tiistai 22. joulukuuta 2015

22.12.2015

Mä havahduin yhtäkkiä siihen, että enpähän oo hetkeen postannutkaan (taas...) tänne. Hupsista.
Minä oon ollu aivan toisessa blogissa menossa, ja se on kyllä paska tekosyy olla kirjottamatta, mutta ei nyt sinänsä oo ollut varsinaisesti asiaakaan.

Nyt sitten mietin että onko rakkaassa, kauniissa suomen kielessämme vastineita termeille "body positivity", "body confidence" tai "bodyshaming"? Joku "positiivinen kehonkuva" nyt vois olla aika lähellä sitä mitä haen, enkä todellakaan aio nyt alkaa niitä sanoja keksimäänkään. Mutta jos niitä sanoja ei ole, niin ehkä se jo itsessään kertoo jotain...

Mulle on sanottu, että "oisit paljon nätimpi, jos pudottaisit vähän painoa". Hirviää paskanlotinaa, mä sanon. Jos mä pudotan painoa, niin mä olen sitten kevyempi. Nätti minä olen jo nyt, kiitos kysymästä. Ja jos nyt satutki olemaan eri mieltä, niin ole vaan, sille minä en voi mitään. Vaan pidä se ihan omana tietona. Ihan kenen kohdalla vaan, ei vain minun. Vai tekeekö se susta itsestä kovin paljon kauniimman tai hoikemman tai ihan minkä vaan, jos pääset mulle (tai jolleki muulle, jolla saattaa olla ohuempi nahka kuin mulla) huomauttamaan painosta tai muuten vaan ulkonäöstä. Mää vähän eppäilen kuule.

Ja sehän on jo ihan tiedossa, että en oo itekään aina ollut ihan sinut tämän maallisen tomumajani kans, vaan pikkuhiljaa oon oppinut ensin sen hyväksymään ja siitä vähitellen rakastamaan näitä luita ja ytimiä ja pieniä lihaksia ja mitä tässä paketissa nyt onkaan. Tottakai on huonoja hetkiä, mutta harvemmin sitä enää jaksaa vihata itteään tuntikausia putkeen, saati sitten päiviä. Jos mä, mun runko ja sydän ja sielu kelpaa mulle, niin ei kyllä ole enää minun ongelma jos ei jollekin muulle. Sitä minä en vaan ymmärrä, että miten se on keneltäkään muulta pois, jos mä tulen toimeen itseni kans ja uskallan sen näyttää? Voipa olla, että tähän asiaan vielä palataan.

Suuri inspiraatio mulle tällä matkalla on ollut Miss Evelyn-Jo (facebookista hänet löytää täältä), positiivisen kehonkuvan puolestapuhuja. Hän on pariin kertaan kaivannut osallistujia postauksiinsa, naisia (ja miksei varmaan miehiäkin, eiköhän asia heitäkin kosketa) kertomaan kehonkuvasta,  meikittömyydestä ja kiusaamisesta ja tulin olleeksi mukana kaikissa edellä mainituissa. Evelyn Jo vaikuttaa myös ryhmissä Pin-up's Against Bullying (jos mä oisin "oikea" pin-up -tyttö niin haluaisin olla mukana!) ja Dames for Dreams. Äsken hänestä oli juttu brittijulkaisussa Vintage Eye Magazine. Annoin ohimennen luvan käyttää kuvia, joita oon aiemmin hänelle lähettänyt ja päädyin sitten tuohon lehteen posettelemaan uikkareissa. Saavutus sekin, kai.

Mä oon nyt ruvennut kehittämään tästä eräänlaista sydämenasiaa, kun tämän aiheen koen tärkeäksi itselleni oman kokemuksen kautta, ja monelle muullekin. Että kunhan kaivelen jostain kirjoitusmotivaationi, niin taidan tietää mistä kirjoittaa.

maanantai 9. marraskuuta 2015

SuhteettoMUUSteoria. Tai jotain. Ei oo mun otsikko.

Mä oon vissiin taas ollu sosiaalisena, ku alkanu ihmissuhteet mietityttämään. Muitten ihmisten elämät on ihan mielenkiintosia! (siks mä katon saippuasarjoja.)

Sitä on iteki nähäny paljo ja kaikenlaista ku on viilettäny menemään tuolla, ja päivän aiheesta on kokemusta itelläki. Meinaan rupesin miettimään, että mikä saa ihmisen jäämään kurjaan parisuhteeseen, jonka iteki tietää tuhoon tuomituksi, puhumattakaan kavereista ja muista ympärilläolijoista?

Mulla on ollut muutamiakin hyviä syitä. Tai no, hyviä tekosyitä ehkä kuitenki, ollaanpa rehellisiä.

Niinku nyt se, että kaikki oli aivan päin helvettiä, molemmat uskotteli itselleen ja toisilleen, että kyllä tää tästä vielä hyväksi muuttuu, ku molemmat osaltaan korjaa tilannetta. Eli siinä kovasti uskottiin, että alkuhuuman hattarat saadaan kyllä takas (vaikka meidän ei kyllä alunperinkään ois pitäny olla yhessä), ku yritetään, vaan paskat siinä kyllä kumpikaan yrittänyt. Ei menny hirveän hienosti se.

Toisaalta sitten, oon mä nitkutellut ihan tosissaan uskoen, että kyllä tää tästä, ku tarpeeks yritän. Sillon tilanne oli melko monimutkanen, mutta mun pääsyy siinä pysymiseen oli se, etten halunnut olla ilman sitä nimenomaista ihmistä. Vaan vois mennä huonomminki, tiiän semmosia, jotka ei halua olla ilman ihmistä, ihan sama ketä. Toiset valitsee sen kurjuuden jatkamisen mieluummin ku on hetkeäkään yksin.
Ja sitten on toki vielä niitä, jotka vie yksinolon välttelyn ja eron venyttämisen vielä pidemmälle, eli eroaa vasta kun on seuraava jo kateltuna ja lämmiteltynä.

Ja sitten on vaihtoehto, että ero tuntuu mahdottomalta, koska pelkää, että jää loppuelämäkseen yksin, parisuhdehistoria oli sitte tässä, kukaan enää huoli. Ehkä jokaisesta tuntuu joskus siltä. En tiiä, en ole jokainen.

Sen mä vielä tavallaan ymmärrän, että yhteisten lasten takia venytetään eroamista, vaan eipä ne muksutkaan mittää saappaita ole, tuppaavat hoksaamaan jossain vaiheessa että kaikki ei oo ihan hyvin, ja tulee vaan enempi vahinkoa, että melko paska tekosyy sekin lopulta. Puhumattakaan jos suhdetta jatketaan esim. vanhempien, ystävien tai jonkun muun tahon takia.

Voihan toki olla, että joilleki jo tapa ja tottumus sanelee, että ei voi lähteä kulkemaan. "Johan tässä on kymmenen vuotta keskenään oltu, vittuako tästä enää eroamaan". Tai niin totuttu mykkäkouluun/riitelyyn/kylmyyteen/younameit, että se on jo arkea. Ehkä se ei sitte taas oo kaikille ongelma. Mulle saattas äkkiä olla...

Ja sitten on kiltit ihmiset. Ne, jotka ei haluais satuttaa vastapuolta sanomalla, että tää oli nyt sitten tässä. Mutta kun ei haluta aiheuttaa toisella pahaa mieltä eroamalla, niin siinä sitten yleensä päätyy satuttamaan sillä, että kuitenkin jotenkin viestittää, että ei tahtos olla siinä.
Tästä lienee itsekäskin versio. Että tahtoo ite vältellä kaikkea epämukavuutta mitä ero tuo tullessaan, asioiden käsittelyä ja muuta. Ei ne oo koskaan kivaa. Joskus ehkä silti on pakko.

