keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Perhejuttu

Joku fiksu on joskus sanonut, että ystävät on kuin perhe, jonka saa valita itse.

Mun verisukulaisista on oltu montaa mieltä julkisesti ja salassa, ja voin myöntää itsekin olleeni ajoittain eräistä nimeltämainitsemattomista. Siitä kuitenkaan tässä sen enempää.

Mä en ole ihan kauhean läheinen mun vanhempien kans. Siitä syystä mä olen enemmän kuin vähän kateellinen sellaisille, jotka voi luottaa siihen, että kun maailma potkii päähän niin on mahdollisuus palata sinne, mistä on lähtenyt ja tietää saavansa sieltä apua. Mulla ei ole sitä mahdollisuutta. Mä tiedän, että se voi olla vaikea asia käsittää semmoselle, joka ei ole koskaan joutunut vastaavaa kokemaan, mutta se nyt on karu totuus.

Kuitenkin, mulla on ollut onnekseni mahdollisuus löytää elämääni ihmisiä, ystäviä, jotka on kuin pieni perhe. Oikeastaan mulla on useita pieniä perheitä. Ja mä olen onnellinen ja kiitollinen heistä. Silti tuntuu niin kauhean väärältä, että ku mun asioilta tippuu pohja, niin auttavat kädet ojentuu ihan muualta, kuin biologisen perheen suunnalta. Tuntuu myös väärältä, että edes kehtaan toivoa tai odottaa apua. Mä olen aikuinen, jollain tasolla kyllä, mutta joskus vaan tulee tilanteita, jolloin ei pärjää yksin, vaikka ois kuinka yli 18.

Jo aiemmin mainitun isosiskon (<3) lisäksi mulla on muutamia muita ystäviä, jotka on kuin sisaruksia mulle. Ne ei vaan ole olleet kuviossa niin kauan kuin Hanne. Ja mulla on mun baarilapset, jotka kutsuu mua äidiksi, toiset läheisempiä kuin toiset.  Mulla on myös mun rakastettu puolisoni, joka tosin huitelee puolet ajasta maailmalla, eikä koskaan tuo mulle kukkia, mutta yhtä kaikki se on mun armas aviopuolisoni ilman seremonioita. Näiden edellämainittujen kautta mulla on sitten myös jotain, joita vois hyvällä mielikuvituksella kutsua kälyiksi, langoiksi, miniöiksi ja vävyiksi. Btw, mun oikea kälyntekele on muuten kans melkomoisen hyvä tyyppi, oo tainnu tulla koskaan mainittua. Harmittaa vaan ku ei tule kamalan usein leikittyä yhdessä.

Tän kirjottaminen pisti miettimään vanhaa sanontaa "veri on vettä sakeampaa". Ehkä kirjaimellisesti, mutta noin muuten... Vastaan "vitut ole". Tai no pirustako minä tiiän mitä sillä ajetaan takaa. Joka tapauksessa mä kieltäydyn allekirjottamasta. En mä ole siitä tähän mennessä kovin paljon todisteitakaan nähnyt. Tiedän vaan sen, että kun mulla on ollut pahimmat hetkeni, niin apu on tullut tunne- eikä verisiteiden takia.

Johan tuli taas vuodatus. Ja tuli itkettyä tätä kirjottaessa. Totuus sattuu. Osan itkusta tosin aiheutti väliin osunut puolentoista tunnin bootycall rakastetultani, tuli puhuttua pitkään ja hartaasti sydämenasioista. Molempien sydänten. Puolentoista ehjän. Jotakuinkin ehkä.

Tämä on taas näitä hankalammin kasassa pysyviä ajanjaksoja. Olen pahoillani.

maanantai 24. kesäkuuta 2013

Synttärit jeee!

Tänään minun bloginriepu täyttää vuoden! Onneksi olkoon mun rääpäleelle <3

Takana on 170 julkaistua postausta (mitähävvittua, eikö me vasta juhlittu sadatta???), 2 luonnosta jemmassa, noin 16500 näyttökertaa, 212 kommenttia, helvetin omituisia google-hakuosumia, totaalisia mitävittua-anonyymejä, uskomaton määrä draamaa ja paljon, paljon muuta.

En mä edes tiedä oikein, että miten tähän asti on päästy. Välillä on tuntunu siltä, että viimesiä viedään ja loppu on hyvinki lähellä. Kuitenki mä olen tässä ja kirjotan, ja pakko myöntää, että hetkittäin vieläki mietin, että miksi. Enkö mä ole jo antanut kaikkeni?

