keskiviikko 25. joulukuuta 2013

2013

 Tein tämän saman haasteen viime vuodenvaihteessa, joten tehhään nytki.
 

 Kuka oli paras uusi tuttavuus?
Kyllä se on vastattava tähän että Nikke. 

Teitkö jotain mitä et ole ennen tehnyt?
Varmaan moniaki juttuja, mainittakoon nyt se, että päädyin olemaan onnellinen maalla, mikä nyt tuli aika puskista :D

Oletko seurustellut vuonna 2013?
Jep. Ainaki kahesti. 
 
Paras muistosi kuluneelta vuodelta?
Niiiiiiin monia. Taas kerran festarihommat, Marikan comeback ja Niken tapaaminen.

Muutuitko?
Mä luulen että aika paljonki. Ainaki kadotin sen goottitytön mikä ennen olin.

Opitko uusia taitoja?
Minä en muista o.O en kai sitten mitään, mistä kovin ylpeänä kertoisin.
Hankitko tatuointeja tai lävistyksiä?
En yhen yhtä. Lävistyksiä nappailin pois pitkin vuotta, ja tässä vaiheessa jäljellä on tasan kielikoru ja reiät korvissa.

Synnyttikö kukaan läheisesi?
Viime metreillä kyllä.

Missä maissa kävit?
Ruotsissa. Pariki kertaa Haaparannassa. 
Vuoden suurin saavutus?
Pikkuisen vakaampi mielenterveys, ja ainaki toistaiseksi toimiva parisuhde. Saatoin myös alkuvuodesta kasvaa ihmisenä ja muuttaa omia näkemyksiä erään ihmissuhteen myötä.

Paras asia jonka ostit?
En mä ostanu itelle mitään järin siistiä, mutta oon aika tohkeissani joululahjoista joita ostin rakkailleni.

Mistä innostuit eniten?
Ihmisistä. Uusista ja vanhoista.

Mieluisin tv-sarja kuluneena vuonna?
Pretty Little Liars.
Paras musiikillinen löytö?
Alkuvuodesta keksin Amaranthen olemassaolon, siihen oon ollut aika tyytyväinen.
Mitä halusit ja sait?
Infernoni. Jota en kyllä ole loppuvuodesta kovin tiuhaan läsnäolollani kunnioittanut.
Mitä halusit, mutta et saanut?
Mä taisin saada kaiken minkä halusin. Tai jos en saanut, niin en ainakaan halua enää.
 
Mitä teit syntymäpäivänäsi?
Juhlin synttärikaimani Vexationin kans meidän yhteisiä viiskymppisiä Mestassa, hyvässä seurassa luonnollisesti. Ja kaikkien drinkkitikkumiekkojen höystämämä.
 
Miten kuvailisit pukeutumistasi vuonna 2013?
Taas vois kai sanoa, että koko ajan oon valunu "normaalimpaan" suuntaan. Aikuisempaan, vois kai sanoa. Fiftarimekot oli mun suuri rakkaus varsinki kesällä. Kesällä tapahtu myös se ihme, että nähtiin päivä, jona mun pyykkinarulla ei roikkunu yhen yhtä mustaa riepua. Oon ruvennu käyttämään värejä. (Tätä kirjottaessa mulla on siniset farkut, punanen t-paita ja violetti huppari...)

Mitä sellaista haluaisit vuonna 2014 mikä jäi saamatta 2013?
Sen näyttää kai vain aika, kun en nyt heti mitään keksi. Isomman nukkekokoelman nyt sitten vaikka.

(ja taas! Olen pahoillani tekstinasettelun puolesta.)

maanantai 16. joulukuuta 2013

Näin sydämeeni joulun teen, osa 3, muistaakseni.

Se on kohta taas joulu, jos joku ei oo sattunu huomaamaan!

Viime joulun aikaan kirjottelinki, että viimeiset neljä joulua oon viettänyt ex-insinöörini vanhempien luona. Tänä vuonna asiat on luonnollisestikin toisin. Minun alkanut jouluperinne heitti kupperiskeikkaa niin että heilahti.

Siitä on aikaa, ku olen viimeksi viettänyt aattoa oman suvun seurassa, ja nyt se on ajankohtaista. En pane pahakseni. Tuntuu oikeasti tosi hyvältä ajatella, että saan äidin, isäpuolen, veljen, kälyn ja tuon oman kullanmuruni saman katon alle. Aattona siis johonki aikaan äidin luo, ja sieltä illaksi anoppilaan. Voisko tästä muodostua perinne...?

Joulupakettiasiatki on olleet ihan hyvällä mallilla jo viikon päivät. Alusta asti oli selvillä ketkä on olleet kilttinä, niin ei tarvinnut siitäkään repiä stressiä. Silmää miellyttävät paketinpäälliset ja yhteensopivat pakettinauhat löyty kertayrityksellä, toisin kuin parina aiempana vuonna. Mulla on siis ihan järkyttävät neuroosit paketoinnista.
a) Paperin pitää olla esteettisesti miellyttävää. Ei siis tontun kuvia tai muuta vastaavaa.
b) Ei voi kietoa kaikka lahjoja samanlaiseen paperiin. Siks pitää olla useampi rulla paperia, ja niiden pitää sopia keskenään yhteen.
c) Nauhan pitää mätsätä myös. Ei voi laittaa vaaleansinisen hopeakuvioisen paketin päälle vihreää tai punaista nauhaa :(
d) Tänä vuonna valitsin jopa kalligrafiakynän musteen niin, että se sointuu yhteen pakettikorttien ja papereiden kans.

Joku vuosi mä vielä tosissaan valitsen ruskean voimapaperin ja paperinarun. Kuten viime vuonna sanoin, voimapaperi on joulupakettien pikkumusta.

Ja tänäkään vuonna en oo oikein osannut kommentoida, kun multa on kysytty että mitä haluaisin joululahjaksi. Oikeasti mä taisin toivoa aika vähän sellaista, minkä voi nakata pakettiin ja kuusen alle. Mää oikein kovasti toivoin, että mun haltijakummipojan pikkusisko syntys terveenä. Ja ettei ihmiset pettäs toisiaan. Ja että yks rakas ystäväni sais henkisen tilansa paremmaksi. Että jokainen joka haluais ja ansaitsis (minä mukaanlukien) sais raittiin joulun. Ettei yhdenkään pienen ihmisen tarvis miettiä, ettei halua palata joululoman jälkeen kouluun kiusattavaksi. Että kukaan ei joutus miettimään itsemurhaa siks, että on niin yksin. Itelle vielä itseluottamusta ja luottoa ihmisiin, niin oltas jo voitolla. Ja kaikille hyvää mieltä. Siihen mää koitin ite panostaa läheisten osalta, ja toivon että mun lahjavalinnat osuu sitten oikeaan.

Se on muuten ihan tyhmää, että vaikka on hankkinu jotaki, mikä on sillä hetkellä tuntunut ihan loistavalta lahjalta, niin sitten kun sen on saanut pakettiin ja piiloon odottamaan avaamista, se alkaakin epäilyttämään. Entä jos se onkin ihan tyhmä, eikä toinen pidäkään siitä? Vaikka ite viimeksi männäviikolla taisin sanoa, että tärkeintä lienee se, että on ajatellu sitä lahjan saajaa lahjaa hankkiessa.

Anyway. Mulla on kaikki syyt olla onnellinen just nyt. Huomenna on mun ja Niken kolmasosavuosipäivä, ystävä synnytti pari päivää sitten suloisen tyttären ja mä saan viettää jouluni rakkaiden ihmisten kans.

Ps: Riikalla on tuolla sen blogissa arvonta, joten kipinkapin sinne. Hop hop. Pitäs olla jo. Mikset vielä ole?

Lämpöistä joulunodotusta kaikille <3

(pyydän anteeksi tekstin ja videoiden asettelun puolesta, mä en ihan oikeasti tiedä mitä tapahtui,)





maanantai 2. joulukuuta 2013

2.12.2013

Eräs mun ystävä(?) kertoi tuossa joitain aikoja takaperin, että muuan vastakkaisen sukupuolen edustaja oli sanonut hänelle jotakuinkin seuraavaa: "Sä olet mies, jonka kans mennään naimisiin, et semmonen, jonka kans seurustellaan." Siitä asti mä olen pohtinut, että mä taidan olla sitten päinvastaista. Nainen, jonka kans saattaa kyllä tapailla, säätää tai seurustella, viimeksi mainittua jopa kohtalaisen vakavissaan, mutta niin... Mä en kai sitten ole yhtään semmonen vihille vietävän tyyppinen tapaus.

Ei se oo kuitenkaan estäny mua miettimästä, että minkämoiset häät mulla vois joskus olla. Esimerkiksi silloin, kun Kati etsi itelleen hääpukua, niin mä löysin siinä sivussa omani. Aikalailla samanlaisen ku joskus 8 vuotta sitten suunnittelin, ja minä en ees tienny että joku on semmosen keksiny tehä. Luonnonvalkonen, punasella kantattu pitkä mekko, pitkät, levenevät hihat ja suuri huppu. Tosin nyt jälkeenpäin oon miettiny, että mun vois olla sittenki vaaleanvihreä ja siinä vois olla tummanvihreät yksityiskohdat. Kaasona mulla ois ilman muuta mun sisareni, se on jo harjoitellut mun helmojen kanniskelua aivan toisissa asiayhteyksissä.

Se mulle on ollut jo hyvin pitkään selvillä, että kirkkohäitä minä en halua. Se on seremonia maistraatissa, muutaman tärkeimmän ystävän läsnäollessa ja sillä sipuli. Jälkeenpäin kyllä sitten toki haluaisin juhlatkin, mutta en mitään valtavia. Ja sillä periaatteella, että mieluummin haluan paikalle oikeasti tärkeitä ystäviä, kuin semmoisia sukulaisia, joita en muutenkaan näe kuin kerran viidessä vuodessa ja joiden kans ei ole muuta yhteistä kuin pari satunnaista veritippaa. Ja jotka ei (rehellisyyden nimissä) ole kiinnostuneet minun tekemisistä millään tavalla.

Enkä mä halua kesähäitä. Sen puoleen kyllä talvihäitäkään. Alkusyksy käy paremmin ku hyvin. Juhlapaikkojaki olen pienessä mielessäni pohtinut, en vaan ole tullut mihinkään tulokseen tullut. Kuhan ei mitään liian virallista. Jos mulla ois muita ku negatiivisia tunnesiteitä mun lapsuudenkotiin, niin se vois olla vaihtoehto.

