keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

31.7.2013

Selasinpa tuossa parin viikon aikana kertyneitä luonnoksia. Mulla taitaa "hieman" ahdistaa joku, ku löytyi puolenkymmentä pätkää, korkeintaan viittä lausetta per luonnos, joissa yritin kertoa siitä, kuinka hankalaa joillekin ihmisille on puhua joistain asioista. Vissiin sitten on todella hankalaa, kun kerran en ole pystynyt edes kirjoittamaan aiheesta.
Yksikään luonnos ei tuntunut siltä, että siitä ois hyvä jatkaa. Looginen ratkaisu on siis aloittaa vielä yksi.

Mulla on lähellä useampikin henkilö, joille voin puhua aikalailla kaikesta, ja hyvin suoraan, myös siitä, jos joku seikka heidän tekemisissä tai sanomisissa kismittää. Ilman että tarvii pelätä heidän pakenevan vuorille. Joillekin taas ei uskalla sanoa mitään negatiivista, kun tietää jo muutenkin reaktion. Haetaan esimerkkitapaus vähän kauempaa, mun armas eksäni, joka muuttui ultimaattiseksi marttyyriksi aina, jos vaikka huomautin puutteista hänen savoir-fairessaan. Voi jumalanpyssyt että osasi raivostuttaa, ja kiehahtaa vielä näinki monen vuoden jälkeen. Koittaapa siinä sitten rakentavasti keskustella, kun toisen asenne on mitä on... Saati sitten vakavammista aiheista.

Usein mun oma (vaikka mistä mä tiedän, etteikö vastapuolella ois samaa ongelmaa) epävarmuus tekee sen, että en oikein osaa aina puhua kaikesta, mistä pitäis, kannattais ja ehkä haluaiskin. Se on oikeasti ihan järkyttävän typerää, kun ei pysty sanomaan muutamaa sanaa, vaikka niiden sanominen saattais säästää monelta ikävältä tilanteelta tulevaisuudessa. Taidan lopulta olla tyttö, joka venyttää mukavuusalueen rajoja vain huolella valikoituihin suuntiin, mikä nyt ei ole hyvä juttu, kun on asioita, jotka pitäs saada ulos.

On pari juttua, joita mun on ihan todella hankala sanoa. "Mä olin väärässä", "Mä tarvin sua" ja "Mun on sua ikävä" on ehkä hankalimmat.  Ite esimerkiksi tykkään, että mulle kerrotaan, jos on ikävä. Sitten asialle voi tehdä jotain, jos tunne on molemminpuoleinen. Mutta itse en sitä pysty joillekin sanomaan. Lähinnä koska ajattelen, ettei vastapuoli halua kuulla sitä, eikä todellakaan tunne samoin. Ennemmin olen sanomatta, kuin otan sen riskin, että minun ikäväni kohde katsoo mua ilmeellä, joka kertoo hänen kaikkea muuta kuin kaipaavan mua. Se tuntuu liian pahalta.

Mä tiedän, että puhun paljon. Liikakin. Lopulta aika vähän asiaa kuitenkin. Sitten kun oikeasti pitäs puhua jostain vakavasta jollekin, joka on tärkeä, niin yhtäkkiä mä en enää olekaan aivan niin innokas puhumaan. Tai oisin, mutta pupu menee pöksyyn. Harvoin tulee semmosta tilannetta, että mielen päällä olevan asian vois ottaa "luonnollisesti" esille säästä puhumisen ohessa, ja se nostaa kynnystä huomattavasti. Sitä vaan miettii ja miettii, että milloin ois se hetki, kun asian voi ottaa esiin. Eikä koskaan ole oikea hetki.

tiistai 30. heinäkuuta 2013

Qstock 2013

Ja taas on Qstock ja Q1 takanapäin. Melkoset kemut oli tälläkin kertaa, liputhan myytiin loppuun perjantaina iltapäivästä. Se tarkotti, että alueella pyöri perjantaina ja lauantaina yhteensä 30 000 asiakasta. Se taas tarkotti mieletöntä hulabaloota mulle ja muille tiskin takana työskenteleville. Tänäkin vuonna siis olin kaikkien janoisten sankaritar päälavan baarissa. Vaikka väkeä oli enemmän kuin viime vuonna, niin ainakin mun kohdalle osui huomattavasti vähemmän änkyröiviä asiakkaita. Tiskillä. Sinne baarin taakse änkesi muutama jotka sai mun päreet palamaan. Kertosko joku mulle, että mikä ilo on ostaa kalliit festariliput, ja sitten persehtiä täysiä ja rikkoa sääntöjä ja pilata monen muun festarikokemus ja pahimmassa tapauksessa päätyä ulos alueelta voimakeinoin? Koska mä en ainakaan hoksaa. Mutta jos tulee mun työpaikalle (varsinkin staff only -arealle) huorittelemaan mua (tai mun työkavereita), niin mä en voi luvata käyttäytyväni niinku ohjekirjan asiakaspalvelija, vaikka parhaani yritänki. Olen pahoillani.

Asiakkaathan tuon festarikokemuksen baarintädille suurelta osin tekee. Tällä kertaa 99.9% jätti positiivisen mielen, mä mielelläni kiittäsin jokaista, jolle juotavaa tarjoilin.