No, nyt on kuitenkin blogivauvan synttärit. Verrattuna päivään vuosi sitten, jona aloitin tämän, oon paljon paremmalla voinnilla ja mielellä. Sen taas huomaa siitä, että tekstiä ei tule entiseen tahtiin. Tuntuu, että kaikki aiheet on jo käytetty. (172 tekstiä, yeah right...)

Tämä kulunut vuosi blogin kans on ollut välillä ihan uskomatonta seikkailua. Oon viitannut toisinaan julkaisuissani tiettyihin ihmisiin, ja helvetin usein joku ihan muu on päätellyt olevansa kyseessä. Ja kyllä, tunnustan. Olen saattanut sirotella tekstiin myös pieniä henkilökohtaisiksi tarkoitettuja viestejä. Ja ennenku kukaan riemastuu liiaksi, niin ainoastaan tämän vuoden puolella, ja ne on löytäneet perille. Sitä mä en tiedä onko niitä tajunnut muutkin kuin suunniteltu vastaanottaja, mutta väliäkö sen, ne on ollu kaikki vain positiivisia juttuju ^_^

Jälleen kerran on mainittava, että se palaute, mitä on tullut, on ollut hirmuisen rohkaisevaa <3 Tosin edelleen toivoisin, että sitä tulis enemmän, mutta ehkä kaikkea ei voi saada. On ollut ihana saada tietää, että mun tekstit on koskettaneet jotakuta, saaneet jonkun hymyilemään, herättäneet tunteita. Että joku on löytänyt niistä rohkeutta ja voimaa ottaa ensimmäisen askeleen. Ja haluaa mun tietävän sen.

Mä olen kirjoittanut muutaman itselle aran postauksen, joiden kans on saanut itkeä ja joiden julkaisu on sitten ollut harkinnassa. Oon kuitenkin salaa ylpeä niistä, ja siitä että olen sitten uskaltanut. Helppoahan se ei ole ollut, niiden suurimpien mörköjen kohtaaminen, ja onhan niitä jemmassa edelleen. Ehkä nekin päätyy tänne joku päivä. Sitä odotellessa.

Mitä tulee siihen, että päätin rajottaa kommentointia, se on herättäny keskustelua. Tulin ite siihen tulokseen, etten tarvi turhia anonyymejä riekkumaan, ja jos semmoset anonyymit ei osaa sanoa sanottavaansa ihmisiksi tai vaihtoehtosesti kehtaa asiaansa sanoa muuten ku anonyyminä, niin sillon ei tarvi täällä huudella. Ja muuten btw, tiiän että sellaisia henkilöitä ei kiinnosta vittuakaan montako psyykeä ne tuhoaa matkalla, mutta joku mieleltään mua herkempi yksilö saattaa reagoida anonyymivittuiluihin voimakkaammin kuin minä. Siitä voi tulla rumaaki jälkeä. Ai niin, mutta paatuneita ei liikuta. Sanoinpahan kuitenki.

Mä mietin hetken, että vuosipäivän kunniaksi oisin pistäny pystyyn jonku kisailun tai arvonnan, mutta tulin lopputulokseen, että se on ihan kuolleena syntynyt ajatus. Parempi että mä vain kirjotan. Katotaan ens kesänä uudemman kerran, josko tässä sitten ois jo jotain vuorovaikutustakin :D

Hanna Paitaressu/Rusinapulla/Aurinkoinen kiittää kuluneesta vuodesta, tästä on hyvä jatkaa.

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Menneitä kesiä biiseinä.

Mä olen muistellut menneitä kesiä. Jostain syystä muistot tuli mieleen musiikkina. Niinpä sitten peräänkuulutin ystäviltä vielä lisää musiikkimuistoja. Tässäpä näitä sitten on. Pyrin alottamaan vuodesta 2000, ja kolmestatoista kesästä jäi muutama joukosta pois ja järjestys on satunnainen. Kronologia on lapsille. Joku saattaa tunnistaa näistä itsensä.

Ah. Minä, Sanna ja mun keskustan pikkukopin parveke kesällä 2007 tai 2008. Meillä joskus lipsahti vähän tassusta menot, ja me, oman elämämme rokkitähdet saatettiin laulaa... Vähän. Usein. Lujaa. Kaipaan noita aikoja. Aivan kauheasti.


Tämähän oli joka toisen kesän kestohitti, mutta lähinnä kesällä 2000 Turussa saunalla tuli tätä luukutettua ihan tarpeettoman paljon. Tosin silloin oli kyseessä 101:n cover. Väkisin palaa mieleen se ensisuukkoni. Mä muistan sen tilanteen. Valot ja tuoksut ja kasapäin muita yksityiskohtia.


