torstai 26. syyskuuta 2013

Ajatuksia tuuliajolla IX

Mihin aika on taas mennyt?
Musta tuntuu, että ihan vasta suunnittelin sitä sadatta postausta ja nyt lähestytään hyvää vauhtia kahtasataa. Mitäs helvettiä se tämä tämmönen on, tässä on kyllä ajan rakenne muuttunut... Jos jollaki on erinomaisia ideoita miten juhlistaa kahtasataa, niin on hyvä ja kertoo.

Elokuun puolivälistä asti mä olen miettinyt, että paljonko on sopivaa kirjottaa tuoreesta parisuhteestaan. Eli siis suomeksi lässyttää ihan mahottomasti. Nimittäin sinä aikana, kun mulla on ollut facebook- ja blogger-tilit, niin en oo varsinaisesti alottanu uutta parisuhdetta ennen tätä, ainakaan avoimesti. Ja nyt kun olen, niin se täyttää mun koko maailman. Mä vain tahtosin kaikkien tietävän, kuinka iljettävän onnellinen mä olen. Kuinka Niken läsnäolo valaisee mun päivät. Kuinka suloisesti sen käsi sopiikaan mun käteen, kuinka se unissaanki puristaa mun käden omaansa. Kuinka turvalliseksi mä tunnen oloni, kun se nappaa mut kainaloon. Kuinka sen silmät hymyilee, kun se katsoo muhun. Siitä, miten hyvältä tuntuu aiemman epävarmuuden jälkeen se, että toinen ei tahdo mun olevan salaisuus. Vieläki on vähän semmonen halolla lyöty olo, että onko tämä todellistakaan. Mitä niin hienoa mä olen muka tehnyt, että ansaitsen olla onnellinen?

En mä tietenkään ois minä, eikä tää blogi se mitä tää on, jos en haluais kirjottaa myös jostain, mikä stressaa mua, ja ehkä jopa hieman turhaan. Mä en ole jotenki koskaan osannu ajatella, että oisin joskus parisuhteessa miehen kans, joka on eronnut. Siis oikeasti eronnut avioliitosta. Enkä mä edes tiedä, miks se on mulle muka niin iso asia. En mä todellakaan usko, että sen takia kaatus koko parisuhde, mutta ajoittain se tekee semmosen häiriöpiikin. Enempi mua kai tympäsee se, että annan asian häiritä, ku ite asia.

Mä olen pääpiirteittäin onnellinen, mutta syksy saa mut kuitenki alakuloiseksi. Tiiä sitten, vaivaisko jotku ajatukset esim. alkukesästä yhtä paljon kuin nyt. Nikke sanoi tuossa, että hänestä ei ikinä taida olla oululaiseksi. Mulla puolestani on kaikki Oulussa tai vähintäänki naapurikunnissa. Jonka lisäksi mä olen sydämeltäni ja sielultani citytyttö, 1987-2003 jätti muhun semmosen allergian tietyntyyppisiä epäkaupunkeja kohtaan. Musta puolestani ei ole semmoseen. Ja se nyt vaivaa mua hieman.

Täällä Oulussa mulla on ystäviä, paikkoja minne mennä. Puhelimella tavottaa ja bussit kulkee. Olohuoneen ovet on avoinna viitenä iltana viikossa. Ja tällä hetkellä myös mun parisuhteeni on täällä. Sitten kun siirrytään maalaiskartanoon, niin tietysti parisuhde on ja pysyy. Vaan siinäpä se onkin. Siinä kaikki. En minä sitä, ettenkö Niken kans haluais olla, ja ettenkö hänen seurasta nauttisi, en minä sitä. En todellakaan. Mutta muuten mä olen siellä aivan todella yksinäinen. Sosiaalinen hylkiö. Ulkopuolinen. Mulla ei ole siellä muuta ku Nikke. Sanottasko, että en tunne itseäni kauhean tervetulleeksi siihen kylään. Masentaa se, että on ihmisiä joilla on liian vähän tekemistä omasta puolestaan ja liikaa aikaa juoruta asioista, jotka ei niille mitenkään päin kuulu ja joista ne ei mitään tiedä. Ihmisillä, jotka ei ole mua koskaan tavanneet.

perjantai 20. syyskuuta 2013

Eksiä, nykysiä, eksien nykysiä ja nykysten eksiä, mitä näitä nyt onkaan.

