torstai 29. marraskuuta 2012

Näin sydämeeni joulun teen.

 Tähän aikaan vuodesta tulee väistämättä pientä (tai joinain vuosina isompaa) stressiä, kun alkaa tuo joulu lähenemään. Sen myötä joutuu tekemään toisinaan hermoja raastavia päätöksiä, ja nyt on kyseessä lahjojen hankinta. Varmaan siihenkin on joku etikettinsä olemassa, se että minä en oo siihen törmännyt ei tarkoita etteikö sitä vois olla.

 Oon kehittänyt itselleni periaatteen että hankin lahjoja mun perheelle (paitsi jos en yksinkertaisesti keksi mitään niin saavat olla ilman) ja ystäville, jos on sovittu pakettien vaihdosta tai jos kohdalle osuu jotein joka heti ensi silmäyksellä näyttää siltä että kuuluu jonkun mun ystävän talouteen.

 Vaan entäpä sitten kun joku ei ole ollut ihan yhtään kilttinä, mutta kuitenkin tuntuis juttelevan siihen malliin että odottaa minulta pakettia kuusensa alle? Ite taiteilen vähän kahden vaiheilla, jättääkö lahja periaatesyistä kokonaan hankkimatta, vai hankkia jotain pientä, halpaa ja persoonatonta, niin että toinen varmasti tajuaa että tontut on kurkkineet ikkunoista. Risuja ja hiiliä tuhmeliineille!!!
 Tosi usein annan myös mun ystäville "muutenvain" -lahjoja, koska ei aina tarvi olla synttärit tai joulu että voi ilahduttaa toista. Näinpä sitten jotkut tajuaa että jos jouluna ei tule mitään isoa niin voi johtua siitä että on saanut isompia muutenvain-lahjoja. Voi tosin johtua myös jostain ihan muusta... Kuten tontuista.

 Toinen hankala paikka tulee kun pitäis keksiä lahjoja vanhemmille. Mun tapauksessa äidille ja isäpuolelle. Tuntuu että niillä on jo kaikkea. Viime jouluna annoin äidille vessaharjan, se nimittäin kirjoitti pukille että vessaharja ois kiva! Tietenkinhän ne toivois kilttejä lapsia ja sen semmoisia mutta ku minä en ole vielä mistään kaupasta sellaisia löytänyt. Mutta onneksi äidille voi tehdä itse lahjan, se on aivan samantekevää vaikka neuloisi patalapun mikä näyttää muotonsa puolesta housuvaipalta, niin äiti tykkää (tai ainakin lahjakkaasti esittää tykkäävänsä) siitä koska on äiti.

 Tänä vuonna oon päätynyt pohtimaan että onko lahjan hinnalla merkitystä. Että jos tiedän ystäväni toivoneen jotain, ja löydän ja ostan kyseisen kapineen vaikka parilla eurolla, niin tekeekö se musta automaattisesti paskan ja pihin ihmisen? Tälläki taitaa olla kaks eri puolta, eri asia tosiaan jos joku on jotain kovasti toivonut ja sattuu löytymään edullisesti, kuin että joku tietää että toisella on tapana hankkia hintavampiakin lahjoja, ja sen takia ostaa jotain pientä ja halpaa ja parhaassa tapauksessa ei mitenkään saajalle sopivaa vastalahjaksi, ikään kuin materiankuvat silmissä vilisten. Jos joku osaa muotoilla tän hienommin niin tehköön sen tuonne kommenttilaatikkoon, minä en nyt osannut.

 Ja vuosi vuodelta on hankalampaa vastata kun kysytään mitä itse toivon. Hyvää mieltä! (jota muuten jo joku aika sitten tuli ropisemalla, kun Kultakutri kertoi vastanneensa EMP:n kilpailussa kysymykseen "kenelle ostaisit lahjoja jos voittaisit lahjakortin" että Hannalle. Awwww <3) Nyt mukamas aikuisena mun lahjatoiveet taitaa olla aika ajatuksen tasolla. Toivoisin että yksi ystävä saisi voimia jaksaa menetyksestä huolimatta, ja toinen saisi saada hieman vakaamman mielen, jotta elämä ei tuntuisi niin ylivoimaiselta. Jo nämä kaks toteutuessaan merkitsisi niin paljon enemmän kuin mitkään maailman kuusien alle piilotetut paketit.