Numanuma vitun jei, tämä ei onneksi soikaan päässä sitte ku viikon ku tuli nyt esille. Tämä soi päässä myös kesällä 2004. Ja radiossa. Ja kaikkialla. Mulle laitettiin mun ekat pikkuletit tuolle kesää, helvetillinen helle, tuhti humala ja useita letityspäiviä. Ainii, ja ero. Ja uus poikaystävä!


Oi oi, Qstock 2012, muutama baariduunari ylikierroksilla ja PMMP lavalla. Aina kun kuulee tän biisin, niin tulee mieleen pojat, jotka tapasin kahta päivää ennen festareita ja jotka oli parhaat työkaverit mitä voin koskaan kuvitella <3


Kalajoki ja Traumanmeren juhannus 2011. Tämä oli muuten toinen kerta kun tapasin Cririan livenä. Se peräänkuulutti facebookissa mökille lähtijöitä juhannukseksi. Niinpä minä ja insinööri lähdettiin. Se oli lysti juhannus se. Tästä päätyy kuuntelemaan toista aiheeseen liittyvää kappaletta. Kyllä, nämä meni loopilla. Biisivehkeet hyyty ennenku meillä palo hermot.


Loppukesämuistoja... Elokuu 2006, armotonta megabailaamista ja sekoilua. Tutustutin erään herran Kätilöiden musiikkiin. Istuttiin torinrannassa, kannettava cd-soitin välissä, molemmilla yks korvanappi. Ja sehän oli myytyä miestä.


Mökkeilyveisuja once again! Silloinen poikaystävä omisti mulle tän kappaleen. Minä puolestani hänelle tämän. Meillä oli mökillä hattusääntö. Löydettiin kasa hassuja hattuja ja otettiin ne käyttöön. Ilman hattua juomisesta tuli rangaistus. Taisi liittyä jotenki nakusteluun. Muistan myös, että joilleki oli kamalan suuri ongelma, että saunoin yhtäaikaa silloisen poikaystäväni ja eksäni kans. Hämmentävää. Reissuun liittyi myös autolla ajoa metsässä, hirviä ja kalastusta.



Kestohitti. En edes kerro tästä. Ei mun tarvi.




Smurffinvärinen Opel Kadett, lukemattomia automatkoja Oulun ja Vihannin välillä. Ja vähän muuallekin, such as Tampereelle. Yöuinteja, road trippejä, lepohetkiä Rotuaarilla, niin paljon kaikkea. Ja mä olin rakastunut! Silloin epäilin sitä hetkittäin, mutta täältä katsottuna... No, kesällä 2008 rakastin ^^



 Kesä 2009, auto, parkkipaikka tyäret istumassa auton ikkunoilla... Ikkunoissa? En tiiä mikä on korrekti termi! Kuitenki, ikkunat auki, jalat autossa, yläkroppa ulos ikkunasta, enough said.



Hahaa, erokesäbiisi vaihteeksi. Tuo mieleen paljon kuvia ja hetkiä. Joista kaikki ei ole edes surullisia. Kesällä 2009 ehti tapahtua, ja paljon. Mutta koskaan en ole menettänyt yhtä paljon ja yhtä lyhyessä ajassa kuin tuona kesänä.



Olin kesällä 2002 tuore mustiinpukeutuja ja Nightwish-tyttö, ja ihan älyttömän varma siitä, että tää on se, mitä mun kuuluukin olla. Ainii. Ja eronnu (ylläri...) Ja tuore diagnosoitu pipipääpotilas. Hitto, tästä on kauan.




10 vuotta myöhemmin minussa asui vieläkin Nightwish-tyttö, tosin ehti välissä olla taukokin. Kuitenkin, kuutamottomia kuutamokävelyitä tahditti tämä kappale.



2005, Oulunsalo. Aika vasta eronnut Hanna, 19v ja peikkokännit. Muistan kuinka kuuntelin tätä biisiä kannettavalla cd-soittimella istuessani viimesessä yöbussissa matkalla baarista kotiin. Aika helvetillisessä soosissa ajoittain. Muistain, kuinka surkea olo oli silloin, mutta nyt olen aika kateellinen silloiselle Hannalle, sen huolet oli aika paljon pienempiä kuin mun nyt. Tää oli myös semmoinen Taneli & Severi (mun ja silloisen hyvin rakkaan ystävättären alter egot) -biisi <3

Ja mitä tämä lista olis ilman Sonataa? Yllärivetona tää tulee kuitenki vuodelta 2002. Enpä sillon osannu arvata että vielä viiden vuoden sisällä musta kuoriutuis Sonata-tyttö. Tää on taas näitä erokesä-biisejä. Muistan yhden mökkiviikonlopun jolloin tämä soi, ja soi muuten c-kasetilta! Nauhotin ihan ite radiosta. Yllättävää on myös se, että muistan koko asian, tuli nimittäin tintattua saatanallisen narkoosin verran laadukkaassa leidiseurassa. Legenda kertoo että itkeskelin vintissä. Ite en tunnusta. Jotenki tähän asiaan liittyi myös ampuma-ase... Joskaan se ei ollu mulla.