Henkilökohtasella tasolla päälavan bänditarjonta ei vakuuttanut mua tänä vuonna. Viime vuoden PMMP, Apulanta ja Sonata oli semmonen kattaus, että mua on vaikea vakuuttaa paremmasta ennenku itse näen. Tällä kertaa PMMP ei aiheuttanut samanlaisia kierroksia, liekö johtunut aikaisesta soittoajankohdasta. Within Temptationia en ehtiny edes ajatella, se ois voinu olla ihan hyväkin. Tänä vuonna Jukka Poika ja HIM oli omat suosikit. Muilla lavoilla ois ollu kiinnostavia (WÖYH! ja TK for example) mutta janoiset ihmiset menee mun musiikinjanon edelle.

Ja yllättäen tänäkin vuonna mun Qstock-kokemuksen kruunasi parhaat kuviteltavissa olevat työkaverit. Sen lisäksi, että mukana oli viime vuodelta tuttuja tyyppejä, niin sekaan mahtui myös uusia tuttavuuksia. Ja jälleen kerran oli hieman haikeaa lauantaina, kun laitettiin kioskia kiinni ja väki alkoi valumaan ulos. Mielessä oli ajatus, että näenkö mä näitä ihania ihmisiä ennen ens kesän Qstockia, vai näenkö enää ollenkaan? Tiedän, olen tunteellinen, mutta mun tulee ikävä. Näiden kans oli ilo ja riemu vääntää duunia niska limassa ja sormet verillä, ja vaikka yritän välttää yhden ihmisen korottamista muiden kustannuksella, niin suurin riemu mulle oli se, että Marika oli mukana. Pittää ottaa taustat huomioon.

Jälkiolot puolestaan oli pikkusen kurjemmat kuin viime vuonna. Ikinä oo ollut yhtä tuskallista päästä sängystä ylös kuin sunnuntaina. Joka paikka jumissa, kädet täynnä pieniä tulehtuneita haavoja ynnä muita pikkuvikoja. Sauna ja hieronta tuli sille iltaa todella tarpeeseen ^_^

Vielä maanantaiaamuna oli olo, että onhan tuo aivan mielipuolen hommaa, kenen idea tämä taas oli ja että ei enää ikinä koskaan, mutta pikkuhiljaa elämä voitti, ja nyt on jo ihan selvää, että sieltä mut löytää ens kesänäki, jos vaan mukaan huolitaan <3

ps: 10 yötä Jalometalliin! \o/

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Orgasmi.

Jos mä en pidä varaani, niin siirryn kohta huomaamatta mielenterveysjutuista ja mukasyvällisistä pohdinnoista johonki huomattavasti vähemmän psyykkiseen aihekokoelmaan, ja siinäpä sitte ollaan, ja mulla on käsissä nolo Cosmopolitan-kopio.

Käyttääkö kukaan muuten arkikielessä sanaa "orgasmi"? Itehän en. Aika harvoin asiaa tulee sanallisesti sivuttua, mutta jos mun täytyy jonku kans sukupuoliharrastuksia puida, niin jotku "tuleminen" ja "laukeaminen" on ihan valideja termejä. (ja just ku pääsin kirjottamasta tätä, niin päädyin hyvin avoimeen, yksityiskohtaiseen ja intensiiviseen seksikeskusteluun. Kyllä, orgasmi mainittiin.)

Yllättäen joudun pohtimaan tätä asiaa omien kokemusten ja kuulopuheiden perusteella, ja enemmän naisen näkökulmasta. Miksi näin, ei mietitä sitä nyt :D

Lähtee nyt liikkeelle vaikka siitä, että hyvin moni nainen tuntuu (muutaman aihetta sivuavan ihmeellisen internetin viestiketjun lukasemisen perusteella) ajattelevan, että orgasmi on välttämätön, että sukupuolinen yhteys olis kelvollinen. Myönnän, siltä minustaki tuntu nuorempana. Siitä samaisesta syystä luultavasti monet sitten sortuu teeskentelemään. Kyllä, minäkin. Sitten karttui ikää ja tietämystä, ja tajusin ettei ole mikään pakko teeskennellä. Kyllähän se varmaan kohottaa miehistä itsetuntoa jos elää uskossa, että saa tytön tulemaan puolen tusinaa kertaa vartissa, mutta kyllä minusta on reilumpaa olla näyttelemättä. Todeta, että no tällä kertaa mä en ehtiny mukaan, tai jopa antaa kehitysehdotuksia seuraavaa kierrosta varten? Ja jos herra siitä kehtaa pahastua, niin pahastukoon sitten keskenänsä.

Vaan onhan orgasmi ihan helvetin intiimi kokemus (no shit, mä oon taas Sherlock...). Mutta tarkotan nyt, että saattaahan siinä menettää hetkellisesti itsensä hallinnan, paljastaa itsestään jotain muutakin kuin alastoman vartalon ja suvunjatkamiselimet. Iteki mietin ajoittain, että näytänkö tai kuulostanko sillä hetkellä jotenkin "väärältä" tai "typerältä". Sitten kun järjellä miettii (mikä ei siis oo mun vahvin ala), niin ei sillä pitäs olla mitään väliä, jos oikeasti nauttii olostaan. Kärjistetysti vois sanoa, että jos joutaa tuommosia miettimään toimituksen aikana, niin saattaa olla surkeansorttista seksiä. Oon mä siinäki tilanteessa ollut joskus. Tosin itellä ainaki nämä ajatukset tulee ihan oman itseni viehättävässä seurassa.