Itehän jo alotin, ja ressaan ehtiikö kaikki lahjat perille ajoissa....




maanantai 26. marraskuuta 2012

Viikonloppupannaria.

 Tapahtuipa tuossa lauantaina semmoista mitä ei kovin usein satu, niinkin harvoin että tais olla eka kerta mun historiassa. Aloin nimittäin kehittelemään paniikkikohtausta ihmisten ilmoilla. Yleensähän mä saan niitä hepuleita yksin ollessa.

 Ongelma ei niinkään ollut siinä että ihmisiä ois ollut jotenkin älyttömästi liikaa, eikä edes siitä että ihmiset ois ollu vääriä, itse asiassa paikalla oli muutamia erinomaisen oikeita tyyppejä. Tasapaino järkkyi koska tapahtui ihan liikaa. Ei mun ympärillä, mutta pään sisällä. Saattoi toki tapahtua ympärilläkin, tai sitten vain taas tulkitsin joidenkin henkilöiden käytöstä ihan kammottavan väärin. Ajatuksenkappaleet alkoi sinkoilemaan ja murentumaan, ja teki mieli juosta karkuun ihan helvetin lujaa. En juossut, päädyin istumaan sohvan taakse lattialle, hyvässä seurassa tietysti. Mä tiesin sen että jos oisin karannut kotiin niin todennäköisyys kohtauksen kehittymiseen ja itkusteluun, hyperventilointiin ja verenvuotoon ois ollut huomattavasti isompi.

 Mua itse asiassa pelottaa ihan järjettömästi tämä. Enkö mä ole missään turvassa? Paniikki on löytänyt mut väkijoukosta. Mä oon jotenkin ajatellut että eihän se kohtaus VOI tulla kun olen ulkona ystävien kanssa, kun aina ennen se on mennyt päin vastoin. Että kun oon huomannut että paniikki alkaa kolistelemaan luukkuja, niin hemmetin vikkelästi kaverit kasaan ja kylille, kyllä se siitä. Mitä on tapahtunut? Mikä muuttui? Pahinta kai tässä on se että tää ei mennyt kuitenkaan ihan päinvastaisesti,  vaan ajatukset ja ajatuksen palaset seurasi mua kotiin, ja vielä tätä kirjottaessa pelkotila on ihan uskomaton. Mä pelkään sitä että mä alan pelkäämään.

 Okei, tuon kirjottamisesta on nyt vajaa kaks vuorokautta, ja mä olen yhä edelleen hieman epävarma siitä että tapahtuiko ihan oikeasti yhtään mitään mistä ois pitäny alkaa hermoilemaan. Mä tiedän että mulla on ajoittain huolestuttavan vilkas mielikuvitus, mutta en minä osais ees kuvitella että osaisin kuvitella ihan näin älyttömiä. Taivas mikä lause.




sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Epämukavuusalue

 Oon taas ollut hetken hissun kissun tällä puolella, oli ehkä maailman fiksuin veto pistää pystyyn tuo monsteriblogi. Sen oli tarkotus olla semmoinen "kun ei keksi mitä kirjoittaa ykkösblogiin" -viritys, ja aika hyvin se on toimensa hoitanut. Mä en ole oikein keksinyt mistä kirjoittaa ja kellarikerho on verottanut aikaa.

