tiistai 25. syyskuuta 2012

Uskonto, tuo vihonviimeinen riesa.

 Yöni ratoksi pällistelin läpi semmosen leffan ku Magdalenasisaret, ja tulos oli taattu uskontovitutus. Mä oon kasvanu pitäjässä, jossa uskonto on kohtuuttoman suuressa roolissa ja sitä on tyrkytetty joka käänteessä. Peruskoulu semmosessa ilmapiirissä teki musta melko nihkeän mitä tahansa uskontoa kohtaan.
 Toki nyt jokainen saa mun puolesta uskoa ihan mihin lystää, mutta sitten kun alkaa se taistelu siitä kenen joukkohallusinaatio on se kaikista oikein ja kaikkien eri joukkohallusinaatioon uskovien pakkokäännyttäminen, tai parhaassa tapauksessa tappaminen niin voinyvvittu.
 Ehkä eniten näissä suurimmissa uskonnoissa mua tympäsee sen pakkosyöttämisen lisäksi se että kaikki erilainen ja normeista poikkeava on julistettu synniksi ja kielletyksi, ja se että jonku männäaikasen (kuvitteellisen tai oikeasti eläneen) ukkelin sepustukset vie porukkaa niinku pässiä narussa. Näiden lisäksi toki se järkyttävä tekopyhyys. Tyyliin telkkarin katsominen on kamala synti mutta samaan aikaan insesti, pedofilia ja muu mukava perheen keskeinen yhteinen toiminta kukoistaa.

 Tuo Magdalenasisaret nosti katolisuuden mun mielessä melkeen samalle tasolle kuin islamin ja lestadiolaisuuden, mun suurimmat inhokit. Tai laski, riippuu mistä päin katotaan. Ehkä väärin multa meuhkata näistä uskonnoista kokonaisuutena, kyllähän ne kiihkouskovaisimmat ja vanhakantasimmat hihhulit varmasti onnistuu pilaamaan minkä tahansa organisaation huolimatta siitä kuinka hyvät tarkotusperät alun perin oli olevinaan.
 Mä saisin tästä varmasti aikaan romaanin, mutta sitäpä ei lukis kukaan joten lyhyestä virsi kaunis tjsp.

 Nakataanpa tiskiin vaikka uskonnonopetus peruskoulussa. Joka on muuten mun mielestä aika naurettava viritys, jos saan sanoa. Oli ainaki mun aikana ja niissä kouluissa mitä mä kävin, en tiiä oliko se sitten kiinni siitä lestamäärästä vai oliko tilanne sama koko valtakunnassa. Jos mulla ei ois omia aivoja ja koulussa ei opetettas historiaa, niin mut ois viistoistavuotiaaksi aivopesty uskomaan että vaihtoehdot on olla kunnon kristitty tai lestadiolainen, aikalailla. Jälkimmäisiä tosiaan pyöri kintuissa riesaksi asti. Vasta ysiluokalla uskonnonopetus piti sisällään sen että ihan tosissaan maailmassa on muuten pari muutakin uskontoa...

 Mun mielestä uskonto on ihan suoraan verrannollinen anaaliseksiin, vaikia siitä on nauttia ja tykätä jos siihen pakotetaan.

 Terveisin Hanna Pakanaressu


maanantai 24. syyskuuta 2012

Yks menolippu tunnevuoristorataan, kiitos.

 Mä taidan alottaa mun lauseet tässä blogiraasussa aika usein "musta tuntuu" ja"mulla on semmonen olo että" -tyyppisillä ratkaisuilla. Äkkiseltään mulla taitaa olla aika monia tunnetiloja päällä... Ja itseasiassa onkin. Tuossa muutama päivä takaperin kävin läpi semmoset tunnehulabaloot ihan parin tunnin sisällä että piti jo iteki miettiä että onko tämä enää todellista ja selviääkö tästä ilman että katkeaa verisuoni aivoista. Homma alko ankaralla vitutuksella, jota seurasi lievähkö kiukku ja samanaikainen toiveikkuus.  Niiden jälkeen tuli kohtalaisen iloinen olo, ja heti perään kiihdyin nollasta saatanaan kun palo naama yhteen ihmiseen aika huolella. Samaan aikaan raivostumisen kans tuli tietynlainen helpotus, kun sai asiat ulos sisuksista. Seuraavana vuorossa oli yllättävä tyhjyyden tunne ja hämmennys, joko se rage muka meni ohi?! Niiden jälkeen pärähti uskomattomat rytmihäiriöt ja jännityskihinät, jotka kasvoi kohtalaisen laadukkaaksi riemuksi ja odotukseksi. Ei oikeastaan kulunut kauankaan kun tilalle tuli pettymys, vähän lisää rytmihäiriöitä ja sangen jumalaton kiukutus. Semmonen hakkaa-täysiä-omaa-tai-jonkun-muun-päätä-seinään -kiukutus, eli kohtuullisen vahva. Sitä seurasi ilo ja hyvänolontunne odottamattoman puhelun takia. Sitte menin nukkumaan. Kiukutus tosin jatkuu edelleen, ja se on osittain muuttunu epäilykseksi omaa havaintokykyä kohtaan. Entä jos mä oon vaan käsittäny jotaki ihan järkyttävän pahasti väärin? Vähemmästäki tässä vaan tollottaa aika Tuutikkina, väliaika-armastani lainatakseni.

 Noin muutenki mä olen aikalailla koko ikäni kokenut kaikki tunnetilat aika vahvoina ja sitä myöten kiskonut niistä kaiken irti. Siks kai mä olenki näin järkyttävän rasittava tapaus. Sillon ku oon iloinen, niin oon sitä ärsyttävyyteen asti ja säteilen joka suuntaan, sinkoilen edestakaisin ja käyn melkomoisilla ylikierroksilla. Sitten taas kun masentaa, niin sitten kans masentaa, enkä tahtos lopettaa masentelua ihan vain koska itsesäälissä rypeminen on olevinaan palkitsevaa. Kai mä saan siitä jotain sairasta tyydytystä, en minä tiedä. Osaan mä sitten ottaa riemun irti aggressiostakin. Se on semmoinen juttu mitä ei voi sanoin kuvailla, se pitäis kokea. Mutta oikeastaan aika harva haluaa osalliseksi siitä kyseenalaisesta lystistä.

 Tän päivän fiilis on aikalailla juuri niinkuin Hanne viime yönä totesi kuvittelevansa musta tuntuvan. Niinku ois viety karkki kädestä. Ei oo kivaa.


 "Minä täällä, sinä siellä
  etkö voisi olla enemmän?"

 "Menisitkö vaikka pois että voisin ikävöidä sinua?"

B&B Casa di Hanna. To be.

