en ees tiedä miks oon halunnu ne arkistoida. Osa on jopa oikeasti tärkeitä informaation kannalta. Jotkut on niitä sellaisia rakkauskyttyräjuttuja, jotka helpottaa mun pahoja oloja pelkällä olemassaolollaan, ilman että niitä tarvii edes lukea. Kuitenkin iso osa tuosta 423 viestistä on sellasia jotka mun pitäs poistaa. Mä en vaan kykene (enkä kai haluakaan), se on henkisesti liian suuri ponnistus tähän hetkeen. Ehkä joskus ens talvena mä voisin käydä nuo läpi, käsitellä asiat ja dumpata viestit mappiin Ö. Tai sitte en, meinaan tässä mun muistiinpanokapulassa on tallessa viestejä mun ja insinöörin suhteen alkuajoilta, yli kolme vuotta vanhoja. Ja häpeämättä voin tunnustaa että ne saa mut ajoittain vieläki kyynelehtimään.

15.42
@baden-baden
Mä olin niin oikeassa. Luin eilen illalla 30 sivua Kaivattua, enkä tänään malttanu antaa olla. Ja nyt se on loppu. Miten tässä taas kävi näin?

16.15
HQ.
Miksihän en tajunnu valita semmosta paluujunaa että saisin jonku hakemaan mut asemalta? Tyhmä minä.

16.50
HQ.
Joku sammutti parvekkeelta auringon. Siellä ei oo enää kivaa.
Eilen illalla kävin keskustelua (yllättäen) lemmenasioista, ja muistin mitä oon kirjottanu päiväkirjaani kesällä 2002. Että en halua enää rakastua. Mä oon muuten sen jälkeen rakastunu aika monesti. Oon kai mä joskus sanonutkin että mä pidän siitä rakastumisvaiheesta ihan suunnattomasti. Mutta siinä on vissi ero rakastamiseen, ja musta on alkanu tuntua että se osa mulla menee aika huolella päin helvettiä. Ehkä mä en vaan osaa sitä? (tästä tosin on poikkeuksena armas puolisoni jota rakastan ihan oikein.) Tai sitten mun kohteet on olleet vääriä. En mä tiedä. En oo ehtiny prosessoida tätä ajatusketjua loppuun. Liian tuore. Alle vuorokauden ikäinen. Pitäs varmaan. Saattas avata pariki solmua.

maanantai 8. huhtikuuta 2013

Seikkailupäiväkirja, osa 8

8.4.2013, 17.42
Edelleen penthouse.
Tiskasin äsken. Siitä sitten tuli mieleen tämä mun toteamus siitä että tiskaaminen on minulta osoitus äärimmäisestä rakkaudesta. (Ja Vesselin ei tarvi yhtään huolehtia vaikka en viimeks tiskannukaan, mää rakastan silti <3) Pysähdyin miettimään asiaa ja totesin, että sitä ei lasketa, jos mua pyydetään tiskaamaan. (tosin jotain vois päätellä siitä että kieltäydynkö nätisti vai otanko tiskiharjan nätisti räpylään.) Nämä mun rakkaudenosoitustiskaamiset on aina olleet vapaaehtoisia, koska oon halunnut yllättää tiskien omistajan iloisesti. Koska kukaan ei pidä tiskaamisesta. Minäkään en, ja mun ystävät tietää sen. Senpä takia jotku heistä osaa kysyä, kun tapailen jotakuta, että "etkainää oo tiskannu sielä?" Jos mä vastaan että en, niin kommentti on "No sitte ei vielä tarvi huolestua" -tyyppinen. Jos taas ilmotan että tiskattu on, niin hyvinki saattavat alkaa vaatimaan miestä jo näytille. Koska siitä tietää että mä olen tosissani. Siis tosissani. Vaikka kai ne tietää että saatan mä olla sitä ihan tiskaamattakin.

19.09
En ees kerro missä.
Mun tekis ihan hirveästi mieli järjestää jotku pippalot. Sais pistää pöydän koreaksi ja kasapäin hyviä ystäviä samaan paikkaan. Mutta, kuten aiemmin sanoin, vietän synttärit itekseni, koska mulla ei ole silloin kotia. Ja koska ei ole kotia niin ei voi pitää tupareitakaan. Masentava tilanne. Yhh. Vaikka ei kai tässä iässä enää kuuluskaan juhlia synttäreitä. Mummun mielestä 21  on viimenen ees etäsesti merkittävä ikä juhlia ennenku sitte ruvetaan juhlimaan vaan pyöreitä. Ja seki lopetetaan sen jälkeen ku on täytetty 50.