 Jotakuinkin viikko takaperin tuli mietittyä, että miksiköhän, vaikka pitäisi jostain ihmisestä, ja ehkä tahtoisi viettää aikaakin sen kans, niin silti olo on aivan järkyttävän epämukava ja vaivautunut? Vaikka kuinka tahtoisi jutella, niin tuntuu että kaikki aiheet on vääriä ja kuulostaa jäykiltä ja vastapuoli tuntuu pitävän idioottina.

 Mitä tämmöisissä tilanteissa kuuluis tehdä? Pitäskö jatkaa yrittämistä ja koettaa niin sanotusti murtaa jää, vai raa'asti nakata lapaset tiskiin ja lopettaa kaveeraaminen siksi että itsellä on vaivautunut olo? Entä jos toinen ihan tosissaan viihtyykin ja miettii vaan että miks mä olen vaikeana niinku kilpikonna suklaavanukkaassa. Kuitenkin kyseessä on ihmisiä joiden näkemistä aina odottaa, ja aina homma päätyy siihen että tuntuu kuin istusin kusiaispesässä. (kokeilin kerran pentuna, oltiin marjamettässä ja väsähdin. Äiti sitten nosti mut kannolle istumaan, ja mikäpä muukaan se kanto olo ku muurahaisten koti. Tänks mama.) Mä en vaan ymmärrä, enkä saa langasta sen vertaa otetta että lähtisin selvittämään tätä. Tosin mulla on omat epäilykseni siitä että onkokaan tähän olemassa mitään instant ratkaisua.

 Huomaa kyllä että tätä on kirjotettu monena iltana ja eri tunnetiloissa. Eihän tässä oo mitään järkeä. Ahistaa ku ei pysy ajatukset sen vertaa kasassa että sais rakennettua yhden johdonmukaisen postauksen.


lauantai 17. marraskuuta 2012

Palkinto!

 Ihanainen Lady Satin myönsi minulle blogissaan Enchantment of Satin tällaisen palkinnon!






Minä en tällä kertaa jaa palkintoa eteenpäin, vaikka monia suloisia blogeja tiedänkin. Tällä hetkellä henkinen fiilis ei niinsanotusti palkitse, enkä näin ollen osaa oikein palkita muitakaan. Jotenkin tosi omituinen olo on, enkä osaa sitä eritellä mitenkään, että voisin alkaa korjaamaan. Onneksi tämä tunnustus piristi synkkää mieltä.


Give me your poison kiss,
Now, come night, I need my sleeping wish
Help me dream again, somehow kiss me now

With your poisoned lips
Oh, come night, I want my missing wish
Help me get one kiss, somehow
Hold me now

No dream can heal a broken heart
When we're apart...

...On the sea of wishes
My dream that no one misses
Tears me apart, always somehow


keskiviikko 14. marraskuuta 2012

The Power of One.

 Todella, todella moni luulee että mulla ois jotenkin älyttömän paljon vaikutusvaltaa. Että mun läheiset tekis niinku mä haluan, ihan vain koska oon niin uskomattoman siisti tyyppi. Tai että mun ystävillä ei ole omia aivoja tai päätöksentekokykyä tai omaa tahtoa sen vertaa että osaisivat ihan itse muodostaa mielipiteensä. Eniten loukkaa ehkä se että mun ystäviä pidetään aivottomina, koska ne ei sitä ole.

 Mä olen törmännyt tähän monesti. Esimerkiksi nyt vaikka kun mulla menee välit poikki jonku kans. En minä ala taivas nähköön esittämään mun kavereille uhkavaatimuksia, että tapahtuu hirveitä jos et välittömästi lakkaa leikkimästä tuon kans, kun minäkään en leiki. Mun ystävät ja kaverit osaa kyllä ihan itse päättää kenen kans liikkuvat.

 Pystyn nimeämään muutamia tapauksia joissa mulla on mennyt välit poikki jonkun kans syystä X, niin tämä syy X on loukannut myös mun läheisiä (tästä olkoon esimerkkinä se nimeltämainitsematon nuori nainen joka saa mun puolesta juosta ämpäri päässä suohon) ja he ovat sen takia omasta päätöksestään alkaneet kasvattamaan välimatkaa. Ei suinkaan siksi että minä olisin edes ehdottanut.