En mä tahdo mitenkään parjata (naisen) orgasmia, mutta en myöskään tajua, miks se on niiiiiin älyttömän tärkeä. Jos joka kerta ei olekaan mieletön ilotulitus, niin mitä sitten? Kuitenki seksuaalisessa kanssakäymisessä on niin paljon muuta, minkä kaks ihmisyksilöä voi jakaa, antaa toisilleen ja nauttia yhdessä. Jotenki seksi päämääränä vain ja ainoastaan orgasmi tuntuu musta tekniseltä suorittamiselta. Siitä puuttuu jotain. Tai sitten mä itse olen luonnonoikku. Mistä sitäkään tietää.

Taivas yksin tietää, miks mä päätin poiketa näin kauas mukavuusalueelta. Kai joskus pitää pikkuisen koetella rajoja.

maanantai 22. heinäkuuta 2013

Spontaani onnellisuuspostaus.

Tällä kertaa tuleekin sitten rehellisyyttä tajunnanvirtana, en nimittäin kirjottanu tätä ensin puhtaaksi ja hionu, niinku teen yleensä.

Eli siis, Marika on takas mun elämässä, kuten tuossa kuun alussa tiedotinki. Hetkittäin tässä parin viikon aikana on tuntunu, että mitkä helvetin neljä vuotta muka oli välissä, aivan yhtälailla on onnistunu keskinäinen kommunikointi ku aina ennenki. Mutta tähän asti me ollaan jutusteltu vain internetin välityksellä. Syvällä sisimmässäni mä olen pelännyt sitä, että entäs sitte ku tavataan naamatusten? Tokihan sen tietää, että neljässä vuodessa asiat muuttuu, mutta että oisko muuttunu ihan liikaa? Entä jos ei olekaan hyvä olla, entä jos on vaivautunutta, toinen on muuttunu ihan liikaa? Tämmöset ajatukset.

Tänään sitten tää sankaritar vaan ilmottaa jotakuinki "ootko kotona, mää tuun kylään!". Mitä siinä muuta voi, annoin osotteen ja painelin pihalle viemään roskat ja oottelin että tyty sieltä ilmaantus.
Oli pikkusen sekavat fiilikset ku näki toisen. Mulla on vieläki vähän vaikeuksia käsitellä tätä asiaa, ku ottaa huomioon, että eihän siitä nyt sitten oikeastaan kovin kauan ole, ku olen vannonut, etten koskaan voi antaa anteeksi. Mutta siinä se tyttö oli, ja rehellisesti voin sanoa, että en muista milloin viimeksi yks halaus ois merkinny mulle niin helvetin paljon.

Toki meni muutamia minuutteja, ennenku se mieletön puheenpapatus alko puolin ja toisin. Vaan sitten ku alkoi, niin sinne taas katos kaikki epäilykset siitä, ettäkö se tyttö ois muuttunu joksiki muuksi. Tuossa se istui mun sängyllä niinku kotonaan, ja oli ihan sitä mitä pitääki. Se mun eri ruumiissa oleva neljä vuotta nuorempi siamilainen kaksonen. Siinä se selas mun facebookkia niinku ei mitään, ja se on asia josta melkeen kuka tahansa muu sais vähintään helvetinmoiset huudot, ellei pahempaa.

Mä en yleensä harrasta ultimaattista onnellisuutta naisen (ja melko harvoin tällä tasolla miehenkään) vuoksi, vaan väkisin tästä tulee mieleen kevättalvi 2009, silloinki mä kirjotin (tosin irc-gallerian blogiin) Marikasta ja siitä, kuinka onnellinen mä olen siitä, että se on tuossa vierellä, vaikka onki eri paikassa. Samaan aikaan mä pelkään sitä, mitä mun muut ystävät ajattelee. Mä pelkään, että ne kokee sen olevan niiltä pois, että tuo tyttö on tuossa. Uskokaa mua, sitäki on tapahtunu. Eräs ihana rakkaustyttö tuossa onneksi totesi suunnilleen näin: "Te olitte aina jotain ihan erityistä toisillenne. Miks se ois multa pois että olette taas?"

Vittu. Nyt mä tunnen itteni taas semmoseksi rakkauskameliksi <3

PS: Perjantaina alkaa Qstock! Siellä mää oon taas baarintätinä, tulukaa moikkamaan niin mää voin olla ylimielinen ja leikkiä etten tunne teitä!

lauantai 20. heinäkuuta 2013

Rokkitytöt kisailevat missin tittelistä.

Finalistit on nyt valittu, 25 tytön ryhmä pieneni kymmeneen. Lopullinen grande finale käydään 9. elokuuta Helsingin Bar Bäkkärillä.
                                               
Itsellänihän on ollut (hieman kyseenalainen ) ilo saada kurkistaa kisan kulisseihin muutaman kilpailijattaren avustuksella. Facebookin käyttäjät arvostelevat kilpailua karuin sanoin, ja haudattua koiraa etsii useammankin missikandidaatin lähipiiri. Mikä juju on järjestää kisa, joka näytti jo ennen finalistikarsintoja valmiiksi leivotulta?