Mä alan olla meleko veleho tässä. Siis ihmissuhteiden saamiseksi kuulostamaan hirveältä paskalta. Oliko tuo edes oikea lause...?

No, onneks jokainen parisuhde ei kuitenkaan ole katastrofi odottamassa toteutumistaan. Ja onneksi melko monia ongelmia voi korjata jos kiinnostusta ja kärsivällisyyttä löytyy.

(Special thanks to isosisko, Kapteeni, Vexation, Pikkumuru ja Nuppu. <3)

tiistai 13. lokakuuta 2015

Pussauskoppi.

Ensisudelmat on mun osalta ainaki täällä sivuttu, niin nyt mennään pussausaihella yleisesti. Paitsi huomatkaa heti kättelyssä, että suutelemisessa ja pussaamisessa on vissi ero.

Yks parhaita tunteita maailmassa on se, kun on pitkään (...tai "pitkään", uskokaa mua, joskus tunnitkin on ikuisuus) katellu vastapuolen huulia sillä silmällä, ja kun se suudelma sitten tapahtuu. Kaikki ne perhoset vatsassa ja sydämentykytykset ja lämpö poskilla. Parhautta on sitten myös se, kun nuo tuntemukset onnistuu säilyttämään, kun on suudellut samoja huulia kuukauden, puoli vuotta, vuoden, ikuisuuden. Edes silloin tällöin hetkeksi. Minun perhoseni ovat edelleen olemassa. <3

Vaan voihan se arkikin astua kuvioon. Ja intohimoiset suutelusessiot muuttua hätäisiksi pusuiksi ennen nukkumaanmenoa... Kun ei riitä muka aika tai kiinnostus huomioida toisen huulia omillaan. Tai pitää toista niin itsestäänselvyytenä, ettei mukamasten tarvi suudelmalla muistuttaa että toinen on tärkeä.

Tuosta sitten ei oo kovin pitkä matka pariinki mahdolliseen skenaarioon...

I: Sitä pusuttelua siis on, joskus. Mutta sen ei (enää) anneta johtaa sitä kiihkeää suutelua pidemmälle, jos edes siihen. Että toinen osapuoli (tai molemmat, tosin sillon se ei liene ongelma) pistää hommalle stopin ennenku homma menee intiimiksi. Vaikka ennen ei ois ollu mitään ongelmaa antaa tunteen viedä.

tai

II: joku alkaa olettamaan, että ne pusut nimenomaan aina johtaa johonkin mihin ei liity alushousuja. Pahimmillaan suutelukontaktia on sitten vain seksin yhteydessä. Ikäänku vaihtokauppaa. Eksä harrasti jotain sen tapaista. Sangen vittumaista minusta.

Mutta hei! On mulla vielä lissääki mahollisia kauhuskenaarioita, ei hättää!

Otetaan vaikka semmonen tavan vuoksi suutelu/pussailu/pusuttelu/mikskä sä nyt haluatkaan toimenpidettä kutsua. Semmonen "oon tottunu antamaan pusun ku oon sanonut hyvääyötäkauniitaunianukuhyvin" -ratkaisu. Sitte se pusu vaan tulee sieltä, ehkä melko välinpitämättömästikin, tarkottamatta välttämättä mitään, ja vaikka ei ois ees fiilistä pusuttaa.

Taiiii velvollisuussuukot. Että kun tässä nyt kerran ollaan pariskunta niin kuuluu antaa suukko tietyissä tilanteissa. I mean, edustustilanne, hyvänyönsuukko, mitä näitä nyt on. Mutta ei sitten muuten, huvin vuoksi ja urheilun kannalta. Rakkaudesta, jos sallitte minun käyttää kirosanaa.

Ja sitten... Voihan se kokonaan loppuakin. Itellä otti aikanaan muutaman kuukauden tajuta, että kyllä tässä on loppunu jo paljon muutakin kuin suukot, vaikka parisuhde piti olla. Sillon oli ja on sama lähtä kulkemaan.

Nonni. Sainpa nyt suutelemisen kuulostamaan oikealta murheen kauraryyniltä. Ei se ole, ei sen ainakaan pitäs. Nii että jos sulla on joku tärkeä jota suudella, niin menepä ja tee se nyt. NYT.



sunnuntai 23. elokuuta 2015

23.8.2015

Nonii tervetuloa saatanallinen ahistus ja epävarmuus nyt sitte.

Me on Jiin kans oltu nyt puolisen vuotta yhdessä, kukaan ei varmaan osaa sanoa tarkkaa virallista päivää, mutta anyway. Yleensä mä oon ollu puolen vuoden kohdalla kenen kans tahansa jo kypsä lyömään hanskat tiskiin ja ja pesemään käteni koko hommasta ku suuri osa asioista on menny jo niin rankasti päin helevettiä että oksat taas pois.

Tällä kertaa on menny itse asiassa ihan hämmentävän hyvin ku ei oo vituttanu ees katella toisen paheiden harjottamista (vai oonko muka jaksanu aiemmin enempäänsä videopelejä ja kaljanjuontia?) eikä oo tarvinu ees isommin taistella mistään. Eniten hämmentää ehkä se, että että toinen ei oo kertaakaan suuttunu mulle kunnolla, tai ainakaan ei oo mulle kertonu, jos on. Ärrällä alkavia kirosanoja meillä ei käytetä. Mä tosin oon meistä se, joka enempi lässyttää, Jii ei lähe siihen. Koitettu elää sen kans puolin ja toisin.

No, nyt sitte viime viikon perjantai. En sano, että koko maailma romahti (3 vuotta sitte ois muuten romahtanu) mutta sai särön. Pikku mutka tuli siinä matkaan, ku ensin Jii unohti soittaa mulle, ja sitte unohti että saattasin haluta sisään mökkiinki vielä ja oli laittanu varmuusketjun kiinni. Molemmat yksittäistapauksena ois varmaan selvinny ihan hyvin, mutta tunnin sisään tapahtuneena... No, mitä muuta voi nainen tehä ku romahtaa itkemään rappuun.

Kai nuo voi sen Jaloviinan piikkiin laittaa (vaikka yhä edelleen viina on kyllä maailman paskin tekosyy) mutta minun sydämeen se jätti hirveän epävarmuuden ja pelon. Okei, Jii siis voi hetkellisesti unohtaa että olen olemassa, nice. Mihin se voi pahimmillaan johtaa? Ei sillä, että neuroottinen oisin, mutta vittuko kolme (tai neljä, jos se epävirallinenki nyt lasketaan) edellistä suhdetta on menny vituiksi siinä, ku vastapuoli on käyny sutaseen toista, niin hankala tässä on puhua itelle järkeä... Ja koska olen taipuvainen ylianalysointiin, niin mietin että entäpä jos se onki Jiin alitajunta, joka haluaa jättää mut ulos tästä kuviosta. Vaikka se toki pyysi anteeksi (mikäli "sori" lasketaan...) ja sanoi, että turhaan minä murehdin, kun hän hölmöilee humalassa, niin en minä itelleni mitään voi. Äh.

Luonnollisesti nyt sitte synkkäilen ja oon säikky. Oikeasti pelottaa ihan saatanasti työntää avain tuohon lukkoon ku pelottaa että se ketju on taas kiinni.