 Ihan yhtä typerää on myös edellisen kääntöpuoli, se että "mä voin nyt olla sun kaveri, kun me kumpikaan ei enää olla tuon toisen kavereita". Mitähänpersettä. Ihan vain offtopic.

 Sitäpaitsi, minkälainen ihminen muka ihan sokeasti tekis niinku joku käskee? Varsinkin jos käskijänä on joku minun kaltainen. Sehän ois aivan suoranaista typeryyttä, ja rehellinen ollakseni mä en vois ihan täysin arvostaa kaveria joka alistuis komenteluun.

 Mun omassa elämässä on ollut viimeisen kymmenen vuoden aikana tasan yksi ihminen, joka ois voinut käskeä mua tekemään jotain (järkevissä puitteissa!), ja oisin sen kummemmin mukisematta (taivas miten typerä sana) totella. Kuitenkin vain kerran siltä taholta on tullut suora komento, ja minä tottelin. Ei vain ollut muita vaihtoehtoja. Sen jälkeen, noin pari kuukautta takaperin, on tullut yksi kysymyslauseeksi verhottu pyyntö "eikö sun olis jo aika armahtaa se tyttö?" Bad luck, mun ja pyytäjän välinen vahva side oli siinä vaiheessa jo katkennut. Vielä puoli vuotta takaperin se ois voinu katsoa mua moittivasti ja sanoa jotain tyyliin "Hanna! Nyt menet ja pyydät anteeksi!" ja mun ois ehkä ollut pakko tehdä niin. Kai jokaisella täytyy olla joku auktoriteetti.

 Nyt sitten rupesin miettimään että tiesiköhän/tietääköhän tämä henkilö itse ollenkaan miten suuri valta sillä oli minuun? No, eipähän ainakaan ole käyttänyt sitä tietoa hyväkseen.


Niin ja jos joku ei jostain syystä vielä huomannut, niin tuolla bannerin alla on nykyään tollasia välilehtiä. Sieltä löytyy syy siihen miksi oon aina persauki.

maanantai 12. marraskuuta 2012

(ei otsikkoa)

 Ne jotka tuntee mut hyvin, tietää että en ole varsinaisesti niinkään pitkävihainen, viha (tai ehkä "kiukku" ois oikeampi termi tässä tapauksessa) kyllä hiipuu nopeastikin, mutta se ei silti tarkoita että oisin unohtanut tai antanut anteeksi. Jep, tiedän olevani katkerahko ämmä, mutta iso osa siitä on ihan puhdasta itsesuojeluvaistoa, ja eiköhän meillä kaikilla ole omat solmumme aivoissa.
 Tässä kypsässä, pian kahdenkymmenen seitsemän vuoden iässä oon kohdannut jos minkä näköistä perseilyä, luottanut turhan sinisilmäisesti ihmisiin vastoin parempaa tietoani ja antanut anteeksi vain että pääsisin pettymään uudestaan.

 Jos mä koen tulleeni loukatuksi, niin harvoinpa sitä tulee käyttäydyttyä loukkaajaa kohtaan kamalan sydämellisesti, enkä oikein jaksa uskoa että olisin ainoa joka näin tuntee. Toki anteeksiantavaisuus on hyve ja kristillistä ja mitä kaikkea, mutta mä en vain jaksa olla niin hyvä ihminen että antaisin anteeksi ja unohtaisin kaiken millä muut on hakanneet mua naamaan. Myönnetään, tein tuossa loppukesästä poikkeuksen tässä asiassa, se tuntu silloin hyvältä ratkasulta.