Ai mitäkö ne juhlat pitäs sisällään? Laulua, tanssia, musiikkia, suuria määriä ruokaa ja juomaa. Mun sydäntä lämmittää ajatus, että joku mun ystävistä tahtos pitää puheentyngän. Kuten sanottua, ei mitään paskanjäykkää ja virallista juhlintaa ollenkaan. Pääasiahan siinä ois se, että mun läheisimmät ihmiset ois paikalla, jakamassa mun kans sen päivän, ku minä liittäisin elämäni yhteen sen kans, ketä eniten rakastan ja joka pitää hallussaan minun sydäntä.

Mä lienen joskus maininnutkin, että sisimmässäni mä olen ennen kaikkea romantikko. Mulla se naimisiinmeno on se ultimaattinen todiste ja lupaus rakkaudesta. Kieroutunutta, I know. Ihan ku kaks ihmistä ei vois olla koko elämäänsä yhdessä ihan vaan yhteisellä sopimuksella, ei kai siinä mihinkään oikeasti tarvi sitä kolmatta osapuolta kysymään, että oletteko vai ettekö ole. Mulla nyt vain on sellainen solmu aivoissa. Monen muun lisäksi.


perjantai 15. marraskuuta 2013

Lempijuttuja



 Joskus VVL-aikoina tehtiin Riikan kans tämmönen lempijuttukysely. Nyt on vuorossa päivitetty versio.

Lempiruoka: Aika monia. Ehkä tällä hetkellä mun omatekemä kana-pekonikastike.

Lempijuoma: Alkoholittomista Coca-Cola, se ei oo yllätys. Alkoholillisista sitten mun kestorakkaus Antiryssä, ja Pople Shot.


Lempinamuset: Lauantaipussin mustat autot. Ja jugurtticashewpähkinät.

Lempivaate: Mun seilorimekko, vaikka en olekaan tässä kesän jälkeen kauhiana sitä pitäny.

Lempituoksu: Escadan Pacific Paradise, joka valitettavasti aiheuttaa mulle päänsärkyä. Tietyt miestentuoksut on miellyttäviä, samoin hyasintti.

Lempipaikka: Yhä vaan tietyllä tapaa Mesta, vaikka en olekaan siellä hetkeen naamaani näyttäny. Mennään nyt niin lässyllä, että Niken kainalo.

Lempiesine: Puhelin ja hiusharja. Molemmat on mulle oikean käden luonnollisia jatkeita. Meinasin olla hukassa tuossa Jalon aikaan ku kadotin hetkellisesti harjani. 


Lempiväri: Musta aina vain. Nykyään myös sininen ja punainen suuressa määrin.

Lempibiisi: 


Lempisana/sanonta: Edelleen tähän vois tulla aika paljon kaikenlaisia rumia sanoja. Mä käytän niitä ihan liikaa. Varmaan silti viljelen aika paljon "voi veljet ja veljenpojat" -tyyppistä ratkasua.

Lempibändi: Deathstars, Sonata ja Amaranthe.

Lempieläin: Vastaan koira. Ja siile!

Lempimusiikkivideo: Cyanide on aina vain ihana <3

Lempisarja: Pretty Little Liars!  (ihan ku paljo muuta kattosinkaan.)

Lempikukka: Neilikat.

Lempijäätelö: Suklaa ja mango-meloni.

Lempikoru: Alchemyn Empress Eugenia -kaulakoru, jonka sain Nikeltä ja pieni hopeasydän jonka Vesa jätti mulle jääkaappiinsa.


Lempivuodenaika: Kaikissa on puolensa ja vikansa, mutta kesä ja alkusyksy on omat suosikit.

Lempikirja: Terry Pratchett & Neil Gaiman: Hyviä Enteitä ja Margaret Mitchell: Tuulen Viemää. (tästä tuli mieleen, että haluaako joku tietää mitä mä muuten luen? Pitäskö tehdä kirjojensuosittelupostaus?)

Lempileffa: No se Tuulen Viemää. Mihin siitä pääsisin. On muitakin useita katselukertoja kestäviä leffoja, mutta ei mikään yllä tähän.

Lempiharrastus: Kirjottaminen, vaikka en nykyään saakaan enää mitään aikaan.

Lempimeikki: Jo VVL:ssa sanoin, että jos ei oo ripsiväriä, niin on ihan sama olla meikkaamatta ollenkaan. Mä rakastan suuria ripsiväriharjoja, ja tässä on mun suosikki jo muutaman vuoden ajalta.


Lempijulkkis: Kyllä se on tälläkin kertaa Skinny Disco, vaikka oonki jo selättäny mun obsession :D

Lempiääni: Nyt mennee taas imeläksi, mutta ehdottomasti Niken nauru, johon ihastuin jo ennenku olin nähny koko miestä.

Lempifiktiohahmo: Stitch <3


Lempipeli: Trivial Pursuit ilman kahta puhetta.

Lempihedelmä: Vesimeloni.

Mä en haasta ketään tätä tekemään, mutta ois kiva nähdä tämä muillakin. Tehkää jos jaksatte!

Nii joo ja oli mulla oikeasti asiaakin. Riikka suunnittelee jotain megalomaanista arvontaa blogissaan, mutta sitä ennen pitäs saada sinne vähän lisää elämää, ku en minäkään kaikkeen jouda kommentoimaan. Näitä lakkahuuruja pystyy seurailemaan myös facebookissa. Menkääpä jommankumman, tai vaikka molempien linkkien kautta, osottakaa kiinnostuksenne ja auttakaa kynsibloggaajaa hädässä. Kiitos ja kumarrus.

keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Kamikazekylästelijät.

Tiiättehän niitä ihmisiä, jotka voi olla ihan todella herttaisia ja hyvää seuraa puhelimessa tai kaupungilla kahvittelemassa tai shoppailemassa tai yökerhoseurana tai omassa kodissaan ja luultavasti ovat kilttejä äidilleen? Mutta joita ei mitenkään päin halua kylään omaan mökkiinsä. Syitähän löytyy. En takaa, etten ite ois syyllistyny joihinkin kohtiin joskus, mutta kyllä te tiedätte mitä mä tarkotan.

1) Kun mikään ei ole pyhää. Vieras selailee sun postit, tutkii ohimennen vessan kaapit, kaivelee roskiksesta positiivisen raskaustestin, nuuskii läpi seinäkalenterin merkintöineen, nappaa käsiinsä jokaisen huomaamansa muistilapun, käy tsekkaamassa vaatekaapin uutuudet ja käynnistelee sun koneen käydäkseen facebookissa ja vilkasee samalla "vahingossa" muutaman uusimman kuvatiedoston. Menepä huomauttamaan asiasta, niin joko a) saat viattomia katseita ja "enhän mä sellaista tekis, en mä ole utelias" -selityksiä tai b) anteeksipyynnön, josta huolimatta sama meno jatkuu seuraavalla vierailulla.

2) Vieraat, jotka tulee ruoka-aikaan. Kyllä mä pidän itseäni kohtalaisen vieraanvaraisena, ja jopa mielelläni pistän pöydän koreaksi, jos ihan ruualle on vieraita tulossa, mutta jos sama naama alkaa ilmaantumaan mun tupaan joka toinen päivä ruoka-aikaan "sattumalta" (ja tietysti silmät kiiluen ja kuola valuen "kylläpäs tuoksuu hyvälle, tulee itelleki nälkä" -tyyliin vihjailee, että tarjoa sitä ruokaa...), niin kyllä mua alkaa jo vähän nyppimään. Eri asia tosiaan on, jos on ihan syömään kutsuttu. Lisäboostia tän lajin tympäsyyn antaa se, jos tää vieras ei vaivaudu ees kantamaan lautastaan tiskipöydälle syötyään. Huuhteleminen ois toki jo ihan liikaa vaadittu. Tähän sisältynee myös se, että sulla on kulhollinen namusia tai jotain naksuja, ja sitten yhtäkkiä sulla ei olekaan, kun joku rohmupossu on käynyt vierailulla.

3) Kun ei lähdetä kulumallakaan. Kyläily ja yökyläily on kaks eri asiaa, jälkimmäisestä yleensä sovitaan etukäteen... Ei mua yksin asuessa kovin haittaa, jos on myöhäsiäki vieraita, varsinkaan jos ei itellä oo aamulla pakollista menoa, mutta joku roti. Samoin jos torpassa asuu useampi, ja yhdelläkään on se aamuherätys, niin kyllä siinä pitäs tajuta laittautua tiehensä ennen puoltayötä ja ihan ilman sanomista. Jotku ei vaan tajua muita kuin suoria "tuossa on ovi, käytä sitä" -tyyppisiä komentoja, aivan turha niille on vihjailla, että ois väsy, suihkuun pitäs joutaa ja ei oikein jaksa olla seurallinen. Ja se suora komento tietysti otetaan henkilökohtaisena loukkauksena, vaikka mikään vähempi ei ole saanut vierasta keräämään luitaan ja poistumaan.

4) "Voisitko sä...?" eli ne, jotka on aina jotain vailla. Ei taaskaan satunnaiset saunanlämmitys- tai hiustenkampauspyynnöt vie vararikkoon, mutta sitten kun alkaa näyttämään, että joku käy usein kylässä hyödyn takia, eikä siksi että viihtyy minun seurassa, niin yllättäen alkaa roihahtelemaan useita aareja mäntymehtää. En välitä, että mun luona käydään siksi, että satun asumaan näppärällä paikalla, tai koska oon hyvä hieroja.

5) Sotkut. Sekä mun että muiden. Alkukesästä kirjotinki aiheesta. Mun sotkut on mun sotkut, niistä ei tarvi kenenkään huomautella, kiitos vaan. Jos ei kelpaa, niin on hyvä ja poistuu, as simple as that. Ja mun vieraiden ei tarvi mun kämpässä sotkea. Roskat voi viedä roskiin, en oo koskaan asunu semmosessa kartanossa, että roskikselle ois ylivoimasen pitkä matka. Yks mikä saa mut myös kiehumaan, on vessanpönttö. Jumaliste, siinä on kansi ihan syystä. Ja minun kotona se laitetaan kiinni, hygieniasyistä. Piste.

6) Koiratalous ja siellä käyttäytyminen vieraana. Pätee varmaan lapsitalouksiin myös, minä en tiiä ku ei oo kokemusta. Ja luultavasti muihinkin lemmikkeihin. Lähtökohtana se, että koira (tai lapsi tai kissa tai fretti tai kirahvi tai yksisarvinen) asuu mun kodissa, vieras ei. Niinpä on täysin invalidia valittaa esim. koirankarvoista vaatteissa, koirasta sohvalla/sängyssä/vaatekomerossa/younameit (mun kirahvi saa nukkua sohvalla jos se tahtoo, mun mökki, mun sohva, mun kirahvi, mun säännöt), tai nuuskimassa ja tutustumassa ulkovaatteisiin tai käsilaukkuun, jos niitä ei osaa plaseerata turvalliseen paikkaan. Eläimillä ja lapsilla kun on tapana olla uteliaita. Mä en myöskään halua kuunnella lemmikkini komentelua ja/tai nimittelyä vierailta, eiköhän se ole tarvittaessa minun homma hoitaa.