Tämä on kans näitä monen kesän biisejä, mutta ekana mieleen tulee kesän 2008 automatkat. Aina ku tän kuulee niin mieleen tulee kuva aurinkoisesta päivästä, mutkaisesta maantiestä, autosta ikkunat auki, heinäpelloista, järvimaisemista ja lehmistä. Pohojammaa on iso ja tasainen! Ja jollain tapaa rakas.

Apuaa... Mitä tää ois ollu, riparikesä, eli 2001? Ai helevetti, että sitä kuvitteli olevansa kovasti täysikasvuinen tuolloin.. Eipä siitä paljon muuta muistakaan :D Dägädägädää vaan ja sillain...


Siinäpä niitä. Asettelu yllättäen raiskautui ihan satanolla, mutta näillä mennään. Tuli hassu olo ku teki tätä. Kaipaan ihmisiä joita en oikeasti kaipaa yhtään, kaipaan paikkoja ja tapahtumia joita ei mitenkään voi saada takaisin. Koskaan.

Juhannus.

Mä en oikein tiedä miten suhtautua koko keskikesän juhlaan. Noin yleensä "pakkoryyppäysjuhlapyhät" on mulle aika vastenmielinen asia. Kuitenki, mä tunnen itteni aika loputtoman yksinäiseksi nyt, ku seurailen ystävien juhannussuunnitelmia. Mä en kuulu niihin. Paitsi yhteen, mutta siihenki vaan koska mulla ei ole mitään tärkeämpää puuhaa ja mun apua kaivataan. Huom. apua, ei seuraa. Se masentaa, pakko myöntää.

Muistan viime kesänä kirjottaneeni, että mulla ei ollut vakituista kesäkaveria ja tympäsi. Siitä on kauan ku mulla on ollut. Joku joka oli täysin samalla aaltopituudella, ja jolla oli aina mulle aikaa. Silloin ei masentanut, ettei ollut suunnitelmia juhannukseksi. Kuitenkin tiesi, että tuli mitä tuli, niin ei ainakaan tarvinnut olla yksin. Tällä hetkellä kun joku mainitseekaan juhannuksen ja juhannussuunnitelmat, niin mulla tulee järkyttävän ulkopuolinen olo ja tekis mieli vaan karata tilanteesta ja mennä piiloon. En mä halua tietenkään kieltää keneltäkään juhannuksen suunnittelua ja siitä iloitsemista. Mä vaan toivon, että ihmiset muistaa että ovat onnekkaita, ku on joku kenen kans niitä suunnitelmia tehdä.

Vietänhän mä toki monia kesälomaviikonloppuja ihan omissa oloissani kaupunkialueella, mutta juhannuksesta tekee masentavaa se, että kaikki suunnittelee jotain. Pitkän aikaa.
Yks asia mikä vituttaa ihan suunnattomasti juhannuksessa, on se, että syöminen muuttuu ihan helvetin hankalaksi toimitukseksi jos unohtaa käydä ostoksilla ja sotimassa marketissa ruoka-aineista miljoonan muun ihmisen kans. Ja tottakai aukioloaikoja typistetään moneksi päivää.

Kaupunkijuhannuksessa kusee sitten myös paikallisliikenteen juhannusaikataulu. Yrittääpä siinä sitten kulkea kissivahtivuoron ja Infernon väliä...

Ja sitten se kaikki vouhottaminen siitä juopottelusta. Tuntuu että juhannuksena ei ole sijaa sille, joka ei juo. Paitsi jos on kuski, ja seki on harmaata aluetta. Mun ajatukset kiteyttää edelleen vuoden takainen postaukseni VVL:sta. Enjoy.

 

Juhannuksesta, viinasta ja paljonpuhutusta hauskasta, 2012.


 Tällee juhannuksen alla ajattelin että mikäs sen kivempaa ku pieni alakoholisaarna! Ai mitä? Ei oo kiva? No ei oo kuule sekkään kiva että oksentaa paialle, sammuu kokkoon, kaveri kärrää järveen että liekit sammus, mutta sammutki ite ja hukut. Olipa sitte muuten kivaa.