20.44
Ketä kiinnostaa missä mä olen? Niinpä.
Takana taas yks kierros penthousen saunaosastoa. Nykynen tupa Oulussa on masentava, ku ei ole omaa saunaa. Muutettiin ko. torppaan syksyllä 2011, ja oon muistaakseni käyny taloyhtiön saunassa tasan kerran ja siitäkin on pian vuosi. Tämä spesiaalitapaus oli kesällä 2012, simuloidun mökkijuhannuksen yhteuydessä. Koska täytyyhän mökillä saunoa!
Mulla on harmittavan vähän muuten kavereita joilla on sauna + jotka tykkäis saunoa + jotka vielä huolis minutki matkaan :D Ankiata tää mun elämä.

Ei kelläkään sattus olemaan mitään ideoita siitä että mistä sitä rupiais postaamaan sitten kun seikkailu on loppu? Itellä lyö vähän tyhjää. On mulla pari valmista jemmassa, mutta oisko jotain tiettyä mistä joku tahtos lukea?

21.15
Oma todellisuus.
Joku ihan hirmunen virtapiikki iski ajatuksiin ja ja nyt taas ois niin helvetisti kirjotettavaa, vaan siitä tulis ihan uskomattoman sekavaa ja henkilökohtasta sekametelisoppaa. Mua tympäsee tämmönen ku ei pysy kupoli kasassa sen vertaa että kokoais järkeviä lauseita. Sitte kuitenkaan toisaalta ei tympäse! Koska täällä mun todellisuudessa on aika hauskaa. Täällä nimittäin menee kerranki niinku mä suunnittelen!

Seikkailupäiväkirja, osa 7

7.4.2013, 22.07
Penthouse.
Mä mainitsin tuossa että ajoittain tuntuu, että notkun aika paljon online facebookissa ja muutenki netissä. Nyt ku on ollu tämmönen vierotus päällä, niin mä huomaan että mulla on liikaa aikaa ajatella. Ei voi niin sanotusti paeta omia ajatuksia, jotku on jopa pakko ajatella loppuun. Asia jota oon koittanu vältellä aika kauan. Joidenki ajatusten osalta. Tuntuu jännältä. Taas askel ihmisenä kasvamisessa? Tätä menoa mä alan olla aikuinen niin fyysisesti ku henkisestikin.

23.00
Sama sijainti.
Voiko olla liian myöhäistä kiittää? Jos ei vaan oo tajunnu asiaa sillon ku se oli ajankohtainen? Kolmen kuukauden jälkeen tuntus vähän omituiselta ottaa asia esille kiitettävän kans. Silti, omituiselta tuntuu myös olla henkilökohtaisesti kiittämättäkään, kun asian tajusi. En tiiä miten edetä.

8.4.2013, 09.54
Ei muutosta sijainnissa.
Aamut on tyhmää. Ajatus ei ikinä koskaan kulje ja tekstiä ei synny. Eikä mitään muutakaan saa aikaan. Hynnngh.

13.10
Penthousen keittiö.
Yllätti huomata, kuinka paljo on kaivannu näinki lyhyen tauon jälkeen itekseen riehumista keittiössä. Vaikka mä nautin esim. Kellarikerhossa keittiönatsina olosta ja muiden orjuuttamisesta, ja ajoittain on hyvinki mukava kokkailla ystävien kans, niin ehkä eniten silti tykkään ku saan hoitaa mun aggressiivisen ruuanvalmistuksen itekseen. Mutta lopputuloksista en kyllä välitä nauttia yksin, yksin syöminen on masentavaa.

13.21
Penthousen ruokasali.
Huomasin tuossa että insinöörin ja kumppaneiden  jokakeväinen mökkiviikonloppu lähenee ja lujaa. Ei varmaan tule yhtä eeppiset kotimeiningit mulla ku viime vuonna, mä en ole vieläkään päässy ihan yli mun ja Riikan pelkotilakrapulasta ja siitä hirvittävästä rouskuvasta paprikasta.
Jotain häppeninkiä vois toki keksiä koska home alone, mutta jos suunnittelee, nii eihän siitä mitään tule. Samasta syystä ajattelin täyttää vuosiakin kaikessa hiljaisuudessa.

14.18
Atk-tukikohta.
Kauemmin ku 5 minuuttia kirjautuneena facebookiin ja heti huudetaan kymmenessä ikkunassa. Miksei tätä tapahdu ku olen yksin kotona? (no ehkä siksi että siellä oon 24/7 online...)

Mä en oo muuten syöny seikkailun aikana ihan yhtään pekonia!

15.23
Mun on ihan pakko saada jakaa tää tieto, että olen taas asteen verran sivistyneempi. Mutta en oo vaan koskaan aiemmin tullu ajatelleeksi, että Louisianan osavaltion nimellä SAATTAS EHKÄ olla tekemistä Ranskan Ludvigin kans. Nyt on älykäs olo!