 Kerran oli se yks tyttönen, rakas kuin mikäkin, joka petti mun luottamuksen kerran, ja sen kerran annoin anteeksi. Mitä siitä sain? Mimmi petti mun luottamuksen pahemmin ku kukaan ennen sitä tai sen jälkeen, valehteli päin naamaa ja vei mun sen hetkiseltä olemassaololta pohjan. Aikaa tästä on kulunut, mutta edelleen henkilö vois vetää muovipussin päähänsä ja juosta suohon, tai hypätä vaikka Tuomiovuoreen, minä en välitä. Sellaisella lämmöllä minä tapahtunutta muistan.

 Siitä kuitenkin sitten opin vähän miettimään että kenelle annan anteeksi ja mitä. Ehkä musta just silloin tuli katkera ja epäilevä. En mä usko että mulle enää ikinä vois sattua niin surkeasti että yhtä petollisen ihmisen kohtaisin, mutta vähempikin sattuu. Kun esimerkiksi on ihminen, joka toistuvasti käytöksellään loukkaa, eikä mene perille kun yritän sanoa, kerta toisensa jälkeen joudun pettymään kun puheet ja teot ja käytös ei muutu mihinkään suuntaan. Voihan niitäkin itse kukainenkin anteeksi pyytää, mutta anteeksipyyntö ei liene kovin uskottava jos se tulee vain siksi että anteeksi pyytäminen on kohteliasta, eikä siksi että näkisi  sen syyn miksi anteeksi pitäisi pyytää.

 Asiasta kukkapurkkiin. Tuossa yhdessä haastetehtävässä avauduin viiksistä, ja siitä kuinka ainoat miehet kenen nenän alle ne sopii oli ja on Adolf Hitler ja Marco Hietala. Mun täytyy ehkä vähän perua mun puheita, ja on hieman noloa myöntää että unohdin yhden sangen charmikkaan viiksiniekan joka on lumonnut mua aika pitkään. Jos mies näyttää Clark Gablelta ja puhuu niinkuin Rhett Butler, niin saa olla vaikka kahdet viikset, kelpaa silti <3



PS: Pitkästä aikaa perheen pääluku kasvoi, tänään kotiin löysivät tiensä Robecca Steam ja Skultimate Roller Maze -sarjan Lagoona ja Operetta <3



HUOMIO: Jos on simmut päässä niin saattaa huomata että lisäsin tuonne bannerin alle välilehtiä. Arvatkaa mitä sieltä löytyy!

perjantai 9. marraskuuta 2012

Mitä tapahtui?

 Tapahtui varmaan monia asioita. Ihmisethän muuttuu. Silti mulle on vähän epäselvää että mikä tähän on johtanut.
 Mulla on ollut tosi turvallinen olo kun mun elämässä on ollut ihminen jolle voin puhua ihan kaikesta. Joka tietää milloin mut pitää pelastaa tilanteesta ja viedä nukkumaan. Semmoinen jota voin vaan vilkaista ja pyöräyttää silmiä, ja se tietää tarkasti kenestä on kyse ja mitä ajattelen. Tyyppi jonka voin riipiä kolmelta aamuyöllä sängystään paistamaan lättyjä. Se joka osaa täydentää mun lauseen kun keskeytän sen. Joka osaa sanoa ihan oikeat asiat ja joka näkee sen hymynkin taakse. Se jonka halaus voi pelastaa koko viikon. Ja jonka puolesta oisin valmis tekemään ihan mitä tahansa.

 Ja sitten yhtäkkiä... Se alkaa ottamaan välimatkaa ilman mitään selityksiä ja on tuntuu olevan tosi vaikeana aina kun tavataan. Kyllä mä kestän sen jos tahtoo katkasta välit, mutta ois kiva jos siitä sais edes jonku syyn, mielellään ihan perustellun. Koska omasta mielestäni en tässä tapauksessa ole tehnyt mitään, minkä takia näin pitäisi toimia. Kyllä, olen kysynyt onko vika minussa. Ei kuulemma ole. Muutenkaan ei kai pitäisi edes sitä epäillä koskapa moni muu on huomannut saman asian henkilössä. Siitä on tullut kauhean etäinen.