Osa semifinalisteista sai tiedon paikastaan jo ennen kuin ilmoittautumisaika oli päättynyt. Rockmissit kutsuttiin Helsinkiin kuvauksiin lyhyellä varoitusajalla ja omalla kustannuksellaan. Semifinaalikuvat tyttöjen piti maksaa itse. Otetut kuvat kuitenkin luvattiin tyttöjen omaan käyttöön. Noin kuukautta myöhemmin ilmeni, että tämä koski vain jo julkistettua semifinaalikuvaa. Osa oli pettynyt kuvien laatuun, ja sain kuulla, että useampikin tyttö olisi mieluummin toimittanut kuvan omista arkistoistaan, kuin maksanut näistä. Muutama tyttö saikin toimittaa kuvan muualta. Jälkeenpäin kilpailijoille selitettiin, että kuvaajalle maksettu hinta sisälsi noin kolmenkymmenen kuvan oton, yhden kuvan käsittelyn ja medialevityksen, ei siis kaikkia otettuja kuvia, kuten aluksi annettiin ymmärtää. Moni valokuvaaja on myös ihmetellyt semifinaalikuvien tasoa, kun kuvaajan omilla sivuilla on korkealaatuisempaa tuotantoa. Kiinnostiko kuvaajalla tämä keikka ollenkaan?

Kilpailun järjestävän tahon ja sponsoreiden toiminta on ihmetyttänyt rokkimissiehdokkaita. Kisan järjestää  ohjelmatoimisto Rockstone Agency, jonka alta löytyy pr-&mallitoimisto Angelic Showgirls. Neljä semifinalistia oli yhdistettävissä näihin nimiin.
Sponsoroiva kenkäkauppa Leeloo palkitsee finalistit upeilla uusilla koroilla, mutta jo semifinaalikuvauksissa yhtä kilpailijaa varten oli varattu Bar Bäkkärille kyseisen kaupan kengät. Huolimatta väärästä koosta näitä säästeltiin vain yhdelle tytölle. Jälkeenpäin "mainoskuva" näistä kengistä ja kantajastaan  julkaistiin Miss Rock 2013 -facebooksivulla. Miksi taas yksi tyttö saa erivapauksia ja "ylimääräistä" huomiota?

Keskustelu on käynyt kuumana Miss Rock 2013 -facebooksivulla. Potentiaalisia äänestäjiä on kiinnostanut järjestäjän toiminta, kysymyksiä on satanut, mutta ne on poistettu, tai niihin on vastattu poliittisen korrektisti.  Monesta kilpailijasta on tehty juttuja paikallislehtiin, ja linkkejä on löytynyt kisan sivuilta. Eräs kilpailija oli haastattelussaan arvostellut kisaa, ja hänen jutustaan julkaistiin vain lyhennetty nettiversio.  Kritiikki kilpailijattarien taholta ei liene sallittua.

Mä nyt omasta puolestani toivotan tasapuolisesti onnea kaikille finalisteille, josko tulevan Miss Rockin vuoden pestissä olisi hieman vähemmän epäkohtia ja porsaanreikiä! Paras (tai alusta asti tiedossa ollut...) tyttö voittakoon.


EDIT: Ilmeisesti ei käynyt selväksi, että tässä ei ole kyse minun henkilökohtaisista mielipiteistäni, vaan useampi kilpailijatar oli pettynyt kisan järjestelyyn, ja etsi äänitorvea. Minä olin se vapaaehtoinen, joka oli valmis ottamaan väistämättä odotettavissa olevan paskamyrskyn niskaani. Kaikki info on tullut kisan semifinalisteilta,  ja tämän tekstin oli tarkoitus kuvastaa heidän tuntemuksiaan asioista.

lauantai 13. heinäkuuta 2013

Keidaskaverikatsaus.

3.8.2012 kirjottelin keidaskavereista. Lopussa mainitsin, että toivoisin listalla olevan yhden kauristytön. Nyt, lähes vuosi myöhemmin, mulla ei ole vain yhtä kauristyttöä, vaan peräti kaks! Asiathan on siis paremmin kuin hyvin sen osalta. Ensimmäisen comebackista mä olen jo toipunut, mutta vielä on toinen hieman käsittelyssä :D Hän muuten lupasi lähteä sinne kolposkopiaan mun tueksi ja turvaksi. Meinasi päästä parku siinä vaiheessa.

Molemmat vesimiestyttöset on mukana tänäkin vuonna. Hauska yhteensattuma on, että nämä kaksi on eniten kritisoineet mun ihmissuhderatkaisuja tämän vuoden puolella. Vaikka kyllä mä tiedän, että hyvää ne vain tarkoittaa, ja ajattelee mun parasta. Nämä molemmat (sekä heidän puolisonsa) pitävät edelleen tiukasti kiinni minun sydämestä.

Kalatyttöni on tottakai edelleen minun elämässä. Hän vain on niin kovin kaukana... :/

Härkätyttönä harvoin siedän muita härkiä lähimaisemissa, varsinkaan naispuolisia, mutta viimeisen vuoden aikana mun elämään (ja sydämen lähituntumaan) on löytänyt tiensä peräti kaksi härkätyttöstä. Toinen on synttärikaimani, toista kutsun pikkusiskokseni.

Vuosi sitten mainittu kaksostyttö on myös elossa, me ei vain oikein enää leikitä yhdessä. Samoin kävi neitsyttytön kans.

