Mä oon vissiin taas ollu sosiaalisena, ku alkanu ihmissuhteet mietityttämään. Muitten ihmisten elämät on ihan mielenkiintosia! (siks mä katon saippuasarjoja.)
Sitä on iteki nähäny paljo ja kaikenlaista ku on viilettäny menemään tuolla, ja päivän aiheesta on kokemusta itelläki. Meinaan rupesin miettimään, että mikä saa ihmisen jäämään kurjaan parisuhteeseen, jonka iteki tietää tuhoon tuomituksi, puhumattakaan kavereista ja muista ympärilläolijoista?
Mulla on ollut muutamiakin hyviä syitä. Tai no, hyviä tekosyitä ehkä kuitenki, ollaanpa rehellisiä.
Niinku nyt se, että kaikki oli aivan päin helvettiä, molemmat uskotteli itselleen ja toisilleen, että kyllä tää tästä vielä hyväksi muuttuu, ku molemmat osaltaan korjaa tilannetta. Eli siinä kovasti uskottiin, että alkuhuuman hattarat saadaan kyllä takas (vaikka meidän ei kyllä alunperinkään ois pitäny olla yhessä), ku yritetään, vaan paskat siinä kyllä kumpikaan yrittänyt. Ei menny hirveän hienosti se.
Toisaalta sitten, oon mä nitkutellut ihan tosissaan uskoen, että kyllä tää tästä, ku tarpeeks yritän. Sillon tilanne oli melko monimutkanen, mutta mun pääsyy siinä pysymiseen oli se, etten halunnut olla ilman sitä nimenomaista ihmistä. Vaan vois mennä huonomminki, tiiän semmosia, jotka ei halua olla ilman ihmistä, ihan sama ketä. Toiset valitsee sen kurjuuden jatkamisen mieluummin ku on hetkeäkään yksin.
Ja sitten on toki vielä niitä, jotka vie yksinolon välttelyn ja eron venyttämisen vielä pidemmälle, eli eroaa vasta kun on seuraava jo kateltuna ja lämmiteltynä.
Ja sitten on vaihtoehto, että ero tuntuu mahdottomalta, koska pelkää, että jää loppuelämäkseen yksin, parisuhdehistoria oli sitte tässä, kukaan enää huoli. Ehkä jokaisesta tuntuu joskus siltä. En tiiä, en ole jokainen.
Sen mä vielä tavallaan ymmärrän, että yhteisten lasten takia venytetään eroamista, vaan eipä ne muksutkaan mittää saappaita ole, tuppaavat hoksaamaan jossain vaiheessa että kaikki ei oo ihan hyvin, ja tulee vaan enempi vahinkoa, että melko paska tekosyy sekin lopulta. Puhumattakaan jos suhdetta jatketaan esim. vanhempien, ystävien tai jonkun muun tahon takia.
Voihan toki olla, että joilleki jo tapa ja tottumus sanelee, että ei voi lähteä kulkemaan. "Johan tässä on kymmenen vuotta keskenään oltu, vittuako tästä enää eroamaan". Tai niin totuttu mykkäkouluun/riitelyyn/kylmyyteen/younameit, että se on jo arkea. Ehkä se ei sitte taas oo kaikille ongelma. Mulle saattas äkkiä olla...
Ja sitten on kiltit ihmiset. Ne, jotka ei haluais satuttaa vastapuolta sanomalla, että tää oli nyt sitten tässä. Mutta kun ei haluta aiheuttaa toisella pahaa mieltä eroamalla, niin siinä sitten yleensä päätyy satuttamaan sillä, että kuitenkin jotenkin viestittää, että ei tahtos olla siinä.
Tästä lienee itsekäskin versio. Että tahtoo ite vältellä kaikkea epämukavuutta mitä ero tuo tullessaan, asioiden käsittelyä ja muuta. Ei ne oo koskaan kivaa. Joskus ehkä silti on pakko.
Mä alan olla meleko veleho tässä. Siis ihmissuhteiden saamiseksi kuulostamaan hirveältä paskalta. Oliko tuo edes oikea lause...?
No, onneks jokainen parisuhde ei kuitenkaan ole katastrofi odottamassa toteutumistaan. Ja onneksi melko monia ongelmia voi korjata jos kiinnostusta ja kärsivällisyyttä löytyy.
(Special thanks to isosisko, Kapteeni, Vexation, Pikkumuru ja Nuppu. <3)