 Minä olen huolissani. En oikein keksi sitten muuta syytä tähän kuin että ystävällä on joku isomman luokan juttu menossa (kalvava sairaus, vakavia perheongelmia, salainen muuttoprojekti... so on) ja se ei enää koe mua niin tärkeäksi kuin joskus on sanonut mun olevan, että kertoisi mikä on vikana. Muhun sattuu, koska jos takana on isokin juttu, niin tahtoisin olla toiselle tukena kun tuntuu kerran olevan niin vaikeaa. Sitten taas, oon onnistunu kusemaan muutaman kaverisuhteen sillä että oon halunnu olla tukena kun toisella on ollut hankalaa, ja se ei olekaan kelvannut, ja all hell breaks loose.

 Mutta. Tätä biisiä oon vonguttanu pari päivää ihan eri tarkotusta silmälläpitäen, mutta passaahan tämä tähänkin. Toivottavasti hän tietäisi tämän:



You're the light at the end of the tunnel
the beacon fire in the dark
the glimmer of hope and truly the meaning of my life

I say this with all of my heart

You are the only one for me
year to year, in words and deed
In all this chaos the trace of clarity
You are the only one I see
My first and last, my all and everything
You are the one

When dusk falls and obscures the sky
you're the shine of the Northern Star
No dead of the night can fade the brilliance of your light

I say this, holder of my heart

You are the only one for me
year to year, in words and deed
In all this chaos the trace of clarity
You are the only one I see
My first and last, my all and everything
You are the one

You are the only one for me
year to year, in words and deed
In all this chaos the trace of clarity
You are the only one I see
My first and last, my all and everything
You are the one

You are the only one
In the heart of winter comfort of the sun
You are the one
My love, my love
You are the one

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

All hallows eve, part 3

 Eilen oli siis rakkaan suosikkiravintolani Hevimestan halloween-bileet, allekirjoittanut lähti sieltä leffalippu taskussa. Tulin siis palkituksi asustani. Inspiroiduin siis Makeup your Jangsaran sugar skull -tutorialista ja päätin värkkäillä samantapaisen itselleni. Tän näköisenä lähdin siis liikkeelle:




Sugar skull meets flower patch.
Tässä vielä ilman hampaita ja irtoripsiä, mutta muuten naama valmiina.

 Avecina mulla oli sisareni Punahilkka, ja perillä seuraan liittyi jos minkä näköistä noita-akkaa, vampiraattia ja muuta mörrimöykkyä. Muutama tuttava palkittiin myös, mutta heistä ei kuvia siunaantunut. Muutenkin olis voinut ottaa enemmän kuvia, mutta ei sitten saanut aikaan. Oli kuitenkin mukavaa kun oli niitäkin kenestä huomasi että oli panostettu tosissaan asuun ja maskeeraukseen. Oli toki muutamia pohjanoteerauksiakin ("mä nyt laitan vähän normaalia vaaleamman meikkivoiteen ja pari tippaa tekoverta tähän, hitsit että mä oon nyt naamioitunu!") ja muutama semmonen joista näki päällepäin että hampaat irvessä on keksitty jotaki palkinnonkuvat silmissä vilisten. 
 Tässä nyt kuitenkin muutamia kuvia meidän seurueesta.







Kaikin puolin onnistuneet kemut oli, vaikka keli ei hellinytkään ja antibioottikuuri rajoitti toimintoja. Taksijonot oli tottakai infernaaliset, mutta kuitenkin kotiin selvittiin. Vaikka krapulaa ei ole niin väsyttää ihan uskomattomasti ja lämmöt on nousussa. Ehkä parempi jos lopettaa tähän.

torstai 1. marraskuuta 2012

All hallows eve, part 2

 Nonii, eka osassa sain pois alta oman mielipiteeni halloweenista/pyhäinpäivästä/kekristä/younameit, ja nyt pääsenkin pureutumaan siihen mitä mun ohjelmaan kuuluu näin kyseisenä juhlana.

