keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Ajatuksia tuuliajolla, part VII

Teoriassa kaikki on paremmin ku hyvin. Ja sitten kuitenkaan ei ole.

Mulla on muutamia ystäviä, jotka todella harvoin riehaantuu arvostelemaan mun valintoja ja tekemisiä yleensäkään, mutta nyt oon saanu kuulla, että pikkusen pitäs miettiä missä kohden jään polkemaan paikalleni. Kyllä mä tiedän iteki, että mun pitäs lakata valehtelemasta itelleni ja... Niin. Tehdä päätöksiä. Voi taivas kuinka mä vihaan sitä. En ole hyvä siinä, vieläkään. Mutta kyllä mä tiedän, jopa oikein hyvin, että se on edessä, vaikka kuinka yritän vältellä. Mutta oonpahan ottanu askeleen sitä kohti.

Muutenki tämä tilanne on ihan helvetin outo mulle. Ei siinä vielä mitään, että aika ei kulu, se nyt ei ole uutta. Mutta ajan tappaminen itekseen alkaa käymään ankeaksi. Mä oon nyt asuttanu Infernoa sen kolme viikkoa, ja ohan tämä aivan helvetin yksinäistä. Dollhousessa sentään oli insinööri ja koira seurana.
Mä olen ikäni ollut yöeläjä, mutta nyt yöt on turhia. Kello ei ole edes yhtätoista ku kirjotan tätä, ja mä olen kiltisti ottanut lääkkeet ja odotan että uni voittais. Öisin aika kuluu yksin ollessa niin toivottoman hitaasti, kun ei ole mitään odotettavaa. Sama nukkua ja alottaa aamulla uuden loppumattoman päivän kuluttaminen. To be honest, tekis mieli nukkua koko ajan. Sillain, että samantien herätessä heivais lääkkeet kitusiin ja jatkas unia... Sitä vois jatkaa loputtomiin! Oh, the sweet oblivion!

Taitaa olla enemmän tottumiskysymys, mutta Inferno on aika helvetin hiljainen kioski. Viimesen monen vuoden jälkeen haudanhiljasessa tuvassa on kovin hankala nukkua. Eka yö meni oikein hyvin, en valita, mutta tää hiljasuus sattuu korviin. Ja sydämeen.

Mä vihaan näitä tämmösiä hetkiä elämässä, ku tulee tienhaaraan ja pitäs osata päättää mikä polku on oikea (all hail to Pocahontas!), vaikka ei ole mitään käryä siitä, mikä ois oikea, paras, viisain tai helpoin ratkaisu. Omasta mielestäni mä voisin istahtaa tähän risteykseen ja odottaa kärsivällisesti, että joku osuu paikalle ja ottaa kädestä ja johdattaa oikealle polulle. Vahinko vaan, ettei kärsivällisyys ole mun vahvin laji.

Kyllä mä pidän tästä tuvasta, ei siinä mitään... Tuntuu vaan niin helvetin turhalta ja typerältä saada tämmösessä vaiheessa paniikkikohtaus, ku kaiken pitäs oikeasti olla hyvin. Järkyttävät pelkotilat päälle ja all hell breaks loose. Oli tuossa viikonloppuna yks työpäivä välissä, piti olla hemmetin skarppina ja meinas vähän mietityttää, että miten siinä käy. Tokihan mä tiesin yhdestä työpäivästä selviäväni vaikka pelkällä sinnillä ja ehjää esittäen, mutta pelotti se, että yleensä ku pakottaa ittensä pysymään kasassa, niin siitä seuraava romahdus on normaalia ("normaalia") pahempi.
Mä sitten kestin sen niinku hieno nainen, enkä kuitenkaan romahtanut. Osu kohdalle just siihen hetkeen sopivaa ajatustenharhautustoimintaa.

Ei ole oikeasti helppo myöntää (edes itelleni, hiljaa kuiskaten), että oon tyttö, joka kaipaa paljon tukea ja turvaa. Mua ei ole rakennettu olemaan yksin. En mä odota, että kellään ois tarjota paketillista ratkaisuja huokeaan hintaan, mulle riittää tieto, että ois joku, joka ei tuomitse, ja jolla on aina edes pieni hetki mulle, parhaina päivinä ehkä jopa useita hetkiä, joku joka tarjoaa olkapään, jota vasten itkeä. Vähän sillain niinku backupina.

tiistai 21. toukokuuta 2013

Dear diary,

Lähes vuoden ajan mä olen dokumentoinut mun elämää enemmän tai vähemmän totuudenmukaisesti tässä blogissa. Jotakuinkin 20 vuotta mä olen kuitenkin kirjoittanut (hyvinkin todenmukaisesti) päiväkirjaa. Siinä ajassa muuten ehtii kirjottaa melko monta sivua. Vaikka välissä on ollut taukoja, niin aika hyvin mun elämä on kansien välissä. Useiden.