16.14
Penthouse.
Rupespa äkkiä kismittämään taas se Imaginaerum-leffa. Viime syksynä oli puhetta kaverin kans että mentäs kattomaan sen yhdessä, mutta tuli pari muuttujaa. Sitte yhtäkkiä oliki jo joulu ja piti todeta, että eihän se enää pyöri. Syletti. Pakko tyytyä dvd-versioon joskus tulevaisuudessa, mutta en mä usko että se on yhtään niin kiva kattoa telkkarista ku mitä ois ollu isolta kankaalta :/

16.35.
Atk-tukikohta.
Taas sataa lunta. En ihan yhtään tykkää. Piti olla kevät? Mua on huijattu...

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Seikkailupäiväkirja, osa 6

7.4.2013, 02.35
Penthouse.
Brother Firetriben Heart Full of Fire soi luureista ja musta tuntuu että mun on pakko saada tää ajatus tekstiksi koska en oo ennen saanu. Siis, mä kävelin tuota muuatta jotakuinkin kilometrin matkaa alkuvuodesta aika monta kertaa. Aina nappulat korvissa. Ja lähes joka kerta shufflesta huolimatta tämä veisu ehti soida matkan aikana. Vaikka se on ollu mun puhelimessa aiemminki, niin nyt mä liitän sen ajatuksissa välittömästi niihin mun kävelyihin pakkasessa ja tietoon siitä että oli joku joka odotti mua. Nyt voi jo hymyillä.
"I
I surrender to your love
And though I'm torn apart
Fresh before my eyes
I got a heart full of fire
Right now
It's tearing at my heart
Tearing me apart
How can this be so hard
I got a heart full of fire
Right now"

03.17
Penthouse.
"Be my lifeline for this lifetime, suffer and pleasure forever and ever
I'd like to see how the walls around your heart will fall apart...
Stop resisting, let the light in, suffer and pleasure forever and ever... for this one lifetime

I am feeling your face in the dark
I'm hearing you breathe in the dark
I am tasting your lips in the dark
I'm holding you close in the dark"

H: "Mä en oikein tiedä mihin mä tämmösenä kuulun."
V: "Minun kainaloon."

Nyt on olo että täytyy kaivella rakkauskyttyrää, jotenki murheellinen olo. Väsyttää kamalasti, mutta en tahtos nukkua. Ei varsinaisesti itketä, mutta ehkä tätä oloa vois kuvailla tyhjäksi. Ahistaa tämmöset olot. Juteltuani pari iltaa sitten Vexationin kans muistin kirjottaneeni joskus kauan sitten irc-gallerian blogissa siitä kuinka tympäsee se, ku jotku [ystävät/kaverit] loukkaantuu, kun tulee maininneeksi että tuntuu yksinäiseltä. Että "miten susta voi tuntua tuolta, enkö mä muka riitä?" Mutta onhan siinä eroa että onko vierellä joku, jonka kans voi kirota vastakkaisen sukupuolen alimpaan helvettiin, jakaa salaisuudet, kiskoa kitusiin ämpärillinen jätskiä ja kattoa paskoja draamoja, vai että siinä on joku jonka kylkeen voi kiehnätä kiinni, joka pussaa murheet pois ja jonka pelkkä läsnäolo tuo tunteen että on turvassa ja maailma on muutaman asteen verran parempi paikka elää.
"I hope you don't mind that I put down in words
How wonderful life is while you're in the world"

09.07
Punkassa.
Hyi hitto. Kävin äsken puuteroimassa ja katoin ikkunasta pihalle. Sataa lunta! Hyi olkohon!

12.57
Jääkaapissa.
Mun etelänloma muuttui joksiki muuksi. Lunta sataa edelleen, en tykkää. Mielenkiinnolla odottelen, että aiheuttaako sääolot liikennekaaoksen. Takatalvi yllätti autoilijat?
Seikkailu alkaa olla puolivälissä. Mun tekis mieli seikkailla vielä johonki kauemmaskin. Sydän vetää Ouluun, mutta järki sanoo että ei kannata palata. Turkuun jäämistä taas vastustaa molemmat, noin niinku kaupungin ittensä osalta. Vaikka kyllä mä tiedän että paluumatka tulee tuntumaan pahalta ja ikävä tännekin tulee pian.

16.11
Penthousen soffa.
Lumisade senku jatkuu. Onneksi Pitkä Kuuma Kesä pelastaa. Sanoisin että Kakkonen on mun suosikki, mutta se taas ehkä kuulostas vähän härskiltä. NII.

18.37
Edelleen Penthouse.
Lumentulo loppu, kiitos taivaan. Tänään on tosiaan ollu pizza- ja leffapäivä ja muutenki yleistä laiskottelua. Sen verran oon jaksanu että käväsin tuossa lähikaupassa hakemassa kurkun. Eikä tarvi heti ajatella kaksmielisesti!