 Eilen keskustelu sivusi useaan otteeseen sitä että on ihimisiä jotka on sitä mieltä että "ei osaa pitää hauskaa selevinpäin". Mitävittua? Nimittäin hyvin usein ne samat ihmiset on niitä jotka tosiaan sitte vetää semmoset överiperseet että muista mittää ja hukkaa puhelimen ja lompakon lisäksi maineen, kunnian ja neitsyyden. Sekös nyt sitten on sitä kuuluisaa hauskaa? Ei meikästä. Ei sille joka konttaa kukkapenkissä eikä sen seurasta nauttiville.

 En mää tässä huuda että kukkaan ei sais juua kaljaa, mutta joskos joku järki siihen hommaan? Ettei tarvis sitte aamusta ettiä kadonnutta puhelinta/grilliä/kaveria/younameit. Varsinni jos ne kaikki löytyy laiturin alta ja oot sinne jokasen ite sullonu.

 Meikä väittäs että kuitenni suuri osa juhannuksena viinaa vetävistä on aikusia ihmisiä, ainaki jollain tasolla, nii oisko huomattavasti hauskempi juhannus ku jokkainen tahollaan koittas käyttäytyä niinku aikuinen? Meinaan aikunen mies ei oo nätti näky ku se konttaa, oksentaa ja kusee housuun. Ei varmaan sen puoleen nainenkaan mutta en oo tainnu semmosta nähäkään.

 Mää tiiän että ne jotka on aikonu vetää perskännit jotka kestää parhaimmillaan torstaista sunnuntaihin, nii aikoo sen tehä huolimatta siitä mitä mää tänne kirjotan, mutta aina voi toivoa, että ois ees yks joka hoksaa sen että huomattavasti hauskempaa on kuitenki sitten jos filmi ei oo aivan poikki neljän päivän ajalta ja henkiki on tallessa.

 Ohjeistaisin tässä vaiheessa että juokaa sitä kaljaa/siiteriä/viiniä/pottuviinaa/pirtua/lasolia kohtuuella, ottakaa välisä vettä tai limpparia, saunokaa hyvin, ottakaa lissää vettä, syökää hyvin, syökää lissää, tehkää vähän juhannustaikoja ja niin edelleen. Tähätkää siihen että aamulla ei oo morkkiskrapula ja kaikki kaverit on tallessa.

 Pusuja (semmosia freesejä mitkä ei haise pontikkapannulta!) teille kaikille! <3

tiistai 18. kesäkuuta 2013

Toivepostaus: Ikuisuuskysymys.

Eli nyt pyöritellään asiaa, joka on askarruttanut kansaa kautta aikojen. *rummunpäristystä* Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin?

Jos ihan vakavissaan puhutaan, niin mulla ei ole mitään helvetin haisua siitä, että mikäs niissä pahoissa pojissa viehättää. Pakko tunnustaa. Mutta koska ajatus tuli esille, eikä jäänyt piiloon, niin päätin yrittää. Vaikka itehän en siis ole koskaan pahoista pojista viehättynyt, mutta olen kyllä nähnyt yhden elämän tarpeiksi tyttöjä, jotka viehättyy.

Vielä on todettava, että tässä dokumentissa tulen venyttämään rentun/pahan pojan käsitettä. Ehkä aika paljon. Pyydän ymmärrystä.

Ehkä tän vois kiteyttää ystäväni pohdinta: "Mikä helevetti siinä on, että ku ois joku, joka on kiinnostunu musta ja antais kaikkensa, niin ei kelpaa. Mutta ku joku kohtelee niin ala-arvosesti ku ikinä irti lähtee, niin johan kiinnostaa, ja pikkusen liikaa." Niinpä. Tyhjuä sanoja, ohareita, petettyjä lupauksia (niitä, joilla ei edes ole merkitystä muille kuin itselle), ehkä rumia sanoja, pahaa mieltä, laiminlyöntiä, lista vois jatkua loputtomiin. Mikä saa tytön roikkumaan semmosessa? Mikä helvetti tuommosessa käytöksessä herättää tytössä rakkauden kerjäläisen?

Nyt sitten päästään siihen, kuinka nämä "pahat pojat" ei aina olekaan varsinaisesti pahoja. Melkein väittäsin, että tytöt kokee ne pahoiksi suurelta osin vain koska ne ei ole kiinnostuneita juuri sillä hetkellä. Ne voi olla myös niin kutsuttuja "unelmavävyjä!, joiksi sisareni kutsuu yksilöitä, jotka pyrkii viimeiseen asti toiminnallaan ja sanomisillaan välttämään mielipahan aiheuttamista, mennen niin pitkälle, että aiheuttavat sillä pahaa mieltä. Vois kai joskus kertoa unelmavävyistä enemmänkin? Ne on kuiten niitä, jotka satuttaa olemalla (liian) kilttejä ja kultaisia.

