perjantai 31. elokuuta 2012

Salaliittoteorioita ja juonittelua.

 Minussa asuva ameriikaniso salaliittoteoreetikkohan on jo esille tullutkin. Nyt on taas sekä omassa että muidenkin päissä ja välittömässä läheisyydessä alkanut kuohumaan siihen malliin että vainoharhateoriat ruokkii ihan itse itseään ja käy päivä päivältä lennokkaammiksi. Me, oman elämämme Sherlock ja Watson, ei oikein tiedetä ketä pitäis epäillä (vielä). Joku tässä kuitenkin on sähkövatkaimena sekoittamassa kuvioita sen minkä ehtii. Motiiveista osataan jo päätellä vähän, tuntus että mustasukkaisuus, kateus, epävarmuus itsestä ja oletettavasti tietynlainen pelko ajaa meidän toistaiseksi tuntematonta epäiltyä tähän hirmutekoonsa. Tutkintaa helpottais, jos tietäis että toimiiko epäilty yksin, vai onko sillä jotain sidekickejä. Voi myös olla että sekoittajia on useita, eikä ne tiedä toisistaan edes. Tutkinnan johtajana mä kuitenkin kallistun siihen suuntaan että epäilty on liikenteessä itekseen. Ja se joko tekee sen täysin tiedostamattaan, tai sitten se tietää ihan saatanan hyvin mitä on tekemässä, suunnittelee ja laskelmoi, tutkii taustat ja valvoo yöt miettien seuraavaa siirtoa. Sniikkailee nurkissa ja odottaa hetkeä jolloin voi tunkea vatkaimensa soppaan ja roiskutella sopan pitkin seiniä.
 Tuntemattoman epäillyn saappaisiin on koitettu sovitella aika monia tuttavapiiriin kuuluvia, mutta hyvin harva niihin tuntuu sopivan. Se kuitenkin rajaa tunnistusriviä huomattavasti, onneksi.
 Kuulostaako jo vähän paranoidilta? Joo, niin omastaki mielestä.
 Nyt on sitten suunnitteilla monenlaista "kapulaa rattaisiin" -tyyppistä ratkaisua epäillyn kiinnisaamiseksi. Ei mitään suurta, ohimennen sopivassa seurassa tehtyjä "viattomia" huomautuksia, "sattumalta" samaan paikkaan osumisia ja sen semmoista pientä.
 Juonittelu on mahdottoman mukava harrastus, vaikka juonia ei koskaan ees pääsis toteuttamaan. Paras mun juonittelukavereista on Kati, sen kans ollaan kehitelty semmoset suunnitelmat että huhhui. Se on myös aika hyvä salaliittoteorioissa. Toisinaan tulee mietittyä että pitäskö meillä hakeutua yhessä johonki osastolle vähän tutkituttamaan korvien väliä, meinaan ei tää ihan tervettäkään ole. Hyvä ettei omia äitejä epäillä kaikesta mitä ympärillä tapahtuu.

 Toisaalta taas... Ehkä tää kaikki on mun pään sisällä, ja kukaan muu ei oo oikeasti ees olemassa, ja mitään ei tapahdu, ja mä olen oikeasti joku muu ja marsilaiset hyökkää...?



PS: En oo hullu. Kuvittelette. Olen oikeasti harvinaisen tolkussani. Sitä ei vaan huomaa.

torstai 30. elokuuta 2012

Välikevennys, meanwhile in Oulu.



Näin meillä täällä. Ei tästä sen enempää.

Elämäni Sonata Arctican mukaan.

Vastaa kysymyksiin käyttäen ainoastaan biisien nimiä YHDELTÄ ARTISTILTA. Älä käytä samaa bändiä kuin minä. Yritä olla toistamatta samaa biisin nimeä. Se on paljon vaikeampaa kuin luulet!

Nimeä muistiinpanosi "Elämäni *bändin nimi* mukaan"

Valitse artistisi: Sonata Arctica


Oletko mies vai nainen?: FullMoon (joojoo, FullMoon kuulemma kiteyttää mun olemassaolon, siinä enää paljo ole sukupuolella väliä.)



Kuvaile itseäsi: The Boy Who Wanted To Be a Real Puppet



Miltä nyt tuntuu?: Blank File



Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi: Misplaced



Jos voisit mennä minne vaan, mihin menisit?: Champagne Bath





Mieleisin kuljetusmuotosi: Die With Your Boots On (Iron Maiden Cover)



Paras ystäväsi: Wind Beneath My Wings (Bette Midler Cover)



Lempivärisi: Everything Fades To Gray



Millainen sää on?: The Misery




Lempivuorokaudenaika: In The Dark



Jos elämäsi olisi TV-sarja, mikä sen nimi olisi?: The Dead Skin



Mitä elämä on sinulle?: Ain't Your Fairytale



Nykyinen parisuhteesi: No Dream Can Heal a Broken Heart



Mikä mättää?: They Follow



Odotan tulevalta: Blinded No More tai Losing My Insanity
 

 


.

En pahastuisi: Shitload Of Money



Pelkään: Tonight I Dance Alone



Paras neuvoni: Vodka :DDDDDD



Jos muuttaisin nimeni se olisi: Juliet tai Tallulah, jälkimmäinen meleko läpällä.





Päivän miete: False News Travel Fast



Miten tahtoisin kuolla? Alone In Heaven



Mottoni: Only The Broken Hearts (Make You Beautiful)


Kesä pakettiin, paketti kaapin perälle.