Ja kun toinen osapuoli ei harrasta tunteista puhumista vakavalla tasolla, niin mä en nyt sitte tiiä että onko tässä kaikki ookoo vaiko ei. Kai sitä tuon jälkeen tahtos vaan kuulla olevansa tärkeä, ja että mun halutaan pysyvän just tässä. Sisko oli sitä mieltä että kukkapuskan paikka ois, mutta en mä usko että se lopulta auttas. Sain mä pizzan.

Tässä sitte taas joutu miettimään vanhoja aiheita, ja tulin siihen tulokseen että en mä silti jumaliste suostu pelkäämään sitä, että suhteessa toinen on järjetön tunneihminen ja toinen tunteeton järki-ihminen. Mutta pahamieli-tilanteessa se on ehkä vähän hankalaa, ku toinen ei sitte ilmeisesti ymmärrä miten vastapuoli asian käsittelee. Näin mä luulen. Ehkä tää tästä. Toivottavasti. Minä en ois vielä valmis luovuttamaan.

maanantai 10. elokuuta 2015

Festivaalihenkilö

Se alkoi kesällä 2011. Niksun työpari perui ja mua kysyttiin mukaan. Se oli mun ensikosketus Jalometallin akkreditointiporttiin. Sillä kertaa homma hoitui kahden naisen voimin, ja mulle "alkuperäisessä" ja rakkaimmassa sijainnissa, Club Teatrialla. Sille vuotta olen muuten ilmeisesti Jiinkin kohdannut siellä, kun oli bändeineen esiintymässä. En mutten tunnusta mittään.

2012 päätin kokeilla siipiäni myös kaikkien janoisten sankarittarena, ja päädyin myymään virvoittavia juomia Qstockiin. Sekin homma vei sydämen, vaikka pari päivää sen jälkeen teinkin henkistä kuolemaa ja vannoin että ei oo mun juttu, vaikka meleko sekopäinen oonki.
 Siitä kului kaks viikkoa ja oli taas aika Jalometallille, jälleen Teatrialla. Niksu oli jo jättänyt laivan, ja mä sain uudet työkaverit. Sillä kertaa meitä tais olla kolme siinä touhuamassa. Se oli myös mulle moraalisesti raskain Jalometalli so far, silloin oli liikaa muuttujia. Onneksi sain silloin todistaa myös erään rakkaustarinan alkua, ja sen jatkoa saa seurata edelleen.

 Kesä 2013 oli pullollaan häppeninkiä ja hämmentäviä tilanteita muutenkin ku festareilla. Mä ja Maika saatiin vähän juteltua, ja siitä seurasi mm. että Maikakin löysi tiensä Qstockin baaritiskin taakse. Aloitekykyisinä typyköinä me taidettiin jo silloin ottaa otsaamme palpa-leima, ja sitä myöten aloitettiin uusi harrastus, tölkki- & pullosukellus.
Taas kului kaks viikkoa, ja seurasi jälleen Jalometalli. Myös henkisesti mielenkiintoinen rykäisy, kun siinä oli se erään rakkaustarinan lopetus heti perään ja tiesin sen olevan tulossa. Tämäkin Jalo pidettiin vielä Teatrialla, mutta yhtäkkiä kolleegoja olikin useita. Ensimmäistä kertaa minun kans akkressa toimi miesvahvuutta!

2014 Qstock oli ehkä hauskin sitä lajia festari, vaikka mitään sen erikoisempaa ei tapahtunutkaan. Olipahan vaan ihana porukka ja homma toimi loistavasti.
 Sen kesän Jaloon sainkin sitten tiimiparikseni Maikan. Valtakuntana edelleen akkrekoppi, mutta sijainti olikin yllättäen Oulu-hallilla, ja bändiakkre oli multa pois. Lippukoppi oli eka kertaa iso ja hieno ja porukkaa kulki edes ja takas. Ehdottomasti toiseksi hulvattomin Jalometalli, meillä kuitenki oli siellä tuolinheilutustanssit, seksivalistus ja kaatosade. Ja King Diamond.

2015 puhalsikin sitten uudet tuulet, kun jo ennen kesäkuun puoliväliä piti singota hoitelemaan lipunmyyntiä kohteeseen Jäälicityrokki, ja varotusaikaa annettiin kaks päivää. Maika joutui kieltäytymään pestistä, joten nappasin lennosta Nupun rannekeorjakseni. Ilmeisesti me tehtiin jotain oikein, kun kaks viikkoa myöhemmin napsahti nakki Tähtiä Koitelissa -tapahtumaan. Joka muuten on ykkössijalla mun kaunein festaripaikka missä oon ollut -listalla.
 Sitten saikin huilata kuukauden festaripylleröinneistä, ennenku tempastiin käyntiin Qstock. Kahdellakin tapaa mieleenpainuva, ensiksi koska lauantaina mun kroppa petti mut ja jouduin lopettamaan kesken, ja toiseksi koska se oli mun viimeinen tätä sorttia. Tokihan se on joka vuosi sitä pari päivää festarin jälkeen, mutta nyt kun puhutaan viikoista, niin melko varmalta näyttää. Pidätän silti oikeuden muutoksiin.
Kesän 2015 kolmas aluevaltaus oli Ysärifestarit, valtakuntana lippukoppi once again ja pienen säätämisen jälkeen tiiminä toimi mun lisäksi Maika ja Nuppu. Nämä oli siitä mahtavat kemut, että pääsi vähän tälläytymään! Pikku takaiskuja tuli, mutta niidenki selvitys on jo loppusuoralla.
 Ja sitten, Jalometalli, kesän viides ja viimeinen festari ja minun viides Jalometalli. Työpisteenä Maikan kans lipunmyynti, eli eka kertaa tein Jalossa muuta kuin akkrea. Mä en voi kuvitella parempaa lopetusta festarikesälle, kuin rakkain festarini, parhaat työkaverit, ihanimmat asiakkaat ja mitä mahtavin tunnelma. Palaute on ollut hyvää, eräs asiakas muisti ihan kukkasin, ylemmät tahot on kiitelleet työpanosta.... Mitä muuta voi toivoa? Vuosi vuodelta parempi olla tuossa tapahtumassa, tavata sen kautta saadut ystävät, tuttavat ja kylänmiehet, saada perinteinen Jalohali... Minä rakastan. 5/5.

Ja jos tätä nyt lukee joku, joka on ollut tekemässä näistä minun festariduuneista ikimuistoisia, niin halaa vähän itseäsi, koska mä en yllä! <3

Tästä ois tullu hirveä kuvaripuli jos oisin ympänny kuvat sekaan, niin vestivaaliseikkailukuvat löytyy täältä suunnilleen kronologisessa järjestyksessä. Ja tästä pääsee lukemaan lisää mun ajatuksia joistain festareista.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Ystävyyksien hautuumaalla

Jii on ollu reilun viikon pois, ja mulla on vissiin ollu aikaa ajatella, ku nyt muka irtoaa tekstiä koska tuntuu yksinäiseltä.

Sitä on taas miettiny ystäviä ja kavereita, ja ystäviä, joista on tullut ensin kavereita, ja sitten lähes tuntemattomia...