 Mä oon miettiny ihan tosi paljon mun tulevaa kotia, vaikka en tiedä ollenkaan missä se tulee olemaan. Huolimatta puutteista sijainnin tiedosta osaan hieman hahmotella miltä se tupa tulee näyttämään, tosin aika summittaisesti. Silloin kun väsäsin hakemuksia niin sanoin ystävättärelle että nyt on haussa torppa joka on mahdollisimman a) edullinen, b) pieni ja c) paska. (Silti se Heinäpään 15 neliön koppi oli ihan pikkusen liian pieni ja paska...) Oikeastaan mulla ei ole muita toiveita tulevan kodin suhteen hinnan ja sijainnin lisäksi kuin että tunnelma joutas olemaan mahdollisimman lähellä mun keskustan kämpänkuvatusta, joka on mun tähän astisista asunnoista ollu ehdoton suosikki. Se olis sitten semmonen turvallinen pieni koppi, ei nyt varsinaisesti ovet auki kaikkien tulla ja mennä, mutta semmoinen että mun ystävät vois aina tulla sinne ilman että tuntevat tunkeilevansa, vuorokaudenajasta riippumatta. Toki sellainen fiilis riippuu vähän emännästäkin, tarkoitus kuitenkin olisi emännöidä B&B:ta lämmöllä ja sydämellä.

 Kun mä mietin mun tulevaa tupaani niin näen jonku epäselvän kuvan missä on pinkkiä ja pieniä valoja. Ilmeisesti kuvittelen muuttavani jouluvaloilla koristeltuun hattarakoneeseen... Siihen nähden että pukeudun pääasiassa mustaan ja mun sielu on synkkä kuin palanut lamppu, niin silti mun (kuvitteelliset) sisustusratkaisut on aika riemunkirjavia. Mun sisustusideat on aina kauhean lennokkaita ja suunnittelen ihan hulluna, että tuohon tulis nyt tämmönen ja tähän tuommonen. Sitten kuitenkin aina joku kusee, ja näin ollen mun jokainen kämppä on ollut vähän puolitekosen näkönen. Joko mulla ei ole ollut varaa hoitaa mun sisustushommia loppuun, tai sitten mulla on loppunut huumorintaju kesken asian kans. Jotku verhot esimerkiksi on ihan vihonviimenen riesa, jos vaan torpassa on sälekaihtimet niin melko surutta pystyn olemaan ilman verhoja. Nykysessä asunnossa ei muuten verhoja ole. Pääasiassa siksi että edellinen omistaja vei verhotangot mennessään ku muutti, eikä me olla saatu aikaseksi tässä vuoden aikana ostaa semmosia...

 Vaan joo. Lieneekö tuon väliä onko mulla verhoja vai ei. Pääasia kai on että torppa on mun näkönen ja viihdyn siellä... Ehkä se jopa parhaassa tapauksessa tuntuu kodilta.


perjantai 21. syyskuuta 2012

Musiikkijuttuja koska mulla on tylsää.

Älä katso allaolevia kysymyksiä ennen kuin olet valinnut bändit! Eli: valitse viisi lempibändiäsi/artistiasi.
Kun olet valinnut bändit/artistit, vastaa kysymyksiin.

1. Sonata Arctica
2. Emilie Autumn
3. Nightwish
4. Pain
5. Deathstars

Kuka on hyvännäköisin bändistä 2?
- No tähän en kai voi vastata kuin että neito itse :D

Lempialbumisi bändiltä 1?
- Reckoning Night ja The Days of Grays

Kirjoita pätkä jostain bändin 5 lyriikoista.
-So face the dark and I'll teach you about the fire in a blink of an eye - now drink the cyanide.

Miten tutustuit bändiin 3?
- Varmaan radiosoitossa, en voi muistaa, siitä on aika monta vuotta.

Milloin kuuntelit viimeksi bändiä 4?
- Sillon kun se soi viimeksi soittolistalla?

Onko sinulla lempijäsentä bändistä 5? Kuka?
- On. Skinny <3 aina. Mun suosikkirumilus.

Omistatko jotain bändin 1 oheistuotteita?
- Taitaa mulla olla pari paitaa ja seinälippu. Ehkä.

Kumman näkisit mieluummin livenä, bändin 2 vai bändin 4?
- Emilien.

Lempibiisisi bändiltä 5 (max 3)?
- Cyanide, Opium, Play God

Onko bändin 4 laulaja hyvännäköinen?
- njoo.

Omistatko albumeita bändiltä 2?
- en sillee cd-muodossa.

Kumpaa olet kuunnellut kauemmin, bändiä 5 vai bändiä 1?
-Sonataa.

Onko bändi 4 ollut koskaan Suomessa?
- Ohan tuo, en vaan oo nähäny.

Mikä on parasta bändissä 3?
- Moni seikka, se on kuitenkin yhä vaan aika uniikkia settiä vaikka kopioidakin koitetaan.

Omistatko dvd:itä bändiltä 5?
- En. Joutasin omistamaan.

Miten tutustuit bändiin 1?
-Jesperin koneelta kai mää sitä aikanaan löysin. Varmaan sitä ennen satunnaisesti kuullut radiostaki.

Kuinka monta jäsentä bändissä 2 on?
- 1.

Lempibiisisi bändiltä 1 (max 3)?
-  Only the Broken Hearts (Make You Beautiful), No Dream Can Heal a Broken Heart ja ja ja ja vaikka Ain't Your Fairytale.

Omistatko bändin 3 julisteita yms.?
-Saattaa olla jossain varastonperukoilla seinälippua tjsp mutta en mene vannomaan.

torstai 20. syyskuuta 2012

Uhallakaan en keksi otsikkoa.

 Kyllä sen taas huomaa mielialasta että syksy on saapunut ihan täydellä teholla. Tän hetken mielialaa vois kuvailla kahdella sanalla, jotka on synkkä ja levoton. Mä en haluais olla kotona, mutta en kyllä tiedä sen puoleen että missä sitten tahtoisin olla. En vaan haluais koko aikaa tuppautua kavereidenkaan nurkkiin, pyytää että saisin viettää aikaani niiden kans. Jotenki on kovin epävarma olo omasta itsestä, mikä taas ei ole ihan ominaista mulle... Synkistelyä sitten se, että alan olla jo aika epätoivoinen tuon kämppähomman kans. Sitä myöten kusee myös kaikki muut suunnitelmat mitä mulla on. Vois kai kuvailla että jos mun tulevaisuus on pimeä tunneli, ja reilu kuukausi sitten mulla oli helvetinmoinen soihtu valona, niin nyt menen yhden valotikun varassa ja siitäkin on paukut loppumassa. Samoin musta tuntuu että oon jotenki yksin täällä tunnelissa... Seuraa, anyone?
 Mää oon myös miettinyettä onkohan tää mun pakottava tarve juosta kylillä sitten kakssuuntasen maniavaihetta. En oo nimittäin koskaan sitä vaihetta omalla kohdalla tunnistanu, depression sen sijaan liiankin hyvin.

 Lisäksi mulla on päällä kammottava unspiraatio. Fiktion kirjottaminen ei luista, ja tänne tahtoisin kirjottaa jostain ihan muusta kuin mistä nyt kirjoitan, mutta ku ei niin ei. Ne asiat ei ole vielä lähellekään tarpeeksi kypsiä näinkään julkiseen käsittelyyn. Saati että maailma pystyis kyseisiä asioita käsittelemään. Maailma on herkkä loukkaantumaan, tiesittekö?

 Nukkumisesta on taas tullu riesa. Se ei innosta ollenkaan. Unet on tympeitä ja herätessä vituttaa. Varsinki nyt ku on flunssa, niin herätessä on ihan järkyttävän hirveä olo. Se sitten paranee iltaa kohden ja aamuyöstä tympäsee ajatuskin että nukkuis ja hankkis sen tukkoisuuden sillä takas. Oon muutaman päivän ajan koittanu tappaa itteäni Finrexin-yliannostuksella, mutta kuten tekstistä näkyy, en oo kauhean menestynyt tässä pyrkimyksessä.

