keskiviikko 28. elokuuta 2013

Kesä 2013. Once again.

Ja niinhän se taas sitte käänty kesä syksyyn, kuten yleensä käy. Tällä kertaa ajatus syksystä ei tunnu niin pahalta. On niin monta asiaa joista pieni ihminen voi olla onnellinen.

Tässä dokumentissa mun kesä alkoi siitä kun muutin toukokuun alussa Infernooni. Sen kaiken pitkän suunnittelun jälkeen oli ihan käsittämätön juttu, että oikeasti olikin se oma mökki alla. Se myös pelotti. Mietin, että kuinka yksinäiseksi mä päädyn siellä. Pelko osoittautui turhaksi. Ei siellä itekseen tarvinut kököttää. Alkukesästä tuli myös oltua lähes joka päivä enempi tai vähempi intensiivisesti liikenteessä jossain, niin ei siinä paljon ehtinyt miettiä yksinoloa. Tai no, mitäpä tuota valehtelemaan, oon mä siellä yön hiljaisuudessa useammanki kyyneleen tirauttanut. Mutta keskimääräsesti meni ihan hyvin. Tällä hetkellä tulee mieleen monia, monia riemukkaita hetkiä puistoissa ja patioilla ihanassa seurassa, helvetin suuret kiitokset kuluneesta kesästä menee mun suloisille rakkaustytöille (jotka toivon mukaan tunnistavat itsensä ilman erillistä mainintaakin). En ois ollu niin tyytyväinen olooni ilman heitä <3

Juhannuskin oli ja meni, kaupunkialueella ihan sujuvasti ilman ongelmia. Oli mulla vahingossa joku juhannusheilan tapainenki (köh, enempi tai vähempi kesäheila tais olla kuitenki...)
Kesäkuun lopulla tuli sitten kesän suurin romahdus, kun tuli päästettyä suusta semmonen ärrällä alkava kirosana. Siitä sen enempää, ei menny yhtään niinku suunnittelin.

Siitä kuluikin sitten vaan muutama hassu päivä siihen, kun sain sen paskahalvauksen sähköpostia avatessa, mutta joka osoittautuikin sitten yhdeksi kesän parhaista päivistä. Siinä putos niin paljon turhaa painolastia pois, ettei sanat riitä kuvailemaan. Kun yhtäkkiä sainki sydämestä puuttuneen palan takas ilman sen kummempia varotuksia. To be honest, mää oon vieläki ehkä pikkuriikkisen pihalla, hankala edelleen tajuta... Sillon muuten mietin hiljaa pienessä mielessäni, että mitenkähän mua ahdistas nähdä jatkuvasti tytöllä sukunimi, jonka joskus toivoin saavani itelle... Arvatkaa mitä? Ei ahista yhtään! Se mikä häiritsee, on se, että meilleki on kertyny kilometrejä väliin, eikä näin ollen nähdä ihan joka viikko, saati päivä. Sillon vuosia sitten ei ollut kuin se muutama hassu kilometri välissä, ja muutenkaan ollu oikeen mitään mikä ois pitäny meitä erossa. Vaan eiköhän tämä tästä, näyttäs siltä, että tätä Oulun ja Vihannin väliä tulee kuljettua enempi ja vähempi, joten äkkiäpä matkalla pysähtyy kylästelemään.

Eikä mennyt kauaa, kun alkoikin kesän festarirutistus. Molemmat on jälleen kerran läpikäyty täällä, vaan haitanneeko tuo. Sekä Q että Jalo oli tänäkin kesänä huippuhetkiä, meno senku parani edellisvuodesta, ja sanomattakin on selvää, että ens kesänä mut löytää molemmista, jos vaan huolitaan. Hetkittäin mietin, että oisko Qssa jotain muutakin mulle kuin pitkä pätkä baaritiskiä, vaikka siinäkään mitään vikaa ole, mutta Jalossa mä tiesin jo ekan vuoden jälkeen, että mihin kuulun. Parasta Qstockissa oli tänä kesänä siis se, että Marika oli siellä minun kans. Vaikka siellä ei liiemmin seurustelemaan joutanutkaan, niin mulle riitti se tieto, että toinen on verrattain lähellä. Ja taas alkaa kuulostamaan vienosti lesboromanttiselta, siirrytään Jaloon ennenku menee ihan hänekseen.