Yhtä ihmissuhdettahan mä oon pyöritelly mielessäni jo pitkään. Joskus mulla oli ystävä, jonka kans pystyin puhumaan ihan kaikesta, mihin vuorokauden aikaan tahansa, joka kertoi mulle suoraan jos tein typeriä valintoja ja rakasti mua kaikkine vikoineni.
Enkä sitte tiiä mitä tapahtui. Yhtäkkiä se lakkasi pitämästä yhteyttä. Mä koitin ehdottaa yhteistä tekemistä, aina oli kiire. Sitten kysyin, että oonko kenties tehny jotain kurjaa tietämättäni. En kuulemma ollu, ja nähä pitäis. No ei paljo olla nähty. Mä näen tätä ihmistä joko sattumalta, tai etsimällä hänet käsiini. Aina on kyllä ollut kiva nähdä, mutta oon jo kyllästynyt siihen, että aina kun jotain ehdotan, niin on kiire ja "ei oikein ehdi nähdä ketään". En tiiä onko hän sitten unohtanut meidän olevan facebook-kavereita, ja mun kyllä näkevän, että muiden kans joutaa viettämään aikaa. Voi toki olla, että tarkotus on tahallaan aiheuttaa pahaa mieltä, mutta en mä haluais uskoa siihenkään. Kuitenki oon aina pitäny häntä naisena, joka sanoo suoraan. Ehkä erehdyin.

Ja nyt sitten ilmeni vähän samanlainen tilanne, joka tosin ei oo jatkunu niin pitkään, mutta suhteen luonteesta johtuen on jo tällaisenaan tarpeeksi ikävä. Rupes jotenki tuntumaan, että mua ajoittain kusetetaan ihan täysiä. Sovitut näkemiset peruuntuu, mutta taas kerran muille riittää aikaa. Emminä tiiä kuvittelenko, typykkä tuntuu muutenki olevan etäinen, mitä tuota turhaan viesteihin vastailemaan. Välillä kaikki tuntuu olevan ihan hyvin, ja sitten äkkiä tuuli taas kääntyy. Ahistaa. Ja ku mikään kuulemma ei oo vikana.

Ja sitten ois vielä yks, jonka kans aikanaan oltu melko tiiviissä porukassa. Hän hiljeni jo aikoja sitten, mutta toiselle samassa sakissa kulkeneelle hän kertoi, että on nykyään eri kaverit, ja rivien välistä oli luettavissa, että ne on paremmat kaverit sitten ne. Joten kai se on nähtävä, että koskee myös minua, kun mitään ei oo kuulunu. Antaapa sitten olla.

Onneksi kuitenki välillä elämään putkahtelee uusiakin ihmisiä joiden kans synkkaa, vanhoista tutuista tulee pikkuhiljaa kavereita, ehkä ystäviä, ja sitten on ne ystävät, jotka pysyy niinku purkka tukassa eikä ees kuvittele lähtevänsä mihinkään. You know who you are, I love you.

<3

perjantai 27. maaliskuuta 2015

Parempi rakkaustarina ku se edellinen.

Onpa jotenki taas hankala kirjottaa yhtään mistään. Ehdolla ois ystäväjuttuja, rakkaustarinaa, epävarmuuskertomusta, seksiä, onnellisuuspostausta ja vaikka keittokirjaa, vaan en mä saa oikein mistään nyt otetta. Joten lienee loogisinta valittaa siitä.

Kai mä tiedän syynkin tähän onnettomaan tahtiini nykyään. Kolmelta Aamuyöllä kuitenkin alkoi terapiana, ja terapian tarve on nykyään katoavan vähäistä. As simple as that. Että pitäs varmaan joko keksiä uutta suuntaa tälleki, tyytyä postaamaan kerran puoleen vuoteen, tai ragequitata. Emminätiiä!
En tiiä mitä haluan tehä...

Mennään sitte vaikka rakkaustarinalla nyt, se kuitenkin on melko tärkeä tarina.

Tuossa reilu kuukausi takaperin eräänä perjantaina olin irkkubaarissa ikäänkuin kolmantena pyöränä Nupun ja Insinöörin treffeillä. Tietoisesti, ihan normaalia meidän piireissä btw. Olihan lystiä, herätettiin melkosesti pahennusta ja vittuiltiin (okei, Nuppu vittuili...) yhdelle mun entiselle Tinder-sulholle ja so on, mutta kyllä siinä jossain vaiheessa alkoi tuntemaan ittensä vähän ulkopuoliseksi kuhertelua katellessa. Niinpä näin someaikaan mä otin puhelimen kauniiseen käteen. Tinderissä oli tullut viestiä eräältä, jonka kans olin jo muutamia päiviä melko tiiviisti tutustellut. Vastasin toki ja kerroin ohimennen tilanteen, jossa olin. Vastalahjaksi sain kutsun kahville, mutta koska en juo kahvia yömyöhällä ja pullaakaan ei luvattu, niin en tarttunut tarjoukseen. Mutta koska oon hirveän kiva ja semikohtelias, niin vastasin jotakuinki "tuu ite tänne", en nyt muista tarkasti. Ei kai siinä sitte, mösjöö oli helppo ylipuhuttava, ja lupasi saapua. Ja se saapui.

Minä en ala valehtelemaan, että oisin ihan kättelyssä ollut myytyä tyttöä, mutta kovasti kiinnostunut. Nuppu ja Insinöörikin oli vähän epäilevällä kannalla siinä, vaan ei siinä lopulta kauan mennyt, että mä aloin havaitsemaan enenevässä määrin perhosia. Silmistä ei kyllä baarivalaistuksessa oikein saattanut mitään tuumata. Paitsi että ne on päässä ja niitä on kaks.

Ja sitte tuli valomerkki. Olin jo täysiä lähdössä Nupun ja Insinöörin kans taksitolpalle ja kotiin, vaan mister ehdotti, että jos nyt kuitenki lähtisin hänen luo, ihan noin ilman mitään taka-ajatuksia. Se tuntui hyvältä ajatukselta, myönnän.

Perillä kohteessa juteltiin niitä ja näitä, ja sitten tuli kysymys, notta uskallanko samaan sänkyyn nukkumaan. Mä kun olen melko rohkea, ja tähän asti oli jo tultu, niin mitä tuota kursailemaan. Valot pois ja keskustelu jatkui. Sitte mulla iski semmonen VALOT PÄÄLLE TÄLLÄ SEKUNNILLA, UNOHIN TARKISTAA JOTAIN! -hepuli. Herra oli tehnyt kotiläksynsä, eli lukenut tätä nimenomaista blogia, ja tajusi heti mikä vaivasi. Valot siis päälle ja minä sain suorittaa tärkeän toimenpiteen, eli silmiin katsomisen niinkuin minä sen koen. Jep, just sitä mitä pitääkin olla! Ja jossain näillä tienoilla taisin myös rekisteröidä, että tää kainalopaikka on jotaki, mihin mielelläni palaisin.

Lauantaina kissa-allergia ajoi mut kotiin kesken hyvän leffanpällistelyn. Viestit toki kulki, ja sunnuntaina mut noudettiin lähes kotiovelta jatkamaan leffailua. Jostain sieltä kai se ajatus sitten lähti, sille päivää muistaakseni käytiin jokin seuraavan tyyppinen keskustelu:

Jii: "Voit sä jäädä yöksikin jos haluat."
Minä: "En oo varautunu oikein yökyläilyyn. Ja kyllä minusta alkas haiskahtamaan melko vakavalta, jos täältä lähtisin töihin."
Jii: "Haittaisko se?"