Jossain vaiheessa mä panin merkille, etä tosi harvoin kirjoitan aktiivisesti päiväkirjaa, kun olen parisuhteessa. Kahdesta syystä. Enimmäkseen, koska tuotan enempi tekstiä tietyllä tapaa onnettomana, mutta toinen syy on se, että pelkään tekstien joutuvan väärien silmien alle, ja siks en halua että mun ajoittain negatiiviset ajatukset toisesta säilyy mustana valkoisella...

17.5 mä otin pitkästä aikaa kynän käteen ja aloin kirjoittamaan. Olipahan vaan melko vapauttava kokemus, ku tajus, että hei, tää on vaan mun omille silmille, eikä tarvi miettiä muiden mahdollisia ajatuksia, niinku tän blogihomman kans. Sain purettua sitten lähes koko tän 2013 kaaoksen paperille, sen mitä ei ole saattanut päästää tänne. Vaikka mä olen kertonut paljon, niin enemmän on silti jäänyt mulle. Vaan nyt ku asun yksin, niin uskaltaa taas laittaa paperille sen, mitä oikeasti ajattelee. Surut, vihat, ilot, onnen, ihan kaiken. Ja ihan niin lyyrisin sanankääntein ku ikinä irti lähtee, ilman pelkoa siitä, että joku jaksais siihen puuttua.

Välillä tuntuu, että tämä bloginkuvatus on niin henkilökohtainen ku vaan olla ja voi, mutta selailtuani tuota joulukuulta 2008 alkavaa päiväkirjaa (joka ei ole muuten edes puolillaan, kiitos tuon 2009 alkaneen parisuhteen), sain todeta, että nämä mun postaukset on vain pintaraapasu. Jäävuoren huippu, niin sanotusti. Kyllä mun syvimmät tuntemukset, salaisuudet ja haaveet on ihan muualla. Ajoittain mä edelleen toivon, että voisin kirjottaa tänneki ihan kaikesta, mitä mielessä liikkuu, mutta mutta... On henkilöitä, joiden tiedän lukevan tätä blogia, mutta joiden en halua lukevan mun ajatuksia tästä. Kyllä mä kerron, sitten kun oikea henkilö esittää oikeat kysymykset. En onneksi kuulosta edes neuroottiselta. Ja muutenkin... Ehkä pääasia on, että mulla on edes joku kanava minne purkaa sotkuiset ajatuskiemurat, jotka ei kestä päivänvaloa.

Vanhojen päiväkirjojen lukeminen on (sen lisäksi, että ne aiheuttaa hetkittäin suunnatonta myötähäpeää) erinomaista itsetutkiskelua. Aika vasta kahlasin läpi kesän 2002 päiväkirjamerkinnät yhtä postausta varten ja siinä kyllä sai huomata, että mun toiminta joissain tilanteissa ei ole muuttunut yhdessätoista vuodessa mihinkään. Ihan yhtä lailla hakkaan päätä seinään vielä näinkin pitkän ajan jälkeen. Ja päädyn koko ajan vaan omituisempiin tilanteisiin, joissa hakata päätä seinään.

Silti kuitenkin yllätin itseni huomaamalla teksteistä, että kyllä tässä jotain henkistä kasvuakin on tapahtunut. Vaikka kai se on mahdotonta toilailla menemään tämmösiä aikoja oppimatta mitään itsestään.

perjantai 17. toukokuuta 2013

Järki, tunne, siivous!

Rehellisesti on hyvä alottaa, joten kerrottakoon, että mun taloudenpito on... No, suurpiirteinen vois kai olla semmonen mikä ei kuulosta kauhean rumalta. Kuitenki, nyt ku olen muuttanut uuteen kotiin, annan itelleni kasapäin lupauksia. Niinku jokaisen muuton aikoihin. Lupauksia päivittäisestä tiskauksesta, imuroinnista, luutuamisesta ja muista siivoustempuista. Joka kerta mä kuitenkin tähän asti olen rikkonut nämä lupaukset, ja musta tuntuu, että oon saamassa kiinni perustavanlaatuisen syyn reunasta.