Seikkailupäiväkirja, osa 5

6.4.2013, 01.53
Omassa todellisuudessa.
Huomion arvoinen asia: pääsi ensimmäiset kyyneleet tämän seikkailun aikana. Eikä edes ikävästä, vaan itseinhosta. Ehkä inhokin on lopulta väärä sana, enemmän ajan takaa sitä, kun tuntuu että jokaista mun kohtaamaa ihmistä varten jonku minussa pitäs muuttua, että kelpaisin. Ei sitä kukaan ääneen sano, mutta kyllä sen voi lukea rivien välistä, ilmeistä, eleistä, teoista.
"I bleed my rust on the roses
That once have chained us, me to you
Your dying love is a rose
I will bury somewhere close to you."


02.43
Sama todellisuus.
"Your eyes they were my paradise, your smile made my sun rise." Nightwish - Gethsemane
Mulla on jo valmiiksi olo että olen vain yks pieni pölyhiukkanen avaruudessa, ja siihen ku lisää tämmösen eeppisen ja mahtipontisen musiikin niin väkisin sitä vaan kutistuu ja kutistuu. Ei kannata ymmärtää väärin, en mä tätä kuuntelis jos en tykkäis, mutta olen kyllä ajoittain kateellinen ja katkera. Miksen mä voi osata tuottaa tuommosta korvakarkkia? Sama juttu kun lukee hyvää kirjaa. Mä antasin puolisoni kuolemattoman sielun vastineeksi, jos saisin tuommosia laulu- ja kirjotuskykyjä.


11.06
Oon joskus aiemminki miettiny, että miks joilleki ihmisille riittää "normaali" elämä, perhe, työ ja so on, mutta sitten taas jotkut kaipaa sitä, että sais luotua jotain, mikä jää elämään vielä senkin jälkeen, kun ruumis on mädännyt tai tuhkat siroteltu Merikoskeen? En oo löytäny vastausta.


21.30
Nättinummi
Mut kärrättiin vessabileisiin. Nyt mä alan ymmärtämään Vesaa, joka sano että se on tavannu tässä kaupungissa kaksoisolennon monille Oululaisille. Paitsi mulle, joka olen uniikkimansikka. Mä alan kans löytää mystisiä yhtäläisyyksiä.
Vessaharjakaisista siis sen verran, että kyseessä on juhlat uuden vessan kunniaksi, koska vanha kuoli vesivahinkoon. Ei sitä että kökötettäs vessassa bailaamassa. Tästä ois tarkotus jatkaa tuonne isoon cityyn.


22.43
Whisky Bar
Alle 10 minuuttia ekassa kaljakioskissa ja vastaan tulee Oulusta tuttu naama. Eikö näistä pääse missään eroon?
Mulla on identiteetti hukassa.


23.23
Edelleen Whisky.
Tämä se vasta vinkeä paikka on. Tuntuu että nykysen ulkonäköni kans mä sovin tähän juottolaan niinku nyrkki persiiseen. Pakko vaan mainita, että ei tämä edes paini samassa sarjassa Snookerin ja Mestan kans. Mun sydän kuuluu jälkimmäiseen <3


7.4.2013, 00.16
Rokbar
Tää taitaa olla paikallinen mestankorvike. Mä en oikeen lämpene. Mutta koska tässä seikkailussa mä olen tutkiva journalisti, niin kai se on edes puoli tuntia kestettävä.
Mä oon muuten tällä baariseikkailulla nähny enempi miesten persvakoja ku oisin välittänykään...


00.33
Mestankorvike, aina vaan.
Mutta täällä soi The Nexus, ei tää ihan järkyttävän paska paikka voi olla, joskin väki täällä on... No, sanotaanko nätisti että kovin turkulaista. Enough said?


01.54
Back to HQ.
Mä vissiin roikun pikkusen liikaa facebookissa (yleensä oon aina kirjautunu ku oon kotona) koska nyt ku en ole koko aikaa online, niin ihmiset on kovin huolissaan ja luulee että oon kuolleena jossain katuojassa, tai vähintään hakattuna. Mulla on helvetti soikoon puhelin, ja mulle saa soittaa ja laittaa viestiä jos on kovin hätä, ja en mä hyvästelemättä lähtis, kerron kyllä jos aion tulla tapetuksi.
Tän illan baarikierros on kiteytettävissä sanoihin "oma maa mansikka". Ei nää mun tsekkaamat kapakat oo mitään verrattuna siihen missä mä voin riekkua Oulussa. Ja kai mä voin sinkkutyttönä huoletta todeta että kyllä Oulussa on parempi tarjonta silmäkarkkien osalta ;)

lauantai 6. huhtikuuta 2013

Seikkailupäiväkirja, osa 4

5.4.2013, 01.14
@penthouse
Kuinka pienestä sitä voikaan ihminen olla onnellinen? Tai siis, asian suuruus kai riippuu katsojastakin, mulle tää oon silti verrattain iso juttu. Että huolimatta siitä, että minä(kin) olen ajoittain helvetin hankala ja käyn tuulella ja käyttäydyn ku pahanen kakara, niin SILTI insinööri vielä puhuu mulle.