 Tämä seuraava tulee kuulostamaan luultavasti jäätävän kryptiseltä, mutta siihen teidän on nyt tyytyminen... Mun maailma on järkkynyt viime aikoina pahasti raiteiltaan. On olemassa "ajatus", pelastusrengas, johon mä olen takertunut viimeiset melkein kuus vuotta, ja nyt oon ilmeisesti päästänyt siitä irti. Ainakin musta tuntuu että otetta ei ole enää. Jotenki olo ilman sitä tuntuu tosi ontolta, onhan se kulkenut mukana läpi melko monen vuoden... Aivan älytöntä että joku, mikä on ollut niin monia vuosia, saattaa kadota tai muuttua joksikin ihan muuksi vain muutamassa viikossa. Monelta asialta meni pohja, ja vain koska toinen ajatus ilmaantui ja vaati tilaa.


keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Pelekotiloja ja rytmihäiriöitä.

 Herkkänä ja mieleltäni epävakaana tyttönä (vai nainenko mä olen?) mietin että käynköhän mä nyt ihan täysillä pöntöillä. Kuitenkin mulla on kokemusta melkoisen kamalasta julmuudesta mitä ihminen voi toisen psyykelle tehdä, ja mitäs mä silti teen? Ojennan ihmisille tarjottimella kaikki ne aseet jotka on tuhoisimmat mua itseäni vastaan.
 En mä haluais pelätä sitä, että joku menee kammottavasti vikaan ja taas tulee turpaan. Tosin en mä ihan niin peloissani ole kuin mitä oisin joskus ollu. Kuitenkin oon aika sosiaalinen, ja tykkään tavata uusia ihmisiä, ja tahtoisin osata luottaakin sitten. Etten kusis kaikkea pelkäämällä. Se ei vaan sovi mulle.

 Joku neuroosi kai mulla on, ku tosi usein ku tapaan jonku uuden ja annan kaikkeni, niin alan skitsoilemaan että tällä henkilöllä X on ehkä jotain linkkejä mun menneisyyteen ja niihin ihmisiin. Että tää X on luikerrellut mun elämään joko henkilön Y yllyttämänä, ja vakaana tarkotuksena tuhota kaikki, tai että X vaan tuntee Y:n ja Y tätä kautta pääsee sitten liian lähelle ja sotkee kuvioita. Mä myös tiedän että tää on aika turha pelko, tuskin ketään ihan niin paljon mun jutut kiinnostaa.

 Muutenki tuoreet ihmissuhteet pelottaa mua. Ku pitää taiteilla sen kans ettei vaikuttais ihan vitun sekopäiseltä ja läheisriippuvaiselta tapaukselta. Asianlaitahan on niin että kun tapaan ihmisen, jonka kans mulla synkkaa, niin tahtoisin viettää lähes kaiken valveillaoloaikani sitten sen kans, ja miksei vaikka unessakin. Mutta koska edellä kuvailtu toiminta on vähintäänkin friikkiä, niin sitten koitan pitää yhteydenpidon minimissä jos toisesta osapuolesta ei ota kuuluakseen. Niinpä sitten käy yleensä että vastapuoli luulee että mä nihkeilen jotain. Sitten jos vastapuoli ei ole innokas yhteydenpitäjä tai ujostelee tjsp niin lopputuloshan on arvattavissa.

 Nääh, en mä taas tiedä missä mun kaikki riemunkirjavat langat on, enkä itekään ihan hoksaa mitä tässä koitan mutista. Täydellinen blackout päällä, ajatus on kyllä päässä selkeänä, mutta en saa sanoja ulos ja järjestykseen. Oon aivan älyttömässä tilanteessa ja aivot on solmussa. Kodista ei ole tietoakaan ja muualla tapahtuu aivan liikaa semmosta mitä vastaan ei pysty taistelemaan. Mä vaan tahtoisin sen kodin että voisin rakentaa sinne linnakkeen ja saisin pidettyä jotku ihmiset ja asiat visusti ulkopuolella... Vaikka mut tuntien se ei tuu onnistumaan. Edelleenkään mä en ois minä jos en säännöllisesti hankkiutuis vähän omituisiin tilanteisiin. Vähintäänki.

tiistai 18. syyskuuta 2012

Ajatuksia tuuliajolla, part 3

 Jotenki kaikki on (vaihteeksi) ihan levällään, enimmäkseen ajatukset. Ne on vähän ku perhosia. Tai ehkä enempi ku kärpäsiä, kärpäset on vikkelämpiä. Mutta mitäpä muuta perhosetkaan on ku kärpäsiä joilla on nätihköt siivet...

 Ainaki tää päällä oleva asunto-ongelma saa ajatukset sinkoilemaan. Tekis mieli hakata päätä seinään, mutta tiiän että siitä ei tuu muuta ku reikä päähän ja ajatukset leviää enempi.

 Ei tietenkään riitä että pään sisusta on harvinasen solmuinen, ei toki, vaan maailmaa kaatavaa draamaa puskee sisään ovista ja ikkunoista nopsempaa kuin sitä ehtii lapioida ulos. Mä ja suurin osa mun ystävistä hallitaan kyllä teatraalisuus ja diivailu tilanteen niin vaatiessa, mutta sitten maailma paiskoo mun kohdalle näitä oman elämänsä teatteritaivaan kirkkaimpia tähtösiä. Ja ne on just niitä joita en tällä hetkellä mitenkään päin tarvi mun elämään. Omastaki puolesta on asiat niin infernaalisilla solmuilla, että ei paljon jaksa kiinnostaa randomien häröilyt. Sitä minä en käy kieltämään ettenkö ois ite aikanaan tehny paljon ja kaikennäköstä että oisin saanu huomiota, mutta minä en hittosoikoon tehny sitä ystävieni hyvinvoinnin ja mielenterveyden kustannuksella. Tietääkseni. Ei oo ainakaan kukaan valittanu. Kun taas tällä hetkellä mun olohuoneessa pyörii yks joka surutta talloo muut jalkoihinsa huomionkipeydessään, minun ja minun ystävät mukaanlukien, ja tunnen itteni hieman voimattomaksi kun en osaa oikeen tehdä asialle mitään.