Jalometalli oli tunnetasolla vähän hankala, pakko myöntää. Oli tiedossa se, että sunnuntaina olis treffit, ja tiedossa se, että jotain pitäs hoitaa päätökseen sikäli mikäli treffit menis hyvin. Joku mua rohkeampi yksilö ois varmaan voinu kertoa jo ennen treffejä, mutta nii... No, mä elin uskossa että kyseessä oli väliaikaisratkasu, ja että mulla näin ollen ei ois mitään tilivelvollisuutta. Jalon jälkeisenä maanantaina mä sitten jouduin siihen tilanteeseen, missä mun piti päättää yks tarina.
Eihän se helppoa ollut, enkä mä sitä odottanutkaan. Se vaan oli pakko tehdä. Johan se oli muutamaan kertaan aiemminkin lopetettu, mutta ei se siitä yhtään sen helpompaa tehnyt. Se tuntui erolta, vaikka koskaan ei ollutkaan mitään sitoumuksia. Ja eroaminen on aina ankiaa.

En mä mitenkään maatakaatavan onneton ole ollut koko kesänä, mutta kyllä Jalon jälkeen on menty semmosessa nousukiidossa, että oksat pois omenapiirakasta. Ilmeisesti mä olen onnistunut tekemään jotain oikein, kun tuo herra minut kerran tahtoo, ihan semmosena ku olen. Tässä seurassa on hyvä jatkaa syksyyn, ja toivon mukaan vielä talven yli kevääseen ja siitä vielä pitkälle eteenpäin.

Pusuja.


keskiviikko 21. elokuuta 2013

Noin 2 ja puoli viikkoa myöhemmin.

(sisältää hunajaa ja siirappia. Sua on varotettu.)

Niihän siinä sitten kävi, että tää romantikkotyttö otti ja pihkaantui kertalaakista ja sen kummemmin kainostelematta. Niin sanotusti rakkautta ensi silmäyksellä. Ja kävipä vielä niin onnellisesti, että tunne on molemminpuolinen <3

Voin mä senki myöntää, että ei tämä vain ja ainoastaan helppoa ole ollut. Kuitenkin välittömässä läheisyydessä on ihmisiä, jotka ei ottaneet tietoa tuoreesta romanssista vastaan millään ylitsevuotavalla riemulla. Kyllä mä olen pahoillani heidän puolestaan tavallaan. Mutta sitten taas... No, sanottasko näin, että jos ei mene ovesta ku se on auki, niin voi pian käydä niin, että ovi menee lukkoon. Jos ymmärrätte mitä tarkotan.

Niin. Mulle aukesi ovi. Hetken taisin pyöriä ujona ovenraossa, mutta sitten marssin kursailematta sisään ja asetuin taloksi. Nopiaahan tässä on kaikki tapahtunu, mutta hetkeäkään ei ole tarvinut miettiä, että teinkö oikean valinnan. Ei hetkeäkään. Alusta asti joka ikinen pienikin yksityiskohta on tuntunut niin oikealta.

Toki mua ihan pikkuisen pelottaa se tosiasia, että vauhdilla tässä mennään. Oon joskus sanonutki, että ei ole tuo kärsivällisyys niitä mun vahvimpia hyveitä. Ja koska elämä on liian lyhyt että joutas tanssimaan rumien miesten kans, niin se on ehdottomasti myös liian lyhyt, että jättäsin tarttumatta tilaisuuteen olla niin onnellinen ku tästä tytöstä irti lähtee.

Mä olen aikanaan sanonut paljon ja kaikenlaista siitä, minkälainen mun elämäni mies tulee olemaan. Taas kai pitäs sanoa, että hupsista saatana... Tosin kyllä mä lasken miehelle plussaksi, jos se saa mut unohtamaan jotku mun asettamat turhanpäiväset kriteerit jo enimmäisten samassa tilassa vietettyjen kahden tunnin aikana.

Koska nopeat liikkeet on näyttäviä, niin heti kaks päivää ensitreffien jälkeen, eli tiistaina raahasin Niken kahvittelemaan Katin luo. Perjantaina vuorossa oli pikavisiitti Marikan luona ja lauantaina treffattiin Hanne-siskoa. Sunnuntaina panokset koveni, ja otettiin suunta Kempeleeseen mun äidin luo. Joku pelas korttinsa hyvin ja teki vaikutuksen kaikkiin. Saako olla vähän ylpeä siitä, että on päässy tuommosen yksilön kylkeen?