01.58
Uskosko joku jos sanosin että Rotterdam? Hyvä. En mäkään. Mä oon puoliksi unessa.
Tuossa illan mittaan oli puhetta siitä, että minkä tyyppisistä vastakkaisen sukupuolen edustajista sitä on pitänyt ja pitää nykyään. Mä en tiedä onko mulla atm mitään varsinaista "tyyppiä", mikä miellyttäs, joillain tuntuu olevan selkeämpi näkemys. Kuitenki vielä vuoden 2012 marraskuussa mä olin aika varma että mun elämäni mies on a) riu'unlaiha, b) pitkätukkainen, c) metallipoika, d) päätä lukuunottamatta lähes karvaton ja e) sillä ei ole viiksiä, enkä muunlaista suostus edes vilkaisemaan. No, sittepä heitti moniki asia volttia, hupsista saatana. Elämä yllättää.

15.39
Kasvihuone, feels like it.
Lämpöä on sen verran että hikoilee vaikka ei tee muuta ku makaa äksänä lattialla. Jotai häppeninkiä tekis mieli kehittää, mutta toisaalta... Tääki on aika autuasta. Puhelimen lämpömittari sanoo että meillä on täällä +29 celsiusastetta, tää on etelänloma!
"I break with the past
Set the nexus free at last
As the future will be there to save us
Trapped in my skin
See the nexus in my dreams
But will you bury me within"

17.06
Helvetin esikartano, eli sama parveke.
Piti jo avata parvekelaseja, etten aivan sula tänne. Jotain tästä silti puuttuu, en vaan osaa nimetä sitä jotain.
Meillä odottelis tuolla Pekingin Mysteerit -lautapeli, liekö enää osaan pelatakaan sitä? Joskus vuonna 2000 vissiin pelannu viimeksi. Taas asioita jotka tuo mieleen muistoja, sain ensisuudelmani sinä kesänä... Vaikka kai se on asia jonka tyttö muistaa loppuelämänsä. En mä rakastunu ollut, pois se minusta. Hurmaantunut siitä, että olin kaukana kotoa ja ympärillä oli ihmisiä jotka ei tienneet oikeastaan mitään siitä kuinka yksinäinen ja hyljeksitty mä olin Oulunsalossa.
" 'Cos all I wanted to be
Is a million miles from here
Somewhere more familiar
Oh my god I can't believe it
I've never been this far away from home"

17.30
En ole liikkunut.
Tuossa torin vastakkaisella laidalla on tuommonen puoti, oisko tuo kahvila, en oo varma, kuitenkin nimeltään Naantalin Aurinkoinen. Se saa mut hymyilemään. Koska Aurinkoinen on ehdottomasti yks mukavimmista nimistä millä mua on koskaan kutsuttu.

22.34
Jossain menneisyydessä.
Taustalla pyörii Coyote Ugly, tää oli Moulin Rougen ohella meidän suosikkeja yläasteaikoina. Nyt lähinnä haluaisin facepalmata itseni toiseen universumiin. Onko tämä aina ollu näin uskomattoman surkea? :D Moulin Rouge sentään on kestänyt aikaa joten kuten.
Musta tuntuu että nää mun päiväkirjapostaukset paljastaa aika paljon mun ajatuksista. Sen miten helvetisti mun ajatukset sinkoilee ympäriinsä. Vaikea oikeasti kirjoittaa tästä seikkailusta järkevästi, kun oikeasti haluaisin kirjottaa jotain ihan muuta ja ihan muualle.

6.4.2013, 00.10
Penthousen atk-tukikohta.
"Se mitä mä tiedän ja mitä mä toivon on kuiten kaks eri asiaa."
"jotka kumpiki tekee kuiten pipisti sulle.."
Näihä se on. Kai. Ehkä. Miten Kati saakin musta aina totuudet ulos?

Taas pusuja ja haleja pohjosen murusille, en oo unohtanu teitä vaikka ette kauhiaa meteliä pidäkään <3

torstai 4. huhtikuuta 2013

Seikkailupäiväkirja, osa 3

3.4.2013, 23.30
Reson vierassviitin höyhenpatjoilla.
Nyt mä tiedän kenen kans haluan absinttini juoda! Lälläslää.

23.43
Sama paikka.
Onhan tämä hieman korutonta, mutta mitä sitä kaunistelemaan. Ikävä. Tai ehkä kaipaus? Haikeus? Semmonen kuiten mikä saa aikaan pienen hymyn, eikä vaan kyyneliä.

MIKSI aina ku luen jotain, mikä sijottuu Etelään niin tulee uskomaton halu päästä sinne? Olla osa sitä? Enhän mä halua Salemiinkaan. Ei mitään järkeä.