Rapupoikani ei ole kadonnut mihinkään! <3 Ja hyvä niin. Mitä mä olisinkaan ilman armastani. Väittäsin myös että rapupoikien kurssit on nousussa, mun lähipiirissä on nimittäin toinenkin.

Enkä mä ole leijonapoikaanikaan unohtanut. Vahvasti elämässäni mukana hänkin.

Vaakatyttöjä mainitsin vuosi sitten kaksi. Määrä on puolittunut. Nyt on yksi, ehdottoman korvaamaton isosiskoni.

Semmoinen ystäväkatsaus tällä kertaa. Näillä eväillä mun ei kai pitäis tuntea itseäni hetkeäkään yksinäiseksi <3

(kyllä mä silti joskus tunnen, anteeksi.)

Ps: Jänskättää jo ihan kamalasti! Kahen viikon päästä tähän vuorokauden aikaan Qstock on jo voiton puolella, mä en malttas odottaa että pääsen sinne tiskin taakse riekkumaan. Eilen näin viime vuoden lempparityökaveripojat Mestassa, en oo vissii ainoa joka on vienosti liekeissä jo :3

torstai 11. heinäkuuta 2013

10.7.2013

Lähes kymmenen vuotta sitten mulla oli käytössä ihan aktiivisesti ilmaus "helvetillinen vitutusilta". Jos mainitsin aamulla, että eilen oli tällainen, niin ystävät tiesi heti mitä oon läpikäynyt, ja minkälainen olo on päällä.

Samoja oloja on edelleen. Iltoja, kun kaikki maailman pelot iskee kimppuun yhtä aikaa ja seinät kaatuu päälle. Luonnollisesti paniikkikohtaus tai semmosen poikanen kuuluu kalustoon. Siitä seuraa ajoittain itsetuhoa. Yksinäisyydentunteet pahentaa oloa. Semmonen oli mun keskiviikkoilta.

Taas kerran sai pyöritellä puhelinta kädessä ja miettiä, että onko ketään, jolta vois vaatia aikaa ja huomiota tämmöisenä hetkenä. Arvaatte varmaan mikä oli lopputulos. Ei ole ketään kelle soittaa.

Näinä iltoina ajatukset yleensä lipsuu synkänpuoleisiksi. Niin tälläkin kertaa. Vein hyvin pitkälle ajatuksen siitä, kuinka kauan saisin kaikessa rauhassa pötkötellä poisnukkuneena tässä asunnossa, ennen kuin joku alkais kaipaamaan. Tarkkoihin lukuihin en päässyt, mutta siihen tulokseen, että tarpeeksi kauan että elvytys ainakin olis turhaa.

Miten tämmösistä asioista muka puhuu kenellekään? Nämä on isoja, mustia ja raskaita ajatuksia, ei näitä halua kaataa kenenkään niskaan. Riittää kai se, että ne on minun riesana?

Tuntuu vaan tyhmältä. En mä yleensä koe itseäni yksinäiseksi. Vain näinä iltoina näin pahasti. En mä aina ole pelännyt kuolevani yksin. Ehkä jossain on joku, joka saa mut uskomaan, että kaikki järjestyy.

Mä myös stressaan itseni sekopäiseksi kun ajattelen syyskuuta. Mulla on taas aika kolposkopiaan. Taas. Kolmannen kerran. Tämä siis kohdunkaulan solumuutosten takia. Joka helvetin kerta mä pelkään, että löytyy jotain oikeasti vakavaa. Tuonneki on niin surullista mennä yksin, ilman ketään joka tarjoais tukea ja rohkeutta.

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Ultimaattinen menneisyysripuli.

En tiiä mikä menneisyydenkaipuu ja nostalgiantuska tässä on nyt päällä. Tai ehkä mä tavallaan tiedänki. Kun mun elämään palasi ihminen vuosien takaa, niin mä ite singahdin hetkeksi ajassa taaksepäin. Aikoihin, jolloin yksikään insinööri ei ollut vielä saanut mun sydäntä omakseen, ja kun ruvettiin kemuihin, turnajaisiin ja teloituksiin, niin sitten kans ruvettiin.

Kaivoin esille pari vanhaa luuriani, työn ja tuskan jälkeen sain ne käyntiin, ja sukelsin vanhojen viestien maailmaan selvittääkseni, mitä mielessäni on tuolloin liikkunut. Ladies and gentlemen, welcome to my life again!
Muistakaa, että mä en voi kertoa kuin oman näkökulmani asioihin, ja muut asianosaiset on saattaneet nähdä asiat aivan toisin. Vaan mun blogi, mun säännöt, yrittäkää elää sen asian kans.

Helmikuussa 2008 aloin seurustelemaan semmoisen pojan kans, jonka kautta siinä kevään ja kesän aikana sitten löysi tiensä mun elämään nainen, joka myöhemmin näytteli todella suurta roolia mun elämässä. En muuten silloin ollut järin mielissäni siitä, että herra päätti pelastaa eksänsä mun luo... Mutta niin vain tyttö päätyi mun sohvalle yöksi.