 Masentaa huomata että kylläpä se alkaa olla tälle vuotta tässä. Vaan onhan tälle kesälle sitten ehtinytkin paljon sattumaan ja tapahtumaan. Vielä pysty edes käsittelemään kaikkia.
 Oon löytäny itestäni uusia puolia, ja myös joitain vanhoja. Ne ei oo välttämättä kaikki kovin mieltäylentäviä, mutta ilmeisesti aina ei voi olla lystiä. Eikä kukaan ole läpikotaisin hyvä. Ei sen puoleen pahakaan. Mä olen aika hyvin balanssissa.
 Mun festarikesä onkin täällä läpikäyty, niistä sen verran että sekä Qstock että Jalometalli oli kesän huippuhetkiä kaikista kolareista, kipeistä ruumiinosista, valvomisista, ratkaisuista ja sen semmoisista huolimatta. Ei ole vaikea tehdä päätöstä jos ens kesänä tarjotaan mahdollisuutta.
 Festareista pääsee kätevää aasinsiltaa pitkin ihmisiin joihin olen tutustunut kesän aikana. En väitä etteikö entisten ja vanhojen kavereiden ja ystävien kans ois ollu lystejä hetkiä, mutta minä nyt satun pitämään uusista ihmisistä, jos kohta välillä epäilyttääkin kaikki. Tänä kesänä oon törmänny todella, todella moniin joista on heti jäänyt hyvä fiilis. Esimerkiksi mun festarityökaverit (<3), uudet mestakaverit (<3), ja jälkimmäisiin kuuluva ihana tyttönen, joka on mun vanhan (mesta)ystävän tyttöystävä. <3 Joskus mua epäilyttää myös ennestään tutut ihmiset, mutta just nyt on kuviossa yks joka ei epäilytä, ei sitte yhtään.
 Oon tehnyt tän kesän mittaan isoja päätöksiä myös, osa rutkasti vaikeampia kuin toiset. Mutta toisaalta, kun päätös on tehty, eikä vielä edes välttämättä toimittu, niin olo helpottuu ja kevenee heti.
 Vakituisen kesäkaverin puuttuminen on aiheuttanut hyvin paljon ylös ja alas seilaavia mielialoja, joiden takia välillä ollut veto aika totaalisen pois. Sillon en ole ollut hyvää seuraa kenellekään, vähiten omalle itselleni. Mielialaväsyneenä oon tehny välillä todella huonoja ratkaisuja ja mennyt rikki, mutta tähän mennessä ensiapujoukot on olleet valmiuksissa. Oon isosti kiitollinen niille jotka on saapuneet mun luo joko fyysisesti tai henkisesti vuorokauden ajasta riippumatta, paikkaamaan mua (joko fyysisesti tai henkisesti.)
 On pitänyt riidelläkin. Välillä enempi, välillä vähempi, välillä huonommin ja välillä paremmin lopputuloksin. Siitä ei tässä sen enempää.
 Ja oikeastaan koko hommanhan kiteyttää (lähes) koko kesältä tämä älytön hornankötöstys jota mä ite kutsun blogiksi. En voi valehtelematta sanoa että oisin tätä ennen yhden kesän aikana avautunu tämmösillä mittakaavoilla kenellekään, koskaan, missään.
 Mutta nyt. Illat on pimeitä ja kylmiä, lehdet kellastuu ja maailma haisee mädälle ja kuolemalle. Joten minä masennun, muutan omilleni, sytytän muutaman kynttilän ja itken silmät päästäni.

keskiviikko 29. elokuuta 2012

Pilvilinnojen rakentelua.

 Oon ollu aina aika kätevä tuommosessa ajatusväsäilyssä, saattaa tosin olla etä korttitalo on pilvilinnaa lähempänä todellisuutta. Kuitenkin jonkinlaista haurasta ajatus- ja haavegobeliinia tässä oon kudoskellut monia, monia vuosia. Monesti se on toki revennyt ja vaatinut paikkausta, mutta yllättävän hyvin se on kestänyt tähän asti. Kyllä mä oikeastaan tiedän että tulee päivä jona pilvilinnojen on aika romahtaa, ja että ei niitä iän kaiken voi kasassa pitääkään, ainakaan tän kokoluokan virityksiä. Niiden ylläpitoon menee niin paljon turhaa energiaa, mutta oon eläny niiden rakennelmien kans melko kauan, niin että on vaikeaa päästää irti.
 Onhan nämä omat lavasteet kokeneet välillä melkosta ryskettä, varsinki muiden ihmisten toimesta. Urheasti mä olen kuitenkin lähtenyt aina rekonstruoimaan, ja toisiaan muuttamaan koko kuvion, mutta kohtalaisen hyvässä piilossa mä oon silti pysyny näissä kulisseissa niiltä keltä on ollu tarkotuski. Saatan muuten olla piilossa myös JUST SULTA. Mieti! Toisinaan vaan... No, sanottaisko että oon silloin tällöin kutsunut vääriä henkilöitä mun pilvilinnanjuhliin (saatoin muuten hajota ku luin tuon, kuulosti kovin... blossipitoiselta itsenäisyyspäivältä, ja siitä ei kyllä nyt ole kyse) ja ne on joko tahallaan tai tarkoituksellisesti pistäneet paikkoja remonttiin. Muuanki tapaus vei mukanaan koko julkisivun. Sen uudelleenrakennus vaatikin jo normaalia riskimpää vaivannäköä.
 Itse asiassa kauhean mielelläni pitäisin hurjia megabailuja mun pilvilinna-teatteri-korttitalossa, vaan hyvin harvoja uskaltaa päästää eteistä pidemmälle. Joku vie kuitenki perintöhopeat.
 Rupesin miettimään että entäs jos tää blogikin on lavaste? Luulen kyllä että ei ole, oikeastaan kaikkea muuta, mutta jos ois niin näissä lavasteissa näyteltäs kyllä helvetin huonoa tragediaa joka perustuu mun elämään.
 Tässä vaiheessa pakko todeta että jos oon joskus kadottanu mun punasen langan jossain postauksessa, niin tässä ei ollu minkäänlaista lankaa alunperinkään, pelkkä hirttosilmukka, ja katto oli liian alhaalla ja köysi liian paksu.