Mä oon tässä lähimenneisyydessä joutunut noitumaan aika monen eksän (tai jonku senlaisen) olemassaoloa. Ehkä myös jonkun muun nykysen tai tulevan eksän, mistä näistä tietää. Meinaan, olin hyvän tovin sitä mieltä, että eksät vaikuttaa nykyhetkeen ihan tarpeettoman paljon ja hiljaa mielessäni (...) kiukuttelin siitä. Sitte piti ihan pysähtyä miettimään. Ja nauramaan hieman. Siis tottakai ne vaikuttaa! Vaikka eivät oiskaan fyysisesti läsnä, tai jatkuvasti äänessä tai mitään sellasta. Vaikka oisivat unohdettuja ja haudattuja. Mää nimittäin kyllä väitän, että joka ikinen ihminen, ketä mä oon rakastanut ja joka on ollu mulle tärkeä ja jonka oon päästänyt lähelle, on osaltaan muovannut mua ihmisenä. Yhtälailla ystävät, mutta nyt puhe on niistä eksistä.

Joku on opettanut arvostamaan itseä, joku on opettanut varovaisuutta. Joltain jäi taito rakastaa sellaista, mitä ei itse edes arvaisi, joku jätti suunnattoman epävarmuuden ja pelon. Joku on jättänyt täysin tyhjän päälle, toinen pysyy tukena vielä vuosia sen jälkeen, kun rakkaus on loppunut. Yks vei mennessään kaiken luottamuksen vastakkaiseen sukupuoleen, toinen rakensi sen kärsivällisesti uudelleen. Jokainen on jättänyt minuun jäljen.

En mä usko että oisin sama Hanna tässä hetkessä, jos en ois koskaan kohdannu joitain ihmisiä, jotka on minuun puumerkkinsä jättäneet. Oisinko mä parempi vai huonompi ihminen, siihen mä en pysty ottamaan kantaa. Mutta joka tapauksessa, tämä sai mut ajattelemaan sitä tosiasiaa, että vaikka mua kuinka raakasti vituttaa rakastamani ihmisen eksä, niin jollain tavalla mun kai silti pitäs olla sille kiitollinen siitä, että se on osaltaan ollut tekemässä mun rakastetusta sitä, kuka se on nyt. Vaikka en sitä tietenkään ääneen suostus sanomaan.

En mä silti sano, että eksien kuvioissa pyöriminen ois mikään suunnaton ilo. Kellekään. Ja tiiän että pyörii niitä jaloissa itelläki. Mutta kai seki riippuu hieman eksästä. Omien kans mulla ei ole ongelmia sinänsä, mutta ei oo jääny ihan yhteen kertaan, ku jonku muun ex on aiheuttanu mulle harmaita hiuksia. Niinku nyt eräänä kauniina keväänä, ku tapailin yhtä poikaa, kohtalaisen vasta eronnutta. Tää sen ex oli omien sanojensa mukaan raskaana sille pojalle, ja olivat yksissä tuumin päättäneet, että abortti on ratkasu. Ja sitte yhtäkkiä tää typykkä päättiki ilmottaa pojalle, että jos se jatkaa mun deittailua, niin hänpä ei menekään sinne klinikalle, hähää! Vittu minkä värinen keppihevonen...

Tässä mun omassa henkilökohtasessa eksien nykyset ja nykysten eksät -viidakossa taitaa ehdottomasti eeppisin tapaus olla Marika. Joka siis on mun eksän ex, ja toisen eksän nykyinen vaimo. Ja kyselemättä yks mun parhaista ystävistä. Sillä että pohjois-Pohjanmaa pieni paikka olis, vaan kuitenki. Vähät minä taustoista tässä vaiheessa, riittää että se tyttö on mun elämässä.

Ja sitte päästään siihen, että minkälainen oon ite eksän (tai nykysen kumppanin eksän) ominaisuudessa. Tietääkseni en ihan hetkeen ole ollut ihan ultimaattinen ihmisperse siinä roolissa. Kyllä, olen ehtiny olla sitäki, en kiellä. Ja kaikkihan sen tietää milloin siinä edustin parhaiten. 2009. Enough said. Vaikka kai se on jo anteeksiannettu.