Ihan siinä vaiheessa me ei vielä kiinnytty Marikan kans toisiimme niin mahdottomasti. Meidän silloiset poikaystävät ei oikeen tulleet keskenään toimeen. Nykyään ne muuten tulee. Siinä sitten elämä kulki eteenpäin, sattui ja tapahtui jos minkälaista, Marika erosi siinä, ja alkoi heilastelemaan minun&poikaystäväni hyvän ystävän kans. Taas kului hetki, ja heidän heilastelu loppui, ja Marika palasi eksänsä luo. Siitäkö se riemu vasta irtosi, aika moni otti sen henkilökohtaisesti, esimerkiksi minä. Monen ihmisen välit meni rikki. Kuollaksenikaan mä en muista, että minkälaisella aikavälillä tämä tapahtui mun eroon nähden, ja kumpaan suuntaan, mutta kuitenkin.

Taas kului aikaa. Useita kuukausia. Vuosikin ehti vaihtua. Mä kävin töissä Leather Heavenissa ja deittailin hiukkasen. Sitten tuli helmikuu 2009, eräs torstai-ilta mestassa. THE suuri kohtaaminen. Sisälsi mm. Tallulahin, palaneita peukaloita, anteeksipyyntöjä ja anteeksiantamista. Mä olin saanut mun ystävän takas. Vois kai sanoa, että elämässä kääntyi uusi lehti.

Joskus siinä helmikuussa mun elämään ilmestyi myös miespuolinen otus. Minä en siitä mitään suurta rakkausjuttua kaavaillut, se vain jotenkin tapahtui. Ja kun jouduin lähtemään mun rakkaasta, rakkaasta keskustan kämpästä, niin herra jotenkin kulki matkassa uuteen tupaan.

Mä muistan ite muutosta tosi vähän, mutta muistan, että olin ihan järjettömän onnellinen keväällä ja kesällä 2009. Asiat oli paremmin kuin hyvin. En kiellä, etteikö seurustelu ois vaikuttanu asiaan, mutta enimmäkseen olin onnellinen, koska mulla oli yks aika hemmetin erityislaatuinen tyttö parhaana ystävänä. Mä luulen, ettei semmosta voi tajuta, jos sitä ei ole kokenut. Kun vierellä on joku, jonka ajatukset on aivan tasan samalla taajuudella, pari sanaa riittää kertomaan kokonaisen tarinan, ja hyvin usein sanoja ei edes tarvita. Katse, kosketus, halaus. Joskus on hetkiä, kun ne riittää. Ja kertokaapa jos joskus vielä onnistun kuulostamaan näin lesboromanttiselta, niin tehdään asialle jotain.

Mun ystävyys Marikan kans herätti ajoittain pahaa verta myös. Oon ite sanonu (monesti...), että kukaan, ei ennen eikä jälkeen, ole ollut mulle niinkuin Marika. Eräs henkilö sanoi mulle (jälkeenpäin) olevansa kovin pahoillaan siitä, "ettei koskaan yltänyt Marikan tasolle". En mä sitä koskaan halunnutkaan. Mä pidän mun ystävistä suurelta osin juuri siksi, että ne on erilaisia ja ainutlaatuisia ihmisyksilöitä. Enkä tahtoisi heidän olevan toistensa kopioita. Totuus nyt vain on se, että vain yhden sisäänrakennetut asetukset on olleet tismalleen samat kuin mulla. Se ei tarkota, ettenkö ois ketään muita rakastanut, tai rakastas edelleen. Offtopic.

Me oltiin (mun muistikuvien mukaan) varsin toimiva neliapila, minä, Marika ja meidän poikaystävät. Kaikki tuli toimeen kaikkien kans, mun tietääkseni ainakaan kellään ei ollut ulkopuolinen olo ku tällä porukalla liikuttiin. Pojat törpötteli, minä ja Marika yleensä ei. Nakattiinkin vitsiä silloin, että meillä on alkoholismi aivan retuperällä, ja että ollaan epäonnistuneita alkoholisteja. Vaikka ei se koskaan menoa hidastanut, kun molemmat on syntymäsekopäitä. Siks kai me toimittiinki niin hyvin yhdessä <3

Mä muistan tosi paljon kaikkia hassuja pieniä väläyksiä, en niinkään varsinaisia tapahtumia kokonaisina. Ala-Haapalehdon Shellin Trivial Pursuit oli parhaasta päästä ajanvietettä, ja noin muutenki hengailtiin ko. huoltoasemalla ihan kohtuuttoman paljon. Tai ajettiin autolla hurua, eikä puheenaiheet loppuneet koskaan. Molemmat tiesi, että toinen on AINA olemassa toista varten, vuorokaudenajasta riippumatta. Aina saattoi soittaa, laittaa viestin tai vaikka repiä toisen sängystä, jos siltä sattui tuntumaan. Mä taisin tehä viimeksi mainitun kerran, Marikan ylioppilasjuhlapäivänä. Menin laulamaan sille jeesuslauluja ennen sianpieremää. Luultavasti kuka tahansa muu ois lyönyt mua kirveellä... Vitut siinä kauneusunista, jos toinen kaipasi henkistä tai fyysistä läsnäoloa. Ja voi pojat, että mä olen sen jälkeen kaivannut juuri sitä. Että joku tietää, että mä olen aina täällä. Ja että mä voin vastaavasti luottaa siihen, että siellä on joku mua varten.

Nii... Sitten tuli heinäkuu 2009 ja mun maailma romahti. Multa vietiin kaikki. Siltä tuntui silloin.