 Tää oli niin diippiä itessään että biisiä ei ole. Eikä tule.

tiistai 28. elokuuta 2012

Älä kerro kenellekään.

 Monestikohan lie sekä sanonut ja kuullut nuo sanat?
 Eilen juurikin tuli puhetta tästä aiheesta. Tuli todettua ihan useamman ihmisen voimin että ei tunneta ketään joka ei ois joskus sanonu eteenpäin jotain, mitä ei ehkä pitäis, enkä itekään oo asian suhteen pyhimys, pois se minusta. Mutta joku järki nyt kuitenki siihen mitä kerrotaan kolmansille ja yhdeksänsille osapuolille, jos on pakko jotaki kertoa.
 Eniten tympäsee kaverit jotka ajattelee että "älä kerro kenellekään" ei koske heidän seurustelukumppaneitaan. Tyyliin "meidän suhteessa ei ole salaisuuksia", niin siinä samassa jaetaan sitten kavereidenki salaisuudet. Minun puolesta jokainen kertokoon oman suhteensa sisällä kaiken mitä tahtoo tai jättää kertomatta, ei kutita mun ahteria, mutta jos mä oon luottamuksella kertonu jotaki niin sitte turpa rullalle. Kerron kyllä sille kaverin heilalle sitte jos musta siltä tuntuu. Ja tunnustan, kerran kerroin insinöörille että yks mun ystävä oli raskaana. Mutta se ei varmaan muutenkaan ois saanu sitä koskaan selville... Toisekseen tämän kertominen ei sentään mitenkäänpäin vaarantanut raskaana olijan terveyttä, suhteita, eikä mitään muutakaan.
 Onneksi on sitten kuitenkin niitä joille ei edes erikseen tarvi sanoa että asia pysyy meidän välisenä, ne tajuaa sen ihan sanomatta ja meidän välillä ne myös sitten pysyy.
 On vaan niin ikävää kun joilleki ihan joutuu sanomaan että nyt puhutaan asioista jotka sitten pysyy salaisuutena, ja siltikään ei auta, asiat vaan lipsahtaa, hupsista saatana. Ei se tappais jos salaisuudet ois pieniä salaisuuksia, vaikka kivaa ei toki oo sekään, mutta kun joidenkin mielestä on ihan ok "lipsautella" sellaisia juttuja jotka saattaa kusta toisten ihmissuhteita tai muita elämän osa-alueita. Eniten tympii nimenomaan ihmissuhteiden sössiminen. Osaan kusta omani yhä edelleen ilman apua, ja olen vieläpä hyvä siinä. Tänks.
 Muistanpa eräänkin tapauksen joidenkin vuosien takaa jonka mielestä oli hulvattoman hauskaa kertoilla mun salaisuuksia ja sen semmoisia eteenpäin sen jälkeen kun sen ja mun välit oli jo poikki erinäisten sattumusten takia. Vielä tänäkin päivänä tekis mieli lyödä sitä muikkelia leipälapiolla naamaan.


torstai 23. elokuuta 2012

Matkalla... Eli en.

 Mun ulkomaanmatkat on tähän mennessä rajottunu Haaparantaan, ja kerran pentuna kävin Uumajassa. Katin kans ollaan puhuttu monesti että pitäs jonneki lähteä yhdessä, kun kumpikaan ei ole oikein mihinkään päässyt. Kai me ollaan jotenki arkoja sitten lähtemään, ja onhan tässä muitakin esteitä. Ja rahahan on aina suuri ongelma.
 Kyllä mä tunnen itteni vähän surkeaksi tapaukseksi kun ympärillä ihmiset puhuu omista reissuistaan ja lisäilee facebookkiin kuvia matkoilta. Ja oon ehkä vähän katkera siitä että mun vanhemmat ei ole koskaan vieneet mua mihinkään. Superkiva sitten kun tulee tuon insinöörinki kans lieviä alemmuuskomplekseja...
 Jos saisin lähteä ihan mihin tahansa, eikä raha ois este, niin oisin jo varmaan matkalla Irlantiin. En tiiä mikä mua sinne vetää ja mitä siellä tekisin, tuntunu vaan monta vuotta siltä että siellä mun pitäis olla. Ehkä jopa pysyvästi. Mutta tiiän etten mitenkään päin ois valmis jättämään kaikkea mitä mulla on täällä. Saati että uskaltaisin hylätä kaiken tutun ja enempi ja vähempi turvallisen. Tosin eräs tärkeä sanoi että jos mä lähtisin niin luultavasti mun tärkeät saattais hyvinki päättää seurata mua. Tiiä sit tarkottiko ehkä itseään. Ehkä mä vain olen pieni nössö kun vieläkin nökötän tässä kaupungissa.
 Siinä missä Irlanti on maa jonne tahtoisin pysyvästi, niin USAn etelävaltioissa tahtoisin vierailla. Jos mulla ois rahaa lentolippuihin, niin lentäisin Arizonaan Juliannan luo ja se veis mut puolen Amerikan kierrokselle 18-rattaisellaan. Julianna on muuten mun "kadonnut kaksonen", meidän yhteinen kaveri facebookissa huomas meidän yhdennäköisyyden ja käski olemaan kavereita :D Myös luonteet vastaa aika hyvin. Julianna on monesti kutsunut mua käymään, mutta ei, täällä mä oon vieläkin.
 Toinen joka kutsuu mua aina kylään on mun ystävä Matan. Se kutsuu mua Israeliin. Jotenki tuo lähi-Itä ei oo ihan ekana mun to do -listalla, vaikka Matan on ihana ja sitä ois kiva nähdä. Tutustuin siihen kun se oli eurotripillä joskus 2007.
 Tällä hetkellä kuitenkin palapelin palaset on niin sekasi että voisin pakata insinöörini ja pari kaveria matkaan ja paeta vaikka Havaijille. Se tuntus tässä tilanteessa olevan tarpeeksi kaukana näistä Oulu the Paskakaupunnin pienistä piireistä.

