Erilleen kasvaminen

 Terminä jäätävä klisee, mutta kyllähän siihen vaan törmää elävässäkin elämässä. Joskus se tympäsee ihan järkyttävästi, joskus sen pystyy käsittelemään kuin aikuinen eikä se häiritse, ja joskus se on ärsyttävä combo näistä kahdesta. Semmonen että suuren osan aikaa on ihan ookoo, mutta joskus kaipuu sitten hyökkää puskista ja tekee ihan saatanan kipeää.
 Otin tän nyt aiheeksi, koska huolimatta siitä että tällä hetkellä murenen ite, niin kyllä mä mielelläni haluaisin auttaa ja tarjota tukea sen kerran ku tajuan että on sitä ankiaa muillaki. Sitten kun törmää näihin etääntyneisiin ystäviin (nimenomaan 'ystäviin', joidenkin kans voi kasvaa erilleen ja olla pitkiä aikoja puhumatta ilman että status muuttuu 'kaveriksi'. Ne on hitto soikoon ystäviä. Etäisiä ystäviä. Jos käsitettä ei ole vielä keksitty niin minä just sitten keksin.) joilla sitten ilmenee olevan kriisi päällä, niin ei vaan osaa ja uskalla sitten sanoa "mä olen tässä, mä kuuntelen, mä halaan, mä en ois koskaan halunnu lähteä, mä pysyn helvetti soikoon sun rinnalla niinku purkka pysyy tukassa, muista se. Jos mulla ei ole aikaa sun huolille niin mä järjestän sitä." Ite ainaki oon aika ilonen jos joku sanoo tuon suuntasta ku maailma potkii kirveellä naamaan. En oo ihan varma miks sen sanominen on sitten niin vaikeaa. Tai tavallaan tiedän, osittain. Oletan että ne, keistä on tullu etäisiä ystäviä, on etääntyneet musta valittuaan niin. Että ne ei jostain syystä enää halua avata sydäntään mulle, vaikka joskus kauan sitten ois pystytty puhumaan yökausia. Se sattuu. Kuitenkin tunnen nämä ihmiset omasta mielestäni varsin hyvin, ja uskoisin että musta vois olla apua. Oon aika hyvä halaamaan. Tuntuu pahalta etten osaa edes tarjota apua. Myönnän, pelkään että kaiken tapahtuneen valossa mut ymmärrettäs väärin. Oon pieni pelkuriraukka.