Oon tehny tässä tän vuoden puolella hiljaista kenttätutkimusta, ja pannut merkille erään asian. Suurella osalla niistä mun ystävistä, jotka luokittelisin tunneihmisiksi, on taipumusta boheemihkonlaiseen taloudenpitoon. Kun taas niillä, joita pidän järki-ihmisinä, meinaa se kodin siistydestä ja järjestyksestä huolehtiminen lähennellä jo neuroosia. Molemmista toki on poikkeuksia mun tuttavapiirissä, ja muutamat sitten asettuu tasasesti ripoteltuna ääripäiden välille. Tähän väliin ois sopinut vaikka kaavio havainnollistamaan asiaa, mutta päätin etten osaa tehdä sitä. Pakko mainita, että päättelyä muuten on vaikeuttanut kamalasti se, jos torpassa asuu useampi henkilö. Koittaa siinä sitten päätellä, että kenenkä mukaan tämä mökki siivoutuu.

Nyt on sitten pakko miettiä, että jos mä yrittäisin olla joku superkodinhengetär, niin enkö mä ikäänkuin yrittäs taistella omaa perusluonnetta vastaan? En mä nyt tarkota, että sentimentaaliseen luonteeseen vedoten lakkaisin kokonaan siivoamasta, mutta ehkä mun ei sitten tarvi yrittääkään olla mikään himosiivooja.

Kyllä mä ymmärrän, että semmosten ultimaattisten siisteysihmisten mielestä pintapuolinen ja summittainen taloudenhoito saattaa olla kammottavaa ja väärin, mutta luultavasti ne kaikkein siivousfriikeimmät ei hoksaa, että jotku (kuten minä...) saattaa kokea niiden kodit ihan yhtä lailla ahdistaviksi. Kyllä mä arvostan siisteyttä, mutta jos tupa on sen näkönen, että siellä ei asu kukaan, ja mihinkään (kuten ovenkahvoihin tai lattiaan...) ei uskalla koskea, ettei vahingossakaan sotke, niin kyllä se on mulle pikkusen liikaa.

Oon mä törmännyt semmosiinki yksilöihin (ja oon huomannu että nämä yleensä pitää omat torppansa kyllä siisteinä), joiden mielestä se, että vierailupaikan haltija on hieman piittaamaton siivosta, oikeuttaa heidät sitten porsastamaan vieraisilla miten sattuu. Ei toki tarvi heti olla hakemassa imuria komerosta, jos yks sipsinmuru livahtaa lattialle, mutta sitten kun omia roskia ei voi viedä roskikseen, joka parhaimmillaan on niinki kaukana ku viereisessä huoneessa, vaan jätetään pöydälle, ja niin edelleen... Ja ku asiasta huomauttaa, niin selitys on joku niinkin eeppinen kuin "TÄÄLLÄ ON ENNESTÄÄNKI SEKAISTA!" No yeah right, mutta nepä oliki mun epäjärjestykset ja sä pilasit ne omillas. Nii että kiitti vaan vitusti.

Ja huomaan kirjottaneeni sujuvasti ensin yhdestä ja sitten toisesta asiasta, eikä näiden asioiden välillä oleva aasinsilta ole edes hutera, vaan sitä EI OLE! Ei se haittaa, tää on Inferno!

Tää on nyt sitten se exact spot, mistä mä tätä blogia toimitan. Ergonomia on lapsille.

torstai 16. toukokuuta 2013

B&B (pikku-)Inferno.

 Huhhuh. Tässä sitä nyt ollaan.
Eilen sitten siirryin blogeineni ja nukkeineni ja muine kapineineni uuteen päämajaan. En mä vieläkään oikeen tajua tätä, tapahtuhan tää aika helvetin nopeaa vaikka tiesi että tää oon edessä.
Mä ristin tämän tupani Infernoksi, ja sisko mielessään pikku Italiaksi. Tänään sitten menty pikku-Infernolla. Infernohan tuli siitä että tänne paistaa aurinko täysiä sisään koko päivän, ja kuumaa on niinku hella kuutosella. On se hyvä etten varannu saunavuoroja, voin sulaa tänne ihan yhtä hyvin ^^

Mua meinas jänskättää eka yö täällä, mutta turhaanpa hermoilin, ois se voinu huonomminki mennä. Mitä nyt trooppinen ilmasto alko käymään häiritseväksi aamulla.