 Kello alkaa olla puoli viis aamulla ku luonnostelen tätä. Varjot on aika mustia jo, ajatukset on aika raskaita jo. Silti ajatukset karkaa mun luota enkä saa ajateltua niitä loppuun. En tiiä uskaltaisinkokaan. Ajatukset on olleet... No, aika hajallaan. Ja omituisia. Tavallaan vääriä. Enkä minä pysty tappelemaan niitä vastaan.


maanantai 17. syyskuuta 2012

Lupasin jatkoa

 Ja täältä sitä tulee.
 Jos mä uskoisin että siitä ois jotain vastaavaa hyötyä, niin tahtoisin kiertää oppilaitoksissa kertomassa koulukiusaamisesta ja siitä mitä se tekee pienelle ja vielä vähän isommallekin ihmiselle. Ongelma vaan on siinä että mulla ei ole hitustakaan uskoa siihen että siitä ois apua kenellekään. Kiusaajat oli tunnevammasia jo minun aikana, saati kun katsoo nykylapsia ja -nuoria... Tarkotan, menepä sanomaan jolleki 12-kesäselle kovanaamalle että jos tuo pikku-Pekan päivittäinen piinaaminen ei lopu, niin hyvin pitkälti pikku-Pekalla joku päivä saattaa piipata päässä ja se ampuu teitä ison-Pekan haulikolla. Tai vaihtoehtosesti pikku-Pekka ampuu itsensä koska ei vaan jaksa enää. Mun ajatuksissa varsinki jälkimmäinen vaihtoehto sen kuin vaan lisää vettä kiusaajien myllyyn, onhan siinä näppärä konsti päästä pikku-Pekasta lopullisesti, sotkematta varsinaisesti omia pikku kätösiä... Minä tiiän että mun näkemys on aika synkkä, mutta valitettava tosiasia on että pennut on uskomattoman julmia pikku perkeleitä. Minä väitän, että jos joku ois joskus osannu ennustaa niille kiusaajanreppanoille miten mun käy, niin ei meno ois silti muuttunu mihinkään. Yhtä lailla sieltä ois tullu paskaa niskaan, jos joku on päättäny vihata jotakuta, niin sille on ihan sama mitä se aiheuttaa... Mulla levesi se yheksän vuotta ja sen jälkiseuraukset käsiin amiksen eka vuoden syksynä, 2002, ja siitä tähän päivään asti oon koittanu parannella niitä näkymättömiä haavoja. Näkyvät parantui huomattavasti nopeammin.

 Kyllähän mä tiedän että jos koulukiusaaminen on henkistä eikä ole todisteita, kuten mustaa silmää tms, niin se on sitten kiusatun sana vastaan parhaassa tapauksessa puolenkymmenen kiusaajan sanaa. Ja mun tapauksessa ku pahimmat henkisen tason kiusaajat sattu olemaan luottamusoppilas kavereineen niin siinä ei paljon mun sanomiset painanu...

 En minä oikeasti tiedä miten tämän kyseisen riesan sais maailmasta kitkettyä, kun tuntuu että se vaan pahenee koko ajan. Muhun sattuu lukea ja kuulla kiusattujen kokemuksia, varsinkin jos seuraamukset on menny ohi äärirajan, minkä ite kuitenki vältin. Mutta kun kaikki maailman kiusattujen itsemurhat ei sitä kiusaamista lopeta. Julmat ja ilkeät ihmiset löytää aina uusia kiusattavia.


12122012

(Pahoittelen postauksessa ilmenevää kohtuuttoman vulgääriä kielenkäyttöä.)

 Tuohon päivämääräänhän ei ole enää kauan, ja mä olen stressannut kyseistä päivää säännöllisin väliajoin kymmenkunta vuotta. Miksikäkö? Koska silloin ois luokkakokous. Vasta tän vuoden puolella tajusin että eihän mun ole mikään pakko mennä. Mitä vittua varten mä menisin vapaaehtosesti pyörimään semmosten ihmisten sekaan jotka teki mun elämästä täyden helvetin yhdeksän vuoden ajaksi, ja hyvin pitkälle vaikutti siihen että oon nykyään mieleltäni tasapainoinen niinku yksjalkanen kala?
 Hetken tosin mietin että ku musta ei aikanaan tullu kouluammuskelijaa, niin musta vois tänä vuonna tulla maineikas luokkakokousampuja. Mitäs siitä sanoisitte?
 Ok, ehkä aika paskaa multa syyttää koko luokkaa, kyllä siellä oli ne muutamat itse itsensä muiden yläpuolelle nostaneet kusipäämulkut jotka piti rattaat rullaamassa, ja sitten ne jotka kyllä varsin hyvin näki mitä tapahtu, katsoivat vierestä eikä tehneet mitään, tai nauroivat.

 Syksyllä -93 mä olin vielä ihan perusiloinen ja elämänhaluinen pikkutyttö joka aloitti koulunsa. En käsittääkseni millään tavalla poikennu muista, silloin olin vielä kohtalaisen normaali mieleltäni, ja aurinkoinen sanan varsinaisessa merkityksessä, eikä siinä mitä sillä nykyään ajan takaa. Ei kai sitä ehtiny jatkua puoltakaan vuotta kun huomasin ensin että oon muille vain hätävarakaveri. Se jolle soitettiin vasta kun kaikki muut potentiaaliset leikkikaverit oli soitettu läpi eikä kukaan alkanu. Btw, niille jotka ei tiedä minkälaisessa perslävessä mä oon kasvanu, niin se ala-aste oli todella pieni, jokaisella luokalla about 25 oppilasta, eli yhteensä pyöreästi 150.
 Okei, ekaluokka ei siis ollut karmeinta mahdollista paskaa mitä saattaa kuvitella, mutta ei hätää, kyllä tämä vielä kurjemmaksi menee.

 Oon pyrkiny unohtamaan peruskouluajan hyvin pitkälti sattuneista syistä, joten saatte antaa mulle anteeksi että en kaivele 2.-5. luokan kovin syvältä. Sillon se oli ulkopuolelle jättämistä, haukkumista ja fyysisellä väkivallalla uhkailua. Tosin muistan kirjoittaneeni kolmannella luokalla päiväkirjaan että haluaisin kuolla koska kukaan ei välitä. Nättiä tekstiä 9-vuotiaalta.
 Kuudennen luokan alussa saatiin luokalle uus oppilas. Se ei koskaan vaivautunu tutustumaan muhun, kuunteli parit huhupuheet ja päätti että tuotapa sopii siis alkaa polkemaan maahan. Sen myötä kuvaan tuli lähes päivittäinen huorittelu, ja melko äkkiä se sitten tarttui vanhoihinkin luokka"kavereihin". Jumalauta mikä vitsi että pitää liittää tuo "kaveri" tuohon, aika kaukaa haettua meilläpäin.
 Eihän sekään vielä riittäny. Kuudennen luokan kevätlukukaudelle saatiin taas uus eläjä luokkaan, ja kuvio toistui ihan samana. Sekin tuntui katsoneen mua kerran ja päättäneen inhota mua heti alusta. Siitä tulikin sitten itse asiassa ankein kaikista.

 Yläaste olikin sitten kauempana, ja sinne kerättiin porukka kolmelta eri ala-asteelta. Kuudennen luokan lopussa oltiin saatu täyttää muutama lomake, esittää toivomuksia että kenen kans tahdotaan samalle luokalle ja so on. Mun vieno pyyntö oli että pääsisin eroon koko porukasta. Mitä vitun paskaa, ei puhettakaan. Entisen luokan muutama hassu saksanlukija siirtyi eri kokoonpanoon ja mä sain huomata että kyllä näitä samoja vitun apinoita piti katella vielä kolme vuotta.
 Se kai alko jo yläasteen eka viikoilla. Huorittelu ja muu nimittely kävi äänekkäämmäksi, vaatteista löytyi sylkeä ja purukumia, päälle syljettiin, tönittiin, uhkailtiin, valehdeltiin opettajille mun tehneen sitä, tätä ja tuota, vittuiltiin sekä suoraan että naamioidusti. Ja opettajakunnan mielestä mitään ongelmaa ei ollut, eihän nyt hitto soikoon meidän oppilaitoksessa ketään kiusata!

