Minä aattelin nyt avata vähän asioita, niin ei tarvi kenelläkään miettiä miks oon ajoittain ehkä hiukan hankala, levoton ja ehkä vähän maaninen. Joku saattaa nämä jo tietäänkin, joku ei, en oo vissiin koskaan koko tarinaa kertonut. Mikään pakko ei oo lukea.
Mä lakkasin nukkumasta yläasteen loppuaikoina. En saanu unta. Päässä oli koko ajan menossa ihan hirveä sirkus, joka vaan paheni iltaa kohti. Se ei vaan loppunut. Hakeuduin sitten hoitoon, en nyt muista milloin. Eka hoitotaho kertoi mulle että "oot nyt sellaisessa hankalassa iässä, kaikista tuntuu pahalta tuossa iässä." Sain kuitenki lääkityksen sitten, semmosia karmeita nappeja mitkä turvotti ja teki hätinä täysikäsen tytön olon aika kuvottavan rumaksi. Jossain vaiheessa diagnosoitiin masennus, koulussa mua pidettiin lähinnä tyyppinä joka on tahallaan hankala ja vittumainen, ja diagnoosia tekaistuna. Jossain näillä paikkeilla alkoi ihan suunnattoman itsetuhoinen käytös, mä viiltelin ja olin muutenki perseestä, ja ehdottoman varma siitä että en tuu näkemään mun 25. syntymäpäivää. Tuo kierre oli pahimmillaan 2007-2010, valvoin öitä ja vuodin verta. (Joo joo, siitä tuli hetkellisesti hyvä olo. Ei sitä voi oikein muuten selittää kuin että kun on henkisesti niin perkeleen rikki että siitä haluaa ees hetkeksi fyysistä, näkyvää, ja sillä tavalla edes jotenki käsiteltävää. Syyllistäkää vaan.) Siinä sivussa juoksin tohtorilta toiselle, mutta en saanut oikeaa diagnoosia. Tai oikeastaan mitään. Mun ongelma oli kai se, etten oikein sopinut kokonaan mihinkään diagnoosiin, joten hoitotahot tuntui mielellään lähettävän mut seuraavalle, joka ehkä osais lokeroida mut paremmin. Parhaimmillaan (köh) olin yhden lääkärin "hoidossa" VUOSIA ilman että se edes tapasi mua, uusipahan vaan reseptin aina kun meni umpeen. Sitä voi ite kukanenki miettiä minkä arvoiseksi siinä tuntee itsensä. Nukut miten sattuu, vihaat itteäs muutenki ihan tarpeeksi ja sitten vielä hoitava taho kohtelee noinki inhimillisesti. Yläasteen lopusta tähän mainittuun pisteeseen oli siis kulunut n. 8 vuotta, ja tuota unettomuutta ja lieveilmiöitä oli jatkunut aika lailla koko ajan jatkuvasti. Mitä luulet, miten ite kestäsit? Jossain tuossa välissä muuten myös lopetin yhdet mielialalääkkeet, ilman lääkärin apua, KOSKA SITÄ EI KIINNOSTANUT. Ne mömmöt teki musta ihan zombien, tuijotin vaan seiniä ja ne tuijotti takaisin.
Ja matka jatkui. Mulla oli jotakuinki kelvollinen nukahtamislääke, joka toimi noin 50% ajasta. Tässä vaiheessa olin jo autuaasti unohtanut miltä tuntuu luonnollinen uni. Semmonen oikeasti levollinen. Lääke oli myös siitä vittumainen, että se teki aivan järkyttävän nälän tunteen, ja pikkuhiljaa paino alkoi nousta hälyttävästi. Puhuin siitä edellä mainitulle lääkärille, joka ei ruvennut sitä vaihtamaan. Tuumasi mulle vaan että pienennä annosta äläkä märise. Se painonnousu oli kamalaa, murensi ennestään paskaa itsetuntoa, mutta oli silti pienempi paha kuin valvominen vuorokaudesta toiseen.
Ja edelleen mä viiltelin. Tänään voin ylpeänä sanoa, että joulun 2012 jälkeen en oo sitä tehnyt ja Katin ei tarvi pelätä mitä ruumiinosaa piilottelen. Toki edelleen näytän albiinoseepralta, mutta oon sen asian kans ihan ok.
Mä alotin opiskelun pitkän harkinnan jälkeen syksyllä 2016, ja pelkäsin ihan vitusti ettei tälläkään kertaa onnistu, että tuotan taas pettymyksen. Mun onni on, että mun ryhmänohjaajaksi osui se joka osui, maailman ymmärtävin ja ihanin nainen (mä piru vie itken puhtaasta kiitollisuudesta ku kirjotan tätä), joka ei antanu eikä vieläkään anna mun luovuttaa. 30 vuoden iässä mulle sattui eka kertaa opettaja, joka uskoo muhun, pitää mua muunakin kuin turhana riesana ja tukee kaikissa ongelmissa.