Oishan tässä vielä laittamista. En vaan osaa keskittyä, mieluummin haahuilen ympäri tätä koppia ja hymyilen typeränä. Suunnittelen täysillä tupareitaki jo. Saapa nähä minkälaisiksi ne sitten paisuu. Vähän pelottaa valmiiksi :D

Infernon lämpömittari näyttää +40 eikä mittarissa sen enempää asteita olekaan, joten totuus on pimennossa. Äsken kävin nauttimassa tuosta merinäköalastani ja hetken tuntu että jää viimeseksi kerraksi ku katon yhtään mitään, oli hintsusti kirkasta ku aurinko heijasteli.

Ei helvetti. TÄMÄN TAKIA mä en IKINÄ kirjota ihan vaan silleen mitä tulee mieleen, vaan muokkailen tekstejäni miljoonasataa kertaa. Taas oo ees sen vertaa järkeä ja lankaa ku yleensä :DD

sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Pushing the limits.

Luulen että kukaan ei selviä elämästä käymättä jonku toisen hermoille, ja itehän aivan epäilemättä riepottelen monenki sietokykyä, mutta sitten on näitä ihmisiä, joiden elämäntehtävänä tuntuu olevan muiden ihmisten kestokyvyn venyttely.
Herää kysymys, että miks joiltain sietää huomattavan paljon enemmän kuin toisilta? Miks henkilön 1 käytös tilanteessa X aikaansaa halun räjäytellä universumeja, mutta henkilön 2 samanlainen käytös samassa tilanteessa tuntuu aivan jokapäiväiseltä ja luonnolliselta?

Armas sisareni tätä(kin) aihetta mulle ehdotti, ja helpointa taitaa olla ku esimerkkejä hakee läheltä. Sisko on katellu tätä mun elämistä ja pörräämistä ja säännöllisen epäsäännöllistä räjähtelyä aika kauan, ja mä epäilen, että se sietää sitä kolmesta syystä. 1) Me ollaan verisukua [ei, ei sisaruksia oikeasti, vain sydämeltä. Elävässä elämässä hän on mun isän serkku.] 2) Se on tuntenut mut niin kauan, että jotenkin kai on hyväksynyt mun omituiset tavat ja rasittavuuden osaksi mua ja 3) se rakastaa mua huolimatta mun asennusvirheistä ja siks kestää mua.

Mä en kuitenkaan epäile hetkeäkään, etteikö joskus ois hetkiä joina siskoseni (ja varmasti erinomaisen moni muu) haluais mäjäyttää mua pulkalla naamaan aika helvetin lujaa, ku alan käymään hermoille. Vaikkapa silloin kun vapaaehtoisesti hakkaan päätä seinään. Toistuvasti. Ja itken sitte että käy pipisti ja olen apua ja lohtua vailla. Jolleki muulle joku muu ois voinu kilahtaa jo toisen varotuksen jälkeen.

Kylläpä iteki huomaan, että joillain lähimmillä on uskomattoman ärsyttäviä tapoja, joita kuitenkin yritän parhaani mukaan sietää, koska tiedän ne tavallaan osaksi henkilön luonnetta. Mulla on ystävätär, joka tarvii apua usein, ja entinen ystävätär joka (luultavasti vieläkin) tarvii apua vielä useammin. Ensin mainitulta kuitenkin kestän avuntarpeen huomattavan paljon paremmin, koska oon tuntenut hänet pitkään ja kasvanut kiinni häneen. Hän on myös silminnähden kiitollinen, jos edes YRITÄN auttaa. Jälkimmäinen taas tuntui möksähtävän, jos ei saanut apua johonkin tajuttoman yksinkertaseen pikkujuttuun, jonka olis varsin sujuvasti osannut tehdä ihan itse. Ehkä perustavin ero onkin, että ensin mainittu pyytää apua koska tarvii, ja toinen koska haluaa testata kuinka paljon voi toiselta vaatia palveluksia ja huomionosoituksia. Tästä syystä lasken vain jälkimmäisen esimerkkihenkilön ärsyttäväksi. Ja tunnen tarvivani liiterillisen klapeja.

Musta taas alkaa tuntumaan, että puhun monesta asiasta yhtäaikaa. Ei meinaa (vaihteeksi) pysyä langat käsissä. Tuntuu, että tää vaatis enemmän esimerkkejä, mutta kiitos suodattimieni, mietin liikaa seurauksia. Mun esimerkit polttas monta siltaa, kirkkoa, ja muuta arkkitehtoonista objektia. Olen pahoillani.

perjantai 10. toukokuuta 2013

Arvoasema.