Ja vakavaksihan se meni. Heti seuraavalla viikolla.  Ja hupsista saatana, meni taas päiviä ja homma sai nimenki, eli tuli todettua, että eiköhän tämä kaikki seurustelun tunnusmerkit ala täyttämään. Tinderit poistoon, omaani en ollut avannutkaan sitten irkkua seuranneen lauantain. Tilanne muuttui myös facebook-vakavaksi, eli se on vakavaa. En valita :)

Että semmosta tänne tällä hetkellä, oon ollu meleko hattarana. Ja aattelin olla edelleen.

tiistai 24. helmikuuta 2015

24.2.2015 (Tää on kotosin jostain noin viikon takaa.)

Tossa pohdiskelin, että mielialanvaihteluilla ja mielialanvaihteluilla on isojakin eroja. Esimerkiksi kolme vuotta sitten mulla ne oli sellaista täydellistä aallonharjalta pohjamutiin -tyyppistä vaihtelua, ja joku pidempään seurannut saattaa muistaa, että pohjamutia oli aika paljon enemmän. En mä väitä etteikö mun tunteet yhä edelleen olis vahvoja, mutta ennen ne oli ihan helvettiä, kun universumit vaan romahteli, ku mä rupesin tuntemaan. Olinhan mä toki muutenki melko epästabiili, myönnän.

Ja nyt mä sitten huomaan olevani ILOINEN siitä että on sitä vaihtelua, vaikka ei ne itkustelun syyt tietenkään kivoja ole, mutta noin niinku kokonaisuutena... Sitä on tullut olleeksi aivan hävyttömän aurinkoinen pikku kierremerihevonen melko pitkään hyvin lyhyin keskeytyksin, ja oli itse asiassa helpottavaa olla kolme päivää putkeen tunnekuohuinen raivotar ja surkea niiskuttava ihmisraunio. Puhdistava kokemus, sanoisin. Tosin vähempiki ois riittänyt, kolmas päivä sai jo vähän pelkäämään, notta onko tässä luisumassa takas vanhaan. Kovasti kyllä kerron itelleni, että se ei nyt vaan ole mahdollista, se ei ole vaihtoehto. Vaikka positiivisuutta joutuu pakottamaan hetkittäin pintaan, niin ei siinä lopulta montaa hetkeä yleensä mene, että alan uskomaan siihen ja se muuttuu aidoksi, ja sitte taas mennään.

Mulla on muuten pieni salaisuus. Oon iteki tienny sen vasta jonku aikaa. Mutta nii, mä tajusin että haluan mun ympärillä olevien ihmisten olevan iloisia. Ja mikäs siihen vaikuttas paremmin, ku että ite aiheuttaa sitä? Minussa asuu pieni (köhköh...) hassuttelija, ja sen päästän mielelläni valloilleen. Toki on niitäki ketä se ärsyttää, mutta ehkä kaikkia ei tarvikaan miellyttää. Eikä pysty.

Ehkä suurin ero entiseen on se, että hyvin pitkään tarvin jonku erityisen (ulkopuolisen) syyn olla onnellinen, tai edes tyytyväinen, ja nyt en. Riittää ihan se, että oon just minä, just tässä mielessä ja ruumiissa, tässä ajassa ja paikassa. Se hieman hämmentää minua, koska joskus tämä mieli on ollut mun pahin vihollinen, ja ruumiin olen halunnut vuosien ajan tuhota. Joten uutta ja ihmeellistä voi tapahtua vielä tässäkin iässä.

Nojoo. On hetkiä, kun mietin että onko tämä edelleen jotain taiteilua manian ja depression välimaastossa, mutta koitan unohtaa mokomat samantien kun tulevat mieleen. En mä halua niitä takas, kiitos vaan.

(Kierremerihevonen mainittu. Sillä löytää mut instasta, vaikka eipä siellä mitään nähtävää ole.)

sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Vaihteeksi vähän arkeologiaa.

Sain käsiini kerrassaan hervottoman asiakirjan kuuden vuoden takaa. Dokumenttihan kertoo siitä, millainen mun elämäni mies on oleva. Itse asiassa yllättävän moni kohta oli sellainen, jonka allekirjoitan yhä edelleen. Joten tässäpä sanasta sanaan valikoituja otteita, ja kommenttiraitaa six years after, yee-haw!

"Se on todennäköisesti ja mitä luultavimmin pitkätukka, värillä nyt ei ole sen suurempaa väliä."
Tämä oli dokumentin eka lause, joten se lienee ollut tärkeä pointti. Marikan mielipidehän asiaan tänä päivänä on, että mun talouteen ei tarvi enää yhtäkään pitkälettiä tulla, kun tukka ja järki ei samassa päässä pysy eräiden elävien esimerkkien mukaan. Mä vastaan, että ei muuten pysy välttämättä kaljussakaan päässä. Joten väite kumottakoon, enempi mua kiinnostaa että onko siellä tuka(ttomuude)n alla aivoja lainkaan.

"Sit sillä pojalla on ihanat silmät, joihin on mukava vaan tuijotella, ja söpö hymy."
NIINPÄ. Tämän asian olen todennut 18.1.2009, luultavasti jo aiemmin. Ja totean edelleen, On ihan hyvä juttu jos on silmät päässä noin yleensäki, mutta mä kaipaan sitä wau-efektiä. (Lisää tähän valinnainen kommentti miehestä joka sai lempinimekseen Silmäperhonen.)  Ja hymy... Se pelastaa niin paljon! (Toimituksen huomio: Pikasella tarkistuksella tää silmäasia on mainittu jossain dokumentissa jo 12.6.2006, joten on se siis huomionarvoinen.)

"Ja se saa mut nauramaan."
Ehdottomasti ennemmin nauramaan kuin itkemään. Todettuhan on, että herrasmies ei koskaan tahallaan itketä naista.

"Pojan täytyy osata keskustella, ja sen kans on rento ja hyvä olla, saan olla oma itseni."
Ihan ku ite aina osaisin muka keskustella niistä vaikeimmista asioista, siks mä kirjotan... Mutta musta tuntuu nyt ainaki siltä, että oon liian vanha vouhottamaan ja esittämään jotain, mitä en ole. Se on sillä tavalla, että mun on kelvattava tämmöisenään.

"Mutta sen elämässä on oltava muutaki ku minä."
TODELLAKIN. Ohan se ihan söpöä suhteen alussa olla niinku paita ja paskanen perse, mutta ei helevetti loputtomiin. Käpyhän siinä palaa, jos toisella on omia kavereita ja tekemisiä ja toisella ei. Mulla on.

"Huolehtii hygieniastaan."
Kuvittelis tämänki olevan ihan itsestäänselvyys. MUTTAKUEIOLE! Kai tähän vois lisätä "Sen täytyy tuoksua hyvälle", kyllä nää kaks kulkee vähän käsi kädessä. Seksihiki on hyvä, viikon pinttynyt ei. Jos siis on pakko olla hikinen.

"Se ei saa olla liian kypsä, täytyy osata myös hölmöillä välillä."
Mä oon ite sen verran lapsenmielinen ja ilkikurinen ajoittain, että ei tässä mikään täystosikko tulis kuuloonkaan. Joku tulis väistämättä hulluksi. Ei kuitenkaan tarvi olla jumittuneena teini-ikään.

"Seksi ei saa olla pääasia suhteessa."
Paitsi järjestelyssä se annettakoon anteeksi. Kunhan molemmat tietää kyseessä olevan järjestely.