 Niin että kiitti vaan vitusti sinneki, asenne ainakin opettajilla kohillaan, NOT.
 Tämä on ylittäny jo mun normipostauksen merkkimäärän melko huimilla lukemilla, joten jatkoa tulkoon parin päivän sisään. Sitä ennen, kuunnelkaapa tätä biisiä vähän, ja ajatelkaa.

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Pimeitä öitä ja fiktion pyörittelyä.

 Kävin kolmelta aamuyöllä tupakalla, ja syksyhän siellä on. Varmaan siis päivälläkin on, mutta öisin se suorastaan lyö naamaan. Silti tuntuu että ihan vasta oli juhannus, Qstock, Jalometalli ja kesä. Yllättäen tää huomio alko kiukuttamaan. On taas pimeää ja kylmää ja märkää ja koko ajan ahistaa.
 Vielä muutama vuosi sitten oisin vastaavanlaisena yönä sytyttäny puoli tusinaa kynttilää ja... Tehny jotain? En mä muista edes mitä mun oli tapana tehdä! Luin, kirjotin, piirsin. Nyt ku mun ympäristö on tietokoneistettu lähes sataprosenttisesti, niin se kaikki on jotenki jääny. Mä vaan kökötän koneella. Tää nykynen asunto ei kannusta sytyttämään kynttilöitä, jotenki tunnelma ei anna myöten. Mä oletan että syynä siihen on nimenomaan kaikki tää elektroniikan määrä. Mutta mä lupaan, kuhan saan oman kotini niin vähintään kerran viikossa syksy- ja talviaikaan sytytän kynttilöitä ja annan aikaa mun hattaraisille aivoille!
 Yö tosin tuoksui jollain tapaa hyvältä, mutta ei niin hyvältä kuin ennen. Mä asuin viistoistavuotiaaksi semmosessa peräpitäjässä minne hätinä pääsi asfaltoitua tietä ja mettä alko takaovelta. Siinä lienee pääsyyt siihen että kasteisina ja sateisina öinä siellä oli ihan omat arominsa. En usko että se kiva tuoksu tuli ainakaan naapurin lampaista. Itse asiassa olen aika varma siitä. Meinasin muuten kirjottaa että kasvoin jumalan selän takana, mutta se ois ollu valetta. Niillä uskovaismäärillä oletetun yläkerran porukan huomio oli siinä kylässä jatkuvasti.
 Ennen tämmöiset yöt oli omiaan fiktiivisen tekstin tuottamiseen. Oon tosiaan kirjottanu niin kauan ku voin muistaa, enemmän tai vähemmän sujuvasti. Hyvin usein toivon että uskaltaisin julkaistakin mun tarinoita omana itsenäni, mutta joku osa minussa vastustaa ajatusta. Hyvin voimakkaasti. Mä en yleensä ujostele juurikaan mitään, ja on jotenki tosi hämmentävää, että just fiktion julkaseminen on niin iso kynnys, vaikka omat henkilökohtaset syvimmät tuntemukset pystyn pienellä pinnistämisellä tuomaan julki tässä blogissa. Onko mielikuvitus sitten niin paljon henkilökohtasempaa kuin se mitä oikeasti tapahtuu? Ja miks sitten esimerkiksi omien piirustusten esittely ei ahdista, vaan pelkästään sen fiktiivisen tekstin? Vaikka tiiänhän mä vastauksen. Kirjottaminen on mulle tärkeämpää, joten annan enemmän itsestäni siihen.
 Okei, en mä ihan kaikkea omasta elämästänikään ole valmis vielä täällä jakamaan, eikä tän blogin funktio olekaan ihan kaikkea keriä auki. Jos solmut sattuu sivuamaan tätä mun kolmelta aamuyöllä ilmenevää kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja muita päänsisäisiä ongelmia ja satun saamaan tarpeeksi tekstiä kasaan, niin mistä sitä tietää kuinka vanhoja juttuja alan kaivamaan esille. Olen omien muistojeni arkeologi.

lauantai 15. syyskuuta 2012

Liikaa vaadittu?

 Kuinka paljon oikeastaan voi vaatia toista muuttumaan, ilman että tulee itse vastaan? Vai voiko ees vaatia, pitääkö vaan pyytää, vai tyytyä toivomiseen?
 Ita ainaki tunnen tosi vähän ajatustenlukijoita, joten oman pään sisällä toivominen ei yleensä riitä. Toisaalta, on niitäki tilanteita joissa ei riitä edes kuuluisa kolmikko kiritys, uhkailu ja lahjonta.
 Mulla on ollut omat pahat tapani, joista oon luopunu osittain itseni takia, osittain siksi että oon satuttanu niillä ympärilläolevia. Kakssuuntanen mielialahäiriö on oireineen kuitenkin juttu mistä on vaikea luopua edes silloin kun saa apua. Ei itsetuhoisuus ole kivaa itellekään jos sitä ei voi hallita. Kerran sitä on yritetty lääkitä, mutta lääkitys himmensi samalla mun sangen aurinkoisen persoonan, ja siinä on semmonen pikkuseikka josta en ole valmis luopumaan kenenkään takia. Ja toivon todellakin että sitä ei kukaan vaadi. Toistaiseksi mää tuun koko pakettina, persoonalla ja ongelmilla. Se on joko molemmat tai ei kumpaakaan. Oli tuossa kuiten reilu puoli vuotta välissä ku sain pidettyä itsetuhotaipumukset komerossa, kun ei ollut niin voimakkaita ärsykkeitä repimässä niitä ulos.
 Takas pääaiheeseen. Mun mielestä on asioita joita ei voi vaatia muuttamaan, tai edes pyytää. Ite kukanenkin voi toki tykönään toivoa että mun pää paranis mutta en mää usko että se auttaa. Otetaan kärjistetty esimerkki, vaikkapa parisuhde pirinistin kans. Semmosen joka diilaa ja on velkaa muille kaltaisilleen ja näkee selvän päivän ehkä kerran kuussa ja kusee ihan kaiken tämän harrastuksensa takia. Siinä vaiheessa on mun mielestä ihan ok esittää se vieno pyyntö että miten ois jos loppuis tuo. Itse asiassa mun henkkoht mielipide on  että tässä voi jo käyttää niitä kiristystä ja uhkailua ja lahjontaa. Tyyliin "jos et halua olla ihmisten lailla mun kans nii ole sitten ihan mitä haluat ilman minua."

 PS: En ole koskaan seurustellut pirinistin kans, ja toivon todellakin ettei semmosta päivää koskaan tulekaan että seurustelisin. Taivas varjelkoon mua siltä kohtalolta. (Ja pirinistiä minulta.)


perjantai 14. syyskuuta 2012

Taiteilijaelämää, wnb.