Mä oon tässä seuraillut hissuksiin jo pidempään erään herran seikkailuja naisrintamalla, ja huomannut yhä useammin päätyväni miettimään arvoasemaa, kastia, luokkaeroja,  younameit ihmissuhteissa. Koska musta näyttää siltä, että tää poikaolento tavoittelee tyttöjä monta pykälää itseään korkeammalta. En mä sanos että se väärin on, jos aikeet on puhtaat, mutta no can do, että rinnastan tilanteen vanhoihin satuihin joissa joku sikopaimen tai muu vastaava alkaa hinkumaan kuninkaallista heilaa. Rahvasta toki naurattaa. Ja näissä nykyversioissa sikopaimen ei välttämättä saa prinsessaa.

Jotenki en haluais ajatella, että jollain niinku keskiaikasella kuin yhteiskuntaluokilla ois tekemistä minkään kans tänä päivänä. Karu tosiasia on, että sillähän on, ainaki jonku verran. Joskus jopa tiedostamatta.

Mikäkö sitten vaikuttaa tähän ihmisen arvoasemaan nyky-yhteiskunnassa? Hetken mietin että oisin etsiny taustaa internetistä, mutta päätin mennä semmosilla mitä ite mietin, en tosin välttämättä arvosta. Vaikka esimerkiksi joku työ, joka jostain syystä on arvostettu korkeammalle kuin moni muu, palkkauksen, kontaktien, työnkuvan tai etuisuuksien takia. Tästä luonnollisesti seuraa ajatus varallisuudesta. Jotku arvostaa sitä kovin paljon. Samaan osastoon sopinee myös materia muuten. Pinnalliseksi käy, mutta joillekin ulkonäkö on se juttu, joka vaikuttaa aivan käsittämättömästi. Sitten tietenki julkisuuspoitsit, jos esimerkiksi soittelee jossain tunnetummanlaisessa bändissä, niin kyllähän se saattaa nostaa ihmisarvoa, vaikka päähän ois lirahtanu useamman yöastian sisältö. Ite laittasin vielä listan jatkoksi sosiaaliset suhteet, oon huomannu joidenki arvostavan sellasia seurapiiriperhosia joilla on hirveästi kavereita. Ehkä +900 facebook-kaveria on jonku mielestä ihmisarvon mitta. Vaikka niitä ei kaikkia ees tuntis henkilökohtasesti. Kai tähän vois listata muitakin seikkoja, mutta eiköhän pointti jo tullut selväksi.

Tokihan mun puolesta ite kukanenki saa pyrkiä korottamaan asemaansa hakeutumalla "makiampaan" duuniin tai hankkimalla materiaa tai kiillottamalla kuorta, mä en ainakaan tunne ketään, joka ei sitä tekis ainakin pienissä määrin. Mutta mä en tykkää siitä, miten jotku nostaa omaa asemaansa muiden ihmisten kustannuksella. Tiiättehän, ne jotka ei halua nähdä vaivaa korkeamman aseman eteen, niin sama sitten vaan nostaa sitä muiden siivellä.

Ite oon jollaki tapaa kauhean tarkka asemastani. Vexationin -ylläriiiii- kans puhuin asiasta ja, myönsin hänelle, että jos mä koen jonkun olevan aivan käsittämättömän paljon mua korkeammalla, niin mulle on esim. kauhean suuri kynnys lähettää facebookissa kaveripyyntöä. Mulle tulee semmonen olo, että oisin se pieni huomaamaton hiirulainen yläasteen välitunnilla, se joka yrittää hivuttautua suosittujen yksilöiden läheisyyteen ja kuulua porukkaan. Ja voin mä rehellisesti myöntää senkin, että on olemassa ihmisiä, jotka saa mut tuntemaan ylemmyyttä. Mä oon itse asiassa hirveän yllättynyt, että yleensä suhtaudun ihmisiin neutraalisti, huolimatta omista ennakkoluuloistani.

 Mä myös tiedän yksilöitä, jotka pitää mua arvolleen sopimattomana seurana, arvattavasti koska en ole korkeasti koulutettu, olen työtön, ja mulla ajoittain kärähtää piuhat päässä. Ei vissii kauheasti syytä olla ylpeä? Vaan onneksi mulla on paljon kaikenlaista muuta.

tiistai 7. toukokuuta 2013

Uusia tuulia.