"Se on kuitenki semmonen nälkiintynyt ja riutunut..." "...mun murun ei sovi olla liian lihaksikas."
Miksihän sitä on halunnu pitää poikarukan nälkäsenä??? Ei voi tietää. Joten tuon osan kroppavaatimuksista saa viivata yli. Tuo lihasasia taas... No, mä siedän kyllä tänä päivänä lihaksia jossain määrin, mutta jos tyyppi näyttää ylitreenatulta broilerilta, niin en mä kyllä pöksyjäni kastele. Olkoot siis hoikkanen tai pyöreä, sydän saa luvan ratkaista.(Nyt ku tää on sanottu, niin luultavasti sitte nain jonku maailman vahvimman nallen :D)

Okei, eli mä nakkaan nuo tarkat ulkonäkövaatimukset mäkeen näillä puheilla. Jos korvien välissä on mielenkiintonen aivo, ja rinnassa sykkii kunnollinen sydän, ja päässä ne perhosefektisilmät, niin me ollaan ihan fine! Ehkä silti vähän pinnallista >:D

(Loppuhuomautuksena kaveria lainaten: "Lisää siihen listaan että sen on oltava insinööri! Insinöörit on sun juttu! Karvaset insinöörit!" Niinpä niin. Ei saatana.)

maanantai 26. tammikuuta 2015

Vaatekaapin siivous herätti ajatuksia.

Mun on hankala uskoa, että kirjotan tän julkisesti, mutta on hetkiä, kun mä ymmärrän mun eksän kommentit mun vaatemäärästä. Toisaalta en, koska näiden kommenttien aikaan sen kamppeet (ja koiran...) mahtu ihan sujuvasti tähän mökkiin. Tämän päivän vaatekaapin raidauksen jälkeen mä kyseenalaistan itseni kyllä aika hyvin.

Eli siis, jos joku ei tienny, niin asun 27,5 neliön yksiössä. Se ei jätä ihan helvetisti tilaa vaatteensäilytyspoliittisille ratkaisuille. Kahden kaapinleveyden verran on hengarikaappia, mutta siellä joutuu mekkojen lisäksi asumaan myös ulkovaatteet ja tyllit. Hyllykaappia rivissä on hurja yks kappale. Sitten on vuokraisännän puolesta irtokomero vielä. Alusvaatteet, sukkahousut ja sen semmoiset asuu lipastoissa. Kuulostaa riittävältä, mutta kaukana siitä. Onneksi mun vuokraisäntä on maailman eniten paras, ja lupas käydä laittaan mulle naulakon tänne johonki, niin saa ehkä ees tuohon takkiasiaan jotain tolkkua.

Goottityttöaikoinani mä kirosin, että on hankalaa koittaa löytää komerosta se yks tietty musta riepu ilman että räjäyttää koko kaapin sisällön levälleen, vaan ei se tilanne oo helpompi nytkään, vaikka komerossa onki kaikki sateenkaaren värit. Edelleen tarvis karttaa ja kompassia. Aika usein tuonne sukeltaessa tulee "ai, onko mulla tämmönenki?" -fiilis.

Yks syy tähän vaateongelmaan on mun työpaikka. Kierrätyskeskus, I'm doomed. Järkiään kaikki vaatteet 50 senttiä kappale, tai eurolla viis (vink vink, kipin kapin sinne ostoksille) Kummasti tarttuu tuota vaatetavaraa mukaan. Sitten kun kämpän lähellä on ihan kelvollisia kirppareita, niin lapasestahan se lähtee. Että melko vähän ostan oikeasti vaatetta uutena, puolustaudun sillä. Viimesin tais olla mun rakas Alikani. Viime vuonna. Puolustaudun sillä. Paljon kierrätetään myös kavereiden kesken. Pakko noita on välillä karsiakin...

Mulla on myös poistolaatikko. Tuommonen muovinen lihakunnan laatikko. Säännöllisesti patistelen kavereita tälle laatikolle, ja jotku osaaki sinne jo ihan itse.

Lisäksi mun vaatekaappi on musta aukko. Saa sitä miettiä, että missä kaikki sytkärit on, ku ne asuu hupparin taskussa vaatekaapissa. Tai Marikan taskussa. Toisaalta, aika estottomasti Marikakin joskus asuu mun vaatekaapissa.

Että semmosta. Teoriassa mä asun buduaarissa. (Päivän turha tieto: Sana "boudoir" tulee verbistä "bouder" mikä tarkoittaa mököttämistä. Buduaarissa siis mökötetään. Tämä sopii minulle. Niinku nenä päähän.)

torstai 22. tammikuuta 2015

Kolmen naisen tarinoita.

Miehet on ihan helevetin kummallisia kapineita, mä sanon. Ollaan kavereiden kans asiaa palaveerattu useamman viikon ajan aikalailla päivittäin, ja vain 1/4 on ihan tyytyväinen vastakkaiseen sukupuoleen, lopuilla kolmella onkin sitten sanottavaa senkin edestä. (Tässä vaiheessa haluan huomauttaa, että minä itse ja minun ystävättäret ollaan oikeinkin herttaisia, selkeitä signaaleissamme ja meidän kans on helppo tulla toimeen, en minä sillä...) Aattelin kertoa jokusen tarinan, koska olen hämmentynyt. Hyvin, kovin hämmentynyt.

Tapaus 1: Neiti ja herra (lähemmäs 40v. btw) tapaa kahvin merkeissä. On kivaa, viihtyvät yhdessä, so on. Herra ehdottaa treffejä parin päivän päähän. Vielä oletettuna treffi-iltana ilmoittaa haluavansa nähdä, vaan tekee oharit kuitenkin. Mitä vittua viidakkokirja? Tietenkään mitään selitystäkään ei tule. Sitä äkkiä kuvittelis, että tuon ikänen ois jos sen verran saanu kiveksiä kasvateltua, että osais kertoa tulleensa toisiin ajatuksiin.

Tapaus 2: Ainutlaatuinen tilanne, jossa neiti on ehdotellut herralle enemmän tai vähemmän suoraan jotain parisuhteen tapaista, vaan onko kelvannut? NOVITTUEI. Vaan odotapa, kun neiti tapaa jonkun, joka vie sydämen, ruumiin ja sielun, niin herrahan keksii, että tässähän onkin mun elämäni nainen...! MYÖHÄÄN, LIIAN MYÖHÄÄN. (Itse koin tämän syksyllä 2013.)

Tapaus 3: Neiti kohtaa Tinderissä herran, jonka tietää ennestään. Mätsiä rapsahtaa, ja tarina alkaa kulkemaan. Neiti elää siinä uskossa, että herrakin tietää kenen kans puhuu, vaan myöhemmin käy ilmi, ettei tiedäkään. Asian selvittyä laskeutuu radiohiljaisuus. Lupaavasta alusta huolimatta herra päättää luottaa ennakkoluuloihinsa ja mahdollisesti kuulemiinsa huhuihin, mieluummin kuin tutustua neitiin ja antaa omille aivoilleen mahdollisuuden.

Tapaus 4: Lähtee taas Tinderistä (vois varmaan jo todeta, että hulluja ne siellä kaikki on saatana.) Mätsiä paukkuu, vaikka välimatkaa on muutama kilometri liikaa. Jutut kuitenkin natsaa, ja vieläpä hyvin. Viestit liikkuu vinhaan tahtiin ja homma on ihan linnunmaitoa. Tapaamistakin suunnitellaan. Ja äkkiä PUUUUUF herra hiljenee täysin. Viestit on nähty, mutta mitä sitä turhaan vastaamaan.

Tapaus 5 (ja 6 ja 7...): Kaikessa yksinkertaisuudessaan herra ehdottaa neidille treffejä, saa myöntävän vastauksen, treffit ei ehdi toteutusasteelle, ja tyyppi alkaa käyttäytymään niinkuin ei ois koskaan ulos pyytänytkään.