Mä nyt tässä kirjottamisen aikana nimesin nämä kamikazevieraiksi, koska mun silmissä edellämainituilla käytösmalleilla ei parhaassakaan tapauksessa muuta kuin kerjää verta nenästään. Yleensä pahempaa.

Minkälaiset vieraat ei ole tervetulleita sun tupaan? Tai ovat vikkelästi tervemenneitä? Millainen käytös vieraalta saa sut kiukustumaan?

(Suuret kiitokset facebookissa kysymykseen vastanneille, vaikka ihan jokaista kommenteissa mainittua epäkohtaa en saanutkaan tähän ängettyä.)

tiistai 29. lokakuuta 2013

Korvienvälioloja.

Pitkästä aikaa terveisiä mtt:sta. Viime käynnillä saatiin kaiveltua esille se fakta, että kakssuuntanen mielialahäiriö on mun osalta mennyttä. Vuosi sitten todistettiin, että ei ole sitä epävakaata persoonallisuushäiriötäkään. Mutta en mä oikeen usko siihenkään, että olisin aivan ehjä. Omasta mielestäni murenen liian helposti ollakseni vain ihan tavallinen ihminen. Mä oon ehkä liian alakuloinen. Paljaalla silmällä nähtäviä masennuksen riekaleita roikkuu nurkissa, vaikka just nyt onkin parempi kausi menossa.

Monenlaisia rasti ruutuun -tyypin tehtäviähän siellä on tullut tehtyä, ja ku tarkemmin ajattelee, niin tulokset ei sinänsä yllätä. Niitä ei oo vaan halunnut tai uskaltanut myöntää itelleen. For example, mun riittämättömyydentunteet. Seikkailupäiväkirjassa mainitsin, että tuntuu kuin jokaista mun kohtaamaa ihmistä varten jonku minussa pitäs muuttua, että kelpaisin. Ei kukaan sitä ääneen sano, mutta mä huomaan sen rivien välistä. Tai luulen huomaavani, sekin mahdollisuus on otettava huomioon. Tokihan mä haluaisin, että itsetunto ois ojennuksessa ja hipois taivaita, mutta minkä teet, kun ne epäilykset on olemassa takaraivossa. Kun ite on ulkonäöltään varsin tavallinen nainen, eikä maailman kaunein, ja vieläpä varusteltu kohtalaisen särkyvällä itsetunnolla, niin ei ole helppoa kuunnella kehuja tietynlaisista missimallitypyköistä. Väistämättä sellainen tuo pintaan ajatuksen "miksi se kiinnostuisi minusta?"

Yksinjäämisen pelkokaan ei tullut niissä testeissä yllätyksenä. Se kuitenki on asia, joka pelkkänä ohimenevänä ajatuksena tekee solmun sydämen tienoille, ja jos oikein pysähtyy vatvomaan asiaa, niin kyllä sillä paniikkikohtauksen saa aikaan. Pääsyy siihen, miksen yleensä ottaen tahdo sitä ajatella... Olkoonki asia, jota pelkään enemmän ku mitään. Koskaan.

Mun ulkopuolisuuden tunteistakin oon maininnut tässä blogissa aiemmin, ja usein. Nyt on taas ajankohtasempia nekin olot. Oon huomannut, että sen jälkeen kun aloin seurustelemaan, niin ei oo liiemmin kuulunut joistain sellaisista, joita olen pitänyt ystävinä. Samalla tavalla kuin viime keväänä, mä oon nyt joutunut arvioimaan uudestaan, ketkä on ystäviä ja ketkä ei. Mä kyllä tiedän, että olen suuren osan ajastani 75 kilometrin päässä Oulusta, mutta se ei tarkota että haluaisin eristyä kaikista. Melko harvassa on ne, jotka pitää yhteyttä ja vastaa yhteydenpitoon. Tekee minut hieman surulliseksi. Okei, paljon. Muutama nimeltämainitsematon henkilö mun menneisyydessä on aiheuttanut sen, että mä en jaksa yrittää loputtomiin. Olen pahoillani. (Onneksi kuitenki on niitä ihmisiä, joista ei edes tarvi kuulua, ja tiedän silti, että ne ei ole kadonneet mihinkään.)

Pötköttelin sohvalla ku luonnostelin tätä. Pyörittelin välillä puhelinta ja -ylläri- ei ole ketään kelle soittaa. Mä en halua (taaskaan) kipata kaikkea tätä kenenkään yksittäisen ihmisen niskaan, ei mulla ole oikeutta sellaiseen. Siks mä kirjotan blogia.

maanantai 14. lokakuuta 2013

Yö kerrostalossa.

Se on oikiasti aika kamalaa huomata, että on muuttunut lähemmäksi ihmistä, joka hermostuu niistä ns. normaaleista elämisen äänistä, joita on tietyllä tapaa aina puolustanut. Onneksi en ihan täysin vielä ole sellainen, mutta ei kauas nakkaa. I mean, vihaan ihmisiä, jotka valittaa, että kerrostalossa herää siihen, kun joku vetää vessan. Ite en oo koskaan mokomaan heränny kyllä... Samoin mua ei liikuta, jos naapuri käy yöllä pikaseen suihkussa, pakkohan se on ihmisen joskus peseytyä. Tuommoset + jotku satunnaiset kolaukset on mun mittakaavassa niitä normaaleja elämisen ääniä.

Jostain syystähän yöllä kaikki äänet tuntuu kuuluvan voimakkaammin, tiiä sitte johtuuko siitä, että ulkona on vähemmän hälyä. Hiljainen ympäristö tekee mulle ainakin sen, että pyrin iteki minimoimaan tuottamani äänet. Kati esimerkiksi tietää, että yöaikaan hiiviskely on mun bravuurinumero... Ei muuten ole eräällä mun yläkerran naapurilla. Oli puoliyö ku luonnostelin tätä, ja mökki tärisi ku yläkerrassa kuulosti olevan rykmentin marssiharjotukset. -ttu lepo vaan, meikäki ois halunnu. Lepoa siis. Valitettavasti nuo jytinät ei kuuluneet rappuun, niin en saanu paikallistettua että mistä tuvasta ne kuului. Asuntojen väliseinät ja muut sen sijaan on aaltopahvia, että varmasti kuuluu asunnosta toiseen.

Sitten tää peruskuvio, torppa puolillaan väkeä hiljaisuuden aikana = no win. Miks jotku ei vaan tajua? Qstockin aikaan palailin töistä, oisko ollu kolmen pintaan yöllä, kun yläkerrassa oli asunto puolillaan pilottitakkikarjalalippiswunderbaum -sankareita. Kävin huomauttamassa että mä oisin kypsä unelle 12 tunnin työpäivän jälkeen, niin asunnon haltija oli "mä yritän hiljentää nämä". VÄÄRIN! Sä et yritä, vaan sä tasan hiljennät. Tyhjentämällä sen mökin, jos ei muu auta. Jos kukaan ei ennen mua sille iltaa ollu asiasta sanonu, nii johan siinä oli 5 tuntia ekstra-aikaa metelöidä. Luulis piisaavan.

Aina yhtä legendaarinen musiikin soittelu nappulat kaakossa. Aikanaan keskustassa kävin naapurille 01-02 aikaan sanomassa, että kuuluu muuten nuo sun (paskat) suomiräpit aika turhan selvästi mun mökkiin. Neitokaisen argumentti oli "kuuluu sunkin asunnosta yöllä ääniä!" En nyt muista vertasiko suihkussa vai vessassa käyntiin, mutta kuitenkin. Harvoissa vesikalusteissa on äänenvoimakkuuden säädin. Sangen useissa biisivehkeissä mun tietojen mukaan on. Usein jopa kaukosäätimellä toimiva, ei tarvis ees persettään nostaa. Tässä ihan lähimenneisyydessä kierroslukuja nosti naapuri, joka kuulosti imuroivan, noin puolen yön aikaan. Sitte selvis, että ei se imuroinu. Se kuunteli dubsteppiä. Yhtä lailla ansaitsis tulla kivitetyksi molemmissa tapauksissa.

En mä tiiä oonko itekään kerrostalonaapurina niin paskanhäävi, mutta ei ainakaan oo syksyn 2009 jälkeen käyny kukaan mun ovella valittamassa. Enkä mä itekään heti syöksy kenenkään ovelle, jos kello on viis yli kymmenen ja kuuluu yks naraus. Vaatii melko jatkuvaa elämöintiä, että mut saa ovesta ulos ja rappuun metästämään asuntoa, josta meteli kuuluu. 22-23 välillä mut saa oikeastaan liikkelle vaan, jos todella häiritsevä meteli on jatkunut jo useita tunteja ennen hiljasuuden alkua. Joku raja se on munki sietokyvyllä. Kai sitä on tulossa vanhaksi.

On muutama muu asia vielä, jotka nostaa mun kierroslukuja öisin, ku haluaisin olla rauhassa.
a) yläkerran naapurit, jotka hiissaa huonekaluja pitkin lattiaa. Miten voi olla niin hankala nostaa tuolia? Ainakaan en haluais uskoa, että kyse on sohvista ja kirjahyllyistä kahdelta yöllä. Vähintään kerran viikossa.
b) telkkaria huudattavat naapurit. Lähes yhtä raivostuttavaa kuin musiikki, mutta ilman bassoja.
c) rapussa ramppaaminen ja ovien paiskominen. Pari mun naapuria harrastaa sitäkin ajoittain. Ei edelleenkään se yks kolaus mitään, mutta jumalauta jos niitä ryskätään viiden minuutin välein.

Yks vinkeä poikkeus naapurista kuuluviin ääniin on olemassa. Jollain naapurilla nimittäin on joko trampoliini, tai sänky jossa on todella huonot jouset... Se saa mut vain ja ainoastaan hihittelemään.
 
Ja mitäs naapurin tarvii tehdä saadakseen sun sapen kiehumaan puolenyön jälkeen?

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Serious boredom.