Mun on edelleen vaikea käsittää tätä. Mutta mä olen muuttamassa. Tuntuu epätodelliselta. Ihan ku tässä saattas vielä tulla jotain ihan järkyttävää takapakkia. Elokuusta asti oon suunnitellu tätä, ja nyt ku aika on käsillä, niin mua pelottaa ihan helvetisti. Mä en oikeasti ole kauhean hyvä yksinolossa.

Tässä vaiheessa kun mä katson taaksepäin, niin huomaan, että henkilöt jotka nimesin tälle polulle lähtiessäni on kuin onkin pysyneet mun rinnalla. En tiiä oisinko selvinny tähän asti ilman heitä. Lisäksi matkalta tarttui mukaan eräs, jonka läsnäolosta olen ollut aivan erityisen onnellinen. Ja oon mää vieläki vähän. Tietenkään mitenkään väheksymättä muita, kuten ystäväpariskuntaa, joka on yösijan lisäksi tarjonnut myös rahallista apua. Jos näin pitkästä matkasta ei ole muuta hyötyä ollut perillepääsyn lisäksi, niin oonpahan huomannut, ketkä jaksaa seistä mun rinnalla ja rakastaa vaikeimpina aikoina. Kiitos. Te tiedätte ketä olette.

Mun uus koti ei sitten olekaan ihan sellainen kuin suunnittelin, ja sijaintikin heittää hieman toivotusta, mutta voi taivas että mä rakastan sitä koppia jo nyt. 27,5 fiksusti käytettyä neliötä, lasitettu parveke ja useita vinkeitä yksityiskohtia. Ei yhtään hattarakone jouluvaloilla, mutta valoisa sinisen ja keltaisen voittoinen tupanen merinäköalalla. Ja kellarissa on uima-allas. Viimeksi mainitusta oon kohtalaisen tohkeissani.








Tosiaan, hämmentää kamalasti ajatus yksin asumisesta näin pitkän ajan jälkeen, kun olen tuota insinööriä pällistellyt kolme ja puoli vuotta. Tuntuu jopa hieman haikealta lähteä, vaikka sanoohan sen jo järkikin, että ei me näin voida jatkaa :D Kuitenkin, kaikesta tapahtuneesta huolimatta se on ollut hyvin iso osa mun elämää pitkään. Turha kai mun on murehtia että pärjääkö se sitten kun mä menen, aikuinen ihminen. Pärjäsihän se ennen muakin, miksei siis nyt. Ehkä mä osittain haluan ajatella olevani tarpeellinen ja tärkeä, en tiedä. Kuitenkaan en ole lähdössä sellasella "en puhu sulle enää koskaan" -meiningillä.

Mulla on semmonen kammottava olo, että oon unohtanut jotain tärkeää muuttoon liittyvää. Ei vaan kilistä mitään kelloa, että mistä vois olla kyse. Hirveät ylikierrokset päällä. Niinku ois ultimaattiset kahvipärinät piällänsä. Mä vaan sinkoilen niinku raketti peltitynnyrissä enkä saa mitään kunnollista aikaan. Tai kunnotonta sen puoleen. Näillä kierroksilla siivoamisestaki aiheutuu vaan enempi sotkua, eikä voi edes alottaa pakkaamista ku ei ole laatikoita. Tympäsee vaan olla, ku haluais tehä jotain konkreettista, että TUNTIS olevansa muuttamassa. Ensin täytyy tapella virastojen kans ja ratkoa byrokraattisia arvoituksia.

Yllä olevan kirjottelin eilen illalla, ja tänään kävin hakemassa avaimet. Nyt tuntuu jo hieman todellisemmalta tämä!

Mikä on typerin/noloin/hauskin/raivostuttavin muuttomuisto? Mikä teki just siitä muutosta ikimuistoisen?

(ja kuvathan jälleen kerran raiskasi tekstinasettelun ihan vitulleen, mutta mennään nyt tällä. Onko muuten kellään muulla ongelmana helvetillinen hitaus kuvia lisätessä?)






lauantai 4. toukokuuta 2013

Vuosi sitten VVL:ssa

Itehän en telkkaria liiemmin kato, mutta facebook kertoo mulle, että on taas SE AIKA VUODESTA... Joten jaettakoon nyt yhteen niputettuna kaks postausta noin vuoden takaa.