Se eka syksy meni päälle päin ihan hyvin. Sain asioita aikaan, olin paikalla, suoritin. Mutta... niin sanotusti varatankilla. Alkukeväästä 2017 tuli täydellinen romahdus, ja päädyin opiskeluterveydenhuollon vakioasiakkaaksi. Onni onnettomuudessa, siellä mulle osui lääkäri, jota OIKEASTI kiinnosti. Ei siinä, en edelleenkään nukkunut tarpeeksi enkä hyvin, mutta olipa sentään joku kontakti joka otti sen todesta. Tuota jatkui vielä 2017 loppuun asti, sitten mun lääkkeet vaan lakkas toimimasta. Ne samat joille olin kehittänyt toleranssia vuosia, jotka nosti painoa, oli perseestä ja joita ei aiemmin suostuttu vaihtamaan. Ne meni vaihtoon, ja toimivat tilalle. Tai no, edelleen oli 50-50 mahdollisuus että nukkuuko vai ei, mutta ainakin se syöminen väheni ja paino on laskussa, hitaasti tosin. Sain myös joustoa koulun suunnalta mikä tuntui (ja tuntuu edelleen) ihmeeltä. Tässä vaiheessa mä vielä haaveilin että voisin lyhyen ajan sisään olla ehkä jopa täysin lääkkeetön.
Mä selvisin toisestakin opiskeluvuodesta, hieman jäljessä aikataulusta, mutta kuitenkin. Aloin hahmottaa mitkä asiat on hankalia oppia ja tajuta, enkä siltikään luovuttanut. Eikä opettajakaan.
Kolmannella vuodella säällinen hoitosuhde mahdollisti viimein sen, että mulle tehtiin AD/HD-testit. Siihenhän kaikki viittaa. Jumalauta. Pitkälle yli 30-vuotiaana. Aiemmin mua on pidetty vaan tyhmänä, laiskana ja hankalana.
Ja kevät 2019. Kuluva vuosi. Se tekee ~17 vuotta tätä puolielämää. Suoritin kevään aikana ihan saatanasti 3-5 tunnin yöunilla ja 5. toukokuuta sitten räjähti. Istuin yön itkemässä ja mietin että eikö mulla tosissaan oo lääkelaatikossa mitään millä lähtis henki. Tuo ajatus oli mulle paluu lähtöpisteeseen, ja se rikkoi mua vielä enemmän. Että eikö jumalauta pitäny jo olla yhteiskuntakelponen yksilö. Olin ihan helvetin pettynyt itseeni. Raahasin kuitenki itteni seuraavana päivänä kouluun. Kerroin mun opettajalle. Se pakkasi minut autoon, vei psykiatriselle osastolle ja istui siellä niin kauan että pääsin pidennettyyn hoidon tarpeen arviointiin. (taas mä itken.) Sieltä mä pääsin pois aamulla, kourassa purkillinen pillereitä joilla kuulemma sais lamautettua elintoiminnot.
Ja nyt alkuviikosta oli lähellä etten ois päätynyt sinne takas. 3 vuorokautta olematonta unta, itkeskelyä, hyperventilointia ja muita paniikkikohtauksen oireita vei mut mt-päivystykseen. Eivät tuominneet osastolle, mutta tällä kertaa määrättiin lääkettä joka kuulemma on sitten hengenvaarallinen, jos yhtään ottaa alkoholia. Mää oon kyllä tosi huono alkoholisti, mutta en silti ihan ymmärrä logiikkaa.
Nyt sitten, kun kirjoitan tätä, on kello 04.03 JA MÄ EN NUKU KUTEN TÄSTÄ HUOMAA. Mulla on kolmea eriä nukahtamista edistävää lääkettä, kahta rauhottavaa ja tässä mä istun. Kertonee jotain mun aivojen tilasta. Yllättävän loogiseen tekstiin näköjään kykenen kuitenkin, kuin oikein kovasti keskityn. Ajatukset on ihan tuhannen levällään oikeasti, minun päänsisäinen sirkus on täydessä vauhdissa. Se ei sammu ja lopu edes lääkkeillä.
Tätä mun elämä on ollut yli puolet siitä ajasta mitä se on kestänyt. Joten, toivon ymmärrystä jos en aina muista kysyä mitä kuuluu ja miten menee. Tai jos oon poissaoleva tai levoton tai kiukkuinen tai huomionkipeä tai jotain. En tee sitä ilkeyttäni.
Nii joo. Ei kannata nyt murehtia että meinaanko vetää överit lääkkeillä. En mä aio. Ne on ajatuksia, joita mä mietin ja pyörittelen ajoittain, mutta tähänki asti oon selvinny elossa. Mä oon perusluonteeltani kuitenki yllättävän elämäniloinen, ja mulla on ihan liikaa tekemistä, että joutasin nyt kuolemaan.
En mä silti pahastu jos joku sillon tällön vaivautuu tarkistamaan asian.
Tulipa tekstiä. Jos jaksoit lukea alusta loppuun, oot reipas ja ansaitset ilmapallon.