tiistai 21. elokuuta 2012

Erilleen kasvaminen

 Terminä jäätävä klisee, mutta kyllähän siihen vaan törmää elävässäkin elämässä. Joskus se tympäsee ihan järkyttävästi, joskus sen pystyy käsittelemään kuin aikuinen eikä se häiritse, ja joskus se on ärsyttävä combo näistä kahdesta. Semmonen että suuren osan aikaa on ihan ookoo, mutta joskus kaipuu sitten hyökkää puskista ja tekee ihan saatanan kipeää.
 Otin tän nyt aiheeksi, koska huolimatta siitä että tällä hetkellä murenen ite, niin kyllä mä mielelläni haluaisin auttaa ja tarjota tukea sen kerran ku tajuan että on sitä ankiaa muillaki. Sitten kun törmää näihin etääntyneisiin ystäviin (nimenomaan 'ystäviin', joidenkin kans voi kasvaa erilleen ja olla pitkiä aikoja puhumatta ilman että status muuttuu 'kaveriksi'. Ne on hitto soikoon ystäviä. Etäisiä ystäviä. Jos käsitettä ei ole vielä keksitty niin minä just sitten keksin.) joilla sitten ilmenee olevan kriisi päällä, niin ei vaan osaa ja uskalla sitten sanoa "mä olen tässä, mä kuuntelen, mä halaan, mä en ois koskaan halunnu lähteä, mä pysyn helvetti soikoon sun rinnalla niinku purkka pysyy tukassa, muista se. Jos mulla ei ole aikaa sun huolille niin mä järjestän sitä." Ite ainaki oon aika ilonen jos joku sanoo tuon suuntasta ku maailma potkii kirveellä naamaan. En oo ihan varma miks sen sanominen on sitten niin vaikeaa. Tai tavallaan tiedän, osittain. Oletan että ne, keistä on tullu etäisiä ystäviä, on etääntyneet musta valittuaan niin. Että ne ei jostain syystä enää halua avata sydäntään mulle, vaikka joskus kauan sitten ois pystytty puhumaan yökausia. Se sattuu. Kuitenkin tunnen nämä ihmiset omasta mielestäni varsin hyvin, ja uskoisin että musta vois olla apua. Oon aika hyvä halaamaan. Tuntuu pahalta etten osaa edes tarjota apua. Myönnän, pelkään että kaiken tapahtuneen valossa mut ymmärrettäs väärin. Oon pieni pelkuriraukka.


maanantai 20. elokuuta 2012

Naarmuja, kolhuja ja mustelmia.

 Ehkä särkynein olo aikoihin. En tiiä oonko allerginen mun kavereille vai alkaako olla yleisesti syksy ja ankiaa vai mitä tapahtuu, mutta pari viikkoa ollu tyhjähkö olo. Kyllä mä tiiän että olo on kiinni osittain omista valinnoista, mutta yleensä se oikea valinta ei ole lähelläkään sitä helppoa valintaa. Neljänä iltana putkeen oli reilusti ulos asti päästetty pannarikohtaus, ja silti eiku pahenee vaan. Kaks eka iltaa kesti jotenkuten rakkauskyttyrän avulla, kaivamalla sieltä viimesetki muruset, mutta kolmantena iltana kyttyrä oli päässy yhtä tyhjäksi kuin mun antiryssälasi viis minuuttia ostamisen jälkeen. Ja tyhjästähän on tunnetusti paha nyhjästä.
 Vaikka kuinka on tyhjä olo niin on yks asia mikä ei lopu ja se on kyyneleet. Olo on semmoinen että ei oikein uskalla avautua kenellekään ystävistä, koska kerran ku avaa portin niin sitä asiaa sitten tulis, ja tässä mielentilassa musta tuntuu että se on vaan kaikille riesa. En haluais hermostuttaa mun suloja. Tunnen itteni ihan järettömän räjähdysalttiiksi. Pienikin ärsyke niin tuloksena on jumalaton niagara, kaikenkattava nelivärinen stereoraivari tai muuten helvetti irti.
 Mä oon tässä parin kuukauden aikana raadellu itteni melkosen auki sekä tässä blogissa että yksityisessä elämässä ja väistämätön seuraus on että kanavat on edelleen auki. Oon tuottanu pienen määrän helvetin hienoa tekstiä, ja huomattavasti suuremman määrän helvetinmoista paskanlotinaa (niinku nyt), mutta sain palautetta siitä hyvästä ja nyt mulla on sitten päällä hullut suorituspaineet julkasta yhtään mitään, mihin oon antanu pisarankin luovuuttani ja mielikuvitustani. En mä tiiä. Kaikki on ihan sekaisin.
 Tää on taas näitä murusista koottuja postauksia, joissa mikään mikään ei ole kytköksissä oikeastaan mihinkään. Onneksi kenenkään ei ole pakko lukea.