Tapaus 8: Henkilöt päätyvät yhteisellä sopimuksella tilaan, jota minä kutsuisin järjestelyksi. Homma toimii, kaikilla on kivaa, kaikki saa, JEEEEEE \o/ ja so on, ei ongelmaa. Paitsi herra keksii äkkiä ruveta mustasukkaiseksi, kun neiti tapailee muitakin, ei välttämättä edes samoissa merkeissä. Kuitenkin herra oli se, joka alunperin ilmoitti, että parisuhde nyt ainakaan ei käy laatuun.

Tapaus 9: Se mun perhosfarmisilmärakkausmies. Se se vasta oliki, vaikka haluan uskoa, että se ei ollu tätä sarjaa tahallaan.

Tapaus 10: Herra, joka joskus oli hyvinkin tärkeässä asemassa neidin elämässä, nykyään "vain" kaveri. He ovat olleet yhteydessä, tavanneet, kuulumisia vaihdettu, näin edelleen. Kuitenkin herra on pantannut kuukausitolkulla sitä, että sattuu seurustelemaan. Toki tämä on Oulu, tottakai neiti on tiennyt sen alusta asti, aivan muista lähteistä.

Tapaus 11: Jälleen Tinder! Mätsiä paukkuu, herra ja neiti juttelee kaikesta maan ja taivaan välillä, siirtyvät puhumaan puhelimessa, jälleen viestittelemään. Treffit sovitaan, mutta herra on myöhässä, puhelin kiinni, neiti jo pelkää täydellisiä ohareita. Herra kuitenki saapuu paikalle hyvän selityksen kans, ja ilta on mukava ja johtaa yhteiseen yöhön. Aamulla herra ja neiti sopivat, että ollaan koodeissa, ja seuraava yö kuluu herran luona, mutta mitään ei tapahdu. Täydellinen herrasmies tuo krapulajuomat vuoteeseen, keittää kahvit ja toteaa neidin lähtiessä, että ollaan yhteydessä ja halaa. Ja jälleen täydellinen radiohiljaisuus. Neiti pistää perään muutaman viestin, saaden hyvin nihkeitä ja niukkasanaisia vastauksia.

Silti... Kaikkien urpojen kuningasurpo on kyllä glitorismies! Seuraava lainaus suoraan ystävättäreni Tinder-viesteistä: "Siis jos olisin sun kanssa nyt sun sängynlaidalla niin tekisin näin.
Pyytäisin sua menemään makuulleen selkä minuunpäin. Tuntisit kuinka rintasi painautuisicat tukevasti patjaan. Pyytäisin sinua nostamaan pyllyä ylöspäin jolloin näkisin kuinka housusi tiukkenesisivat pillun ympärillä. Housusi saisivat tiukkenemisen myötä häpyhuulesi pullottamaan housusi läpi ihanasti. Ottaisin etusormeni ja laittaisin sen kevyesti alaselkäsi päälle josta toisin sen pikkuhiljaa pyllyn poskia pitkin häpyhuulillesi. Painaisin häpyhuultesi kohdalla hieman lujempaa jolloin tunnen sisältä tulevan kosteuden tunkeutuvan läpi sormelleni. Ottaisin kahden käden otteen housujeni yläosasta kiinni ja lähtisin tuomaa housuja alaspäin hitaasti siten että viimeinen housun sauma menee häpyhuultesi väliin. Kun housut ovat hitaasti tulleet pois häpyhuultesi välistä laittaisin etusormeni hitaasti pillusi yläosaan josta kevyesti painamalla toisin sen alaspäin siten että se työntyy ihanan tiukan pillusi häpyhuulten väliin kohti glitoristasi, kun sormi tulee gltoriksen päälle pyörittelisin sormea siinä kevyesti samalla työntäen kielen sisällesi. Nuolisin pilluasi kevyesti jonka jälkeen veisin kielen pyllynreiän päälle. Kevyesti toisin toisen likimärän sormen pyllynreiällesi ja työntäisit sitä kevyesti sisällesi. Tunnen jo nyt kuinka pillusi sykkii ja huutaa lisää.
...

Kun olet muutaman kerran seksikkäästi äännellyt käännän sinut selälleen makaamaan. Otan kivikovan munani housuista pois ja tulen kevyesti makaamaan päällesi. Suutelen korvaasi kevyesti jonka jälkeen vien kieleni korvasta kaulaa pitkin rinnoille. Annan muutaman hellän suudelman, jonka jälkeen hitaasti työnnän munani sisälläsi. Tunnen kuinka pillusi sykkii munan ympärilläni. Hitaasti tulen sisälle päin jolloin kuulen kuinka huohotuksesi kiihtyy."

Ja tää tarina on kuulemma tullu muilleki! Mulle tää dude päätti vaan kertoa orgioista, joissa oli ollu edellisenä päivänä. Mä luulen tosin, että unissaan...

Kolmen naisen kohdalle voi osua aivan todella paljon liikaa omituisia tyyppejä...

sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Tammikuu 2014 vs. tammikuu 2015

Tuli tuossa mietittyä, että mikäs kaikki on toisin kuin vuosi sitten. Seikkoja löytyi, ja ajattelin pistää niitä ylös, because I can.

Tammikuussa 2014 söin 100mg Ketipinoria joka ilta. Keväällä aloin vähentelemään, pudotin ensin 75mg:aan, josta melko lyhyellä aikavälillä vielä 50mg:aan. Nyt, tammikuussa 2015 syön 25mg illassa, ja tapahtuipa semmoinenkin ihme, että yhden yön nukuin vahingossa ilman. Aamulla piti ihan tiirailla sitä läpyskää, että onko tää tosikaan. Seuraava päivä kuluikin sitten vieroitusoireita etsimällä ja pelkäämällä, vaan eihän niitä tullut. Mitä tämä on?

Siitähän seurasi, että mulla on päivärytmi! PÄIVÄRYTMI! Viimeks ollu jotain sen tapasta varmaan sillon ku elin insinööriajassa. Kun miettii aikoja, kun menin nukkumaan ehkä aamuviideltä, ja heräilin iltapäivällä, niin nykyisyys on ihan eri ulottuvuudessa. Unelle ennen puoltayötä, yleensä ponkasen ylös ennen seiskaa, viimestään kymmeneltä. Lukuunottamatta näitä seuraelämäviikonloppuja, ku ylös pääsee ehkä puolenpäivän jälkeen.

Lääkkeiden vähennys (ja kokiksen!) teki myös sen, että paino lähti putoamaan. -12 kiloa verraten viime tammikuuhun. On tässä toki se huono puoli, että mä en vaan syö. Elän nikotiinilla ja kofeiinilla hyvin pitkälle, koska en muista ja jaksa syödä. Ja oon laiska tekeen ruokaa vaan itelleni. Tiiän että tässä ois korjaamista. Tosin sitten Maika tuossa mietti yks ilta, että missä välissä tapahtu ja mitä, kun mä kiroilin, että on sangen epäreilua, että sillä on salaattia ja mulla ei. Oikeassahan se on, millon mä oon halunnu salaattia? Ööööö, en varmaan koskaan.