 Muapa muuten vituttaa. Semmonen kansallistauti ku jääkiekko. Ei toki riitä että että sitä tulee telkkarista, ja oma ukko pitää vokaalikerhoa (eli huutaa sekalaisia vokaaleita putkeen sopivissa tilanteissa) sohvalla, vaan mun koko perkeleen News Feed on täynnä tietoiskuja mitä pelissä milläkin hetkellä tapahtuu. Eilen joku lätkäapina suivaantu mulle vallan mahoton ku kommetoin kaverin lätkäaiheiseen päivtykseen jotain tyyliin "ai sekö oli suomipeli, mää luulin että Kärpät pellaa HIFKiä vastaan." Aivan jumalaton rage päälle. Jotku sitte jaksaa ottaa moisen paskeen vakavasti.

 Ihan tosi. Lauma ukkoja topataan päästä varpaisiin, laitetaan kypärä päähän, köytetään terät töppösiin ja annetaan pitkä keppi kouraan ja tuupataan aidattuun kaukaloon siirtelemään pientä mustaa kumilätkää. Ai että on jännittävää. Ja sitte ne saa siitä kauhiasti rahaa. Ei käy mun järkeen. Sitäpaitsi mun mielestä jääkiekko on aina ollu kauhian epäreilu laji. Eikö ois paljo kivempaa jos joka ukolle annettas oma pikku kiekko, nii ei tarvis tapella siitä yhestä? Tai sitte ne ukkelit vois jäähä kotia ja imuroida, makes more sense. Oisivatpa hyödyksi.

 Oon myös miettiny että onko se pääsyvaatimus tuommosiin isompiin joukkueisiin että on ruma ja puuttuu hampaita? Vai muuttaako se joukkueeseen päätyminen ukot rumiksi? En oo eläessään nähäny hyvännäköstä jääkiekkoilijaa. (ei siinä, jääpalloilijat ne vasta rumia onki.) Nyt mun säkällä jokasella lukijalla on heila Leijonissa tai jotain muuta yhtä kuulia ja kaikki suuttuu mulle. Mutta voin mää puolustaa jääkiekkoukkoja sen verran että ei ne jalakapalloukkelit sen tolokumpia tai komiampia ole :D

 Tämä nyt oli tämmönen päivitys, ette saa kuvia. Mutta koska ei oo kuvia niin voin laittaa videoita jotka kuvaa mun mielestä hienosti tätä ihmiset hulluiksi tehnyttä talvista joukkuelajia.
                                 Tältä se mun mielestä näyttää aina, pelas mikä joukkue tahansa.



                                                                        Ja vähän tältä.



 Urheilu ei kehitä luonnetta, se paljastaa sen.
 Ugh, olen puhunut.




MM-lätkää idiooteille: Selviytymisopas feat. Vesa

 Siihen nähden että jääkiekko on paskaa niin se vaikuttaa mun elämään tällä hetkellä tarpeettoman paljon. Niinpä mä kokosin tähän ohjeita ja neuvoja kuinka pysyä mukana pelin tiimellyksessä jos a) ei tajua pelistä mitään tai b) ei vaan kiinnosta. Vesa autto mua. Se tajuaa lätkästä yhtä paljo ku possu puuterista.

1. Ota alkoholijuomaa. Sen lisäksi että muutki ottaa niin todnäk se auttaa sua kestämään niitä kännissä huutavia lätkäfaneja.
2. Kannusta. Sillä ei ole helevetinkään väliä mitä kannustat. Hyvä Honduras!
3. Huuda. Sekalaisia vokaaleja tosiaan. Silloin ku muutki huutaa. Tai sillon ku siltä tuntuu. Myös "EI", "JEE", "NYT" ja "SINNE" on sangen kelvollisia argumentteja.
4. Elä istu sohovassa niinku tatti. Välillä on asiaankuuluvaa pompata ylös ja huutaa juurikin nuita edellä mainittuja.
5. Seuraa peliä asiantuntevan näköisenä ja huuda sopivaan väliin vaikka "TAKALAITON!"
6. Sitten kun ei enää jaksa ees yrittää olla pelissä mukana niin voi aina heittäytyä ärsyttäväksi. Mene lätkänkatsojien viereen seisoskelemaan vittumaisen näkösenä ja kysy sopivassa kohtaa: "Mutta miten Kanada nyt on muka näissä Euroviisuissa?"
7. Mene huutamaan lätkänkatsojille vaikka että "HYVÄ KALPA!"
8. "Jätkät, miks te huudatte Onnenpyörälle?"
9. Aina kun katsojat huutaa jotain niin juokse paikalle ja kysy että "Joko nyt ollaan maailmanmestari?"
10. Viimeisenä keinona nakkaa digiboksi ikkunasta ja huuda "MAAAAAAAAAAAAAAALI! Kisat on voitettu, mahtavaa peliä kaikilta!" ja ala laulamaan Maamme-laulua.