4.4.2013, 01.19
Vähät minun sijainnista, mutta missä helvetissä Nukku-Matti on?
Tuossa illalla kuulin ku joku kanttura sano telkkarissa että hän ei oo joutanu "hankkimaan" parisuhdetta. Mulla tuli vähän semmonen WTF-experience. HANKKIMAAN?? Ai niinku tilata nettikaupasta ja pistää osamaksulle. Mitähävvittuanytaas... No, mun mielestä parisuhdetta ei "hankita". Mä ainaki ajaisin mieluummin itteni yli potkukelkalla ku oisin suhteessa jossa tietäisin olevani "hankinta".

14.04
Raision poliisiasema/Reso polisstation
Edelliseen palatakseni, että kyllähän "hankinta" kuulostaa joltaki mihin ei liity tunteet mitenkään. Sellai että mennään supermarkettiin ja valitaan vähiten ruma ja sopuhintainen. Vähän että väliäkö tuon että kuka se toinen osapuoli on, kuhan parisuhteen saa. Ehei mahdu mun käsitykseen. En mä keksi validimpaakaan ilmausta, mutta ei, ei hankinta. Mun rajallinen ymmärrys sanoo että ois ihan terve lähtökohta tietää, että kenen kans sen parisuhteen haluaa.

15.45
Defenitely Ruotsin puolella, eli Turun IKEA.
Mini-adventure in my adventure. Eukot kävi vähän tauluostoksilla. Mä vielä kysyin "mahtuuko tuo varmasti autoon?" ja vastaus kuului "MAHTUU MAHTUU". Totuushan meinas näyttää toiselta. Käytettiin lähes kaikki vippaskonstit, mutta EI, me ei saatu tuota tauluparkaa mahtumaan Volvoon... Ennenku tää mun beibe keksi että avataanpa tuota takaikkunaa. Mua masentaa, munhan tässä piti olla insinööri avoliiton kautta.!
"Olen valinnut sinut
tule viereeni
tule viereeni
nukkumaan
Olen valinnut sinut
tule viereeni
en päästä meitä
hukkumaan"

22.42
And back to penthouse again.
Melkonen päivä ollu. Mä sain hankittua uudet simmut ja kotiutin myös uuden lapsukaisen, ja huomenna on ehkä pakko palata yhteen kioskiin hakemaan uus mekko. Ainii, ja ostin mä uuden hammasharjan!
Hieman tuliaisostoksia sain kans tehtyä, mutta niitä täytyy vielä jatkaa. Huomenna tai lauantaina ois tarkotus kiskasta ykköset ylle ja lähtä katteleen tuota paikallista yöelämää. Tähän väliin vanha viisaus erään herran suusta noin kymmenen vuoden takaa: "Minähän kyllä panen kaikkia kaksjalkasia pullasorsasta tikapuihin, mutta EN turkulaisia miehiä."

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Seikkailupäiväkirja, osa 2

3.4.2013, 10.32
Raision tukikohta, vai päämajako tämä on?
Jos jaksaisin ottaa kuvia niin voisin esitellä tämän penthousen tässä, mutta koska oon laiska ja mulla ei oo ku 20 lukijaa, niin en viitti panostaa, joten kuvakooste tulee ehkä seikkailun lopuksi.
Reso tuntuu aika kivalta, vaikka kai mulla joku jetlag on ku päätä särkee ja muutenki kurja olo. Ja ei johdu krapulasta, en nimittäin lähteny kaljalle sen vinkeähattuisen insinöörin kans vaikka se pyysi. Hyvä minä.

12.33
Emmätiiä, kai tää joku rekkakuskien viimeinen leposija on.
Ystäväni haki mut kyytiin Raisiosta, ja nyt ei ole kyllä niin mitään hajua missä olen. Kahville piti mennä, mutta ei täällä kyllä kahvia ole!
(Jälkeenpäin selvisi että olin Ruskossa. Ei muuten paljo eronnu Oulun samannimisestä alueesta.)

13.12
Shell, Oriketo
Saihan sitä kahviakin. Kahvia ja rekkakuskeja, truly made my day. Tuolla mun residenssissä on sellanen kahvinkeitin, että mä luultavasti saisin rakennettua ydinpommin tai helpommin käytettävän kahvinkeittimen ydinpommista ennenku saisin sillä värkillä kahvia aikaan.