 Tapahtu tänään sentään kivaakin. Niksu kysy mihin firmaan pistin asuntohakemuksen. Kerroin, meni hetki ja se sano soittaneensa sinne ja hoitaneensa mun hakemuksen kiireelliseksi. En tiiä millä tempulla, mutta tuli hyvä mieli. Hetkittäin tuntuu että oon ongelmieni kans ihan itekseen, mutta sitten kuitenkin joku saa aina mun uskon muihin ihmisiin palaamaan <3


keskiviikko 15. elokuuta 2012

Askelia.

 Nyt on sitten otettu ensimmäiset askeleet tällä erää kohti aikaa jolloin seison horjumatta omin jaloin. Se määränpää on vielä matkojen päässä tie sinne on luultavasti sen verran kivinen että kompastumisia sattuu. (Tää on kirjotettu eilen, ja eka kompastuminen tulikin sitten tänään.)
 Matkaseuraksi tälle taipaleelle sain aluksi Vesan, sen jälkeen Hannen,ja ne toivon mukaan jaksaa edes osan matkaa, ensimmäiselle pysäkille asti. Missä se pysäkki on, sitä ei vielä tiedä kukaan.
 Mä koitan tässä nyt pelastaa mun parisuhdetta muuttamalla omilleni siis. Minä ja insinöörini lyötiin hynttyyt yhteen melko nopsalla tahdilla aikanaan, ja nyt lähes kolmen vuoden jälkeen sen on ruvennut kostautumaan. Rakastan insinööriä isopaljon, mutta just nyt se ei riitä, vaan mun pitää ottaa vähän tilaa itelleni ja hengitellä ja koittaa selvittää itelleni kuka mä oikeastaan olen. Tai mikä. Koska joskus täytyy olla heikko että vois taas olla vahva. Kuulostipa muka diipiltä.

 Tuo siis eilistä settiä, tänään tosiaan otettiin enempi askelia ja alettiin oikeasti tekemään tälle asialle jotain. Pikaisella tutkivalla journalismilla selvisi että mun tuloilla ei tästä kaupungista asuntoa saa. Samantien kaikki alko näyttämään todella paljon toivottomammalta. Vielä nelisen tuntia sitten oli semmonen olo että nyt ees joku pala osu kohdalleen mutta eiköhän sitten tän palapelin toiselta reunalta joku ota ja varasta kourallisen palasia...
 Eilen menetin viimeisen ehjän posliininilkan, ja tän päivän tunnelmat alkaa vaikuttamaan siihen malliin että pitänee siirtyä muihin ruumiinkappaleisiin.


tiistai 14. elokuuta 2012

Jalometallia ja muuta viikonloppuilua.

 Kirjotin tän postauksen alustavasti ylös 37 tunnin valvomisen ja jonku 30 tunnin paaston jälkeen, oli muuten hitusen hutera fiilis. Kamalat antipärinät ja paniikkikohtaus nurkan takana. Ai että festarit on ilonen juttu.
 Perjantai oli ehdottomasti kiireisempi päivä Jalossa, ja kuviakaan en joutanu ottamaan, joten kuittaan perjantain sillä että 12 tuntia puuhaa, kivaa oli ja suoraan kotiin nukkumaan.
 Lauantaina päräytin paikalle puoliltapäivin, join aamukahvin bäkkärillä ja tulin nakitetuksi maitotytöksi. Maitotyttöilyn ja lippukoppeilun lisäksi oon ehtiny olla yleinen tiennäyttäjä ja saattaja. "No tässä on nyt näin hiljasta niin minäpä lähen escortteeraamaan sut tuonne bäkkärille/narikalle/pääportille/baariin/helvettiin/vessaan/younameit" ja sitte on taas juostu ympäriinsä. Kopilla oli melko hissua ja meitä siellä kolme töissä, niin ehdittiin välillä viihteelleki. Mua ei ne bändit niin kiinnostanu, niin vietin vapaa-aikaani alueen ulkopuolella kavereiden kans. Siellä näkyki sitten mm. etelävaltioiden lipun poltto ja reipas herra joka tarjoili festarikansalle salveissöniä, eli jääsalvaa genitaaleille.  Luotettava lähde kertoi mulle että ei suosittele kenellekään.
 Vuoroki loppu aikanaan, siinä vaiheessa kaverit oliki jo odottamassa mua. Jatkoklubithan oli 45 Specialissa ja Nuclear Nightclubissa, mutta meidän iloinen sixpäcci lähti tuttuun ja turvalliseen Hevimestaan laulaen strutsilauluja. (Jos jollain jäi kiinnostamaan, niin strutsivideon ja muuta detailia viikonlopusta voi tsekata täältä) Mesta oli myös aika tukossa loppuillasta, mutta urheasti me jatkettiin lähes tappiin asti. Sieltä kerättiin sitten seurueen jämät ja lähdettiin jatkojen jatkoille kiukaankuvat silmissä. Ulkoisilta puitteilta siis oikeinkin hyvin onnistunut festariviikonloppu.