 Ihan oikiasti, nyt menkää kattomaan jääkiekkua tai ryyppäämään. Tai jotain, ihan sama mulle saatana :D

Kaveri tuossa juuri totesikin että maailmassa on asioita joita ei tarvi ymmärtää, ja niitä on esimerkiksi insesti, kissanpentujen hukuttaminen säkissä, hengiltä kivittäminen ja jääkiekko.

(takas tähän päivään. B&B Hanna pääsee uusiin tiloihin.)

keskiviikko 1. toukokuuta 2013

Tuoksuja.

Josko vaihteeksi jotain mitä oon kirjottanu pari riviä aina silloin tällöin, noin kolmen kuukauden ajan. Lanka katkeilee.

Lähdetään siitä, että mun lempituoksuja on muun muassa paistuva pekoni, aamukaste, Escadan Pacific Paradise (jota en muuten saa mistään, perkele.), tietyt miestentuoksut ja puhdas pyykki. Noin niinku esimerkkeinä

Mun mielestä on ihan älyttömän ihmeellistä se, että joskus pienikin häivähdys jotain tuoksua saa aikaan aivan valtavan tunnelatauksen ja tuo mieleen muistoja valtavana ryöppynä. (Vaikka toiseen suuntaan ajatellen, muistoja kelatessa ei ihan tasan varmasti osais nimetä yhden yhtä tilanteeseen liittyvää tuoksua.) En usko että oon ainoa johon tuoksut vaikuttaa vahvemmin kuin vaikkapa valokuva menneestä tilanteesta. Esim. tietty kirpeä tuoksu elo-syyskuun aamuna palauttaa mut välittömästi syksyyn 2002,  vaikka en sitä edes haluais, ja vastaavanlaisia aamuja on sen jälkeen ollut lukemattomia. (Mä olen luonnostellut tän joskus tammi-helmikuussa, ja tässä kohtaa oli esimerkki mukavammasta tuoksumuistosta. Mutta sekään ei ole enää samalla tavalla mukava, niin mennään ilman esimerkkiä siitä sitten.)

Ehkä vähän eri kategoriaan menee se, että olen oppinut tunnistamaan joidenkin ystävien ominaistuoksun. Väittäisin tunnistavani ainaki Vesan, Katin, Hannen ja Josun, jos nököttäisin jossaki silmät sidottuna ja joku heistä ois lähellä. Samoin sitten on tuoksuja jotka saa mut samantien nostamaan suojauksen päälle. Tai ahdistumaan kamalasti. Ne on niitä joita mä en varsinaisesti osaa nimetä. Kuitenki semmosia mitkä tuottaa mieleen ikäviä asioita ja näin ollen pakottaa olemaan varuillaan. Mun on esimerkiksi tosi vaikea luottaa ihmisiin joiden tuoksu tuo mun mieleen jonku joka on satuttanu mua. Tämä on aiheuttanut vaikeita tilanteita, kun joku on ollut muuten kiva, mutta tuoksunut väärältä. Sitä ei ole muuten ihan hirveän helppoa selittää toiselle... "Mä pidän susta ihmisenä, mutta sussa on väärä aromi." Yeah right.

Yks hankalimmista ristiriidoista tässä tuoksuasiassa on se, kun tuoksu on ihan tosissaan miellyttävä, mutta sen yhdistää silti väkisin muistoihin, jotka saa aikaan halun parkua silmät päästä ja vetämään ranteet auki siimaleikkurilla. Kyllä, ostin vahingossa "väärää" huuhteluainetta. Palakihti.

17.4.2013
Pakko saada mainita, kun asiaan liittyy, tänään bussissa joku tuoksui siltä, ettei jääny kauas ettenkö ois syöksyny halailemaan ja pussailemaan jotakuta viatonta olentoparkaa vaan siksi koska tuoksu. Tuoksua en osaa tälläkään kertaa erotella, enkä sitten saanut selville kyseisen tuoksun kantajaa, mutta HERRAJUMALA mun nenä kerto mulle että se ois ihan hyvin voinu olla mun elämäni mies!