 Ite ku oon aina ollu sellai tälläytyjätyyppi, että ku tälläydytään niin sitten kans tälläydytään, niin tokihan tuo pukeutumis- ja maskeeraustouhu on mulle lysteintä tässä. Niiden kans tosin tuppaa käymään aika usein niinku käy mun sisustuksenki, että suunnittelen jotain megalomaanista ja kun h-hetki koittaa niin... No, se ei ehkä sitten toimikaan ihan niinku mä alunperin suunnittelin.
 Mä oon tainnut viimeisen kymmenen vuoden aikana hankkia tasan kaks naamiaisasua, sovellan nimittäin mieluummin kaikesta mitä löytyy omasta (ja kavereiden...) vaatekaapista. Tuleepahan ainakin vienohkosti uniikkia jälkeä jos ei muuten. Koska mä en oikeastaan ikinä koskaan laittele kuvia tässä blogissa niin korjaamma senki asian sitten tässä.

Tältä näytti  ensimmäisiin halloweenbileisiin valmistautuminen 2012

ja tältä näytin halloweenina 2011

ja 2010


 Ja koska kone on päättänyt syödä (tai minä ite arkistoida päin helvettiä) loput kuvat niin antaapa sitte olla. 

 Mietin tuossa ite pienessä mielessäni tyttöjen halloween-pukeutumista, ja KYLLÄ, se kiteytyy aikalailla tässä kuvassa:

Tosin itehän kyllä näytän melko lahjakkaasti lortolta, oli halloween eli ei, mutta väliäkö sen. Ei ollu pointti.
 Listailin sitten mielessäni muutaman tyyppisiä halloweenpukeutujatyttösiä. Tässä muutamia.
 a) tytöt, jotka uskaltaa näyttää "rumalta", eli siis sellaisia jotka astuu ulos mukavuusalueelta ja vaihtaa normaalimeikin johonki tositosi paljon raisumpaan, mikä ei välttämättä imartele värimaailmalta eikä muodolta, ja joiden mielestä halloweenasu voi olla muutakin kuin mikroshortsit ja alusvaatekorsetti. Nämä on yleensä niitä jotka ihan tosissaan panostaa asiaan.
 b) tytöt, joiden mielestä "gootti" on mitä hienoin halloweenasu. Mun kokemuksella nämä on yleensä "tavis"tyttösiä, jotka ehkä omassa mielessään kuuluvat ryhmään a, mutta yleensä onnistuvat näyttämään vain kohtalaisen halvoilta kopioilta. Tosin mikä minä olen sanomaan, luultavasti jos kohtaan lauantaina OIKEAN ZOMBIEMERIROSVON niin sen mielestä minä saatan näyttää naurettavalta. Mitä sitte? (mutta koska mua on muutamaan kertaan tituleerattu gootiksi, niin saan sanua näin. Mun blogi, mun säännöt!)
c) tytöt, joiden avainsana kaikkeen pukeutumiseen on "seksikäs" ja halloween on vuoden paras päivä vetää se vielä pikkuisen rajan yli. Nämä on sitten niitä kenestä tulee ajateltua baarissa marraskuun alussa notta eikö tuon tyttöparan takamus palellu...

 Joo-o, olihan taas yleistämistä. Kuitenkin, kuten jo alussakin sanoin, tälläytyminen on kivaa, ja hyvin useissa tilanteissa on ihan ok, jopa toivottavaa, suhtautua itseensä ei-niin-vakavasti, ja näin ollen musta ainaki ois kiva nähdä halloweenina (varsinkin jos joku on ihan tosissaan järjestänyt nimenomaan halloween-bileet) tyyppejä jotka on oikeasti panostaneet kostyymiin, ja ehkäpä vähän rikkoneet omia rajojaan, tai ainakin vähän työntäneet varvasta rajan yli.