 Vaihteeksi yöaikaa ku mun luovuus kukoistaa. Oon melko pitkään pitäny lyijykynät ja värit laatikossa, mutta nyt taas oon innostunu töhrimään kasapäin paperia. Joskus ennen tuhertelin enempiki, mutta se vaan jotenki jäi. Hieman kausiluontoista tämä on, vaikka mikään ei oo niin siistiä kuin nähdä se oman pikku kätösen jälki paperilla. Jos siis onnistuu se mitä on piirtämässä. Aika kivaa on sekin että joku ihan tilaamalla tilaa multa jonku työn. Mun työkalut on lyijykynät, tussit ja puuvärit. Maalit, vesivärit, hiilet ja tekniset laitteet menee yli mun kykyjen.
 Piirtämistä rakkaampi taiteenlaji on toki tämä kirjotushomma. Tän blogin ja edesmenneen VVL:n maallisemman paskanjauhannan lisäksi väsäilen täysin fiktiivistä settiä, suurelta osin omaksi ilokseni, koska ujostuttaa julkaista. Mun avopuolisokaan ei ole lukenut mun novelleja (ainaki toivon ettei ole, koska oon kieltäny, ja jos se on sen salaa tehny niin lyön sitä pulkalla) mutta valikoidut kaverit on on päässeet osalliseksi siitäkin kyseenalaisesta ilosta. Yhdessä postauksessa taisin vihjata siihen suuntaan että yks blogi on vielä olemassa, ja se on se missä mä julkasen fiktiota. En omalla nimelläni, koska jos sen tekisin niin mä olisin se ketä lyötäis pulkalla :D
 Joskus kirjotin runojakin! Ne oli semmosia kohtalaisen kamalia teiniangstipläjäyksiä, jotka sai ihmiset itkemään ihan siksi että olivat niin huonoja, joten niistä ei kannata ehkä tän enempää puhuakaan. Mutta noin yleensä ottaen, mä en muista milloin mä opin kirjottamaan johdonmukaista tekstiä (ja osaanko muuten vieläkään?), muistan vaan väsänneeni erilaisia tarinoita niin kauan ku oon osannu piirtää sanoja paperille. (Välihuomautuksena haluan sanoa että oon ihan uskomattoman ylpeä mun käsialasta, ja ehottomasti kirjotan mieluummin omin pikku tassuin ku koneella, koska näin tekstistä tulee mun näköistä. Mun opettajat ei muunmuassa tästä ole ilahtuneet.) Mä todella toivon kuitenkin että tekstin taso on noussu tässä viimesen 19 vuoden aikana, jotakuinki sen ajan mä oon kirjottanu. Tää postaus ei tosin anna kauheasti toivoa... :)

torstai 13. syyskuuta 2012

24, iliman Jack Baueria.

 Viime viikolla yhtenä iltana tuli jotaki aivan ihme kouristuksia ja neuroottisena ihmisenä tietysti ajattelin että nyt tämä on kuolemaksi ja elinaikaa korkeintaan vuorokausi. Mua on siunattu (tai kirottu, riippuu mistä kattoo) melkomoisella mielikuvituksella, ja se lähti aika vinhaan vauhtiin.
 Mä olen mieleltäni aikalailla yhtä pirteä kuin blackmetalmiehen vaatekaappi, joten jollain tapaa ajatus kuolemasta on vapauttava. Tulevaisuus on suuri ja pelottava. Silti... En kai mä oikeasti kuolla halua, jos haluaisin niin tuskin mä tätä naputtelisin vaan tekisin asialle jotain. Mutta en tiiä riittäiskö mulle vuorokausi jos lähtö tulis ajankohtaseksi. Ois kuitenkin paljon asioita tehtävänä ja sanottavana. Ihmisiä joille pitäs kertoa kuinka hemmetin tärkeitä ne mulle on. Jos mulla ois 24 tuntia aikaa hoitaa pois alta kaikki mitä tässä elämässä haluan tehdä, niin en todellakaan tuhlais mun ajan sirpaleita kusipäämulkkuihin.
 24 tunnin aikana pitäis ehtiä kertoa monille ihmisille monia juttuja. Tyhmää on se että vaikka tiedän että asioita on sanomatta, niin niitä ei vaan voi sanoa, kun tietää niiden sitten jatkossa tulevan vastaan joka nurkalla... Vaikka periaatteessa kaikki nämä spesifioimattomat seikat on mukavia asioita, niin en ehkä silti pystyis ottamaan vastuuta niiden ääneen sanomisesta. Joten antaa vaan jäädä sanomatta. Ehkä tässäkin on takana enimmäkseen se mun suunnaton pelko väärinymmärretyksi tulemisesta.
 Kuitenkin, jos mulle selviäis että mun kello tikittelee viimeisiään, niin tahtoisin kertoa että rakastan niitä keitä rakastan. Vaikka kai ne sen tietääkin, uskoisin että heidän seurassaan sen kyllä huomaa mun naamasta ja leegonäyttelyn ahkerasta esittelystä.
 Varsinkin semmoisille jotka oon tavannut aika vasta, todennut ihaniksi ihmisiksi, mutta joille en ole ehtinyt sanoa että ne on tuoneet sisältöä mun elämään... Niin no, kai mä tahtosin sanoa että ne on tuoneet sisältöä mun elämään.
 Enkö mä vois saada edes viikon armonaikaa kaiken tekemiseen ja sanomiseen??

keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Vanhat kunnon kymmenen juttua.

 VVL:ssahan me harrasteltiin "10 asiaa jotka vituttaa" -postauksia. Nyt mennään vähän erillä, nimittäin 10 juttua jotka tekee mut onnelliseksi tai saa hymyilemään tai muuta vastaavaa. Täältäpä sitä tulee!

 -Itsestäänselvästi ystävät. Tuskin tarvii erikseen selittää miks näin. Ystävät nostaa mut jaloilleni, halusin sitä tai en. Mikä sen parempaa ja onnellisempaa aikaa ku pitkä ilta parhaiden ystävien seurassa kun on turvallinen olo ja saa olla oma itsensä, mitään ei tarvi piilotella.

 -Musiikki. Tästäkin asiasta oon meuhannu siihen malliin että ei liene kellekään epäselvää että oisin aika onneton ilman soittolistoja puhelimessa ja koneella. Tosin kyllä välillä itkettääkin, mutta varmasti itkettäs enemmän jos istus hiljasuudessa.

 -Tekstiviestit. Mää oon ehottomasti tekstari-ihminen, ja koska oon myös yöihminen, niin yks parhaita asioita mitä tiiän on saada kolmelta aamuyöllä joku suloinen viesti ihmiseltä jota on ajatellu ja näin huomata että muakin on ajateltu. Ehdotonta rakkauskyttyrämatskua.

 -Monsterilapsukaiset. Koska olen keräilijä, niin uus yksilö hyllyssä piristää mahdottomasti. Nyt tosin rahatilanne ei salli uusien lasten hankintaa. Harmi sinänsä, kun taas ois tullu kauppaan uusia.

 -Hyvä ruoka. Koska hyvä ruoka on hyvää ja syöminen kivaa. Ja pekoni on maailman maukkain vihannes. That's it.

 -Tämä bloginkuvatus. Vaikka tää aiheuttaa mulle sydämentykytyksiä ja suorituspaineita niin hukassahan mä oisin ilman tätä henkireikää. Okei, ja mun incognito-blogia, jonka osoitetta en tosin vielä ole valmis paljastamaan.

 -Insidevitsit. Ehkä mun ja Vesan perseilyt vois olla laatuesimerkkejä tästä, jos niitä nyt missään olosuhteissa voi laadukkaiksi väittää. Ihmiset jotka puhuu puutaheinää järkevästi on suloa.

 -Rakkauskyttyräjutut. Tottakai nyt kehut ja kauniit sanat ja sen semmonen saa hymyilemään ja toisinaan leijailemaan.