Viime viikolla vietin tosiaan kolme yötä Niken luona, ja sinne ois tarkotus siirtyä taas huomenna. Ja koska meillä ei turhia hidastella (ja tuota väliä ei viiti ihan joka päivä kulkea) niin suunnitelmissa ois palata Ouluun vasta ens kuun alussa. Heikompia varmasti hirvittää tämä meidän tapahtumatahti, mutta hitto, minä en suostu parisuhteeseen puolella pöntöllä. Mennään nyt ku on mennäkseen! Ja jos tiputaan, niin tiputaan korkealta. :D

Vaikka en mä ajatellut tippua. Kuitenki lähtöajatus tähän parisuhteeseen oli "me ei erota", ja tähän mennessä en kyllä pysty keksimään yhtään mitään, mikä tähän väliin vois tulla (vitunposket, keksinpähän, vaan kieltäydyn ajattelemasta sitä, koska olen iljettävän ällöttävän siirappisokerihunajaonnellinen). Ohan tämä alkuhuumaa, mutta tuntuu että tarttee kyllä sorkkarautaa, että minut sais tuosta ihanuudesta irti.

PS: Mää pistin nyt pakettiin kesä 2013 -postauksen koska pihalla näyttää tuolta. Se ei siis elä enää.

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Jalometalli + mitä sen jälkeen tapahtuikaan.

Tää on se aika vuodesta, kun piisaa häppeninkiä ja venäjänmeininkiä ja mitä kaikkia. Viime torstaina alkoi mun lyhyt avioliittoni Jalometallin kans, jatkui peräti lauantai-sunnuntaiyölle. Eli lyhyt, mutta sitäkin intensiivisempi liitto kyseessä. Torstaina kirjoteltiin valmiiksi kasapäin passeja, ja perjantaina kello 14.00 leväytettiin auki akkreditointikoppi ja oltiin valmiit vastaanottamaan artisteja, vieraita, työntekijöitä ja median edustajia. Niitähän sitten piisasi enemmän tai vähemmän tasaisena virtana aikalailla siihen, kun kello löi 23.00 ja pistettiin laput luukulle, pillit pussiin ja paineltiin kuuntelemaan Sleijjeriä. Sitten muuta ku kotiin nukkumaan ja aamuksi takas. Tai se oli vakaa aikomus.

Koskilinjat 666 ei ollut ennakoinut mun tarpeita, joten sain Tuirassa huomata, että edessä ois lähes puolentoista tunnin odotus pihalla. Onneksi rakas Niksuni suostui ottamaan mut hoitoon siksi aikaa. Lopulta selvisin kuitenki kotiin ennen puolta kahta ja nukkumaanki joskus puoli kolmen kieppeillä.

Lauantaina heräilin ja ryömin aikalailla haudasta nousseen näkösenä alueelle ennen puoltapäivää. Akkrekioskin oli tarkotus olla auki jälleen kahdelta, joten aika pian löysin itteni nukkumasta taukotilan sohvalta. Testailtiin siellä myös extremeaamiaista. Slayerin porukalta oli jääny aika hyvin evästä yöksi pöydälle, ja koska ei koettu olevamme turhan nirsoja, niin pisteltiin ihan surutta ääntä kohti. Kaikki testaajat on muuten viimesten tietojen mukaan vielä elossa.

Lauantai oli tänäkin vuonna hiljasempi päivä akkressa, joten ehti vähän seurustelemaanki. Alueen ulkopuolella oli (tänäkin vuonna...) melkonen sirkus ja eläintarha. Vanhana zoologina uskaltauduin sekaan ja löysinki tuttuja lajeja. Mun legendaarinen festarihattu seikkaili päästä päähän, eli mikään ei ole muuttunut mihinkään. Oli mahtava nähdä monia sellaisia ihmisiä, joita ei yleensä ikinä näe. Saatoin mä saada muutamia uusiakin kavereita. Eli ei mennyt huonosti ollenkaan.

Yhdeltätoista pistettiin koppi kiinni ja ens kesää odottamaan, ja vuorossa oli Blasphemy päälavalla. Kävin vilkaseen pikasesti ja totesin että ei tää oo vieläkään minun musiikkia, niinku ei oikeastaan mikään niillä festareilla. Olo oli silti mitä mahtavin.

Jalometalli oli siis niiltä osin ohi, ilman suurempia mokiakin jopa. Ens vuotta varten on jo hakemus vetämässä. Mun viikonloppuun kuitenkin mahtui vielä muuta. Olin siinä viikon päivät varovaisesti tutustellut ja jutustellut erään pojan kans, ja sunnuntaina oli meidän ensitreffit. Perkele että jännitti.