Lokakuussa 2009 mä tapasin sitten insinöörin, hukuin sen suklaasilmiin ja silloin tuntui, että elämä sittenkin voittaa. Mulla oli ystäviä, helvetin rakkaita ja tärkeitä, mutta yks puuttui. Mun siamilainen kaksoseni oli ja pysyi irtirevittynä.  Tuntui, ettei haavat parane koskaan. Mä itkin niin paljon, insinööriparka luuli, että vollotan eksäni perään, mutta hyväksyi lopulta sen asian että morsionsa itkee naisen perään. Mä tapasin uusia ihmisiä, sain uusia ystäviä, toivoin parasta. Vaan eihän kukaan ollut niinkuin Marika. Yhden luulin olevan, mutta lopulta ainoaksi yhteiseksi tekijäksi jäi se, että mimmi poistui mun elämästä ja mä jäin yksin olemaan surullinen. Ne haavat parani muuten paaaaljon nopeammin.

Toki mulle kulkeutui hajanaisia tietoja Marikan elämästä, enempi tai vähempi kyyneleisin seurauksin. Mä olin vihainen, surullinen ja katkera. Samaan aikaan pinnan alla mulla oli niin helvetin ikävä. Mä tunsin sen naisen jotakuinki puolitoista vuotta, ennenkuin universumi romahti. Lyhyestä yhteisestä ajasta huolimatta mä jotenkin ajattelin, että tämän naisen elämän suurissa hetkissä mä olen mukana, mun jotenkin kuulus olla. Ja sitten mä en ollut. Syvä huokaus.

Vuodet tasoitti mun omia oloja. Jossain vaiheessa huomasin, että enhän mä enää vihainen ole. Sitten katosi johonkin katkeruus. Sitten suru. Lopulta oli jäljellä vain paljas ja riisuttu ikävä. Kaiken tapahtuneen jälkeen, neljä vuotta välirikosta, mä sain sitten huomata olevani valmis. En mä tiedä, oisinko osannut sanoa olevani, jos joku ois hoksannut kysyä, mitä tekisin vastaavassa tilanteessa. Varmaan oisin kivenkovaan vakuuttanut, että löisin leipälapiolla, tai jotain muuta yhtä älykästä.

Mutta 4. heinäkuuta, armon vuonna 2013 luettuani sähköpostini kaikki merkit kertoi, että aika oli tullut. Aika antaa ja saada anteeksi.
On asioita, joita ei voi muuttaa. On asioita, joita ei halua muuttaa. Ja on asioita, joita ei tarvi muuttaa. On menneisyys. Se on takana päin ja pysyy. Nyt on tämä hetki, ja huomenna ja sen takana on tulevaisuus. Tässä hetkessä mä olen aivan vastenmielisen onnellinen. Edes muista millon oisin ollu näin onnellinen.

Tästä nyt tuli vähän tämmönen. Josko selvän sais, ja kenenkään ei tarvis vetää hemapaa nenuliinsa. Kiitos ja anteeksi.

lauantai 6. heinäkuuta 2013

Ajatuksia tuuliajolla, VIII.

Mitäs vittua tässä keilahallissa oikeen taas tapahtuu?

Tuossa muuan aamu heräsin. Niinku nyt yleensä aamuisin (tai vähintään johonki vuorokauden aikaan) teen. Kävin tupakilla ja hoidin muut heräämisrituaalit, niinku joka aamu. Käynnistelin koneen, tämäki tapahtuu joka aamu. Vaan sähköpostilootassa odotti jotain, mitä ei siellä ole ihan joka aamu. Ei ollut sydäri ihan kauhean kaukana, kun lähettäjänä lukee nimi, jota en todellakaan odottanut näkeväni. Ensin kävi mielessä, että tää on roskapostia. Sitte, että jollain on helvetillisen hienostuneeksi kehittynyt huumorintaju. Mutta ei, kyllä se oli todellista. Ei jumalauta. Se oli todellista. Neljän vuoden jälkeen. Saihan siinä muutaman (-kymmentä) tunnetilan käydä läpi, kun nainen, joka on joskus ollut kaikki kaikessa ja vielä pikkuisen enemmän ja vähän päälle, ja sen jälkeen jotain, mitä en enää edes ala erittelemään, ottaa yhteyttä, aivan puskista. (<--- esimerkki siitä, kuinka sekavan lauseen voi tuottaa, jos on tarpeeksi hämmentynyt.) Päädyin sitten (ainaki tunnin harkinnan jälkeen...) vastaamaan, ja nyt päällimmäinen tunne on ihan uskomattoman helpottunut. Jotenki sitä ei tajua, kuinka kuluttavaa on olla vihainen ja katkera, ennen kuin niistä tunteista päästää irti ja huomaa, millaista on olla vapaa. Ja musta tuntuu, että oon saanut takas jotain, joka on puuttunut.

Kuitenki pinnan alla kuplii vielä aika paljon. Mä pelkään. Aivan helvetisti. Oon kuitenki niin impulsiivinen tapaus, ja oon huono käsitteen "varovainen" kans, varsinki ihmissuhteissa. Jälleen kerran se on kaikki tai ei mitään, ja jos pudotaan, niin pudotaanpahan sitten vittu korkealta. Mä tiedän, että koskaan ei voi saada takas sitä symbioosia, joka meillä oli, sellaisena kuin se oli. Mutta onpahan nyt sitten ainakin otettu muutamia askeleita kohti toisiamme, tähtäämättä aseella. Katotaan nyt miten käy.

