Tossa pohdiskelin, että mielialanvaihteluilla ja mielialanvaihteluilla on isojakin eroja. Esimerkiksi kolme vuotta sitten mulla ne oli sellaista täydellistä aallonharjalta pohjamutiin -tyyppistä vaihtelua, ja joku pidempään seurannut saattaa muistaa, että pohjamutia oli aika paljon enemmän. En mä väitä etteikö mun tunteet yhä edelleen olis vahvoja, mutta ennen ne oli ihan helvettiä, kun universumit vaan romahteli, ku mä rupesin tuntemaan. Olinhan mä toki muutenki melko epästabiili, myönnän.
Ja nyt mä sitten huomaan olevani ILOINEN siitä että on sitä vaihtelua, vaikka ei ne itkustelun syyt tietenkään kivoja ole, mutta noin niinku kokonaisuutena... Sitä on tullut olleeksi aivan hävyttömän aurinkoinen pikku kierremerihevonen melko pitkään hyvin lyhyin keskeytyksin, ja oli itse asiassa helpottavaa olla kolme päivää putkeen tunnekuohuinen raivotar ja surkea niiskuttava ihmisraunio. Puhdistava kokemus, sanoisin. Tosin vähempiki ois riittänyt, kolmas päivä sai jo vähän pelkäämään, notta onko tässä luisumassa takas vanhaan. Kovasti kyllä kerron itelleni, että se ei nyt vaan ole mahdollista, se ei ole vaihtoehto. Vaikka positiivisuutta joutuu pakottamaan hetkittäin pintaan, niin ei siinä lopulta montaa hetkeä yleensä mene, että alan uskomaan siihen ja se muuttuu aidoksi, ja sitte taas mennään.
Mulla on muuten pieni salaisuus. Oon iteki tienny sen vasta jonku aikaa. Mutta nii, mä tajusin että haluan mun ympärillä olevien ihmisten olevan iloisia. Ja mikäs siihen vaikuttas paremmin, ku että ite aiheuttaa sitä? Minussa asuu pieni (köhköh...) hassuttelija, ja sen päästän mielelläni valloilleen. Toki on niitäki ketä se ärsyttää, mutta ehkä kaikkia ei tarvikaan miellyttää. Eikä pysty.
Ehkä suurin ero entiseen on se, että hyvin pitkään tarvin jonku erityisen (ulkopuolisen) syyn olla onnellinen, tai edes tyytyväinen, ja nyt en. Riittää ihan se, että oon just minä, just tässä mielessä ja ruumiissa, tässä ajassa ja paikassa. Se hieman hämmentää minua, koska joskus tämä mieli on ollut mun pahin vihollinen, ja ruumiin olen halunnut vuosien ajan tuhota. Joten uutta ja ihmeellistä voi tapahtua vielä tässäkin iässä.
Nojoo. On hetkiä, kun mietin että onko tämä edelleen jotain taiteilua manian ja depression välimaastossa, mutta koitan unohtaa mokomat samantien kun tulevat mieleen. En mä halua niitä takas, kiitos vaan.
(Kierremerihevonen mainittu. Sillä löytää mut instasta, vaikka eipä siellä mitään nähtävää ole.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kuiskaisit ees.