Ja ne mielialat! Musta on tulossa ihan hirveä, oon aivan vastenmielisen optimistinen asioiden suhteen, enkä ees muista millon oisin viimeks halunnu ruvetä rähisemään missään tai kellekään. Fiilis omasta itestäni on aivan todella hyvä, ei nyt enää vuosi sittenkään enää jaksanu kiinnostaa ne teräaseleikit, mutta nyt vielä vähemmän. Vanhat arvet on vaalenneet todella hyvin, uusia ei ole tullut kahteen vuoteen. Varmaan tekee tuo hoikistuminenkin parempaa oloa. Energiaaki piisaa niinku pussillisessa oravia, mikä ei ees johdu pelkästään siitä kofeiinin määrästä.

Mä myös hoen itselleni (ja monille muille) harva se päivä, että olen itsenäinen ja vahva nainen, tosin aika läpällä. Mutta totta se on. Mä oon kyllä edelleen aika ihmisriippuvainen, mutta parisuhteen loppuminen opetti mulle sen, että mä pärjään. Mulla on on ihan mahtavia ihmisiä mun ympärillä, kuka missäkin roolissa, ja taivas kuinka onnellinen sitä voi nainen tästä olla. Oon tavannu paljon uusia ihmisiä ja tutustunut vanhoihin tuttuihin paremmin, ja aika moni on loksahtanut johonkin täydellisesti heille sopivaan lokeroon mun elämässä.

Mieli ja sydän on vahvemmat. Joskus tuo tovi sitten raportoitu pikarakastuminen ois tehny musta säälittävän ihmisraunion pitkäksi aikaa, vaan nyt mä lähinnä hymyilen sille asialle, olihan se aivan awesome! (okei, on välillä vähän ikävä niitä silmiä...) Mutta siis koitan sanoa, että tuommonen kokemus ei nyt riko mua aivan palasiksi. Luotan siihen, että jos jotaki sen suhteen on tarkotettu, niin se tapahtuu ilman että minä revin itteni riekaleiksi.

Että josko tästä pikkuhiljaa sais elämänsä kasaan ja raiteilleen, tänään ainaki tuntuu siltä, että se jopa ois mahdollista. Eilenki tuntui.

Pusuja ja haleja! toivottaa Hanna Aurinkoinen

maanantai 5. tammikuuta 2015

Tyttöjen välisestä ystävyydestä.

Heinäkuun 2013 alussa mä istuin tässä aikalailla samassa kohdassa saamassa herttakohtausta sen erään sähköpostin takia. Hetkeäkään en kadu sitä, että vastasin siihen viestiin! Vaikka silloin jännitti niin maan pirusti että mitähän tästä nyt taas sitten tulee.

Vaikka tässä on molemmilla omaki elämä pyöritettävänä, niin aika hyvin on onnistunu sulauttaa tästä (osittain) toimiva kokonaisuus. Yllättävää kyllä.

Ulkoiset puitteet siis on muuttuneet, mutta korvien välissä kaikki on ihan ennallaan. Edelleen kaks naista yksillä aivoilla. Viime vuosi oli mun ja Marikan ensimmäinen kokonainen yhdessä, joten sen kunniaksi siis kuvaripulia ja muistoja <3

Alkuun vertailun vuoksi meikää ja Maikaa 2009, sen jälkeen kronologia on lapsille, jälleen kerran.


Maika on meistä se koulutettu ja fiksu <3



 Tiiminähän me ollaan ihan parhautta. Joku joskus kehtasi mutista, että oltais yhdessä holtittomia, mutta mun mielipide on, että jos ollaankin, niin vallan hyvällä ja vastustamattomalla tavalla!
 Qstock loppui, meistä ei enää ollu muuhun kuin makaamaan parkkipaikalla raatona. Perinteiseen tapaan tässä vaiheessa vannottiin, että ei enää koskaan. Eipä vissiin! Team HannaMaika palaa halusta sukeltaa palpasäkkiin, ja muutenki kaivella pusseja.
Täähän oli meidän yhteiselon peruspilari. Molemmilla pärisee siihen malliin, että ei voi ku jaksaa. Saa nähä mitä tästä vuodesta tulee, vaikka eiköhän me sujuvasti sekoilla ilmanki.

 Päivänsäde ja Menninkäinen. Ollaan tosiaan otettu asiaksemme ottaa selfie aina kun löydetään sopiva vessa. Tässä kyseessä Oulun Amarillo.
 Ollaan joskus shoppailtukin. Maika on muuten meistä se sporttisempi, ja jotain on tarttunut muhunki. Silti se järkyttyy joka kerta ku näkee mut juoksemassa...
 Kesällä 2014 tuli käytyä kohtuuttoman usein Puistokahvila Makiassa. Mutta minkäs teet, hyvää teetä, makoisia leivoksia, hyvä palvelu, ja aika usein saivat auringonki paistamaan meille!
 Sen kerran kesässä ku me keksitään olla kokomustissa, niin me tehdään se samana päivänä ilman että toinen tietää mitä toisella on päällä. Jätettiin myös meikit pois ilman yhteistä päätöstä. Tää päämäärätön autoilu on yks meidän suosikkiharrastuksia. Koskaan tienny mistä ittensä löytää.
Mestanvessaselfie! Eeppinen ilta Pople shotin siivittämänä. <3

 Joskus lähtee ne viimesetki järjenrippeet ja keksitään tehdä jotain, mitä kumpikaan ei luultavasti kenenkään muun kans tekis. Tällä kertaa lähettiin tunniksi pyllistelemään mettään. Vapaaehtosesti.
 Vessaselfie, osa Makia!
 Tältä me näytetään ku ei oikeesti yritetä.
 Vessaselfie, osa Mezzaluna. Tästä se ajatus tais lähteä. Harrastettiin romanttisia lounastreffejä ko. ravintolassa Maikan koulupäivinä.
Ja sit ku me ollaan seksivau, niin me kans ollaan. Vuosi alko olla jo lopuillaan, kun ajatukset pyöri koko vuorokauden piparin ympärillä. Tosin itehän vatkaan kuvassa munaa. Tuo oli kyllä kohtalaisen hämärä ilta muutenki. Terveisiä vaan Tinderiin tälläki kertaa.
 Since the beginning ollaan oltu toistemme vaatekaapeilla. Tässä kyseessä mekot, jotka sain Maikalta, ja se sosialisoi heti toisen takas :D
 Tämä kiteyttää koko meidän suhteen. Ei meiän oikeesti varmaan tarvis koskaan puhua mitään. <3
 Aika harvoin me lähdetään yhdessä ulos ajatuksena olla humalassa, mutta tässä se tapahtuu! Koskilinjat 666.
 Tässä vaadimme tasa-arvoa perkele.










Vuosipäiväpotrettimme. Lämmöllä muistan tuota hetkeä, jos kerran vuodesta selvittiin, niin mehän selvitään mistä vaan.

 Päämäärättömien autoiluretkien satoa. Vihiluodossa käytiin posettelemassa kameralle.
 Maika, meikä ja golffiina, mitäs muuta me ois tarvittu? Tie oli avoin, samoin maailma.
 Ollaan me käyty yhessä reissussakin! Tamperetta pidemmälle ei oo päästy, mutta kivaa oli senki edestä. Jälkeenpäin matka tais olla joku särkyneiden suhteiden hautausmaa, meinaan nykyään muut seurueesta ku minä ja Marika ei olla vakituisesti tekemisissä.
Loppukevennys! Liian väsyneitä ihmisiä, liikaa kofeiinia, liikaa huonoja vitsejä, jotka ei varmaan ketään muita koskaan naurattais! Viitasaaren raparperinkeräys, YAY!


Että semmosta tuon typykän kans. Mä rakastan niin hirveästi. Ja toivon että koskaan enää ei tarvi luopua Maikasta.

<3