Tein tän viimeks vajaa vuosi sitten, ja koska mä en taas tiiä mistä kirjottaa, niin tehhäänpä taas, eri henkilöistä. Saapahan täytettä tähän blogiin :D

I: tyttö (Marika)

Milloin olet viimeksi halannut häntä? - On tuosta taas jonku aikaa, mutta kylläpä tässä on ollu tapana halata aina ku näkee.
Oletko nähnyt hänet tänään? - En, valitettavasti. On ikävä.
Millon viimeksi huusit hänelle? - Jos ei lasketa sitä, että saatoin huudella Qstockissa, nii siitäpä on aikaa useita vuosia.
Oletteko olleet saunassa yhdessä? -Ollaan joo.
Oletteko olleet leikkipuistossa yhdessä? -Mää en muuten muista.
Oletko käynyt jossain huvipuistossa hänen kanssaan? -Suomen Tivolissa ollaan käyty.
Oletko vihannut häntä joskus? - Olen.
Oletko ostanut hänelle joululahjan? -Olen! Mutta yhtään en oo antanu!
Oletko itkenyt hänen takiaan?- Aika monesti...
Oletko itkenyt niin että hän näkee? - No sitäki.
Onko hän sinulle todella tärkeä? -NIIIIIIN turha kysymys. On. Ihan helvetin.
Pidätkö hänestä? - Enemmän.
Rakastatko häntä? - Vieläkin enemmän.
Onko hän komea/kaunis? - Helvetin komia... eiku? Kaunis tyttö <3
Pukeutuuko hän huonosti? - Mun ois aika invalidia mennä sanomaan tässä mitään negatiivista, koska me kuitenki näytetään vielä tänäki päivänä siltä, että asutaan samalla vaatekaapilla.
Onko hänellä hyvä musiikkimaku? - Siitä Cheekistä me voidaan olla montaa mieltä.
Oletteko kokeneet paljon yhdessä? - No kai niinki vois sanoa...
Juoko hän paljon? - Ei minun tietääkseni. Epäonnistunut alkoholisti edelleen.
Onko hänellä ärsyttävä isä? - Enpä oo niin paljoa hänen seurassaan hengannut, että menisin sanomaan.
Tiedätkö mitä hän tekee juuri nyt? - Varmaan hengittää, saattaa olla myös töissä. En mee sanomaan varmaksi.

II: poika. (Nikke)

Milloin olet viimeksi halannut häntä? - Tännään. Meillä halaillaan ja lässytetään aikalailla päivittäin.
Oletko nähnyt hänet tänään? - Tarvi ku kääntää päätä vähän vasemmalle niin näkyy ^_^
Millon viimeksi huusit hänelle? - Ei oo kauhiana tarvinnu huutaa. Uskoo vähemmälläki ;)
Oletteko olleet saunassa yhdessä? - Pari kertaa.
Oletteko olleet leikkipuistossa yhdessä? - Joo... Kokkolan Venetsialaisissa.
Oletko käynyt jossain huvipuistossa hänen kanssaan? - Juu ei kyllä.
Oletko vihannut häntä joskus? - En koskaan.
Oletko ostanut hänelle joululahjan? -  Olen. Mutta en oo antanu yhtään. Vielä.
Oletko itkenyt hänen takiaan? - Yep. Se meni ohi onneksi.
Oletko itkenyt niin että hän näkee? - Sitäkin on päässyt tapahtumaan.
Onko hän sinulle todella tärkeä? - Tärkein miespuolinen olento <3
Pidätkö hänestä? - Enemmän.
Rakastatko häntä? - Suoraan sanottuna ihan saatanasti.
Onko hän komea/kaunis? - Mää en sanos että komea. Helvetin hyvännäkönen. Mennään sillä.
Pukeutuuko hän huonosti? -Ihan hyvinhän tuolla on vaatteet päällä :3
Onko hänellä hyvä musiikkimaku? - Tästäki voitas keskustella, suurta osaa pystyn ainaki sietämään.
Oletteko kokeneet paljon yhdessä? - Ei vielä mahottomasti, toivottavasti vielä paljon enemmän <3
Juoko hän paljon? - Jostain mysteerisyystä ei oo kauhiana näkyny päissään, kaikista kauhutarinoista huolimatta.
Onko hänellä ärsyttävä isä? -Yhen viikonlopun perusteella en voi sanua ku että EI.
Tiedätkö mitä hän tekee juuri nyt? - Köllii mun sängyllä ja haluaa huomiota <3

torstai 26. syyskuuta 2013

Ajatuksia tuuliajolla IX

Mihin aika on taas mennyt?
Musta tuntuu, että ihan vasta suunnittelin sitä sadatta postausta ja nyt lähestytään hyvää vauhtia kahtasataa. Mitäs helvettiä se tämä tämmönen on, tässä on kyllä ajan rakenne muuttunut... Jos jollaki on erinomaisia ideoita miten juhlistaa kahtasataa, niin on hyvä ja kertoo.

Elokuun puolivälistä asti mä olen miettinyt, että paljonko on sopivaa kirjottaa tuoreesta parisuhteestaan. Eli siis suomeksi lässyttää ihan mahottomasti. Nimittäin sinä aikana, kun mulla on ollut facebook- ja blogger-tilit, niin en oo varsinaisesti alottanu uutta parisuhdetta ennen tätä, ainakaan avoimesti. Ja nyt kun olen, niin se täyttää mun koko maailman. Mä vain tahtosin kaikkien tietävän, kuinka iljettävän onnellinen mä olen. Kuinka Niken läsnäolo valaisee mun päivät. Kuinka suloisesti sen käsi sopiikaan mun käteen, kuinka se unissaanki puristaa mun käden omaansa. Kuinka turvalliseksi mä tunnen oloni, kun se nappaa mut kainaloon. Kuinka sen silmät hymyilee, kun se katsoo muhun. Siitä, miten hyvältä tuntuu aiemman epävarmuuden jälkeen se, että toinen ei tahdo mun olevan salaisuus. Vieläki on vähän semmonen halolla lyöty olo, että onko tämä todellistakaan. Mitä niin hienoa mä olen muka tehnyt, että ansaitsen olla onnellinen?

En mä tietenkään ois minä, eikä tää blogi se mitä tää on, jos en haluais kirjottaa myös jostain, mikä stressaa mua, ja ehkä jopa hieman turhaan. Mä en ole jotenki koskaan osannu ajatella, että oisin joskus parisuhteessa miehen kans, joka on eronnut. Siis oikeasti eronnut avioliitosta. Enkä mä edes tiedä, miks se on mulle muka niin iso asia. En mä todellakaan usko, että sen takia kaatus koko parisuhde, mutta ajoittain se tekee semmosen häiriöpiikin. Enempi mua kai tympäsee se, että annan asian häiritä, ku ite asia.

Mä olen pääpiirteittäin onnellinen, mutta syksy saa mut kuitenki alakuloiseksi. Tiiä sitten, vaivaisko jotku ajatukset esim. alkukesästä yhtä paljon kuin nyt. Nikke sanoi tuossa, että hänestä ei ikinä taida olla oululaiseksi. Mulla puolestani on kaikki Oulussa tai vähintäänki naapurikunnissa. Jonka lisäksi mä olen sydämeltäni ja sielultani citytyttö, 1987-2003 jätti muhun semmosen allergian tietyntyyppisiä epäkaupunkeja kohtaan. Musta puolestani ei ole semmoseen. Ja se nyt vaivaa mua hieman.

Täällä Oulussa mulla on ystäviä, paikkoja minne mennä. Puhelimella tavottaa ja bussit kulkee. Olohuoneen ovet on avoinna viitenä iltana viikossa. Ja tällä hetkellä myös mun parisuhteeni on täällä. Sitten kun siirrytään maalaiskartanoon, niin tietysti parisuhde on ja pysyy. Vaan siinäpä se onkin. Siinä kaikki. En minä sitä, ettenkö Niken kans haluais olla, ja ettenkö hänen seurasta nauttisi, en minä sitä. En todellakaan. Mutta muuten mä olen siellä aivan todella yksinäinen. Sosiaalinen hylkiö. Ulkopuolinen. Mulla ei ole siellä muuta ku Nikke. Sanottasko, että en tunne itseäni kauhean tervetulleeksi siihen kylään. Masentaa se, että on ihmisiä joilla on liian vähän tekemistä omasta puolestaan ja liikaa aikaa juoruta asioista, jotka ei niille mitenkään päin kuulu ja joista ne ei mitään tiedä. Ihmisillä, jotka ei ole mua koskaan tavanneet.

perjantai 20. syyskuuta 2013

Eksiä, nykysiä, eksien nykysiä ja nykysten eksiä, mitä näitä nyt onkaan.

Mä oon tässä lähimenneisyydessä joutunut noitumaan aika monen eksän (tai jonku senlaisen) olemassaoloa. Ehkä myös jonkun muun nykysen tai tulevan eksän, mistä näistä tietää. Meinaan, olin hyvän tovin sitä mieltä, että eksät vaikuttaa nykyhetkeen ihan tarpeettoman paljon ja hiljaa mielessäni (...) kiukuttelin siitä. Sitte piti ihan pysähtyä miettimään. Ja nauramaan hieman. Siis tottakai ne vaikuttaa! Vaikka eivät oiskaan fyysisesti läsnä, tai jatkuvasti äänessä tai mitään sellasta. Vaikka oisivat unohdettuja ja haudattuja. Mää nimittäin kyllä väitän, että joka ikinen ihminen, ketä mä oon rakastanut ja joka on ollu mulle tärkeä ja jonka oon päästänyt lähelle, on osaltaan muovannut mua ihmisenä. Yhtälailla ystävät, mutta nyt puhe on niistä eksistä.

Joku on opettanut arvostamaan itseä, joku on opettanut varovaisuutta. Joltain jäi taito rakastaa sellaista, mitä ei itse edes arvaisi, joku jätti suunnattoman epävarmuuden ja pelon. Joku on jättänyt täysin tyhjän päälle, toinen pysyy tukena vielä vuosia sen jälkeen, kun rakkaus on loppunut. Yks vei mennessään kaiken luottamuksen vastakkaiseen sukupuoleen, toinen rakensi sen kärsivällisesti uudelleen. Jokainen on jättänyt minuun jäljen.

En mä usko että oisin sama Hanna tässä hetkessä, jos en ois koskaan kohdannu joitain ihmisiä, jotka on minuun puumerkkinsä jättäneet. Oisinko mä parempi vai huonompi ihminen, siihen mä en pysty ottamaan kantaa. Mutta joka tapauksessa, tämä sai mut ajattelemaan sitä tosiasiaa, että vaikka mua kuinka raakasti vituttaa rakastamani ihmisen eksä, niin jollain tavalla mun kai silti pitäs olla sille kiitollinen siitä, että se on osaltaan ollut tekemässä mun rakastetusta sitä, kuka se on nyt. Vaikka en sitä tietenkään ääneen suostus sanomaan.