 Mutta koska kolmelta aamuyöllä, niin vähän yleistä pohdintaa loppuun.
 Pari päivää pyöriny mielessä että missä menee raja ystävänpalveluksella ja hyväksikäytöllä. En oo ihan varma onko mua nyt hyväksikäytetty vai autoinko vaan ystävää hädässä niinku kuuluu tehdä. Ja onko sen väliä kun auttaminen kuitenkin oli ihan miellyttävä juttu ja itelle jäi hyvä mieli? Lasketaanko sitä silloin ees hyväksikäytöksi? Vai olenko vaan harvinaisen mutkaisajatuksinen jopa Hannaksi?
 Nääh, en minä valita. Harvinaisen upia viikonloppu mulla on ollu.



Lauantain palvelukseenastumiskuva.

torstai 9. elokuuta 2012

Miksi Kolmelta Aamuyöllä?

 Tän parin kuukauden aikana mitä tämä blogi on ollu olemassa, on ilmeisesti noussut esille erinäisiä spekulaatioita siitä miksi Kolmelta Aamuyöllä on.
 Voi vitun lifestylen olemassaolon horjuminen vaikutti osaltaan, mutta ei ollu perimmäinen syy. Olin jo aiemmin miettiny blogia, jossa keskittyisin enemmän purkaamaan omia solmulle menneitä ajatuksia, jotka ei tuolla VVL:ssa ole ihan paikallaan. Ei tän ole myöskään tarkotus olla pelkkä masennusblogi, mutta väistämättä sitä aihetta tulee sivuttua. Onhan tämä jonkulaisena terapiana jo toiminutkin.
 Huolimatta siitä että oon aika vittumainen eukko, niin tän blogin tarkotus ei silti ole loukata ketään tai aiheuttaa pahaa mieltä, vaikka ilmeisesti siinä on ehitty jo mennä vikaan tahtomatta. Mä käyn läpi sitä kaikkea mikä on 26 vuoden aikana saanu mun mielenterveyden järkkymään. Hyvin usein vain muiden ihmisten tekemisillä ja sanomisilla on siihen varsin vankka linkki, joten sitä myöten joudun viittaamaan toisinaan erinäisiin henkilöhahmoihin. Siitä tarvi kellään vetää sen kummemmin mitään pakastevihanneksia nessuun. Eiköhän ite kukanenki ole sanonu ja tehny jotain mikä on loukannu jotakuta toista. Minä itse mukaanlukien.
 Enhän mä nyt julkasis tätä jos tällä ei ois tarkotuksena myös jollakin tavalla viihdyttää, mutta enempi ku sitä mä koitan tarjota ees jonkinlaista vertailukohtaa semmosille joiden ajatukset käy lähellä mun omia. Itse oisin aikanaan kaivannu saada lukea jonku kokemuksia vastaavista ajatuksista, mutta olin vähän nettirajottunu.
 Jotku kaverit ja ystävät toki seuraa tätä läpäläpää ihan vaan pysyäkseen kärryillä siitä mitä mun mielessä liikkuu millonki, osa jopa ymmärtääkseen mun käänteitä. Mikä on aika kivaa itse asiassa. Joiltain vain kaipais semmosta kokonaiskuvan hahmotusta eikä yhteen tai kahteen lauseeseen takertumista.
 Unohtamatta tietenkään mun rakkaita stalkkereita, jotka tosin ei kuuluneet mun alkuperäiseen suunnitelmaan. Kuin kamala ja sisällötön elämä niillä oiskaan jos eivät täältä vois kyttäillä ja vetää (yleensä vääriä) johtopäätöksiä mun kirjotuksista! ...Eiku?

 Asiasta paistinpannun kautta leipälapioon ja siitä vielä vähän eteenpäin, mun festarikesä (kesä, mikä se on?) jatkuu huomenna Jalometallissa, tällä kertaa ei baarissa vaan akkreditoinnissa. Eilen kävin väsäämässä/väsäyttämässä teemaan sopivat kynnetkin, kun kerran on toimi mikä ei niitä heti tapa. Olin samassa hommassa edellisessäkin Jalometallissa, ja sillon ainaki oli lystiä ja lämmintä.
 Mun hommana siis suomeksi on vaihtaa vip-portilla lippuja rannekkeisiin ja passeihin. Mutta koska siellä lippukopissa ei tarvi ihan koko aikaa istua, niin olen ihan täysin orientoitunut siihen että vapaa-ajalla voin sitten tuuskata kaikkea muuta yleishyödyllistä, kuten vaikka veistää jäästä lohikäärmeen, jos joku semmosta keksii tarvita. Ylimääränen energia, mikä ihana asia.

Laatukuvaa, Riikka ois ylpeä. Tässä kuiten 4 yhen tähen jallua ja 1 kahen tähen jallu.





tiistai 7. elokuuta 2012

Kiukkunen ämmä kiukuttelee.