En mä tiedä, onko se sitten haaste, joka saa tytöt roikkumaan näissä hankalissa tapauksissa. Se, että pitäis muka saada nähdä vaivaa sen eteen, että saa mitä haluaa? Pakko tunnustaa, mulla on joskus ollu itellä tilanne, jossa poika on lähestulkoon tarjonnut sydämensä kultaisella tarjottimella. Ja mä olen juossut kirkuen parkuen karkuun. Vaikka kyseessä ois ollut silmää ja sydäntäkin miellyttävä yksilö. Ja vaikka itekin oisin ollut hieman ihastunut. Eipä sitä silloin osannut ajatella, mutta nyt... Anteeksi vulgääri kielenkäyttöni, mutta mitä vitun vittua? Ja mä tiedän, etten ole ainoa tyttö, joka on tehnyt samoin. Mitähän helvettiä, kysynpä vaan iteltänu, ja ehkä muiltakin...

Sitten on tietenki ihan uskomattoman hyvä itkeä, että kaikki vastakkaisen sukupuolen edustajat on hankalia ja ihan perseestä ja niin edelleen, ku ensin ite latoo jarrut pohjaan. Vaikka sitten toisaalta. Kukapa sen sanoo, että se sielunsa ja sydämensä kultalautasella ojentanut kaveri ois iän kaiken semmonen. Tiä vaikka paljastus unelmavävyksi...

sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

Ajatus ilman sanoja.

Vaikka mä olen rasittavuuteen asti suulas tapaus, niin joskus tulee eteen tilanteita, joihin mulla ei vaan ole sopivia sanoja. Ei se mittään, semmosissa voi lainata muilta! Mä lainaan T. Holopaiselta seuraavat: "I wonder do I love you or the thought of you?" (Nightwish - Slow, love, slow) Tää kappale oli mulla tapetilla myös vuosi takaperin, eri syistä tosin.

Vaikka en oo osannu muotoilla asiaani sanoiksi, niin olen miettiny sitä vuosien mittaan monesti. Että onko sitä oikeasti rakastunut, vai luuleeko olevansa ja roikkuu jossain, ihan vaan koska sattuu pitämään rakastuneena olosta tai ei halua myöntää tosiasioita. Helvetin hankala ajatus mietittäväksi, enkä kyllä tiedä miks päätin tästä lähtä kirjottamaan. Hetkellinen aivovaurio?

Ite oon ainaki uskotellu itelleni lukemattomia kertoja olevani ihan korviani myöten rakastunu. Muutamaan kertaan osaan yhdistää sen, että en ole halunnut myöntää itelleni, että rakkaus on joko kokonaan loppu, tai muuttanut radikaalisti muotoa. Sitä on sitten takertunut siihen rakastamisen ajatukseen, ettei tarvis kohdata loppua. Ihan ku se asiaa mihinkään suuntaan muuttais, sitä on vaan niin tyhmä.

Mä en pidä yksinäisyydestä. En henkisestä enkä fyysisestä. Se on yks mun suurimpia heikkouksia. Se myös saattas selittää jonkun verran sitä, että olen kokenut tarvetta jäädä roikkumaan ajatuksen varaan. Eihän se mukava ajatus ole, että on niin riippuvainen, mutta tulipahan nyt sekin tunnustettua.

Ja se rakastamisen ajatukseen takertuminen on niin kovin kakspiippunen miekka taas. Ongelmahan on ihan vain ja ainoastaan mun oma niin kauan, ku rakastan tai luulen rakastavani jotakuta, jonka kans ei sinänsä ole mitään sidettä. Suurempi paha se on sitten, jos kyseessä on parisuhde, jossa toinen rakastaa ihan satakakssataa täysiä, ja ite vaan haluan ajatella rakastavani, koska loppu pelottaa, tai jotain muuta yhtä älykästä. Been there. Se ei oo kenellekään reilua.

Pitäs kai aina muistaa se, ettei valehtelis itelleen. Tai no, muillekaan sen puoleen. Mutta onhan toki eri asia jättää asioita kertomatta, kuin että valehtelis? Jos kukaan ei osaa kysyä oikeita kysymyksiä, niin ei kai mun tarvi niiden kans asiasta edes puhua? Tarkotan siis semmosessa tilanteessa, jossa kukaan ei ole sidoksissa minuun. Muussa tapauksessa asia on tietenki ihan toinen. Vaikka kai se pitäs ajatella niin, että ite kyllä tahtosin tietää, jos joku, jonka "kuuluis" rakastaa mua, ei rakastakaan. Ja ihan yhtälailla kyllä tahtosin tietää, jos joku on päättänyt kokea mut rakastamisen arvoiseksi.