En mä silti sano, että eksien kuvioissa pyöriminen ois mikään suunnaton ilo. Kellekään. Ja tiiän että pyörii niitä jaloissa itelläki. Mutta kai seki riippuu hieman eksästä. Omien kans mulla ei ole ongelmia sinänsä, mutta ei oo jääny ihan yhteen kertaan, ku jonku muun ex on aiheuttanu mulle harmaita hiuksia. Niinku nyt eräänä kauniina keväänä, ku tapailin yhtä poikaa, kohtalaisen vasta eronnutta. Tää sen ex oli omien sanojensa mukaan raskaana sille pojalle, ja olivat yksissä tuumin päättäneet, että abortti on ratkasu. Ja sitte yhtäkkiä tää typykkä päättiki ilmottaa pojalle, että jos se jatkaa mun deittailua, niin hänpä ei menekään sinne klinikalle, hähää! Vittu minkä värinen keppihevonen...

Tässä mun omassa henkilökohtasessa eksien nykyset ja nykysten eksät -viidakossa taitaa ehdottomasti eeppisin tapaus olla Marika. Joka siis on mun eksän ex, ja toisen eksän nykyinen vaimo. Ja kyselemättä yks mun parhaista ystävistä. Sillä että pohjois-Pohjanmaa pieni paikka olis, vaan kuitenki. Vähät minä taustoista tässä vaiheessa, riittää että se tyttö on mun elämässä.

Ja sitte päästään siihen, että minkälainen oon ite eksän (tai nykysen kumppanin eksän) ominaisuudessa. Tietääkseni en ihan hetkeen ole ollut ihan ultimaattinen ihmisperse siinä roolissa. Kyllä, olen ehtiny olla sitäki, en kiellä. Ja kaikkihan sen tietää milloin siinä edustin parhaiten. 2009. Enough said. Vaikka kai se on jo anteeksiannettu.

Pus <3

tiistai 17. syyskuuta 2013

Identiteettikriisi iski.

Seikkailupäiväkirjassa sivusin hetken sitä, minkä tyyppisiä vastakkaisen sukupuolen edustajia tykkään katella. Aihe iski naamalle tuossa eräänä viikonloppuna (muistaakseni) heinäkuussa, kun ajan kuluttamiseksi etsin baarista yksilöä, joka ois miellyttäny mun silmää. Ja sitten tajusin, että en ees oikein tienny, minkälaista oisin halunnu lähteä katselemaan. Mulla oli identiteettikriisi!

Mä olen ihan järkyttävän ulkonäkökriittinen eukko, joskaan en nykyään ihan niin pahasti kuin joitain vuosia takaperin. Kun aikanaan lempiravintolassani kalju poika sinisissä farkuissa ja vihreässä hupparissa tuli tekemään tuttavuutta, niin mun ensimmäinen ajatus oli, että tuo on niin TAVALLINEN, että sillä ei voi olla mitään sijaa mun elämässä... Kävi sitten sillai vähän vanhanaikasesti. Että hupsista vaan saatana.

En mä tiedä sitten, että koenko ite olevani niin ultimaattisen epätavallinen ämmä, että herran pitäs olla myös. Taivas, että mä kuulostan pinnalliselta... Mutta mä nyt kokisin tän asian nyt niin, että ei kai minun, tai kenenkään muunkaan sen puoleen, tarvi enempäänsä katella ketään, jonka kokee jollain tavalla vastenmieliseksi, tai jossa ei ole mitään, mikä viehättää. Joka ei niin sanotusti sytytä. Ja siks toisekseen, en mä osaa kertoa, missä mun mielestä menee tavallisen ja epätavallisen raja. Se on kiinni niin pienistä asioista, ja joskus joutuu katsomaan toisenki kerran, jos ei heti ensisilmäyksellä satu rakastumaan. Sillainhan siinä kävi sen aiemmin mainitun vihreähupparisenkin kans... Mutta noin yleensä mä aika harvoin tiedän mitä haluan, hyvin monesti useammin tiedän mitä todellakaan en halua.

Onko se sitten pinnallista vai jotain muuta, kun tietää (suunnilleen) mistä viehättyy? Vai onko se pinnallista vasta sitten, kun torppaa ehdokkaan, joka on ulkonäön puolesta 99-prosenttisesti sitä mitä haluaa (tai luulee haluavansa...), mutta sen puuttuvan prosentin takia ei voi antaa edes mahdollisuutta? Hetken mietin huomautusta "riippuu tieten, että mistä kohtaa se yks prosentti on pois", joilleki jotku puutteet on suurempi ongelma. Mutta sitten ei taitas enää olla kyseessä yks prosentti... Ja sitäpaitsi ite aloin miettimään luonteenpiirteitä ja tapoja, ja niitähän nyt ei ulkonäöstä niin vaan päätelläkään, joten mun argumentti oli ihan täysin invalidi ja punanen lanka vaihto väriä.

Vaan se identiteettikriisi on ohi. Vaikka en tuossa elokuun alkupuolella tiennytkään mitä tarkalleen halusin, niin se ei estänyt mua tunnistamasta sitä, kun se kohdalle osui. Eikä ees tarvinnu katsoa sitä toista kertaa, huomasin ihan eka vilkasulla, että kyllä tässä kaverissa piisaa mulle erikoista ihan koko elämän tarpeiksi. Nyt mä tiedän paremmin kuin hyvin, ihan yksityiskohtia myöten, että minkä näkösen miessukupuolen edustajan tahdon aamulla herätessäni vierestäni löytää.

Itse asiassa, ollaan jo siinä pisteessä, että jos mun (ilmeisesti entisen...) elämäni rakkaus Skinny Disco löytys tuolta ovelta kosimasta mua, niin se sais luikkia matkoihinsa häntä koipien välissä, jos kohta maailman sulosin rumilus onkin. Miettikääpä sitä.

keskiviikko 28. elokuuta 2013

Kesä 2013. Once again.

Ja niinhän se taas sitte käänty kesä syksyyn, kuten yleensä käy. Tällä kertaa ajatus syksystä ei tunnu niin pahalta. On niin monta asiaa joista pieni ihminen voi olla onnellinen.

Tässä dokumentissa mun kesä alkoi siitä kun muutin toukokuun alussa Infernooni. Sen kaiken pitkän suunnittelun jälkeen oli ihan käsittämätön juttu, että oikeasti olikin se oma mökki alla. Se myös pelotti. Mietin, että kuinka yksinäiseksi mä päädyn siellä. Pelko osoittautui turhaksi. Ei siellä itekseen tarvinut kököttää. Alkukesästä tuli myös oltua lähes joka päivä enempi tai vähempi intensiivisesti liikenteessä jossain, niin ei siinä paljon ehtinyt miettiä yksinoloa. Tai no, mitäpä tuota valehtelemaan, oon mä siellä yön hiljaisuudessa useammanki kyyneleen tirauttanut. Mutta keskimääräsesti meni ihan hyvin. Tällä hetkellä tulee mieleen monia, monia riemukkaita hetkiä puistoissa ja patioilla ihanassa seurassa, helvetin suuret kiitokset kuluneesta kesästä menee mun suloisille rakkaustytöille (jotka toivon mukaan tunnistavat itsensä ilman erillistä mainintaakin). En ois ollu niin tyytyväinen olooni ilman heitä <3

Juhannuskin oli ja meni, kaupunkialueella ihan sujuvasti ilman ongelmia. Oli mulla vahingossa joku juhannusheilan tapainenki (köh, enempi tai vähempi kesäheila tais olla kuitenki...)
Kesäkuun lopulla tuli sitten kesän suurin romahdus, kun tuli päästettyä suusta semmonen ärrällä alkava kirosana. Siitä sen enempää, ei menny yhtään niinku suunnittelin.

Siitä kuluikin sitten vaan muutama hassu päivä siihen, kun sain sen paskahalvauksen sähköpostia avatessa, mutta joka osoittautuikin sitten yhdeksi kesän parhaista päivistä. Siinä putos niin paljon turhaa painolastia pois, ettei sanat riitä kuvailemaan. Kun yhtäkkiä sainki sydämestä puuttuneen palan takas ilman sen kummempia varotuksia. To be honest, mää oon vieläki ehkä pikkuriikkisen pihalla, hankala edelleen tajuta... Sillon muuten mietin hiljaa pienessä mielessäni, että mitenkähän mua ahdistas nähdä jatkuvasti tytöllä sukunimi, jonka joskus toivoin saavani itelle... Arvatkaa mitä? Ei ahista yhtään! Se mikä häiritsee, on se, että meilleki on kertyny kilometrejä väliin, eikä näin ollen nähdä ihan joka viikko, saati päivä. Sillon vuosia sitten ei ollut kuin se muutama hassu kilometri välissä, ja muutenkaan ollu oikeen mitään mikä ois pitäny meitä erossa. Vaan eiköhän tämä tästä, näyttäs siltä, että tätä Oulun ja Vihannin väliä tulee kuljettua enempi ja vähempi, joten äkkiäpä matkalla pysähtyy kylästelemään.

Eikä mennyt kauaa, kun alkoikin kesän festarirutistus. Molemmat on jälleen kerran läpikäyty täällä, vaan haitanneeko tuo. Sekä Q että Jalo oli tänäkin kesänä huippuhetkiä, meno senku parani edellisvuodesta, ja sanomattakin on selvää, että ens kesänä mut löytää molemmista, jos vaan huolitaan. Hetkittäin mietin, että oisko Qssa jotain muutakin mulle kuin pitkä pätkä baaritiskiä, vaikka siinäkään mitään vikaa ole, mutta Jalossa mä tiesin jo ekan vuoden jälkeen, että mihin kuulun. Parasta Qstockissa oli tänä kesänä siis se, että Marika oli siellä minun kans. Vaikka siellä ei liiemmin seurustelemaan joutanutkaan, niin mulle riitti se tieto, että toinen on verrattain lähellä. Ja taas alkaa kuulostamaan vienosti lesboromanttiselta, siirrytään Jaloon ennenku menee ihan hänekseen.

Jalometalli oli tunnetasolla vähän hankala, pakko myöntää. Oli tiedossa se, että sunnuntaina olis treffit, ja tiedossa se, että jotain pitäs hoitaa päätökseen sikäli mikäli treffit menis hyvin. Joku mua rohkeampi yksilö ois varmaan voinu kertoa jo ennen treffejä, mutta nii... No, mä elin uskossa että kyseessä oli väliaikaisratkasu, ja että mulla näin ollen ei ois mitään tilivelvollisuutta. Jalon jälkeisenä maanantaina mä sitten jouduin siihen tilanteeseen, missä mun piti päättää yks tarina.
Eihän se helppoa ollut, enkä mä sitä odottanutkaan. Se vaan oli pakko tehdä. Johan se oli muutamaan kertaan aiemminkin lopetettu, mutta ei se siitä yhtään sen helpompaa tehnyt. Se tuntui erolta, vaikka koskaan ei ollutkaan mitään sitoumuksia. Ja eroaminen on aina ankiaa.