 Tuossa eilen tuli ystävättäreni kans puheeksi se että mua pelottaa olla niin monille ihmisille tärkeä. Siihen nähen että piän itteäni melkosena oman elämäni supermulkkuna niin yllättävän moni silti haluaa mut elämäänsä. Enkä mä vaan ihan aina tajua miksi, varsinki ku osa sitte käyttäytyy miten käyttäytyy kuitenki. No joo, ei mua ahdista niinkään se että ihmiset kokee mut tärkeäksi, mutta se kun se menee liiallisuuksiin. Okei, mulle on sanottu aikanaan että oon vähän ku huume ja musta tulee riippuvaiseksi. Ei sekään ollu niin ahdistavaa, mutta tässä on nyt tullu nähtyä ihmisiä jotka tarvii mua ihan kaikkeen, tai joksiki perkeleen egoboosteriksi. Kyllä mä autan ja neuvon ja kuuntelen mielelläni, mutta jos samaan asiaan tarvii joka kerta mun apua, ja apua vielä "pyydetään" sellaisella tietyllä äänensävyllä, niin kyllä se minusta alakaa haiskahtamaan.
 Sekin että vaikka olen jonku kans kuinka hyvä ystävä tahansa, ja vaikka tuntus että musta tietää kaiken, niin on asioita jotka ei kuulu edes mun avopuolisolle. Semmosia asioita on mun puhelin, tietokoneen tiedostot mun nimen takana, kaikki mitä kirjotan pikaviestimiin, ja ihan ehdottomasti KAIKKI mun vihkot ja paperit ja muu vastaava. Vaatekaapit ja alusvaatelaatikota ja vaikka likapyykkikorin saa halutessaan tonkia, antaa mennä vaan, mutta joku yksityisyys kiitos... Toisaalta en mä ymmärrä ihmisiä jotka kaivelee toisten laatikot ja vessankaapit, jos jotain tiettyä tarvii muiden kaapeista nii on hyvä ja kysyy.
 Osaan muuten iteki olla melkosen itsekeskeinen kanttura sille päälle sattuessani, eikä mulla oo ongelmaa myöntää sitä asiaa, mutta mä myös pystyn toimimaan vaikka seurueessa ei koko ajan puhuta minusta tai minulle. Ei ulkopuoliseksi jääminenkään toki kivaa ole, mutta jos nyt kymmenenki minuuttia istun turpa kiinni ja kuuntelen ku muut juttelee niin ei sitä paljo ulkopuolelle jäämikseksi voi väittää. Oon muuten kerran jaksanu jopa puoli tuntia! Saatan myös vaikuttaa siltä että en kuuntele muita, mutta kyllä mä kuuntelen, jos vastapuolella on asiaa. Jos taas samat jutut alkaa toistumaan jatkuvasti niin saattaa keskittyminenki herpaantua. Hyväksyn sen muuten myös siltä kenen kans keskustelen, jos mä hoen puoli tuntia samaa juttua niin en kyllä oleta että toinen vastaa mulle liiemmin :D
 Tässähän ei taas ollu mitään tolkkua. Kai mä koitan tällä sanoa että jos ollaan ystäviä, niin toista ei pidetä itsestäänselvyytenä. Vaikka kuin viihtys toisen kans, niin pitäs tajuta antaa toiselle tilaa ja omaa aikaa ja mahdollisuus pitää omina ne jutut joita ei halua jakaa. Kuunnellaan puolin ja toisin, eikä odoteta toiselta jatkuvasti palveluksia. Ehkä tärkeimpänä kuiten että pystys ottamaan ystävältä vastaan kritiikkiä, myöntämään virheensä ja oppimaan niistä. Ei tää oo mullakaan ihan täysin vielä hallussa, mutta koitan oppia joka päivä. Ja niinhän se metsä vastaa ku sinne huudetaan.




maanantai 6. elokuuta 2012

Paniikkia & häröä

 Monta iltaa putkeen ollu semmonen olo että se pannarikohtaus on tulossa. Kuitenki oon sitte aina saanu pidettyä itteni ulkosesti kasassa ja nyt alkaa tuntumaan että se ei ehkä sittekään oo niin hyvä juttu.
 Ei siinä vielä tarpeeksi että kiukuttaa jatkuvasti ja oon niinku perseelle ammuttu karhu ja räjähtelen pienimmästäki ärsykkeestä, mutta ku ajatukset jää vaan mun sisälle jumiin enkä tiiä miten ne sais ulos, ku kohtaus jää tulematta. Ei sillä että jotenki haluaisin sen hepulin saada, mutta eipähän tarvis harrastaa kehäpainia ajatusten kans viikkoa putkeen, ku ne sais ulos sillä 3-6 tunnin itkulla ja pelolla ja hyperventiloinnilla... On siinäki vaihtoehdot.
 Mä itse asiassa tajusin vasta tuossa kesäkuun puolivälissä että kyse on todennäköisesti paniikkihäiriöstä, kiitos tästä kallonkutistaja Manniselle. En oo nyt sitten päässyt kesälomien takia mielenterveystoimistoon tutkituttamaan päätäni ja saamaan asiaan varmistusta, mutta toivottavasti senki aika pian koittais.
 Tää on mulle itelleki vielä niin uus juttu että en tiiä mitä pitäs tehä, ja jos jonku diagnoosin saa niin miten jatketaan. Onko olemassa jotain lääkitystä vai pitääkö alkaa juoksemaan terapiassa... Henkilökohtasella tasolla en haluais alkaa jatkuvalle lääkitykselle, mutta eipä oo järin hedelmällisiä kokemuksia terapiastakaan. Kotihoitona on toiminu hyvin ihan vaan facebookin chatti -terapia kallonkutistaja Mannisen tai jonku muun kans ku kohtaus on menossa. Ikävä vaan että mulle tapahtuu kaikki kolmelta aamuyöllä, jolloin nuita online-terapeutteja on aika huonosti vuorossa. Kesäkuussa oli semmoset kohtaukset että pois alta risut ja männynkävyt, mutta silloin sain parhaat viestit, jotka vieläki hengaa mun rakkauskyttyrässä ja saa mut satunnaisesti kestämään kaiken sen mitä mun päässä on tekeillä. Silloin sanoin että tuntuu että nyt murenen käsiin, ja kallonkutistaja Manninen totesi: "Jos nyt hajoat, niin saat olla varma että tuun liimaamaan kasaan, senki vanha vaasi." Kaunista, eikö? Kohtauksen mentyä ohi kerroin eräälle menneisyyden ihmiselle asiasta, ja hän vastasi: "Ehkä sä oot saanu enempi paskaa niskaan ku tarvisit, mutta sen verran oon sua nähny, että tiiän ettei sua niin vaan pysäytetä."
 Toivottavasti se on oikiassa.