Ihan järkyttävän sekavaa huttua tarjoilen taasen. Tekstin taso on suoraan verrannollinen tajunnantilaan. Kello on liki viis aamulla, ei tule uni, kivut on järkyttävät, liikaa ajatuksia ja paniikki on ihan nurkan takana. Jännä nähä kuin paljo tästä johtuu omasta elimistöstä ja kuinka paljon lääkityksen sorkkimisesta ja hormoniövereistä. Nyt mennään sitte riskirajoilla, sain käyttöön nuo viime aikoina uutisoidut tappajapillerit. Tosin vaikea mun on uskoa että nuihin kuolisin.



Ps: Pikkusisko on ehdolla Miss Rock 2013 -finalistiksi. Käykää äänestämässä tästä. Onnistuu siis tykkäämällä kuvasta.

Ps2: 8 päivää tän blogivauvan synttäreihin. Mitä keksitään? Ehdotuksia?

lauantai 8. kesäkuuta 2013

Itsetuntojuttuja. Vaihteeksi.

5.6. kävin nakkaamassa talviturkin pois, ja muutenki harjoittamassa monille ihmisille luonnollisia rantatoimintoja, niinku bikineissä hengailua.

Vielä viime kesänä vierastin bikineitä ihan kauheasti. Tai yleensäkin paljaan ihon esittelemistä suuressa määrin, ellei kyse ollut poitrinesta. Lähinnä koska olen pulskanpuoleinen, mutta myös kaikkien arpieni takia. Näytän albiinoseepralta. Tänä kesänä päätin nakata romukoppaan viimesetkin kiinnostuksenrippeet siitä, mitä muut ajattelee mun vartalosta.

Vartalosta ja sne verhoilusta puhuttaessa, kuinka paljon itsetunnossa on kyse siitä, mitä ajattelee muiden ajattelevan, ja kuinka paljon siitä, mitä itse ajattelee itsestään? Ehkä ne kulkeekin käsi kädessä. Kun on sinut itsensä kans, niin melko vähän siinä vaiheessa hetkauttaa muiden, varsinkaan tuntemattomien mielipiteet.

Mitähän tuo ois ollut, joskus kymmenkunta vuotta sitten, kun aloittelin pukeutumaan niinku itesta tuntu parhaalta, enkä niinku ympäristö odotti. Väittäsin, että oon silläki alalla kehittynyt hieman tässä ajassa.

Mua ei ole koskaan oikeastaan kiinnostanut se, minkämallisia vaatteita minkäkin vartalotyypin omistajan pitäis mukamasten pukea päälleen (oma vartalotyyppi lienee lähinnä rantapalloa, to be honest). Minä laitan päälle sitä, mikä milloinki tuntuu hyvältä, ei se sen kummempaa ole. Mulle on joskus sanottu hyvinki hämmästyneeseen sävyyn, että jännä miten mun ruumiinmuodon huomioonottaen mä voin pukeutua jos minkä näköseen loimeen ja onnistua näyttämään siltä, että se sopii mulle. Ei muuten oikeasti ole sen hankalampaa, kuin ettei pue päälle mitään, mikä ei tunnu itestä miellyttävältä. Eri asia tietenki on sitten kanniskella kroppaansa ympäriinsä kunnialla. Mutta se nyt vaan on tosiasia, että ihmiset on eri muotoisia. Mä en ainakaan jaksa enää hävetä mun palleroista olemusta.

Vaan ohan siitä saanut kuulla joskus, että kehtaa ensinnäkin liikkua julkisilla paikoilla, toisekseen vähänkään paljastavammissa vaatteissa, kun ruumiinmuoto ei ole lähinnä tiimalasia, tai elopainoa on kertynyt yli 45 kiloa. Joillekin on ilmeisesti kovinkin vaikea hyväksyä muiden vartaloita ja pukeutumista, jos esim. baarissa pitää tulla ihan asiasta tehden niistä ja niiden yhteensopivuudesta huomauttelemaan. Myönnän, että ite saatan hiljaa huomauttaa kaverille, jos satun näkemään oikein silmiäsärkevän yhdistelmän, mutta en mä koe tarvetta käydä päin näköä haukkumassa. Tiä sitte onko se sitten yhtään sen ylevämpää kuitenkaan.