 -Juoruilu. Huippupuuhaa, soittaa kaverille parin tunnin puhelu, hoitaa tiedonsiirto ajan tasalle, ja varsinkin jos joku on tehnyt jotain tympeää, niin suunnitella kaikkea sen kurjan päänmenoksi. Joten juonittelu niputettakoon tähän.

 -Disneyn elokuvat! Mä en tajua miks tarvin Riikan apua tähän kohtaan, koska tämähän nyt on almost itsestäänselvyys. Siitä on aikaa ku oon kattonu ko. leffoja seurassa, mutta onneksi ne viihdyttää aika hyvin myös omassa seurassaan. Minä oon Disneytyttö varmaan hautaan saakka.

Sitte vielä biisi joka saa hymyilemään <3


tiistai 11. syyskuuta 2012

Viikonloppuraportointia.

 Oon ollu tovin pois tästä keilahallista, mutta en sitten kuitenkaan lataamossa niinku ennustelin.
 Takana on sangen mukava viikonloppu. Perjantaina keräsin kamppeeni ja muutin osa-aika-armaani Vesan luo lapsenvahdiksi. Mieltä lämmittää niin suunnattomasti että toinen luottaa minun hoiviin kotinsa ja lemmikkinsä. Kissa-allergikkona vähän jänskätti, mutta suuri yllätys oli että Nokinenä ja Teknoveikko ei sitten rikkoneetkaan mun hengityselimiä. Perjantaina oli tarkoitus kovasti piipahtaa -yllättäen- lempiravintolassani Mestassa, mutta iski sitten laiskotus ja päätin jäädä pötköttelemään ja keräämään voimia lauantaita varten. Kovasti oli tarkoitus saada tänne jotain postattua, mutta huomasin unohtaneeni kaikki muistiinpanot kotiin. Ei palakinnu.



Lauantaina oli sitten ohjelmassa häät. Ne osui ikävästi samalle päivälle Miian ja Markon synttäri- & vuosipäiväbileiden kans, joten karkasin häistä hieman etuajassa ja liityin synttäriseurueeseen Mestassa. Mun juopottelunlopetuspäätös sitten koki pari muuttujaa, oon vähän pettynyt itseeni ja omaan itsekuriini. Ja taisin tulla olleeksi aika ärsyttävä kaikin puolin.
 Näin lauantaina tositositosi monia kavereita ja ystäviä ja uusia tyyppejä, ja ajauduin muutamien kans jopa aika syvällisiin keskusteluihin. Niin syvällisiin, että aika tuntui loppuvan kesken.
 Siihen nähden että että jälkeenpäin musta tuntu että oon ollu ihan superrasittava monille niin oli mahtava kuulla että 1) mun seurassa on hyvä ja helppo olla, 2) mun kans on mutkaton puhua ja 3) mä oon aidoimpia ihmisiä mitä mun keskustelukumppani on tavannut. Joku joskus vinkui mulle että mä vaan esitän jotain roolia koko ajan. Siinä tapauksessa mä lienen ansainnu sen puoli tusinaa Oscar-pyttyjä, meinaan 26 vuotta samaa roolia yötä päivää on minusta aika hyvä suoritus. Oikiasti, en minä jaksa esittää mitään. Vähän saattaa olla minuus hakusessa yhä edelleen, mutta kyllä mä aika aidosti olen olen yhtäaikaa itsevarma ja epävarma, masentunut ja elämäniloinen, yksinkertainen ja monimutkainen, rakastettava ja kusipää. Jos jollain on asian kans ongelmia niin sopii muistaa että ainaki olen sitä rehellisesti, mitä ei voi sanoa ihan kaikista muista.

 Maailman parhaissa keidaskavereissa mainitsin toivovani että listaan sisältyisi myös yksi tietty kauristyttö. Toive toteutui! Edelleen meillä on paljon kiinniotettavaa välirikon takia, ja joitain juttuja täytyy purkaa, joitain rakentaa uudelleen. Mutta nyt kun olen saanut mun kauristyttösen mun vierelle, musta tuntuu että oon saanu takas palasen joka puuttui mun sydämestä. Tottakai mua vähän pelottaa (kuten aina) antaa itseni kokonaan, mutta kuten Muruapinallekin koitan tolokuttaa, niin jos se ei satu, se ei merkitse mitään.

tiistai 4. syyskuuta 2012

Vedetäänkö vai ei? NO EI. Toistaseksi.

 Huomenna on hullujenlääkärin aika ja mua jännittää ihan helvetisti. Se että minkä tuomion sieltä saa. Jos musta ei tän jälkeen ala kuulumaan niin mut on sitten varmaan toimitettu osastolle vähän rauhottumaan. Luultavasti kuitenkin palaan linjoille hyvinki turrutettuna lääkkeillä, että totuus unohtuis.
 Reilu viikko sitten koitin unohtaa totuutta nauttimalla alkoholia. Isoja määriä. Sitä edellisestä kerrasta olikin tovi. En mä ihan raittiina ole ollut, mutta juonu vaan muutamia. Nyt sitten taas muistin että miksiköhän nakkasin sen viinan kans tolskaamisen vähemmälle. Meinaan ei ne monen päivän pelkotilakrapulavapinat ainakaan paranna pannarikohtauksia. En mä kiellä etteikö mulla ois ollu lystiä sen ite humalaanpäätymistoimituksen aikana, mutta pari seuraavaa päivää... Huhhui. Ja antiryssä on edelleen maukasta, sitä ei käy kieltäminen. Asiat nyt vaan alkaa olla sillä mallilla ja minä sen verran viisastunut (ei vittu mikä läppä!) että ehkä sitä viinaa ei vaan tarvi kiskoa samaa tahtia kuin ennen. Siks toisekseen, mä oon huomannu että melko omituisiin tilanteisiin mä onnistun päätymään vaikka en olekaan ihan tajuttomassa seipäässä... ja ku on ees jotensakin tolkussa niin muistanki tilanteista jotain :D Vaikka toisaalta, hyvin harvoin mä olen saanut järjestettyä itseäni muisti pois - ja konttauskuntoon. Niksu, joka on tuntenu mut melko monta vuotta (ja juonu mun kans jokusen pullollisen kossupeachia ja ufoa), totesiki että ei ole ikinä nähny mua siinä määrin humalassa että tekis mieli mätkiä pulkalla naamaan.
 Noin muutenki, Mestan euronillat on ollu melkosen iso osa mun elämää aika kauan. Joskus vuosia sitten niitä euron lonkkuja pysty kiskomaan litroittain, mutta tänä päivänä ei olis puhettakaan. Se ei silti mitenkäänpäin tarkota sitä että oisin jättäytyny pois Mestasta, no way. Se on kuitenki mun toinen koti. Ja mun tuntemien täyspäisten ihmisten seuraelämän keskipiste. Selvinpäin mä toki voin olla kotonakin, mutta seuraelämä harvoin tulee ovelle koputtelemaan. Mulla on ajoittain ongelmia tulla toimeen itseni kans kaksin, joten olen mielelläni paikoissa joissa on muitakin. Pienempi riski murentua, minä en murene julkisesti.
 Joten... Armaat ystäväni, tiiän että luette tätä. Sovitaanko ettei kukaan nillitä mulle siitä että en juo, eikä sitä myöten yritä juottaakaan? Josko mä vaikka päätän ite sitten ku haluan hoitaa itelleni pelotuskrapulan. Mä kuiten kestän humalaisia ystäviäni ite selvinpäin aika hyvin, ja mun omat jutut puolestaan on aivan yhtä luokattomia promillemäärästä riippumatta.
 Ohhoh. Mulla oli ihan todella ahdistunu olo ennenku aloin kirjottamaan tätä. Tän myötä tunnelma parani todella paljon. Eli en mä vissiin ihan turhaan itteäni tänne pura.
 Viikonloppuna ois sitten ohjelmassa yhdet häät ja lastenvahtikeikka parille nelijalkaiselle ja hännälliselle lapsukaiselle. Joille oon kaupan päälle allerginen.


maanantai 3. syyskuuta 2012

Ulkonäkökäsitteet viturallaan.