Pus <3

tiistai 17. syyskuuta 2013

Identiteettikriisi iski.

Seikkailupäiväkirjassa sivusin hetken sitä, minkä tyyppisiä vastakkaisen sukupuolen edustajia tykkään katella. Aihe iski naamalle tuossa eräänä viikonloppuna (muistaakseni) heinäkuussa, kun ajan kuluttamiseksi etsin baarista yksilöä, joka ois miellyttäny mun silmää. Ja sitten tajusin, että en ees oikein tienny, minkälaista oisin halunnu lähteä katselemaan. Mulla oli identiteettikriisi!

Mä olen ihan järkyttävän ulkonäkökriittinen eukko, joskaan en nykyään ihan niin pahasti kuin joitain vuosia takaperin. Kun aikanaan lempiravintolassani kalju poika sinisissä farkuissa ja vihreässä hupparissa tuli tekemään tuttavuutta, niin mun ensimmäinen ajatus oli, että tuo on niin TAVALLINEN, että sillä ei voi olla mitään sijaa mun elämässä... Kävi sitten sillai vähän vanhanaikasesti. Että hupsista vaan saatana.

En mä tiedä sitten, että koenko ite olevani niin ultimaattisen epätavallinen ämmä, että herran pitäs olla myös. Taivas, että mä kuulostan pinnalliselta... Mutta mä nyt kokisin tän asian nyt niin, että ei kai minun, tai kenenkään muunkaan sen puoleen, tarvi enempäänsä katella ketään, jonka kokee jollain tavalla vastenmieliseksi, tai jossa ei ole mitään, mikä viehättää. Joka ei niin sanotusti sytytä. Ja siks toisekseen, en mä osaa kertoa, missä mun mielestä menee tavallisen ja epätavallisen raja. Se on kiinni niin pienistä asioista, ja joskus joutuu katsomaan toisenki kerran, jos ei heti ensisilmäyksellä satu rakastumaan. Sillainhan siinä kävi sen aiemmin mainitun vihreähupparisenkin kans... Mutta noin yleensä mä aika harvoin tiedän mitä haluan, hyvin monesti useammin tiedän mitä todellakaan en halua.

Onko se sitten pinnallista vai jotain muuta, kun tietää (suunnilleen) mistä viehättyy? Vai onko se pinnallista vasta sitten, kun torppaa ehdokkaan, joka on ulkonäön puolesta 99-prosenttisesti sitä mitä haluaa (tai luulee haluavansa...), mutta sen puuttuvan prosentin takia ei voi antaa edes mahdollisuutta? Hetken mietin huomautusta "riippuu tieten, että mistä kohtaa se yks prosentti on pois", joilleki jotku puutteet on suurempi ongelma. Mutta sitten ei taitas enää olla kyseessä yks prosentti... Ja sitäpaitsi ite aloin miettimään luonteenpiirteitä ja tapoja, ja niitähän nyt ei ulkonäöstä niin vaan päätelläkään, joten mun argumentti oli ihan täysin invalidi ja punanen lanka vaihto väriä.

Vaan se identiteettikriisi on ohi. Vaikka en tuossa elokuun alkupuolella tiennytkään mitä tarkalleen halusin, niin se ei estänyt mua tunnistamasta sitä, kun se kohdalle osui. Eikä ees tarvinnu katsoa sitä toista kertaa, huomasin ihan eka vilkasulla, että kyllä tässä kaverissa piisaa mulle erikoista ihan koko elämän tarpeiksi. Nyt mä tiedän paremmin kuin hyvin, ihan yksityiskohtia myöten, että minkä näkösen miessukupuolen edustajan tahdon aamulla herätessäni vierestäni löytää.

Itse asiassa, ollaan jo siinä pisteessä, että jos mun (ilmeisesti entisen...) elämäni rakkaus Skinny Disco löytys tuolta ovelta kosimasta mua, niin se sais luikkia matkoihinsa häntä koipien välissä, jos kohta maailman sulosin rumilus onkin. Miettikääpä sitä.