Ja asiasta aivan muuhun. Mä olen aina mieltänyt itseni kesäihmiseksi, mutta kuitenkin nyt kesäkuukausina tuntuu tuo paniikkioireilu pahenevan. Oon aikalailla koko elämäni ajatellu olevani kesäisin onnellisimmillani, joten ei kai mun pitäis romahdella nyt, ku en pimeimpään talviaikaankaan? Kilinkakkarat, monta iltaa putkeen itkua, tärinää, hyperventilaatiota ja pelkoa. Olinhan mä tosin viime kesänäkin vaikeiden päätösten äärellä ja murenin tasaisin väliajoin, ja hankalia päätöksiä on saanu tehdä tällekin kesää. Ehkä mulle nyt vaan tapahtuu liikaa asioita, joiden käsittelyyn mun resurssit ei parhaalla tahdollakaan riitä. Purkautuu sitten miten purkautuu.

keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Kesä 2013

Mistä se koostui?
Jälleen kerran elävä listaus.

* ahdistuksesta * ajoittaisesta yksinäisyydestä * alastomista nilkoista * Asemakadun tukkimisesta * avoimesta seksikeskustelusta * fiftarimekoista * halaamisesta * helteestä * Qhermoja raastavista festari-ihimisistäQ * hellyydestä * hiekasta bikineissä * hiestä * QhuulikolareistaQ * insinööreistä * itkusta ja hammasten kiristyksestä * itseinhosta * itsetuhosta * QjuoksemisestaQ * jännitystärinöistä * jätskitreffeistä sateessa * kattokruunusuihkulähteistä * kissivahtivuoroista * keskinkertaisuudesta * kesäflunssasta * kokeiluista * kynsien teroittamisesta * kävelemisestä * liian vähästä unesta * loputtomasta odottelusta * lukemattomista yksin itketyistä kyyneleistä * Qläikkyneistä juomistaQ * Qmaailman parhaista työkavereistaQ * mittaamattomasta onnellisuudesta * Qmustista murusista kengissäQ * muuttamisesta * nakusiivouksesta * odottamattomasta anteeksipyynnöstä <3 * Oulu-Vihanti -välistä * palaneesta ihosta ja pisamista * paljaista sääristä * Qpalpa-säkeistäQ * patiolla itkemisestä * pitkistä iltapäivistä puistossa * postikuskin sielun etsinnästä * punasesta tukasta * päätöksistä * päätösten pyörtämisestä * rakkaudesta ensi silmäyksellä * rakkaustytöistä * ranskalaisista huonetuoksuista * räikeästä flirttailusta * sateen odottelusta * satunnaisista ruumiinvammoista * Selbstzerstörungsauslösungsschalterhintergrundbeleuchtungsglühlampensicherungshalterschraube * siirappisokerihunajasta * syyllisyydentunnosta * uudesta mestasta * vaikeista tunnustuksista * valvotuista öistä * vesirakkuloista * Qvodkasta silmässäQ * öisistä pyöräilyistä *

Eiköhän se ala olla jo sen verran syksy, että tää lista oli tässä. Minun kesä oli ihana, eikä varmasti unohdu. Kiitos kaikille osallisille <3 (varsinki niille kahdelle jotka on kesän aikana ilmaantuneet mun elämään. Marika <3. Nikke <3.)

tiistai 2. heinäkuuta 2013

Jatkoprosessointia.

".... NAISET
olet oman elämäsi Scarlett - ja tuo teksti on lisäosa tuulen viemään."

Ei todellakaan ollut vahvimmasta päästä mun tuotoksia tuo prosessointipostaus. Mua vedettiin henkisesti turpaan ja itketettiin useissa chat-ikkunoissa sen tiimoilta. Niiden jälkeen on pakko jo myöntää, että ulosanti oli tällä kertaa aivan todella ala-arvoista. Pyydän nöyrimmästi anteeksi kaikilta, joiden tunteita tai oikeuden- ja kauneudentajua onnistuin sillä loukkaamaan.

Vaikka musta ois viime huhtikuussa tuntunut miltä, niin se on nyt joka tapauksessa unohdettua. Sen jälkeen kyseinen insinööri on antanut mulle niin monesti aihetta olla onnellinen, antanut aiheen niin moneen hymyyn. Siksi kai tämä onkin nyt niin hankalaa hyväksyä lopuksi, kun en sitä itse ainakaan halua. Mä itse koin edellisen tekstin omissa ajatuksissani vieläpä kohtalaisen neutraalina kertomuksena omista tuntemuksistani, mitä se ei ilmeisesti sitten ollutkaan. Mä nyt toivon, että kukaan ei sen tarinan vuoksi teroita vaarnoja ja sytyttele soihtuja ja suunnittele insinöörijahtia, tajuamatta, että kaikki ne mun sen aikaset ajoittain onnettomat olot on korvattu noin miljoonaan kertaan. Varsinkin kun silloinkin kyse oli vain siitä, mitä mä luulin tapahtuvan, eikä suinkaan siitä mitä insinööri todellisuudessa teki tai oli tekemättä. Mä en aina näe asioita selvästi sillon kuin ne tapahtuu, mutta tässä vaiheessa voin sanoa tajuavani, ettei mulla ole oikeasti ollut mitään syytä tuntea niinkuin tunsin. Kun taas mulla on monia syitä tuntea niinkuin tunnen nyt <3