  SOPIVASTI PELOTTAVAA HALLOWEENIA PUPUSET! <3 
(Hanna Paitaressu rakastaa teitä, ja on myös hieman kuumehoureissaan)


 
 




All hallows eve

 Pyhäinpäivä, halloween, kekri, samhain, Kuolleiden päivä. Loka-marraskuun vaihde, ja teoriassa kaikki tähtää samaan, mutta paikallisia erojakin toki on. Toisaalla keskitytään enemmän seurustelemaan vainajien kans, toisaalla taas sadonkorjuuseen ja talven vastaanottamiseen.

 Mä en oo kamalasti perinneihminen, joten mulle on oikeastaan suloisen yhdentekevää miten ite kukanenkin tykönään viettää tätä juhlapyhää, antaapa kaikkien kukkien kukkia tässä tapauksessa. Mutta lapset ja eläimet jätetään rauhaan.
 Perinteinen kotimainen pyhäinpäivän vietto ei ole mun makuun, sanokoon kuka tahansa mitä tahansa. Mä oon valinnut tän pyhän juhlintatavaksi aika laimean version amerikkalaisesta nykyhalloweenista, eli ilman älytöntä krumeluurimäärää ja kurpitsoja ja sen semmoista. Mä vaan naamioidun.

 Viime vuonna tuli luettua vähän nettilehtijulkasuja kommentteineen, ja tympäännyin niistä aika huolella. Suuri osa kommentteja oli sitä että halloween pitäisi suunnilleen kieltää lailla ja kaikkien pysyä perinteisessä pyhäinpäivässä. Halloweenhan on näiden kommentoijien mukaan vain kaupan alan juoni, jolla rahastetaan ihmisiä. Epäilemättä kuitenkin nämä samat ihmiset juhlivat esimerkiksi joulua. Ja mun näkökulmasta joulu on tässä maassa huomattavasti kaupallisempi juhlapyhä kuin halloween siinä mittakaavassa missä se on meilläpäin nähtävissä. Rupesin sitten miettimään että onko koko homma kiinni siitä kuuluisasta suomalaisesta asenteesta? (joojoo, yleistän, yhyy, kyllä te tiedätte mitä mä tarkotan, elekää kitiskö.) Mun käsityksen mukaan suomalaiset pystyy jakamaan karkeasti kahteen ryhmään sen mukaan miten kalenterivuoden juhlapyhiä tulee vietettyä. Toisen nimeltämainitsemattoman ryhmän juhlintaan kuuluu kirkonmenoja ja muuta sen semmoista. Toinen tapahan sitten on hyvinkin suoraviivainen "pää täyteen ja grillijonoon tappelemaan". (Josta tuli mieleen että R.I.P. Piccolo-grilli, se ainoa jonka jonossa olen tapellut.)

 Mun mielestä on ihan mahdollinen skenaario sekin, että joillakin pelottaa halloween, koska se on tuontitavaraa, ja että sen myötä väki amerikkalaistuu ja unohtaa oman kulttuurinsa. (Tähän vois vetää jonku kulttuurin rikastuttaminen -kortin, mutta antaapa olla...) Tässä vaiheessa tahtoisin huomauttaa että eiköhän esimerkiksi joulu ja vaikkapa ystävänpäiväkin, molemmat nykymuodoissaan, ole joskus olleet uutta ja erilaista. Siks toisekseen, mä en muuten oikeasti taida tuntea ketään, joka juhlisi pyhäinpäivää varsinaisesti muuten kuin viemällä sen kynttilän haudalle. Enkä sitäkään väheksy, kaunistahan se on. Joten miksei siis voisi juhlia "vieraan kulttuurin" tavalla?

 Lopuksi vielä, en mä usko että pyhäinpäivää sais muutettua täysimittaiseksi jenkkihalloweeniksi, kyllä siitä pitää Suomi-pojat ja -tytöt huolen lyömällä hommaan Suomi-merkinnän leimalla jossa lukee alkoholi.