15.05
Penthousen parveke.
Arska paistaa nätisti tähän, ja on lämmin. Sama kölliä baden-badenilla ja tehdä muistiinpanoja. Vielä ku paistas niin reilusti että aiheuttas pisamia ^_^
Ystäväni tosiaan ajelutti mua pari tuntia vähän pitkin ja poikin lähialueita, ku ei oikein keksitty että mille alettas. Siinähän se sujui kuulumisten vaihto sivussa. Herra myös toimitti mulle muutama vuosi takaperin lupaamansa absintin, jopa korkojen kera eli kahden pullon verran. Saatesanoina oli "pieniähän nuo pullot on, mutta kyllä sunlainen pieni ihmiskeiju niillä kännit saa." Joo-o, mun nykysellä kunnolla ja kulutuksella viikon blackout vois olla lähempänä totuutta. Vielä pitäs keksiä että kenen kans mä ne absinttitumut kiskasen :D



18.05
Raision tori, ainaki melkein.
Pitihän se vielä lähtä tsekkaamaan vähän tämän cityn ihmeitä, eli paikalliseen ostosparatiisiin Myllyyn. On my way to BR-toys!

19.29
Reson kattohuoneisto.
Olipahan turha ostarireissu, mutta tuli tehtyä sekin. Mukaan tarttui tukkakukkia ja kirjoja, ja nyt kuumottaa tuo Pretty Little Liarsin eka kirja. Mutta jos alotan sen nyt niin se menee parissa tunnissa. Tälle iltaa on sitten ohjelmassa saunaa ja tukanvärjäystä ja yleistä paskanjauhantaa. Ihan ku viimeksi mainittua ei ois jo ehditty.
Pikkusen on ikävä joitain ihmisiä Oulussa, mutta ei ainakaan vielä niin megalomaaninen että tarvis jättää seikkailu tähän ja palata. Pusuja ja haleja kuitenkin, vastaanottajat kyllä tietää <3

21.29
Mikä-Mikä-maa.
Pakko tän on olla joku toinen todellisuus ku istun kaikessa rauhassa ja annan värin vaikuttaa...Kulmakarvoissa. Ja aion antaa tuon naisen vielä nyppiäki ne. Vienosti itsetuhoista, I know.

22.19
Back to reality.
Nyt on molemmilla hiukset ja kulmat kuosissa, tosin mua vieläki itkettää ku kävi kipiää :D
Täällä on muuten kevät ihan tosissaan, tuolla partsilla kestää käydä vielä tähänki aikaan tupakoimassa röyhelöpöksyissä. Pure awesomeness.

tiistai 2. huhtikuuta 2013

Seikkailupäiväkirja, osa 1

2.4.2013, 11.43
Oulun rautatieasema.
Hommahan alkaa helvetin hyvin, kun saavuttiin aseman pihaan niin siinähän oli taksi ilmiliekeissä. Merkki jostain?
"Asemalla pysähdyn, katson suurta kelloa. Kuinka monta tuntia, siihen että tavataan taas?"

13.01
Jossain päin pohjois-pohjanmaata.
Oli tietyllä tavoin kovin tyydyttävää katella junan ikkunasta, ku Oulu jäi taakse, vaikka joitain yksityiskohtia olikin ikävä jo lähtiessä. Heti Etu-Lyötyn kohdalla sydän itki verta, jäihän sinne rakastettu puolisoni. Aurinko kuitenki paistaa ja Amaranthe raikaa luureista, joten kaikesta huolimatta voin yrittää olla onnellinen.
"I wanna see you
Burn with me
I'm just an empty shell
Another's friend
Transformed to someone else
Take your seat
I cast a spell
So you'll be less like you
And more like someone else"


13.24
Vihanti
Kyllähän se tämäki pitäjä tuo muistoja mieleen. Jotenki odotin näkeväni asemalla smurffinsinisen Opel Kadettin. Vaikka se on kuollu aikoja sitten. Missähän bittiavaruudessa on kuvat minusta puhaltamassa saippuakuplia tuolla koulun pihassa?
Huomasin just että tässä mun kopissa on paikat 145, 146, 148, 149, 150 ja 152. Joku on kähveltäny penkkejä välistä o.O
"Ei yhdessä, ei erikseen
En tiedä mitä kanssas teen
Me vanhat virheet toistetaan
Me nauhat loppuun kelataan
Ja aina samaan palataan"

14.33
Ei hajuakaan sijainnista, mutta puita on paljon!
Nyt alkaa jäämään nuo tutuimmat asemat taakse, mutta melkosta tunnesekasortoa tämä aiheuttaa edelleen. Palailee mieleen ajat, kun tuli reissattua junalla Oulu-Tampere-Oulu -väliä aika tiuhaan. Mitä se ois ollu, 05-06? Olin sen jotakuinki 20 vuotta vanha ja jos mahdollista, vielä enemmän yltiösosiaalinen kuin nyt. Tapasin kasapäin uusia ihmisiä ja kaukosuhteilin hetken. En oo siitäkään miehestä kuullu vuosiin, mitähän sille kuuluu? Ja mihin joutu se jäätävä pvc-lortto joka olin sillon? :D