En mä mitenkään maatakaatavan onneton ole ollut koko kesänä, mutta kyllä Jalon jälkeen on menty semmosessa nousukiidossa, että oksat pois omenapiirakasta. Ilmeisesti mä olen onnistunut tekemään jotain oikein, kun tuo herra minut kerran tahtoo, ihan semmosena ku olen. Tässä seurassa on hyvä jatkaa syksyyn, ja toivon mukaan vielä talven yli kevääseen ja siitä vielä pitkälle eteenpäin.

Pusuja.


keskiviikko 21. elokuuta 2013

Noin 2 ja puoli viikkoa myöhemmin.

(sisältää hunajaa ja siirappia. Sua on varotettu.)

Niihän siinä sitten kävi, että tää romantikkotyttö otti ja pihkaantui kertalaakista ja sen kummemmin kainostelematta. Niin sanotusti rakkautta ensi silmäyksellä. Ja kävipä vielä niin onnellisesti, että tunne on molemminpuolinen <3

Voin mä senki myöntää, että ei tämä vain ja ainoastaan helppoa ole ollut. Kuitenkin välittömässä läheisyydessä on ihmisiä, jotka ei ottaneet tietoa tuoreesta romanssista vastaan millään ylitsevuotavalla riemulla. Kyllä mä olen pahoillani heidän puolestaan tavallaan. Mutta sitten taas... No, sanottasko näin, että jos ei mene ovesta ku se on auki, niin voi pian käydä niin, että ovi menee lukkoon. Jos ymmärrätte mitä tarkotan.

Niin. Mulle aukesi ovi. Hetken taisin pyöriä ujona ovenraossa, mutta sitten marssin kursailematta sisään ja asetuin taloksi. Nopiaahan tässä on kaikki tapahtunu, mutta hetkeäkään ei ole tarvinut miettiä, että teinkö oikean valinnan. Ei hetkeäkään. Alusta asti joka ikinen pienikin yksityiskohta on tuntunut niin oikealta.

Toki mua ihan pikkuisen pelottaa se tosiasia, että vauhdilla tässä mennään. Oon joskus sanonutki, että ei ole tuo kärsivällisyys niitä mun vahvimpia hyveitä. Ja koska elämä on liian lyhyt että joutas tanssimaan rumien miesten kans, niin se on ehdottomasti myös liian lyhyt, että jättäsin tarttumatta tilaisuuteen olla niin onnellinen ku tästä tytöstä irti lähtee.

Mä olen aikanaan sanonut paljon ja kaikenlaista siitä, minkälainen mun elämäni mies tulee olemaan. Taas kai pitäs sanoa, että hupsista saatana... Tosin kyllä mä lasken miehelle plussaksi, jos se saa mut unohtamaan jotku mun asettamat turhanpäiväset kriteerit jo enimmäisten samassa tilassa vietettyjen kahden tunnin aikana.

Koska nopeat liikkeet on näyttäviä, niin heti kaks päivää ensitreffien jälkeen, eli tiistaina raahasin Niken kahvittelemaan Katin luo. Perjantaina vuorossa oli pikavisiitti Marikan luona ja lauantaina treffattiin Hanne-siskoa. Sunnuntaina panokset koveni, ja otettiin suunta Kempeleeseen mun äidin luo. Joku pelas korttinsa hyvin ja teki vaikutuksen kaikkiin. Saako olla vähän ylpeä siitä, että on päässy tuommosen yksilön kylkeen?

Viime viikolla vietin tosiaan kolme yötä Niken luona, ja sinne ois tarkotus siirtyä taas huomenna. Ja koska meillä ei turhia hidastella (ja tuota väliä ei viiti ihan joka päivä kulkea) niin suunnitelmissa ois palata Ouluun vasta ens kuun alussa. Heikompia varmasti hirvittää tämä meidän tapahtumatahti, mutta hitto, minä en suostu parisuhteeseen puolella pöntöllä. Mennään nyt ku on mennäkseen! Ja jos tiputaan, niin tiputaan korkealta. :D

Vaikka en mä ajatellut tippua. Kuitenki lähtöajatus tähän parisuhteeseen oli "me ei erota", ja tähän mennessä en kyllä pysty keksimään yhtään mitään, mikä tähän väliin vois tulla (vitunposket, keksinpähän, vaan kieltäydyn ajattelemasta sitä, koska olen iljettävän ällöttävän siirappisokerihunajaonnellinen). Ohan tämä alkuhuumaa, mutta tuntuu että tarttee kyllä sorkkarautaa, että minut sais tuosta ihanuudesta irti.

PS: Mää pistin nyt pakettiin kesä 2013 -postauksen koska pihalla näyttää tuolta. Se ei siis elä enää.

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Jalometalli + mitä sen jälkeen tapahtuikaan.

Tää on se aika vuodesta, kun piisaa häppeninkiä ja venäjänmeininkiä ja mitä kaikkia. Viime torstaina alkoi mun lyhyt avioliittoni Jalometallin kans, jatkui peräti lauantai-sunnuntaiyölle. Eli lyhyt, mutta sitäkin intensiivisempi liitto kyseessä. Torstaina kirjoteltiin valmiiksi kasapäin passeja, ja perjantaina kello 14.00 leväytettiin auki akkreditointikoppi ja oltiin valmiit vastaanottamaan artisteja, vieraita, työntekijöitä ja median edustajia. Niitähän sitten piisasi enemmän tai vähemmän tasaisena virtana aikalailla siihen, kun kello löi 23.00 ja pistettiin laput luukulle, pillit pussiin ja paineltiin kuuntelemaan Sleijjeriä. Sitten muuta ku kotiin nukkumaan ja aamuksi takas. Tai se oli vakaa aikomus.

Koskilinjat 666 ei ollut ennakoinut mun tarpeita, joten sain Tuirassa huomata, että edessä ois lähes puolentoista tunnin odotus pihalla. Onneksi rakas Niksuni suostui ottamaan mut hoitoon siksi aikaa. Lopulta selvisin kuitenki kotiin ennen puolta kahta ja nukkumaanki joskus puoli kolmen kieppeillä.

Lauantaina heräilin ja ryömin aikalailla haudasta nousseen näkösenä alueelle ennen puoltapäivää. Akkrekioskin oli tarkotus olla auki jälleen kahdelta, joten aika pian löysin itteni nukkumasta taukotilan sohvalta. Testailtiin siellä myös extremeaamiaista. Slayerin porukalta oli jääny aika hyvin evästä yöksi pöydälle, ja koska ei koettu olevamme turhan nirsoja, niin pisteltiin ihan surutta ääntä kohti. Kaikki testaajat on muuten viimesten tietojen mukaan vielä elossa.

Lauantai oli tänäkin vuonna hiljasempi päivä akkressa, joten ehti vähän seurustelemaanki. Alueen ulkopuolella oli (tänäkin vuonna...) melkonen sirkus ja eläintarha. Vanhana zoologina uskaltauduin sekaan ja löysinki tuttuja lajeja. Mun legendaarinen festarihattu seikkaili päästä päähän, eli mikään ei ole muuttunut mihinkään. Oli mahtava nähdä monia sellaisia ihmisiä, joita ei yleensä ikinä näe. Saatoin mä saada muutamia uusiakin kavereita. Eli ei mennyt huonosti ollenkaan.

Yhdeltätoista pistettiin koppi kiinni ja ens kesää odottamaan, ja vuorossa oli Blasphemy päälavalla. Kävin vilkaseen pikasesti ja totesin että ei tää oo vieläkään minun musiikkia, niinku ei oikeastaan mikään niillä festareilla. Olo oli silti mitä mahtavin.

Jalometalli oli siis niiltä osin ohi, ilman suurempia mokiakin jopa. Ens vuotta varten on jo hakemus vetämässä. Mun viikonloppuun kuitenkin mahtui vielä muuta. Olin siinä viikon päivät varovaisesti tutustellut ja jutustellut erään pojan kans, ja sunnuntaina oli meidän ensitreffit. Perkele että jännitti.

Herra haki mut kotoa, ajeltiin pari tuntia ympäriinsä ja juteltiin, ja päädyttiin Amarilloon syömään. Koska herra ei asu ihan naapurissa, treffit venähti maanantaille asti. Onkai se aika eeppinen päätös ensitreffeille ku seuralainen vie mut mielenterveystoimistolle ja lähtee ajelemaan kotiinsa... Vaan taisin mä onnistua melkosen vaikutuksen tekemään, meinaan mä en postaa tätä Infernosta. Mut noudettiin taas kotoa eilen, ja tuotiin muutamaa kymmentä kilometriä etelämmäs, ja nyt mä olen tässä. Mun naamaan sattuu, ku en pysty lopettamaan hymyilyä, ja mä en taida olla ainoa jolla on tämä ongelma. Ei se mittään, tämä on ehdottomasti miellyttävin syy kipeään naamaan.

Haleja ja pusuja, kaikkien pitäs olla näin onnellisia ku mä olen nyt.

perjantai 2. elokuuta 2013

Monenlaista älyä.

Mä mietin että oisin alottanu tän postauksen jotenki että "ei toki voi olla älykäs jos ei oo mieletön keskiarvo ja puolen tusinan ällän paperit..." etc etc, mutta se ois tainnu kuulostaa siltä, etten pidä ylioppilaita oikein minään. Piän mää. Mutta ei se silti tee kenestäkään automaattisesti yli-ihmistä. Tuntuu vain, että yhteiskunta ei arvosta muunlaista älyä, kuin sitä mitä voi mitata testeillä ja kokeilla, tilastoida, ja joista voi antaa paperit käteen.

En muuten tiedä onko "älykäs" se optimaalisin sana tähän tekstiin, mutta eiköhän kaikki tajua mitä mä ajan takaa.

Tuo keskiarvo on muuten jännä juttu. Jotakuinkin 11 vuotta sitten sain yhdestä laitoksesta semmosen paperinkappaleen, jossa oli paljon numeroita. Pikku laskutoimitus, ja tulos oli 7,5. Ei varsinaisesti huono, jos kohta ei erityisen hyväkään. Aika moni on päätellyt pelkän keskiarvon kuultuaan, että en ois mitenkään järin tietoviisas, oppinut ja älykäs nuori nainen. Totuus kuitenkin on, että matikan ja kemian kuutoset, fysiikan viitonen ja enkun ja äidinkielen ysit teki aika paljon tuohon seiskapuoleen. Ei liene vaikea päätellä, mitkä oli ne mun vahvat lajit. Tai heikot. Ja on edelleen. (ja kyllä minä tiiän, miksei keskiarvo oikeasti ollut tuon kummempi, ei puututa siihen nyt. Siihen on jo puututtu.)