 Niin kauan ku oon tuntenu tuon mun pikku kaksostytön, niin se on hihitelly mun viehtymykselle rumiin miehiin. Mun insinööri on kuulemma poikkeuksellisen hyvännäkönen ollakseen mun mies. Kuitenkin, mun termistö aiheuttaa monesti hämmennystä kanssaeläjissä. "Ruma" on mun kielenkäytössä lähinnä "persoonallisen ja mielenkiintosen näkönen". "Susiruma" puolestaan tarkoittanee "no nyt muuten meni jo TODELLA persoonalliseksi ja mielenkiintoseksi!" ja "jäätävän ruma" on "NO-ETTEKÖ-TE-NYT-HERRAJUMALA-TAJUA-KUINKA-IHANA-TUO-ON!" Eli oikeastaan mun kiero mieli on vääntäny ruman kehuksi. Mutte se kyllä pätee vaan miessukupuoleen. (että ihan turha vingahtaa että oisin keksiny tän vaan siks että oon ite tälläi pottu) Naisista en sano mittään. Muutaman kerran on tullu vähän omituisia katseita ku sen kummemmin pohjustamatta olen todennut jolleki poikaparalle että se on ruma... Siinä vaiheessa sitä vasta huolestua kannattaa ku haukun jonku "ihan komiaksi". Silloin on kyseessä luultavasti maailman persoonattomin ja mielenkiinnottomin tusinatapaus. Kärryillä vielä? Ruma on kaunista ja kaunis rumaa. "Hyvännäkönen" on sitten taas hyvännäkönen vaikka voissa paistais. Siinä vaiheessa ku mä alan heittelemään huomautuksia tyyliin "näyttää ihan Klonkulta", "eepee" ja "eijumalautasaatanaettäonkihirviännäkönen", niin dude alkaa jo olemaan kohtalaisen ämpäri päähän -matskua.
 No ei vaan, pointtina nyt yritti olla että yleensä semmoset Disneyprinssi/kiiltokuva/teinien idoli/younameit miessukupuolen edustajat on ihan jäätävän tylsän näkösiä ku kaikki näyttää jollain tasolla tulleen samasta muotista. Rumat (eli siis mun rumat) puolestaan herättää kiinnostuksen sillä että ne ei ole siloiteltuja ja sliipattuja. Perkelettäkö kukaan ulkonäölleen mahtaa vaan kuitenki. Mun lempirumilus on laiha ku heinä, sillä on luihu naama ja vinot hampaat ja överikorkea otsa. Yks mielenkiintosimman näkösiä miehiä EVER.
 Nyt sit hetkeksi nurkkaan mun ulkonäköplörinät, ja otetaan askel eteenpäin. Hypoteettinen tilanne jossa tapaan kaks miessukupuolen edustajaa, toinen hyvännäköinen ja toinen pahannäköinen. Kumpaakaan en matkaani huolis tutustumatta. Nimittäin tää hyvännäköinen saattaa tunnissa puhua ja perseillä ittensä niin totaalisen Klonkuksi ettei mitään rajaa. Jos sillä on aivon tilalla hattaraa ja käytöstavat smoothit ku rautakangella, niin melko vinhaan siitä tulee "hyihelevetinperselähevetäänsiitäsenkibakteeri". Vastavuoroisesti tää pahannäköinen kaveri saattaa helposti sulavalla käytöksellä, huumorilla ja henkevällä keskustelulla puhua ittensä ruman eli mielenkiintosen rajan yli ja pitkälle.
 Olihan taas varmasti tarpeeksi monimutkaista?
 Ennemmin ruma kuin täydellisen tylsä. Vähän ku meikä!

 Ja koska tässä ei ollu mitään tolkkua nii biisi jatkakoon samaa linjaa!


Ku ne ei vaan usko.

 Oon elämäni aikana pettyny ihmisiin. Melkosen monesti jopa. Näistä tapauksista viisastuneena huomaan joidenkin ihmisten aiheuttavan heti alkajaisiksi kalmanväreitä ja se saa mut varuilleni. Ikävintä on ku tämmönen kalmanväretapaus osuu kaverin kohdalle ja ite tahtos sanoa että hei, tää ei oo hyvä, nyt pitäs hidastaa, suhun tulee sattumaan. Kuitenkin sitä yleensä kuulostaa sitten vaan vainoharhaiselta, mustasukkaiselta tai muuten ääliöltä. Tiedän myös että kun joku omasta mielestä ihastuttava hahmo sattuu näköpiiriin, niin ei välttämättä kiinnosta persettäkään jos joku ulkopuolinen tulee sanomaan että stoppia tuolle hommalle. Vaikka ystävät yleensä vaistoaa asioita mitä ei ite hoksaa. Onhan kaunista että haluaa uskoa muista hyvää, mutta ihmissielu voi olla perkeleellisen pimeä paikka. Ja jotku haluaa väkisellä kiskoa sinne pimeyteensä monia vastaantulijoitakin. Ja jos musta tuntuu että mun lähipiirissä joku on semmosessa vaarassa niin mielelläni mä tekisin asialle jotain, aina ei vaan osaa ja pysty.
 Toinen tarina on sitten se kun saa pukellettua sen varoituksen suusta ulos, niin varoitettavaa ei vaan kiinnosta tai se ei usko. Tässä vaiheessa voi käyttää mustasukkaisuus- tai kateuskorttia. "Oot mustasukkanen musta" tai "oot kateellinen ku joku on kiinnostunu musta eikä susta." Sillon tulee yleensä olo että jotakuta pitäis lyödä naamaan sillä hiihtokeskuksen pulkkavajalla... Ok, on ihan kiva että ihmiset haluaa tutustua toisiinsa ja tehdä omat johtopäätöksensä, niinku minunki kohdalla on eräs tehnyt. Henkilö oli kuunnellut useiden vuosien ajan sekä tosijuttuja että täyttä paskaa mun tekemisistä ja menemisistä, mutta päätti silti että mieluummin tutustuu muhun ite. Arvostan tätä toimintaa ihan suunnattomasti, ja se on yks syy miks en vois ikinä, ikinä, IKINÄ tietoisesti satuttaa tätä ihmistä. Menipä offtopiciksi taas, mutta sainpahan sanottua.
 Kuitenkin, johtolankana koitti olla että pitäs kuunnella ku joku varottaa, ei välttämättä sokeasti uskoa mutta vähän raottaa silimälappuja.