16.54
In the middle of nowhere.
Rupesin vaan miettimään että mikä halvatun insinööri-invaasio tämä oikein on? MINUN KOPPI, MINUN SEIKKAILU. Tarvi tänne tulla.
" One answer in my mind
In my imagination
It's a passage to your life
Can't you hear me
Calling out for help
My days are coming to an end
Now that you enter the maze
Can't you hear I'm crying in despair
No one knows that I'm aware
And it's the end of your days"

18.01
Siellä missä pitäisi olla koti.
Mä luulen että näytin aika urpolta tuossa ku juna päräytti Tampereelle. Mulla on samanlainen mäntti hymy rakastuneena. Vaikka oon vaan läpikulkumatkalla, niin tuntuu ku ois tullu käymään pikavisiitillä kotona. Mä rakastan tätä kaupunkia. Lämmöllä muistan aikoja jolloin vielä Oulun asemalla sai pitkiä katseita pukeutumisen takia. Muutama hassu tunti junassa ja junasta ulos, eikä ketään vastaantulevaa kiinnostanu tipan tippaa. Ah autuutta <3
"Jätä pelko taaksesi tänään 
Ukkonen tärisyttää tannerta 
mä pakenen  
Turha kultani pelätä on, pelätä ikävää  
Turha sellaista pelätä on, pelätä elämää"


 22.03
Raision tukikohta
Perillä viimein. Järkyttävästi väsyttää, mutta seikkailu on vasta alussa. Se on siis välikuoleman paikka ja huomenna ihmettelemään tätä suurta cityä.

maanantai 1. huhtikuuta 2013

Talvenvihaaja.

 Jopa täällä Oulun korkeuksilla alkaa hieman näyttämään siltä, että kevättä ei ehkä sittenkään ole peruttu. Vaikka lunta on enempi kuin lait ja säädökset ja EU-direktiivit sallii, niin sieltä täältä näkyy jo paljas maa ja jotku on uskaltautuneet liikenteeseen kaksrattaisilla moottorivärkeillä. Mä vihaan vihaan VIHAAN talvea, mutta voinyjumalanpyssyt että tämä alkukevät on kyllä yks riesa. Ilmassa on lupaus siitä, että lumet sulaa ja maailma muuttuu valkosesta vihreäksi, mutta siihen on vaan niin loputtoman kauan!

 Kevät on kaunis vuodenaika, kaikki uus elämä ja sen semmoinen, ja kesä on ilman muuta mun lempivuodenaika. Pidän myös alkusyksystä, kun yöt pimenee eikä ole vielä ihan törkeän kylmä, ja syksy itessään on jotenkin kamalan lohdullista aikaa, kun synkät kelit on suoraan verrannolliset masentuneen mieleen. Alkutalvi loskan kans on toki masentava, ja kuten sanoin, en ole talvi-ihminen mitenkään päin, mutta kyllä mä osaan löytää kauneutta talvisesta tähtitaivaasta ja kimaltavista hangista ja so on (kuhan saan pysyä sisällä!) Mutta. Tämä aika vuodesta... Ei jumalauta. Tämä on kidutusta. Miksei kevät voi tulla vaikka yhdessä yössä? Okei, aurinko paistelee tuolla jo pikkusen, lämmittääkin (ja ripottelee mun iholle pisamia <3), mutta kun se ei riitä mulle! Kun katsoo ikkunasta alkukevään aurinkoa, niin se valehtelee. Ulos mennessä saa todeta että edelleen on kylmää ja märkää ja inhottavaa, vaikka muuta luvattiin.

Mä olen urbaani citytyttö ja kestän kyllä katupölyn sun muun semmosen yleensä niinku mies, mutta ei se kyllä nuita lähiön lumihankia kaunista, hiekotussorasta, roskista ja koirankakasta puhumattakaan. Oikeasti, mä en edes kovasti yrittämällä löydä maalis-huhtikuusta mitään esteettisesti miellyttävää.
 Oon ihan varma että voisin elää täysin onnellisena jossain, missä mun ei tarvis nähdä vilaustakaan lumesta ja lämpötila ei koskaan laskis miinukselle. Sumut ja sateet mä kestän, ei kahta puhetta, mutta Suomen talvi... Hyhhyi.

 Tässä reilun kymmenen vuoden aikana oon huomannu että kuhan maisema on enemmän vihreä kuin valkoinen, niin masennus helpottaa hieman. Nytkin vaan odotan että aika kuluis nopeammin, että pääsisin nauttimaan niistä hetkistä kun tuntuu, että maailma ei romahdakaan niskaan. Vaikka tiedän että se kestää vaan ne muutamat kesäkuukaudet, niin on se silti eteenpäin, jos vaikka keksis että miten sen saa kestämään. Jokavuotinen projekti.

 Vaan, huomenna lähtee juna etelään. Luultavasti siis tänäänki, mutta huomenna junan mukana menen minä. Jos siellä Turussa ois enempi kevät ku täällä.