Ite arvostan ihan kauheasti sosiaalista älykkyyttä. Ja ihailen matemaattisesti lahjakkaita, koska huitelin ite eri jonossa silloin kun matikan ja logiikan skillejä jaettiin. Mä olin sillon siellä missä jaettiin tunteita ja sanoja. Mulla on liikaa molempia.
Maalaisjärki on älykästä. Ylioppilaspaperitki on älykästä, tosin ei yhtään sen älykkäämpää kuin amiksen paperitkaan, ne on vain eri tavalla älykästä. Elämästä oppiminen on älykästä. Ajoittain jopa insinööri voi yllättää ja osoittaa olevansa älykäs... ;) Välittäminen on älykästä (meinasin kirjottaa, että rakastaminen on älykästä. Sitte nauroin useita minuutteja.) Itsensä ja virheidensä hyväksyminen on älykästä. Mun hemmetin ontuva esimerkki älykkyydestä oli, että jos vaikka esim. Tuomas Holopainen ois muuten typerä niinku saapas ja sandaali, mutta säveltäs silti niinku säveltää, niin pitäsin sitä silti älykkäänä.
Mun mielestä sillä, että joku on työtön tai alkoholisoitunut tai huumekoukussa tai vaikka syrjäytynyt, ei ole mitään tekemistä sen kans onko tyyppi älykäs. Joskus asiat vaan luisuu yli kriittisen pisteen. Älkää käsittäkö väärin. Toki edellä mainittuihin mahtuu täysiä idioottejakin. Mutta niin mahtuu moneen muuhunki joukkoon.

Jotakuinkin ainoa asia mikä tällä hetkellä tulee mieleen, eikä ole mun mielestä älykästä, on älykäs ihminen, joka tekee itsestään väkisin tyhmän. Esimerkkinä typykkä, joka löi kokonaan läskiksi ysiluokan, että jäis luokalle ja pääsis sitä myöten jatko-opiskelemaan (tässä tapauksessa yhtä kuin kymppiluokka...) yhtä aikaa vuotta nuorempien kavereidensa kans. Ei mahtunu mun päähän silloin. Ei mahdu vieläkään.

keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

31.7.2013

Selasinpa tuossa parin viikon aikana kertyneitä luonnoksia. Mulla taitaa "hieman" ahdistaa joku, ku löytyi puolenkymmentä pätkää, korkeintaan viittä lausetta per luonnos, joissa yritin kertoa siitä, kuinka hankalaa joillekin ihmisille on puhua joistain asioista. Vissiin sitten on todella hankalaa, kun kerran en ole pystynyt edes kirjoittamaan aiheesta.
Yksikään luonnos ei tuntunut siltä, että siitä ois hyvä jatkaa. Looginen ratkaisu on siis aloittaa vielä yksi.

Mulla on lähellä useampikin henkilö, joille voin puhua aikalailla kaikesta, ja hyvin suoraan, myös siitä, jos joku seikka heidän tekemisissä tai sanomisissa kismittää. Ilman että tarvii pelätä heidän pakenevan vuorille. Joillekin taas ei uskalla sanoa mitään negatiivista, kun tietää jo muutenkin reaktion. Haetaan esimerkkitapaus vähän kauempaa, mun armas eksäni, joka muuttui ultimaattiseksi marttyyriksi aina, jos vaikka huomautin puutteista hänen savoir-fairessaan. Voi jumalanpyssyt että osasi raivostuttaa, ja kiehahtaa vielä näinki monen vuoden jälkeen. Koittaapa siinä sitten rakentavasti keskustella, kun toisen asenne on mitä on... Saati sitten vakavammista aiheista.

Usein mun oma (vaikka mistä mä tiedän, etteikö vastapuolella ois samaa ongelmaa) epävarmuus tekee sen, että en oikein osaa aina puhua kaikesta, mistä pitäis, kannattais ja ehkä haluaiskin. Se on oikeasti ihan järkyttävän typerää, kun ei pysty sanomaan muutamaa sanaa, vaikka niiden sanominen saattais säästää monelta ikävältä tilanteelta tulevaisuudessa. Taidan lopulta olla tyttö, joka venyttää mukavuusalueen rajoja vain huolella valikoituihin suuntiin, mikä nyt ei ole hyvä juttu, kun on asioita, jotka pitäs saada ulos.

On pari juttua, joita mun on ihan todella hankala sanoa. "Mä olin väärässä", "Mä tarvin sua" ja "Mun on sua ikävä" on ehkä hankalimmat.  Ite esimerkiksi tykkään, että mulle kerrotaan, jos on ikävä. Sitten asialle voi tehdä jotain, jos tunne on molemminpuoleinen. Mutta itse en sitä pysty joillekin sanomaan. Lähinnä koska ajattelen, ettei vastapuoli halua kuulla sitä, eikä todellakaan tunne samoin. Ennemmin olen sanomatta, kuin otan sen riskin, että minun ikäväni kohde katsoo mua ilmeellä, joka kertoo hänen kaikkea muuta kuin kaipaavan mua. Se tuntuu liian pahalta.

Mä tiedän, että puhun paljon. Liikakin. Lopulta aika vähän asiaa kuitenkin. Sitten kun oikeasti pitäs puhua jostain vakavasta jollekin, joka on tärkeä, niin yhtäkkiä mä en enää olekaan aivan niin innokas puhumaan. Tai oisin, mutta pupu menee pöksyyn. Harvoin tulee semmosta tilannetta, että mielen päällä olevan asian vois ottaa "luonnollisesti" esille säästä puhumisen ohessa, ja se nostaa kynnystä huomattavasti. Sitä vaan miettii ja miettii, että milloin ois se hetki, kun asian voi ottaa esiin. Eikä koskaan ole oikea hetki.

tiistai 30. heinäkuuta 2013

Qstock 2013

Ja taas on Qstock ja Q1 takanapäin. Melkoset kemut oli tälläkin kertaa, liputhan myytiin loppuun perjantaina iltapäivästä. Se tarkotti, että alueella pyöri perjantaina ja lauantaina yhteensä 30 000 asiakasta. Se taas tarkotti mieletöntä hulabaloota mulle ja muille tiskin takana työskenteleville. Tänäkin vuonna siis olin kaikkien janoisten sankaritar päälavan baarissa. Vaikka väkeä oli enemmän kuin viime vuonna, niin ainakin mun kohdalle osui huomattavasti vähemmän änkyröiviä asiakkaita. Tiskillä. Sinne baarin taakse änkesi muutama jotka sai mun päreet palamaan. Kertosko joku mulle, että mikä ilo on ostaa kalliit festariliput, ja sitten persehtiä täysiä ja rikkoa sääntöjä ja pilata monen muun festarikokemus ja pahimmassa tapauksessa päätyä ulos alueelta voimakeinoin? Koska mä en ainakaan hoksaa. Mutta jos tulee mun työpaikalle (varsinkin staff only -arealle) huorittelemaan mua (tai mun työkavereita), niin mä en voi luvata käyttäytyväni niinku ohjekirjan asiakaspalvelija, vaikka parhaani yritänki. Olen pahoillani.

Asiakkaathan tuon festarikokemuksen baarintädille suurelta osin tekee. Tällä kertaa 99.9% jätti positiivisen mielen, mä mielelläni kiittäsin jokaista, jolle juotavaa tarjoilin.

Henkilökohtasella tasolla päälavan bänditarjonta ei vakuuttanut mua tänä vuonna. Viime vuoden PMMP, Apulanta ja Sonata oli semmonen kattaus, että mua on vaikea vakuuttaa paremmasta ennenku itse näen. Tällä kertaa PMMP ei aiheuttanut samanlaisia kierroksia, liekö johtunut aikaisesta soittoajankohdasta. Within Temptationia en ehtiny edes ajatella, se ois voinu olla ihan hyväkin. Tänä vuonna Jukka Poika ja HIM oli omat suosikit. Muilla lavoilla ois ollu kiinnostavia (WÖYH! ja TK for example) mutta janoiset ihmiset menee mun musiikinjanon edelle.

Ja yllättäen tänäkin vuonna mun Qstock-kokemuksen kruunasi parhaat kuviteltavissa olevat työkaverit. Sen lisäksi, että mukana oli viime vuodelta tuttuja tyyppejä, niin sekaan mahtui myös uusia tuttavuuksia. Ja jälleen kerran oli hieman haikeaa lauantaina, kun laitettiin kioskia kiinni ja väki alkoi valumaan ulos. Mielessä oli ajatus, että näenkö mä näitä ihania ihmisiä ennen ens kesän Qstockia, vai näenkö enää ollenkaan? Tiedän, olen tunteellinen, mutta mun tulee ikävä. Näiden kans oli ilo ja riemu vääntää duunia niska limassa ja sormet verillä, ja vaikka yritän välttää yhden ihmisen korottamista muiden kustannuksella, niin suurin riemu mulle oli se, että Marika oli mukana. Pittää ottaa taustat huomioon.

Jälkiolot puolestaan oli pikkusen kurjemmat kuin viime vuonna. Ikinä oo ollut yhtä tuskallista päästä sängystä ylös kuin sunnuntaina. Joka paikka jumissa, kädet täynnä pieniä tulehtuneita haavoja ynnä muita pikkuvikoja. Sauna ja hieronta tuli sille iltaa todella tarpeeseen ^_^

Vielä maanantaiaamuna oli olo, että onhan tuo aivan mielipuolen hommaa, kenen idea tämä taas oli ja että ei enää ikinä koskaan, mutta pikkuhiljaa elämä voitti, ja nyt on jo ihan selvää, että sieltä mut löytää ens kesänäki, jos vaan mukaan huolitaan <3

ps: 10 yötä Jalometalliin! \o/

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Orgasmi.

Jos mä en pidä varaani, niin siirryn kohta huomaamatta mielenterveysjutuista ja mukasyvällisistä pohdinnoista johonki huomattavasti vähemmän psyykkiseen aihekokoelmaan, ja siinäpä sitte ollaan, ja mulla on käsissä nolo Cosmopolitan-kopio.

Käyttääkö kukaan muuten arkikielessä sanaa "orgasmi"? Itehän en. Aika harvoin asiaa tulee sanallisesti sivuttua, mutta jos mun täytyy jonku kans sukupuoliharrastuksia puida, niin jotku "tuleminen" ja "laukeaminen" on ihan valideja termejä. (ja just ku pääsin kirjottamasta tätä, niin päädyin hyvin avoimeen, yksityiskohtaiseen ja intensiiviseen seksikeskusteluun. Kyllä, orgasmi mainittiin.)