perjantai 3. elokuuta 2012

Maailman parhaat keidaskaverit.

 Olin tuossa keskiviikkona viihteellä erään ystävättären kans, jonka seurassa en oo viime aikoina kauheasti pyöriny. Neiti on lueskellu tätä mun blogia, ja totesi että mun teksteistä päätellen mun kaverit ja ystävät ei oo ollu eikä oo järin häävejä.
 Itse asiassa mulla on ihan oikeasti muutama todella todella ihana ystävä. Ei vaan tuu puhuttua niistä koska ne ei aiheuta mulle päänsärkyä. Mutta puhutaan nyt sitte, nii ei jää kellekään epäselväksi etten oo ihan täys sosiaalinen hylkiö. Enpä vissiin! Mutta mysteerin vuoksi... Ei nimiä.
 Mulla on kaks suloista vaakatyttöä. Toisen oon tuntenu omalla mittapuullani vasta hyvin lyhyen ajan, mutta hän on ehdottomasti hyvin rakas mulle. Mun kaverisuhteilla on tosin tapana kuolla vähän vajaan vuoden ikäsinä, ja jos ne ei siihen kuole niin sitten ollaan jo melko vakavissaan. Joten katellaan nyt vielä hetki miten käy. Toivottavasti tää ei kuole. Toinen vaakatyttö sitten... Se on ollut mun elämässä 26 vuotta ja vähän reilut 3 kuukautta, ja hänestä olenki puhunut sekä täällä että VVL:ssa. Tämä nainen on kulkenu mun rinnalla koko mun elämän läpi, enkä voi ees kuvitella parempaa matkaseuraa tälle elämäksi kutsutulle matkalle.
 Vesimiestyttöjä elämässäni on myös kaksin kappalein. Molempia oon roikottanu mukana ja useamman vuoden. Näissä tytöissä on monia yhteisiä piirteitä. Molempiin oon tutustunu kolmannen osapuolen kautta, ja tää esittelijä on sitten aikaa myöten jäänyt taka-alalle tai tippunu kokonaan kuviosta. Vesimieskaverit tuo musta esiin mun ehdottomasti viihdyttävimmät ja luovimmat puolet, eikä niiden kans tarvi riidellä turhasta.
 Miespuolisia luottoystäviä mulla on peräti kaks, yks rapupoika ja yks leijonapoika. Pojat on oikeastaan kaikinpuolin täysin erilaiset, mutta molempien kans voin olla ihan tasan just oma itteni, molempien kans voi puhua melekosen diippejä ja molemmat tykkää musta ihan just siks että oon minä.
 Rakas, rakas kalatyttöni, jonka oon myös tuntenu aina. Nyt kun meidän välillä on  kohta 20 vuoden ajan ollu 600 kilometriä, me ollaan ehkä vähän kasvettu erilleen toisistamme, mutta eiköhän molemmat silti tiedä että ei me toisistamme ikinä eroon päästä. Saati että haluttas. Saattaa kulua aikoja ettei kuulla toisistamme kuukausiin, mutta sitte jompikumpi soittaa ja alakaa semmonen juoruilu että jeesuski tuntis ittensä ulkopuoliseksi.
 Sitten mulla on kaksostyttö ja neitsyttyttö. Viimeksi mainitun kanssa on ollut vähän säätämistä välillä ulkoisten ärsykkeiden (ja molempien kovan kallon) takia, mutta onneksi tajuttiin selvittää asiat. Tai hän tajus, minulta semmosta toimintaa ei kannata odottaa :)
 Kaksostyttöni on ollut mukana nyt reilun vuoden, joten ollaan jo voiton puolella. Meillä ei oikeasti oo tän tytön kans juuri mitään yhteistä, mutta me ei anneta asian häiritä. Hän on myös loistava esimerkki siitä että ikinä tiedä mitä aarteita internettiin on jätetty lojumaan.
  Ja... Sitte mää toivoisin että tällä listalla olis myös yks tietty kauristyttö.


Ps: Joku ihan varmasti haluaa tästäki repiä pelipöksynsä riekaleiksi, mutta jos et löydä itseäsi tästä ja sun omasta mielestäs kuuluis tässä olla niin mulla saattaa olla syyni siihen mikset ole. En ajatellut listata tähän kaikkia mun 300 facebook-kontaktia, osaa ei vaan tarvi erikseen mainita, ja no, ehkä joku tajuaa mikä tässä on pointtina.