Mikä sitten ajaa ihmiset suivaantumaan muiden vartaloista ja vaatteista? Onko herrat tosissaan sitä mieltä, että yli 40-kiloiset leidit ei sais pukeutua muuhun ku säkkiin? Pelkääkö hoikkaset tytöt, että reittä ja rintaa yhtä anteliaasti heidän kanssaan näyttävä pyöreämuotoinen tyttö vie huomion heiltä? Häiritseekö runsaskokoisempaa tyttöä se, että samankokoinen kanssasisar pukeutuu niinkuin hän pukeutuisi, jos uskaltaisi? Vai sattuuko jonku silmiin ja mieleen oikeasti niin pahasti, jos sattuu vilahtamaan reittä, jossa on -iik- appelsiini-ihoa? Mulla on viimeseen instant ratkasu: katopa sitte johonki muualle.

Vittu... Itehän oon käyttänyt nyt alkaneena kesänä surutta bikinejä, minishortseja ja tissimekkoja, koska pidän niistä. Ja aion käyttää jatkossaki.

sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

Rakkausjuttu.

Nii-i, rakkausasioistahan en ole liiemmin kolmelta aamuyöllä sivunnutkaan...

Joskus taisin mainita, että viihdyn rakastuneena. Mikä nyt on kuitenki aika kärjistettyä. Siinäkin on eroja. Mä voisin olla (ja olen ollut!) sujuvasti rakastunut yksilöön, joka ei edes tiedä mun olemassaolosta. Eipähän pilaa mun mielikuvaa itsestään arkisilla elkeillä! On ollut aikoja, kun olen ollut ihan tyytyväinen (tyytyväinen, en onnellinen) kun oon saanut vuodattaa mun ajatuksia etärakkauteni kohteesta päiväkirjan sivuille ja haaveilla menemään. (Mä muuten toivon, että kukaan ei koskaan saa niitä käsiinsä. Voi luoja.)
On toki tapahtunut, että etärakkaus on ollut lähempänäkin (lisää MÄ-TIEDÄN-KENESTÄ-PUHUTAAN! tähän. Se ei ehkä tee susta mitenkään spessua, koska puoli maailmaa tietää.) Oon saattanut ehkä puhuakin kohteelle. Monesti. Ja kohde on ehkä jopa tiennyt, mitä mun päässä liikkuu. Suhde on ehkä jatkunut platonisena, tai mulle on sanottu suoraan, että tästä ei tuu mitään. Tai oon tiennyt sen muuten. Oli miten oli, niin mulle on jollain tavalla "helppoa" rakastaa jotain, joka ei ole koskaan ollut minun "oma". Anteeksi vain sanavalinta. Rakkaus oo mun kohdalla koskaan helppoa. No, niin kauan kuin mitään todellista ei tapahdu...

Vaan sitten kuitenkin on se toinen ääripää. Kun todellakin on tapahtunut. Ja tapahtuminen on lakannut. Mutta tunteminen ei. SIINÄ vaiheessa rakkaudella vois heittää vesilintua. SIINÄ vaiheessa mä en haluais olla yhtään rakastunut. SIINÄ vaiheessa rakastuminen ei tee minusta pehmoista ja aurinkoista ja säteilevää. SIINÄ vaiheessa mulle sopis rakkautta huomattavan paljon paremmin vaikka moottorisaha, for example. Siinä vaiheessa sitä ikäänkuin tietää, että mistä jää paitsi. Ja voi hyvä helvetti, että se sattuu. Ja näin ollen ei tunnu yhtään hyvältä. Itse asiassa, siinä on yks viheliäisimpiä tunteita, joita tiedän.

Näiden väliin toki mahtuu paljon erilaisia skenaarioita. Itellä tietysti miellyttää eniten sellainen asetelma, jossa mun rakkauden kohde tuntee jotain vastaavanlaista mua kohtaan, siinä on tila, jossa vois kellua loputtomiin. Kaikki se tutustuminen, flirttailu, hymyily ja muu näennäisen pieni kanssakäyminen, joka siinä tilanteessa muuttuu kovin merkitykselliseksi. Ennen kuin arki astuu kuvaan. Tottahan mä tiedän, ettei se voi iänkaiken jatkua, mutta jos ajan vois pysäyttää johonki olotilaan, niin tää ois mun valinta.

Kyllähän mä olen tässä kuluneen parin viikon aikana sanonut  pari kertaa hymyillen, että haluan rakastua. En mä tiedä haluanko oikeasti. Ainakaan mä en halua olla rakastunut. Se on varmaa.