Herra haki mut kotoa, ajeltiin pari tuntia ympäriinsä ja juteltiin, ja päädyttiin Amarilloon syömään. Koska herra ei asu ihan naapurissa, treffit venähti maanantaille asti. Onkai se aika eeppinen päätös ensitreffeille ku seuralainen vie mut mielenterveystoimistolle ja lähtee ajelemaan kotiinsa... Vaan taisin mä onnistua melkosen vaikutuksen tekemään, meinaan mä en postaa tätä Infernosta. Mut noudettiin taas kotoa eilen, ja tuotiin muutamaa kymmentä kilometriä etelämmäs, ja nyt mä olen tässä. Mun naamaan sattuu, ku en pysty lopettamaan hymyilyä, ja mä en taida olla ainoa jolla on tämä ongelma. Ei se mittään, tämä on ehdottomasti miellyttävin syy kipeään naamaan.

Haleja ja pusuja, kaikkien pitäs olla näin onnellisia ku mä olen nyt.

perjantai 2. elokuuta 2013

Monenlaista älyä.

Mä mietin että oisin alottanu tän postauksen jotenki että "ei toki voi olla älykäs jos ei oo mieletön keskiarvo ja puolen tusinan ällän paperit..." etc etc, mutta se ois tainnu kuulostaa siltä, etten pidä ylioppilaita oikein minään. Piän mää. Mutta ei se silti tee kenestäkään automaattisesti yli-ihmistä. Tuntuu vain, että yhteiskunta ei arvosta muunlaista älyä, kuin sitä mitä voi mitata testeillä ja kokeilla, tilastoida, ja joista voi antaa paperit käteen.

En muuten tiedä onko "älykäs" se optimaalisin sana tähän tekstiin, mutta eiköhän kaikki tajua mitä mä ajan takaa.

Tuo keskiarvo on muuten jännä juttu. Jotakuinkin 11 vuotta sitten sain yhdestä laitoksesta semmosen paperinkappaleen, jossa oli paljon numeroita. Pikku laskutoimitus, ja tulos oli 7,5. Ei varsinaisesti huono, jos kohta ei erityisen hyväkään. Aika moni on päätellyt pelkän keskiarvon kuultuaan, että en ois mitenkään järin tietoviisas, oppinut ja älykäs nuori nainen. Totuus kuitenkin on, että matikan ja kemian kuutoset, fysiikan viitonen ja enkun ja äidinkielen ysit teki aika paljon tuohon seiskapuoleen. Ei liene vaikea päätellä, mitkä oli ne mun vahvat lajit. Tai heikot. Ja on edelleen. (ja kyllä minä tiiän, miksei keskiarvo oikeasti ollut tuon kummempi, ei puututa siihen nyt. Siihen on jo puututtu.)

Ite arvostan ihan kauheasti sosiaalista älykkyyttä. Ja ihailen matemaattisesti lahjakkaita, koska huitelin ite eri jonossa silloin kun matikan ja logiikan skillejä jaettiin. Mä olin sillon siellä missä jaettiin tunteita ja sanoja. Mulla on liikaa molempia.
Maalaisjärki on älykästä. Ylioppilaspaperitki on älykästä, tosin ei yhtään sen älykkäämpää kuin amiksen paperitkaan, ne on vain eri tavalla älykästä. Elämästä oppiminen on älykästä. Ajoittain jopa insinööri voi yllättää ja osoittaa olevansa älykäs... ;) Välittäminen on älykästä (meinasin kirjottaa, että rakastaminen on älykästä. Sitte nauroin useita minuutteja.) Itsensä ja virheidensä hyväksyminen on älykästä. Mun hemmetin ontuva esimerkki älykkyydestä oli, että jos vaikka esim. Tuomas Holopainen ois muuten typerä niinku saapas ja sandaali, mutta säveltäs silti niinku säveltää, niin pitäsin sitä silti älykkäänä.
Mun mielestä sillä, että joku on työtön tai alkoholisoitunut tai huumekoukussa tai vaikka syrjäytynyt, ei ole mitään tekemistä sen kans onko tyyppi älykäs. Joskus asiat vaan luisuu yli kriittisen pisteen. Älkää käsittäkö väärin. Toki edellä mainittuihin mahtuu täysiä idioottejakin. Mutta niin mahtuu moneen muuhunki joukkoon.

Jotakuinkin ainoa asia mikä tällä hetkellä tulee mieleen, eikä ole mun mielestä älykästä, on älykäs ihminen, joka tekee itsestään väkisin tyhmän. Esimerkkinä typykkä, joka löi kokonaan läskiksi ysiluokan, että jäis luokalle ja pääsis sitä myöten jatko-opiskelemaan (tässä tapauksessa yhtä kuin kymppiluokka...) yhtä aikaa vuotta nuorempien kavereidensa kans. Ei mahtunu mun päähän silloin. Ei mahdu vieläkään.