Yllättäen joudun pohtimaan tätä asiaa omien kokemusten ja kuulopuheiden perusteella, ja enemmän naisen näkökulmasta. Miksi näin, ei mietitä sitä nyt :D

Lähtee nyt liikkeelle vaikka siitä, että hyvin moni nainen tuntuu (muutaman aihetta sivuavan ihmeellisen internetin viestiketjun lukasemisen perusteella) ajattelevan, että orgasmi on välttämätön, että sukupuolinen yhteys olis kelvollinen. Myönnän, siltä minustaki tuntu nuorempana. Siitä samaisesta syystä luultavasti monet sitten sortuu teeskentelemään. Kyllä, minäkin. Sitten karttui ikää ja tietämystä, ja tajusin ettei ole mikään pakko teeskennellä. Kyllähän se varmaan kohottaa miehistä itsetuntoa jos elää uskossa, että saa tytön tulemaan puolen tusinaa kertaa vartissa, mutta kyllä minusta on reilumpaa olla näyttelemättä. Todeta, että no tällä kertaa mä en ehtiny mukaan, tai jopa antaa kehitysehdotuksia seuraavaa kierrosta varten? Ja jos herra siitä kehtaa pahastua, niin pahastukoon sitten keskenänsä.

Vaan onhan orgasmi ihan helvetin intiimi kokemus (no shit, mä oon taas Sherlock...). Mutta tarkotan nyt, että saattaahan siinä menettää hetkellisesti itsensä hallinnan, paljastaa itsestään jotain muutakin kuin alastoman vartalon ja suvunjatkamiselimet. Iteki mietin ajoittain, että näytänkö tai kuulostanko sillä hetkellä jotenkin "väärältä" tai "typerältä". Sitten kun järjellä miettii (mikä ei siis oo mun vahvin ala), niin ei sillä pitäs olla mitään väliä, jos oikeasti nauttii olostaan. Kärjistetysti vois sanoa, että jos joutaa tuommosia miettimään toimituksen aikana, niin saattaa olla surkeansorttista seksiä. Oon mä siinäki tilanteessa ollut joskus. Tosin itellä ainaki nämä ajatukset tulee ihan oman itseni viehättävässä seurassa.

En mä tahdo mitenkään parjata (naisen) orgasmia, mutta en myöskään tajua, miks se on niiiiiin älyttömän tärkeä. Jos joka kerta ei olekaan mieletön ilotulitus, niin mitä sitten? Kuitenki seksuaalisessa kanssakäymisessä on niin paljon muuta, minkä kaks ihmisyksilöä voi jakaa, antaa toisilleen ja nauttia yhdessä. Jotenki seksi päämääränä vain ja ainoastaan orgasmi tuntuu musta tekniseltä suorittamiselta. Siitä puuttuu jotain. Tai sitten mä itse olen luonnonoikku. Mistä sitäkään tietää.

Taivas yksin tietää, miks mä päätin poiketa näin kauas mukavuusalueelta. Kai joskus pitää pikkuisen koetella rajoja.

maanantai 22. heinäkuuta 2013

Spontaani onnellisuuspostaus.

Tällä kertaa tuleekin sitten rehellisyyttä tajunnanvirtana, en nimittäin kirjottanu tätä ensin puhtaaksi ja hionu, niinku teen yleensä.

Eli siis, Marika on takas mun elämässä, kuten tuossa kuun alussa tiedotinki. Hetkittäin tässä parin viikon aikana on tuntunu, että mitkä helvetin neljä vuotta muka oli välissä, aivan yhtälailla on onnistunu keskinäinen kommunikointi ku aina ennenki. Mutta tähän asti me ollaan jutusteltu vain internetin välityksellä. Syvällä sisimmässäni mä olen pelännyt sitä, että entäs sitte ku tavataan naamatusten? Tokihan sen tietää, että neljässä vuodessa asiat muuttuu, mutta että oisko muuttunu ihan liikaa? Entä jos ei olekaan hyvä olla, entä jos on vaivautunutta, toinen on muuttunu ihan liikaa? Tämmöset ajatukset.

Tänään sitten tää sankaritar vaan ilmottaa jotakuinki "ootko kotona, mää tuun kylään!". Mitä siinä muuta voi, annoin osotteen ja painelin pihalle viemään roskat ja oottelin että tyty sieltä ilmaantus.
Oli pikkusen sekavat fiilikset ku näki toisen. Mulla on vieläki vähän vaikeuksia käsitellä tätä asiaa, ku ottaa huomioon, että eihän siitä nyt sitten oikeastaan kovin kauan ole, ku olen vannonut, etten koskaan voi antaa anteeksi. Mutta siinä se tyttö oli, ja rehellisesti voin sanoa, että en muista milloin viimeksi yks halaus ois merkinny mulle niin helvetin paljon.

Toki meni muutamia minuutteja, ennenku se mieletön puheenpapatus alko puolin ja toisin. Vaan sitten ku alkoi, niin sinne taas katos kaikki epäilykset siitä, ettäkö se tyttö ois muuttunu joksiki muuksi. Tuossa se istui mun sängyllä niinku kotonaan, ja oli ihan sitä mitä pitääki. Se mun eri ruumiissa oleva neljä vuotta nuorempi siamilainen kaksonen. Siinä se selas mun facebookkia niinku ei mitään, ja se on asia josta melkeen kuka tahansa muu sais vähintään helvetinmoiset huudot, ellei pahempaa.

Mä en yleensä harrasta ultimaattista onnellisuutta naisen (ja melko harvoin tällä tasolla miehenkään) vuoksi, vaan väkisin tästä tulee mieleen kevättalvi 2009, silloinki mä kirjotin (tosin irc-gallerian blogiin) Marikasta ja siitä, kuinka onnellinen mä olen siitä, että se on tuossa vierellä, vaikka onki eri paikassa. Samaan aikaan mä pelkään sitä, mitä mun muut ystävät ajattelee. Mä pelkään, että ne kokee sen olevan niiltä pois, että tuo tyttö on tuossa. Uskokaa mua, sitäki on tapahtunu. Eräs ihana rakkaustyttö tuossa onneksi totesi suunnilleen näin: "Te olitte aina jotain ihan erityistä toisillenne. Miks se ois multa pois että olette taas?"

Vittu. Nyt mä tunnen itteni taas semmoseksi rakkauskameliksi <3

PS: Perjantaina alkaa Qstock! Siellä mää oon taas baarintätinä, tulukaa moikkamaan niin mää voin olla ylimielinen ja leikkiä etten tunne teitä!

lauantai 20. heinäkuuta 2013

Rokkitytöt kisailevat missin tittelistä.

Finalistit on nyt valittu, 25 tytön ryhmä pieneni kymmeneen. Lopullinen grande finale käydään 9. elokuuta Helsingin Bar Bäkkärillä.
                                               
Itsellänihän on ollut (hieman kyseenalainen ) ilo saada kurkistaa kisan kulisseihin muutaman kilpailijattaren avustuksella. Facebookin käyttäjät arvostelevat kilpailua karuin sanoin, ja haudattua koiraa etsii useammankin missikandidaatin lähipiiri. Mikä juju on järjestää kisa, joka näytti jo ennen finalistikarsintoja valmiiksi leivotulta?

Osa semifinalisteista sai tiedon paikastaan jo ennen kuin ilmoittautumisaika oli päättynyt. Rockmissit kutsuttiin Helsinkiin kuvauksiin lyhyellä varoitusajalla ja omalla kustannuksellaan. Semifinaalikuvat tyttöjen piti maksaa itse. Otetut kuvat kuitenkin luvattiin tyttöjen omaan käyttöön. Noin kuukautta myöhemmin ilmeni, että tämä koski vain jo julkistettua semifinaalikuvaa. Osa oli pettynyt kuvien laatuun, ja sain kuulla, että useampikin tyttö olisi mieluummin toimittanut kuvan omista arkistoistaan, kuin maksanut näistä. Muutama tyttö saikin toimittaa kuvan muualta. Jälkeenpäin kilpailijoille selitettiin, että kuvaajalle maksettu hinta sisälsi noin kolmenkymmenen kuvan oton, yhden kuvan käsittelyn ja medialevityksen, ei siis kaikkia otettuja kuvia, kuten aluksi annettiin ymmärtää. Moni valokuvaaja on myös ihmetellyt semifinaalikuvien tasoa, kun kuvaajan omilla sivuilla on korkealaatuisempaa tuotantoa. Kiinnostiko kuvaajalla tämä keikka ollenkaan?

Kilpailun järjestävän tahon ja sponsoreiden toiminta on ihmetyttänyt rokkimissiehdokkaita. Kisan järjestää  ohjelmatoimisto Rockstone Agency, jonka alta löytyy pr-&mallitoimisto Angelic Showgirls. Neljä semifinalistia oli yhdistettävissä näihin nimiin.
Sponsoroiva kenkäkauppa Leeloo palkitsee finalistit upeilla uusilla koroilla, mutta jo semifinaalikuvauksissa yhtä kilpailijaa varten oli varattu Bar Bäkkärille kyseisen kaupan kengät. Huolimatta väärästä koosta näitä säästeltiin vain yhdelle tytölle. Jälkeenpäin "mainoskuva" näistä kengistä ja kantajastaan  julkaistiin Miss Rock 2013 -facebooksivulla. Miksi taas yksi tyttö saa erivapauksia ja "ylimääräistä" huomiota?

Keskustelu on käynyt kuumana Miss Rock 2013 -facebooksivulla. Potentiaalisia äänestäjiä on kiinnostanut järjestäjän toiminta, kysymyksiä on satanut, mutta ne on poistettu, tai niihin on vastattu poliittisen korrektisti.  Monesta kilpailijasta on tehty juttuja paikallislehtiin, ja linkkejä on löytynyt kisan sivuilta. Eräs kilpailija oli haastattelussaan arvostellut kisaa, ja hänen jutustaan julkaistiin vain lyhennetty nettiversio.  Kritiikki kilpailijattarien taholta ei liene sallittua.

Mä nyt omasta puolestani toivotan tasapuolisesti onnea kaikille finalisteille, josko tulevan Miss Rockin vuoden pestissä olisi hieman vähemmän epäkohtia ja porsaanreikiä! Paras (tai alusta asti tiedossa ollut...) tyttö voittakoon.


EDIT: Ilmeisesti ei käynyt selväksi, että tässä ei ole kyse minun henkilökohtaisista mielipiteistäni, vaan useampi kilpailijatar oli pettynyt kisan järjestelyyn, ja etsi äänitorvea. Minä olin se vapaaehtoinen, joka oli valmis ottamaan väistämättä odotettavissa olevan paskamyrskyn niskaani. Kaikki info on tullut kisan semifinalisteilta,  ja tämän tekstin oli tarkoitus kuvastaa heidän tuntemuksiaan asioista.